Hauskimmat ja ärsyttävimmät kokemukset tilanteista, joissa joku suuttuu tai pahoittaa mielensä aivan olemattomista asioista!

Vierailija kirjoitti:

Kaverin kaverin muija meni naama ihan norsun vitulle ku sanoin että äijä sais kauniimpia naisia ku mikä sillä nyt on. :D

Et taida olla kovinkaan mukava ihminen?  Mutta asiaan, ehkäpä kaverin kaveri ei olekaan niin pinnallinen kuin sinä, vaan on valinnut itselleen parhaan kumppanin, eikä tuijottanut pelkkää ulkokuorta. Ihminen joka valitsee elämänkumppanin pelkän ulkokuoren perusteella, ei ole kovinkaan viisas. Se kauneus kun on katoavaista. Itse ainakin olen valinnut elämäni ihmisen ihan muilla kriteereillä, kuin ulkonäön perusteella.

Vierailija kirjoitti:

Kaverin kaverin muija meni naama ihan norsun vitulle ku sanoin että äijä sais kauniimpia naisia ku mikä sillä nyt on. :D

Mikä tässä ilkeydessä on pointtina? Ei kaikki valitse kumppania ulkonäön perusteella. Itsekin valitsin lukuisista miesehdokkaista se kaikista lyhimmän ja ihan tavallisella ulkonäollä varustetun. Paljon pidempiä ja komeanpia olisi ollut tarjolla, mutta luonne ratkaisi. En jaksaisi koko elämää katsella komeaa naamaa, mutta muuten tyhmää ihmistä. Typerä sellainen ihminen, joka minulle tulisi sanomaan, että olisin saanut komeammankin. Niin olisinkin, mutta kun en halunnut ja mitä se sinulle kuluu minkä näköinen mies minulla on.  Jos  olisin ollut se kaverin kaveri, jonka vaimoa haukuit, olisin vetäissyt sinua turpiin.

Olen kasarilapsi ja tuolloin oli ainakin meillä päin koululaismuotia sanoa kaikkeen "sitä se teettää, kun ei ole villahousuja". Esim. jos joku sanoi inhoavansa matikkaa, oli vastaus, että sitä se teettää jne. Sitä sanottiin siis ihan kaikissa tilanteissa. No, kerran kaveri sanoi pihalla, että hänellä on kylmä. Tähän sitten kerrankin jopa sopi se villahousujuttu, jonka hänelle sitten loihen lausumahan. Kaveri alkoi kiljua, että hänen perheensä raha-asiat eivät kuulu minulle mitenkään ja että heillä ei ole rahaa, kun äiti opiskelee jne. En ollut suonut ajatustakaan hänen perheensä raha-asioille enkä kyllä paljon omillekaan, koska olin muistaakseni 11-vuotias. Hyvin elävästi muistan kuitenkin epäreiluuden ja hämmennyksen tunteen, kun en todellakaan pahaa tarkoittanut. Ei jäänyt viimeiseksi kerraksi, kun sama kaveri on mielensä pahoittanut jostain ihmejutusta. Kaipa nämä kilahtajat yleensä kokevat olevansa jotenkin heikoilla ja kiukku kumpuaa siitä.

Yksi tuttu on juurikin tällainen, että säännöllisin väliajoin kiukutellaan olemattomista asioista. Esimerkiksi lähdetään baariin, tuttu suuttuu siitä että hänen poikaystävänsä on humalassa. Ja ei, poikaystävä ei ollut kuski eikä räkäkännissä vaan iloisessa hiprakassa, mutta poikaystävän kuuluu kuulemma aina olla vähemmän humalassa kuin naisen, koska poikaystävän pitää pitää huolta ördäävästä muijastaan. :D Festarikeikalla takana oleva tönäisi vahingossa selkään, tätä kiukuteltiin koko ilta. Ystävä ehdotti keilaamaan lähtöä, ehdotin tilalle bilistä --> "EI SITTEN JOS EI SEURA KELPAA!!" Ajattelin kyllä pelata bilistä kaverini kanssa :D

Minulla ei ollut voimia osallistua kaverin tupareihin, sillä olin menettänyt isäni pari kuukautta takaperin. Seuraavana päivänä hänen fb:saa oli päivitys "ihanaa illanviettoa med Jenna,Milja, Jossu, Iida ja Tanja, tällaisina hetkinä näkee ketkä ovat niitä oikeita ystäviä kun toiset yrittää keinolla millä hyvänsä pilata fiilikset" ja kyllä, tiedän että päivitys kioski minua.

