Hauskimmat ja ärsyttävimmät kokemukset tilanteista, joissa joku suuttuu tai pahoittaa mielensä aivan olemattomista asioista!

Ystäväni oli sopinut jäävänsä luokseni yöksi. Poikakaverini oli kylässä ja lähti sitten myöhään illalla ajamaan kotiinsa. Ystäväni alkoi muutaman minuutin kuluttua sönköttää jostain kiireellisestä tapaamisesta, pakko lähteä. Hämmästyin kun oltiin valittu leffat valmiiksi ja mässyt kippoihin. Tarjouduin saattamaan pysäkille (perus toiminto etenkin kun ystäväni on kaunis neito) Tästä hän veti järkyttävät herneet kuinka olen tungetteleva ja kaikki pitää minulle selitellä kun vanginvahdille. Monttu auki jäin katsomaan peräänsä. Myöhemmin selvisis syykin kilareille. Oli mennyt kulmantakaa poikakaverini autoon panemaan kun ei ollut kämppää mihin mennä. Exiä kumpikin.

Sosiaalisuudesta väsähtävänä tyyppinä pidän kyläilyt mielellään 2-3 tunnin mittaisina, ellei erikseen jotain pidempää ole sovittu. Kerran sitten kun olin ollut kaverilla kahville kutsuttuna, sain perään pitkän ja syyttävän viestin jossa avauduttiin kuinka olen käyttäytynyt todella loukkaavasti kun aina "häivyn mahdollisimman pian" ja että olen vastuussa tämän yksinäisen kaverin pahasta olosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin lopen uupunut pitkän koulupäivän jälkeen (olin tuolloin AMK:ssa). Läheinen ystäväni joka asuu kauempana oli koko viikon luonani, ja koska hänellä oli silloin loma niin hän hengaili usein asunnollani myös päivät, kun itse olin koulussa. Hän oli tullut tässä vaiheessa kipeäksi, ja koulusta tullessani kävin apteekin kautta hakemassa hänelle lääkkeitä.

Koska olin ihan loppu koulupäivästä ja hän kipeänä, emme puhuneet mitään hetkeen kun tulin. Sitten hän sanoi, että hänestä vaikuttaa siltä että en usko hänen olevan kipeänä. Kommentoin mielestäni ihan rauhallisesti että "Kyllä mä uskon, toinhan mä niitä lääkkeitäkin".

Tästä alkoikin sitten vuosisadan suurin kilari, jossa hän huusi että "Voi anteeksi kun jouduit ihan lääkkeitä tuomaan, kyllä mä voin niitä itsekin hakea jos on niin hankalaa!". Hän myös syytti minua suorasta vittuilusta ja ilkeilystä, mutta rauhoittui lopulta täysin kun en reagoinut mitenkään. Vieläkään en tiedä, mitä niin kamalaa tein.

Kuulostaa ihan multa sillon kun on kuumetta. Meen aina ihan sekasin. Itken ja raivoan ja sit nukun, ja sama toistuu. En voi sille mitään. Jotenkin siihen päälle että on kuumetta ja sattuu kaikkialle ja kuollut olo, niin mieleialatkin heittelee ihan kamalasti. Oon suuttunut kuumeessa siitä että mulle on tuotu suklaata. Ehkäpä kaveris kanssa menee jotenkin "sekaisin" kun on kipeä :D

Joo, näin kaveri on itsekin selittänyt ja pystyn ehkä jotenkin ymmärtämään :D Mun mielestä paras tapa onkin vaan olla reagoimatta raivoamiseen, niin menee aina sitten lopulta ohi.

Ei sitä kannatakkaan noteerata, minä pyydän aina anteeksi jälkeenpäin. Kun ei sitä tahallaan tee, eikä edes tiedä jälkeenpäin miksi on suuttunut. Noh onneksi en ole kipeä kuin hyvin harvoin, tajuan aina jälkeenpäin pyytää anteeksi, ja muuten en suutu kuin aiheesta, eli hyvin harvoin :D

Jouduin perumaan asiakkaani( olen kampaaja), koska jouduin sairaalaan. Asiakas kilahti tästä, että olin kehdannut sairastua. Toettuaan pahemmasta hän ehdotti, että tulisi sairaalaan ja laittaisin hänen hiuksensa siellä. Heille kun oli tulossa vieraita, niin pitäisi olla frisyyrin kunnossa. Kun en kunnoltani voinut suostua sairaalavierailuun, sain bonarihaukut. Eihän meitä kampaajia arvosteta, mutta joku ihmisarvo kai meilläkin on. Aina en ole siitä kyllä ihan varma...

Eksäni oli nuorena kuin paita ja peppu tyypin kanssa, jonka äiti oli vähätuloinen, mutta valtavan työteliäs yh. Kaveri oli ainoa lapsi ja asui äitinsä kanssa vanhassa omakotitalossa, jossa ei ollut edes sisävessaa. Eksäni puolestaan oli varakkaasta perheestä. No, kaverin äiti onnistui säästämään vuosien varrella niin, että rakensi vanhan talon paikalle ihan sievän ja pienehkön hirsitalon. Kävin eksäni kanssa katsomassa taloa ja kun näin miten iso muutos talon fasiliteeteissä oli entiseen nähden ja muutenkin pidin kahta työtä tehneestä, mukavasta naisesta, kehuin kovasti uutta taloa. Tästä eksäni, silloin kolmeakymmentä tärppivä mies, loukkaantui verisesti. Olisi pitänyt kehua hänen vanhempiensa taloa, jota olin kyllä kehunut monet kerrat.

