Onko teillä sisarusten kesken samanlainen tulkinta lapsuudestanne? Minua ärsyttää sisareni tapa syyttää kaikesta vanhempiamme

Muistot lapsuudesta ovat yksilölliset. Ei ole järkevää eikä reilua sisaruksen jauhaa toiselle omia traumojaan ja mielensäpahoittamisia vuodesta toiseen. Sellainen ei tuo mitään hyvää sisarusten väleihin, siinä toiset alkavat kokea tuon jauhajan äärimmäisen työläänä ihmisenä. Olisi ihanaa jos sisarukset voisivat toisiaan tukien toipua, mutta karu totuus on, että ihmisen kannattaa hakea apua noihin lapsuustraumojen käsittelyyn ensin ammattilaiselta. Tietysti jos ihminen on jotenkin värittänyt sitä lapsuustarinaa traagisemmaksi omalta kannaltaan, niin ammattilainen voi huomata sen ja terapia ei mahdollisesti pääse etenemään sille tasolle, että oikeaa eheytymistä ja yli pääsemistä tapahtuu. Siis ellei henkilö ole valmis luopumaan tuhkimokompleksistaan ja alkaa rehellisesti auttamaan itse itseään parantumisessa. 

Suunnilleen joo. Tosin isosiskoni on sitä mieltä, että minä olen aina saanut kaiken ja olen ollut lellikki. No mä en sellaista tunnista, mielestäni molemmille oltiin yhtä ankaria ja saimme saman verran. Nuorempi siskomme on 10v nuorempi ja hänelle oltiin paljon lepsumpia, mutta tämä ei kuitenkaan aiheuta samanlaista katkeruutta... Johtuiskohan siitä että meillä on isosiskon kanssa 2v ikäeroa, vein häneltä ainoan lapsen etuudet.

Helpottava kuulla että en ole ainoa kenen perheessä ollut tai on draamaa. Kiitos teille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä ne sisarukset, joilla on ollut vähän toisia helpompaa, eivät halua myöntää tai kohdata sitä, että omat vanhemmat eivät olekaan olleet niin täydellisiä ja/tai yhtä reiluja kaikkia lapsiaan kohtaan.

Omat vanhemmat on liian helppo glorifioida ja olla uskomatta heistä mitään pahaa.

Voi olla. Meillä tämä kuvio siis on toisin päin, joten on sekin mahdollista...

ap

Mutta teillähän on juuri näin. Sinulla ja siskoillasi on ollut vähän helpompaa, joten ette millään pysty nielemään, että neljännellä siskollanne olisi ollut kurjempaa. Olette florifioineet vanhempanne, ettekä suostu kuuntelemaan heistä mitään negatiivista.

Mitä jos kerrankin laskisit aseet ja kuuntelisit, mitä siskollasi on kerrottavaa ja yrittäisit ymmärtää ja kuulla häntä vähättelemättä.

Et ole selvästikään lukenut aloitustani tai koko ketjua. Mitäpä, jos tekisit sen nyt.

ap

Siis sun sisko kuppaa vanhemmiltanne rahaa ja elää sillä ja sitten kehtaa vielä haukkua niitä kaikille selän takana?

Siskosi on ap täysverinen kusipää. Minä katkaisisin välit ja kertoisin vielä vanhemmillekin, mitä sisko heistä kommentoi. Jos se saa nyt kaikessa rauhassa jatkaa touhujaan, se ei koskaan itsenäistykään. Ota vastuuta touhuistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla ei ole sisaruksia, mutta olen huomannut isäni sisaruksissa isoja eroja käsityksissään siitä millainen lapsuus heillä on ollut. Isäni on esikoinen ja toiseksi vanhimman sisarensa kanssa ovat selkeästi vastuunkantajia. Molemmilla on ollut aina hyväksyvä suhtautuminen vanhempiinsa ja ovat ymmärtäneet näidenkin heikkouksia ja elämää. Kaksi nuorinta sen sijaan ovat olleet kovia kritisoimaan, erityisesti kuopus. Nuorin sisar yhä aikuisenakin on katkera vanhemmilleen kaikesta. Hänen elämänsä on mennyt ihan hyvin, on arvostetussa instituutiossa tutkijana puolisonsa tavoin ja omat lapset ovat menestyneet jne. Silti tuntuu, että erityisesti mummon olisi pitänyt omistaa koko elämänsä hänelle (niin kuin hän kyllä meidän muiden näkökulmasta on tehnytkin). Ukki kuoli kuopuksen ollessa teini, mummo varmaan jossain määrin masentui tästä muutamaksi vuodeksi. Kuopuksen mielestä hän joutui huolehtimaan äidistään ja itsestään. Varmaan osa tästä on tottakin, mutta kyllä mummo todella teki kaikkensa mahdollistaakseen tyttärensä menestyksen. Mummo kävi töissä, hankki elannon, tuki koulutuksessa niin henkisesti kuin rahallisesti. Hoiti jopa ilmaiseksi tyttärensä lapset, jotta tämä sai yliopistouransa käyntiin. Silti mummo on vaan riistänyt häntä. Tätini on jo 50-vuotias ja yhä jaksaa katkeroida "menetettyä" nuoruuttaan (tosin muiden sisarusten mielestä hän kyllä sai mennä ja tulla miten halusi eikä mummo mitenkään estellyt tavoittelemasta unelmiaan). Joskus kyllästyttää kuunnella sitä parjaamista. Mummo on jo yli 90-vuotias, joten aika kohtuuttomalta tuntuu tuollainen kitinä vuosikymmenien takaisista asioista, joista suurin osa ei varmasti edes pidä paikkaansa.

Jotkut ihmiset nyt vaan ovat katkeria. Pahiten siinä ihminen myrkyttää itsensä.