Vierailija kirjoitti:

Olin ostanut auton, ensimmäisen oman ja uuden auton, johon otin lainan. En ole pinnallinen, mutta tästä ostoksesta olin kieltämättä onnellinen vaikka kyseessä oli normaali perheauto, ei mikään luxusmerkki. 

Ystävän kanssa sitten juteltiin hankinnoista ja sanoin, että on jotenkin aikuinen olo kun on uusi auto ja tuntuu, että elämä alkaa olla sellaista mistä haaveili. 

Välit meni poikki. 

Selän takana on kertonut syyksi, että puheeni olivat törkeitä, koska hän oli juuri mennyt naimisiin ja löytänyt elämänsä rakkauden. Niin, en minäkään ymmärrä. 

Myönnän, että välillä mietin tätä pulmaa yhä vaikka ihmistä en kaipaa. Teoriota?

Nainen.

Kaveri kysyi kahville tultuani juuri kotiin töistä. Vastasin etten pysty nyt näkemään, koska olen väsynyt.

Kaveri sitten loukkaantui tästä, koska hänen mielestään oli röhkeää, että kehtasin puhua väsymyksestä, kun tein niin harvoin töitä. (Töihin kutsuttiin tarvittaessa + lisäksi opiskelin) verrattuna häneen, joka ahersi päivittäin raskasta 2-vuorotyötä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ollut voimia osallistua kaverin tupareihin, sillä olin menettänyt isäni pari kuukautta takaperin. Seuraavana päivänä hänen fb:saa oli päivitys "ihanaa illanviettoa med Jenna,Milja, Jossu, Iida ja Tanja, tällaisina hetkinä näkee ketkä ovat niitä oikeita ystäviä kun toiset yrittää keinolla millä hyvänsä pilata fiilikset" ja kyllä, tiedän että päivitys kioski minua.

Hyi mikä "ystävä". Toivottavasti entinen.

Siskon mies kilahteli milloin mistäkin. Kaikista mieleenpainuvimmat (kyseessä yli 20v. mies):

- juustoa ei saanut leikata kahta kertaa samaan suuntaan, juusto piti kääntää ja sitten höylätä toiseen suuntaan. Oltiin meidän vanhemmilla kylässä, joten ei ollut edes miehen oma juusto :D

- pelattiin pihalla krokettia ihan ajankuluksi. Multa singahti pallo keskelle tiheää risukkoa ja hain pallon sieltä pois. Kuulemma pilasin koko pelin ja sieltä helvetin risukosta, mihin siis ei edes mailaa saisi, olisi se pallo pitänyt seuraavalla kerralla lyödä pois.

Olin työharjoittelussa ravintolassa. Harjoittelun lopuksi firman todella itserakas omistaja haukkui minun työni täysin lyttyyn ja antoi arvosanaksi lähinnä kakkosia (2/5) 

Jonkun aikaa sen jälkeen hän kysyi, että olenko hakenut kesätöitä. Hän täysin selkeästi halusi minun kysyvän olisiko hänellä tarjota minulle kesätöitä, jotta hän voisi kieltäytyä ja päteä pitämällä jonkun alentuvan puheen. Vastasin vain hänelle, että kyllä olen ja useasta paikasta :D

Siitäkös hän sitten pahoitti kun en suostunutkaan anelemaan häneltä työpaikkaa.

Lukiossa ollessamme kaverini loukkaantui, kun sanoin että voisin antaa lapselleni hänen nimensä. Nimi menee siitä kuulemma "pilalle". :)

Mainitsin ystävälleni meneväni elokuviin miespuolisen tuttavan, jota ystäväni ei tuntenut, kanssa. Ystäväni olisi halunnut tulla meidän mukaan ja suuttui kun sanoin että haluaisin mielummin mennä tämän tuttavan kanssa kaksin koska liput oli jo ostettu  eikä oltu aikoihin nähty muutenkaan . Ystäväni möksähti tästä ja sanoi että käytökseni oli narttumaista. En ymmärtänyt enkä vieläkään ymmärrä minkä  takia, varsinkin kun ystäväni sitten kävi katsomassa elokuvan toisen seuralaisen kanssa. Tämä ystävä kilahteli vähän mistäkin enkä usein edes tiennyt miksi mutta jostain syystä pahoittelin ja hyvittelin. Kunnes erään kerran hän möksähti taas jostain ja lähti pois sanaa sanomatta, päätin että odottelen josko hän itse ottaisi yhteyttä kerrankin ja selittäisi mitä tein väärin. Olisin toki voinut itse taas kerran kysellä perään että mitäs nyt ja olisin niin tehnytkin varmasti, jos minulle olisi tullut ikävä tätä ihmistä tai olisin halunnut korjata asiat välillämme. Mutta en minulle tullut ja tunnustin itselleni ettei minua edes harmittanut vaikkei hänestä koskaan kuulunut, päinvastoin, olostani tuli jotenkin todella kevyt. Tästä on nyt kolme vuotta eikä olla sen jälkeen nähty tai juteltu kuin vahingossa pari sanaa jos ollaan törmätty esim yhteisten tuttavien juhlissa.

Vierailija kirjoitti:

Olin lopen uupunut pitkän koulupäivän jälkeen (olin tuolloin AMK:ssa). Läheinen ystäväni joka asuu kauempana oli koko viikon luonani, ja koska hänellä oli silloin loma niin hän hengaili usein asunnollani myös päivät, kun itse olin koulussa. Hän oli tullut tässä vaiheessa kipeäksi, ja koulusta tullessani kävin apteekin kautta hakemassa hänelle lääkkeitä.

Koska olin ihan loppu koulupäivästä ja hän kipeänä, emme puhuneet mitään hetkeen kun tulin. Sitten hän sanoi, että hänestä vaikuttaa siltä että en usko hänen olevan kipeänä. Kommentoin mielestäni ihan rauhallisesti että "Kyllä mä uskon, toinhan mä niitä lääkkeitäkin".

Tästä alkoikin sitten vuosisadan suurin kilari, jossa hän huusi että "Voi anteeksi kun jouduit ihan lääkkeitä tuomaan, kyllä mä voin niitä itsekin hakea jos on niin hankalaa!". Hän myös syytti minua suorasta vittuilusta ja ilkeilystä, mutta rauhoittui lopulta täysin kun en reagoinut mitenkään. Vieläkään en tiedä, mitä niin kamalaa tein.

Kuulostaa ihan multa sillon kun on kuumetta. Meen aina ihan sekasin. Itken ja raivoan ja sit nukun, ja sama toistuu. En voi sille mitään. Jotenkin siihen päälle että on kuumetta ja sattuu kaikkialle ja kuollut olo, niin mieleialatkin heittelee ihan kamalasti. Oon suuttunut kuumeessa siitä että mulle on tuotu suklaata. Ehkäpä kaveris kanssa menee jotenkin "sekaisin" kun on kipeä :D

Oivoi, minulla oli sellainen "ystävä", siis luulin useammankin vuoden meidän olleen hyviä ystäviä ilman mitään ongelmia. Jokin hänessä sitten muuttui pikkuhiljaa. No, hänellä tässä ystävyyssuhteemme loppuaikana tapana suuttua ihan älyttömistä jutuista. Siis niissä ei ollut mitään järkeä. Jollain kierolla tavalla hän onnistui aina kääntämään nämä absurdit jutut niin, että ne vaikutti (hänen mielestään) järkeviltä. Täydellistä manipuloimista hänen tunnekuohahduksien ja syyttelevän sävyn siivittämänä. En tajua, miten ihminen voi muuttua niin radikaalisti lyhyessä ajassa (tai paljastua tuollainen puoli pitkän ajan päästä?).

En jaksa edes käydä tässä läpi niitä tilanteita, sillä usein ne olivat vieläpä hyvin pieniä ja mitättömiä, siksi niitä on niin vaivalloista selittää, koska niissä ei ollut mitään logiikkaa. Plus en halua tulla tunnistetuksi, hän aiheutti minulle jo tarpeeksi henkistä vahinkoa ja ahdistusta... Luulin jo, että kykenen heti tunnistamaan tuollaiset manipuloivat, tunneälyltään vajaat ihmistyypit, sillä niitä on riittänyt varhaisesta lapsuudesta aina korkeakouluun ja työelämään asti. Mutta tämä ihminen romutti kyllä osittain uskoni ja luottamuksen ihmisiin. Ehkä juuri sen takia, kun ne jutut tulivat ihan puskista ja tämä piirre ei tullut hänestä esiin monien ensimmäisten vuosien aikana.