Noh, lapsellisestihan tuo henkilö käyttäytyy, mutta on ihan oikeasti niin että masentuneen vanhemman kasvattamalla lapsella ON rankkaa. Koska se kääntyy juuri niinpäin että lapsi huolehtii vanhemmastaan ja vaikka tämä ei tunnu normaalin lapsuuden eläneestä ehkä niin isolta jutulta, se on silti sitä.

Huolehtimisessakin enemmän ja vähemmän kuormittavaa. Vaikka lapsi joutuisi esim. huolehtimaan vanhemmastaan fyysisesti, hänellä voi edelleen olla henkisesti vanhemmat joihin hän voi tukeutua. Masentunutkin voi olla henkisesti vanhempi jos asia sanoitetaan lapselle. Pahinta on se kun on niinsanotusti virtahepo olohuoneessa eikä vanhempi itse edes huomaa sitä. Lapsi voi joutua ihan oikeasti oman vanhempansa huoltajan rooliin. Aikuinen esim. uskoutuu lapselle omista asioistaan kuin vertaiselle. Oma kokemusta on sen verran että tuli ensimmäistä kertaa noin parikymmpisenä mieleen teorettisena mahdollisuutena, että en olisikaan vastuussa vanhempieni mielialoista ja onnellisuudesta ja elämän ratkaisuista. Vasta noin 15 vuotta myöhemmin ihan oikeasti sisäistin sen. Siihen asti asiaa voisi verrata siihen että joku väittäisi 8-vuotiaan pärjäävän maailmassa omillaan. Voihan näin väittää, mutta kukaan ei sitä oikeasti usko. Samalla periaatteella minäkään en uskonut, että vanhempani olivat ihan itse vastuussa elämästään.

Lisäyksenä tähän että juttelin kerran sisarukseni kanssa että muistatko kuinka äiti aina kertoi sitä yhtäkin (kurjaa ja surkeaa) juttua ja sisareni vastasi että ööö en. Eli meidänkin perheessä oli lasten välillä erilaiset työnjaot, olin äidin uskottu ja muut ei. Muuten se että lapsi saadaan vastuuseen vanhempien mielialoita tahtuu esim. näin (olen seurannut äitini käytöstä lastenlasten kanssa ja saanut siitä vihjeitä siitä mikä meni pieleen):

Mummi: Laita Jimi takki päälle.

Uhmis: En laita!

Mummi: Laita nyt, täytyy laittaa takki päälle kun mennään ulos.

Uhmis: Enkä laita!!

Mummi: (Istuu lattialle surullisella naamalla). Nyt mummi alkaa itkeä. Katso, mummi itkee. Kuka nyt lohduttaisi mummia?

Uhmis: (Moiseen  tottumattomalla uhmiksella hämmentynyt ja ahdistunut ilme. Laittaa takin päälle. Tulee myöhemmin oma-aloitteisesti tilanteen purkupalaveriin minun kanssa vaikkei ole edes minun lapsi, olen vain ainoa "aikuinen" paikalla siinä tilanteessa. Olen iloinen että pystyn olemaan itse muidenkin lapsille kaikesta huolimatta se aikuinen).

Jos itse harrastat tuota ylläolevaa, lopeta....

Ei se ole edes lastenpsykiatrien mielestä ollenkaan väärin että uhmaikäiselle kertoo että kiukuttelusta (joka ei millään meinaa loppua) tulee aikuiselle paha mieli. Tuo opettaa empatiataitoa. Toki mummin kuuluisi tuossa selittää ihan sanoinkin että miksi hän on surullinen.

Moni ratkaisee tuon tilanteen niin että takki puetaan väkisin tai parkuva lapsi kannetaan ilman takkia ulos. Sekö on parempi?

Tuolla pahan mielen näyttämisellä tarkoitetaan lähinnä sellaista tilannetta, jossa lapsi esim. nimittelee vanhempaansa. Ei aikuiselle ihmiselle tule paha siitä, ettei joku laita takki päälle. Mitä hyötyä on pahan mielen feikkaamisesta? Eikös tuo ole oikein malliesimerkki lapsen turhasta syyllistämisestä?

Takki laitetaan päälle siksi, ettei lapselle tule kylmä. Ei siksi, ettei jollekin tulisi paha mieli.

Mun isoveljen mielestä meidän lapsuus oli "yhtä helvettiä ja ihan sairasta".  Ei osaa kertoa tarkasti. Ei oltu rikkaita ja vanhemmat riiteli joskus,kasvatus oli vapaahkoa, nämä kai syynä.

Itse olen paljon miettinyt perhettämme ja lapsuutta. Meillä ei kauheasti puhuttu tunteista ja joo riideltiinkin kyllä, positiivisista asioista puhuminen oli vaikeaa. Vanhemmat kuitenkin yritti parhaansa ja ovat hyviä ihmisiä. Tarjosivat meille paljon mistä itse olivat jääneet paitsi. En todellakaan helvetiksi kutsuisi. Mielestäni ihan hyvä lapsuus, mutta ei täydellinen. Suurin lapsuutta ja teini-ikääni varjostanut asia oli tämä kyseinen isoveli, joka kavereineen kiusasi minua, enkä saanut olla rauhassa kotonani. 

Ihmisellä voi olla niin kipeitä salaisuuksia ettei niistä puhuta kenellekään. Vaikka olet samassa perheessä kasvanut niin et tiedä kaikkea. Minuakin on lähiomainen haukkunut että olen aina saanut kaiken ja kaikki ovat olleet helisemässä minun kanssani. Oikeasti ollut seksuaalista hyväksikäyttöä ja täydellistä henkistä torjuntaa (ei katsottu, ei puhuttu, ei välitetty). En minä tästä asiasta sisaruksille ole kertonut.