Isäni on yrittäjä, jolla oli kymmenisen vuotta sitten käytössään kaksi yritykselleen liisattua autoa. Kaupungissa asuvana 19-vuotiaana opiskelijana koin, etten tarjouksista huolimatta tarvinnut isäni autoa omaan elämääni. Toinen liisatuista autoista olikin pääsääntöisesti isäni uuden naisystävän kolmekymppisen tyttären käytössä (työssäkäyvä nainen, joka asui myös pääkaupunkiseudulla, erittäin hyvien julkisten kulkuyhteyksien päässä Helsingin keskustasta, työpaikastaan ja kaupoista). Liisatun auton lisäksi pienituloisella siskopuolellani oli käytössä rinnakkaiskortti hyväsydämisen isäni tilille bensaostoja varten.

Eräänä vuonna meidät oli koko laajennetun uusperheen voimin kutsuttu välipäivien viettoon isäni Lapin mökille. Tuolla kertaa saavuin paikalle junalla poikaystäväni kanssa pari päivää autolla tullutta siskopuoltani myöhemmin, ja isäni lähdettyä jäimme loppulomaksi kolmestaan mökille (ohiksena, siskopuoleni makasi koko loman mökissä tissuttelemassa, eikä osallistunut yhteisiin kuluihin, saatika kaupassakäntiin tai ruoanlaittoon).

Loman päätyttyä lähdimme ajamaan yhdessä isäni autolla takaisin pääkaupunkiseudulle. Poikaystäväni istui ratissa siskopuolen nukkuessa pois krapulaansa. Varmistettuani puhelimitse isältäni saavamme tankata rinnakkaiskortilla kerran, pysähdyimme puolivälissä matkaa bensa-asemalle. Tässä vaiheessa kuitenkin siskopuoleni heräsi krapulapöhnästään ja alkoi otsasuoni sykkien raivota, kuinka meidän tankkauksemme on pois häneltä. Että isäni ei katso hyvällä, jos autoa on tankattu kaksi kertaa päivän-parin sisällä (kerran puolivälissä matkaa, toiste perillä). Siskopuoleni joutuisi sijaiskärsijäksi meidän ajattelemattomuudellemme, koska saisi maksaa seuraavat bensat omasta pussistaan. Olimme ahneita paskoja, suoranaisia loisia. Raivoa ja solvauksia sateli seuraavat pari tuntia.

Taustana, että tuolloin 19-vuotiaana opiskelin ensimmäistä vuotta yliopistossa, asuin omillani, kävin osa-aikatöissä ja maksoin oman elämäni. En ottanut vanhemmiltani rahaa elämiseen, sillä pois äidin luota muutettuani itseellinen pärjääminen oli minulle kunniakysymys. Toki asuin isäni mökissä ilmaiseksi ja muuttoa lukuunottamatta käytin ensi kertaa isäni autoa ilmaiseksi, mutta siskopuoleni piti tätä kertaluontoista tapausta (johon oli itse osallisena) perustavanlaatuisen epäreiluna. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin lopen uupunut pitkän koulupäivän jälkeen (olin tuolloin AMK:ssa). Läheinen ystäväni joka asuu kauempana oli koko viikon luonani, ja koska hänellä oli silloin loma niin hän hengaili usein asunnollani myös päivät, kun itse olin koulussa. Hän oli tullut tässä vaiheessa kipeäksi, ja koulusta tullessani kävin apteekin kautta hakemassa hänelle lääkkeitä.

Koska olin ihan loppu koulupäivästä ja hän kipeänä, emme puhuneet mitään hetkeen kun tulin. Sitten hän sanoi, että hänestä vaikuttaa siltä että en usko hänen olevan kipeänä. Kommentoin mielestäni ihan rauhallisesti että "Kyllä mä uskon, toinhan mä niitä lääkkeitäkin".

Tästä alkoikin sitten vuosisadan suurin kilari, jossa hän huusi että "Voi anteeksi kun jouduit ihan lääkkeitä tuomaan, kyllä mä voin niitä itsekin hakea jos on niin hankalaa!". Hän myös syytti minua suorasta vittuilusta ja ilkeilystä, mutta rauhoittui lopulta täysin kun en reagoinut mitenkään. Vieläkään en tiedä, mitä niin kamalaa tein.

Kuulostaa ihan multa sillon kun on kuumetta. Meen aina ihan sekasin. Itken ja raivoan ja sit nukun, ja sama toistuu. En voi sille mitään. Jotenkin siihen päälle että on kuumetta ja sattuu kaikkialle ja kuollut olo, niin mieleialatkin heittelee ihan kamalasti. Oon suuttunut kuumeessa siitä että mulle on tuotu suklaata. Ehkäpä kaveris kanssa menee jotenkin "sekaisin" kun on kipeä :D

Joo, näin kaveri on itsekin selittänyt ja pystyn ehkä jotenkin ymmärtämään :D Mun mielestä paras tapa onkin vaan olla reagoimatta raivoamiseen, niin menee aina sitten lopulta ohi.

kun sanoin jehovan todistajia jehoviksi. tällä loukkaantujalla kun on sukulaiset jehovan todistajia.

Nää on niin hulvattomia ja hyvää vertaistukea.

Oman lähipiirini pahimmat mielensäpahoittajat ovat rakas äitini ja appiukkoni. Vuosiin on mahtunut toinen toistaan käsittämättömämpiä suuttumuksen aiheita, mutta tässä viimeisimmät:

Olen ammatiltani parketin hioja (ammatti muutettu, mutta samaa alaa kuitenkin). Myös äitini mies on saman alan ihminen, hän eläkkeellä ja minä yrittäjä. Äidin mies on hoitanut vimpan päälle tyylikkäät ja taidolla tehdyt parketit mummolaan ja arvostan hänen osaamistaan suuresti.

Äiti kysyi tässä taannoin että onko minulla töitä riittänyt ja puhe kääntyi siihen kuinka ammattilaisen työn jäljen kyllä erottaa amatöörin tekemästä. Sanoin jotenkin, että asiakkaat kyllä ovat valmiita maksamaan siitä että koti on viimeistelty ja työn jälki siistiä ja kestävää, ja että kyllähän ne tee-se-itse -ihmisten amatööriräpellykset erottaa. Äitini siemaisi aimo annoksen saludoa nokkaan: "vai näyttää meidän parketit amatöörien räpellyksiltä"

Appiukko on jo vanhuuttaan raihnainen eikä kiipeä kynnystä korkeammalle tai kumarru lattialle leikkimään lasten kanssa. Puhui sitten miehelleni, että oli ostanut kalliit, uudet parketit ja laittaa koko kämpän uusiksi.

Huikkasin appiukolle ohimennen, että voinhan minä ne laittaa. Appiukko hermostui totaalisesti ja naama punaisena tiuskaisi että heidän taloa ei ulkopuoliset tule pilaamaan.

Apella ei ole kuntoa, ei juuri osaamista (juuri sellainen amatööri..;) ei koneita (ainakaan toimivia)

Ja kenenkään ei sitten tarvitse pahoittaa mieltään sanasta amatööriräpeltäjä. Jokainen saa elää juuri sellaisen lattian kanssa kuin haluaa. Itse olen amatölriräpeltäjä mm. leipomisessa ja tekstiilitöissä.

Siskoni oli pahalla tuulella ja raivosi joka asiasta. 4v lapseni sitten sattui PUHUMAAN hänen kuullen samassa huoneessa. Ei kiljunut, ei kitissyt eikä puhunut edes siskolleni vaan toiselle henkilölle huoneessa. Siskoni raivostui ja huusi lapselleni, että nyt ihan oikeesti hiljaa!!! Lapsikin katsoi hämmästyneenä, että mitä ihmettä. Minä sanoin siskolleni tiukasti, että et sä nyt jumalauta nelivuotiaalle ala turhasta raivota jos oot itse pahalla päällä. Joku roti. Sisko lähti ovet paukkuen ulos, ilmeisesti olin tosi törkeä kun puolustin lastani. 😁

Täydessä ruuhkabussissa keski-ikäinen nainen alkoi häätää pientä, ehkä 4v lasta (lapseb äiti oli kauempana bussin keskiosassa rattaiden js nuoremman lapsen kanssa) istumapaikalta, että pääsee itse istumaan. Suht tökeröä käskeä lapsi seisomaan, mutta tarjosin sitten rouvalle omaa paikkani. Huusi mulle täyttä kurkkua, että NUOREMPIEN pitää antaa vanhemmille paikkansa, se on TAPANA :D No juu näinpä kyllä, mutta ei pienten lasten, jotka ei varmana pysy edes pystyssä bussin kiihdytellessä ja jarrutellessa... Lapsi tosin ehti jo säikähtäneenä hypätä paikaltaan ja täti rojahti mulkoillen siihen. Ohjasin sit tämän pienen istumaan omalle paikalleni ja seisoin.