Vierailija kirjoitti:

Mä tunnustaudun kilahtajaksi. Kotona saatan saada totaalisen räjähdyksen jostain pikkuasiasta, vaikka siitä että kaupasta ei ole tuotu jotain mun mielestä tärkeää ruokatavaraa. Yleensä sitä tajuaa jo kilahtaessa, että tässä ei ole mitään järkeä kiukutella mutta en vaan osaa lopettaa. Sitten kun puhti on mennyt, käyn pyytelemässä perheenjäseniltä anteeksi. Omalta kohdalta kyse on usein siitä, että olen kiukkuinen jostain muusta asiasta, vaikka ikävästä työpäivästä, joku asiakas ollut hankala tms. ja sitten kotona joku pikkuasia katkaisee pinnan. Onneksi tätä ei tapahdu usein, mutta kyllä perheessä muilla on kestämistä.

Näistäkin jutuista mitä tässä on ollut, voisin lyödä vetoa että se kiukuttelija häpeää omaa toimintaansa ja sitten ei kehtaa tunnustaa asiaa ja sitten kiukuttelee lisää.

Omasta kokemuksesta sanoisin, että mulle ei ainakaan auta mikään mitä vastapuoli sanoo. Tämä on ihan oma ongelma ja itse pitäisi osata lopettaa ja pyytää anteeksi. Itse yritän kovasti opetella hillitsemään itseäni kun huomaan jostain älyttömästä asiasta hermostuvan. Mutta juuri vähän aikaa sitten pilasin kiukkuilulla perheen yhteisen päivän ja vieläkin kaduttaa ja harmittaa.

Kyse on älykkyydestä. Kaikilla ei vain kertakaikkiaan riitä äly käyttäytyä kunnolla. Normaaliälyinen ihminen ymmärtää millainen käytös loukkaa ja harmittaa muita ja osaa olla huutamatta tiskiin ihan kaikkea ajattelemaansa. Tyhmä ei vaan osaa. Edes laskea viiteen saati suhteuttaa asioita.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ollut voimia osallistua kaverin tupareihin, sillä olin menettänyt isäni pari kuukautta takaperin. Seuraavana päivänä hänen fb:saa oli päivitys "ihanaa illanviettoa med Jenna,Milja, Jossu, Iida ja Tanja, tällaisina hetkinä näkee ketkä ovat niitä oikeita ystäviä kun toiset yrittää keinolla millä hyvänsä pilata fiilikset" ja kyllä, tiedän että päivitys kioski minua.

Noille kilahtajille pitää maksaa samalla mitalla takaisin ennenkuin tajuavat. Oisit sinäkin voinut raivota että sinulta on juuri sentään isä kuollut. Mutta fiksuna ja kilttinä ihmisenä et sitä tehnyt. Itsellä vähän sama kokemus kun olimme avomiehen kanssa eroamassa emmekä kyenneet keskellä kriisiä osallistumaan tuttavan häihin. No välithän siinä katkesivat mutta parempi niin kuin noin pinnallinen tuttavuus.

Kaveri oli meillä kylässä ja alkoi kertoa näkemästään unesta ja sitten kysyi olenko viime aikoina nähnyt "sellaisia ja sellaisia" unia.

Vastasin etten ole ja etten muutoinkaan näe tuollaisia unia (mulla on omanlaiseni unimaailma ja näen unet aina tietystä vinkkelistä, liian pitkä ja hankala juttu selittää tähän).

Kylläpäs näet, sanoi kaveri.

En kyllä näe.

Kylläpäs, kaksi vuotta sitten kerroit nähneesi. En kyllä ole nähnyt, kai minä itse parhaiten omat uneni tiedän (en muutenkaan puhu unistani, siinä missä hän raportoi minulle aina tavatessamme uniaan, lähetteli niistä jopa viestejä heti aamusta) .

Kylläpäs.

Ehkä sekoitat minut nyt johonkuhun toiseen ja onko sillä nyt muutenkaan väliä kun en ole ainakaan viime aikoina nähnyt.

Tässä vaiheessa kaveri kilahti täysin ja alkoi huutaa kuinka syvästi olen häntä nyt loukannut kyseenalaistaessani hänen muistinsa. Hän muistaa kaiken mitä olen koskaan sanonut! ( itseasiassa hän esim muisti joka vuosi syntymäpäiväni väärin ja olin ennenkin joutunut hänen kanssaan tilanteisiin joissa hän jatkoi kanssani jonkun muun kanssa aloittamaansa keskustelua, minun ollessa ihan ymmyrkäisenä)

Menin jo sanattomaksi ja tuntui että tarvitsen pienen jäähyn. Sanoin käyväni vessassa. Siellä hetken istuttuani totesin että kai minun täytyy olla meistä se aikuisempi ja pyytää ensin anteeksi.

Palasin takaisin ja pyysin anteeksi että olin alkanut väittelemään. Jäin odottamaan hänen anteeksipyyntöään mutta sitä ei tullut. Katsoi minua nenänvarttaan pitkin, toisti uudestaan kuinka syvästi olin loukannut ja jäi siihen tuijottelemaan seinää.

Odottelin josko hän lähtee pois vai mitä mutta siinä hän vain olla möllötti. Tilanne kävi jo tosi vaivautuneeksi minun yrittäessäni jotain rupatella saamatta vastausta. Lopulta hän jossain vaiheessa lähti. Oli muutenkin kyläillessään sellainen että tuli kuin tahtoi ja lähti vasta kuin tahtoi. Hienovaraiset tai suoratkaan pyynnöt eivät auttaneet. Saattoi viipyä koko päivän.

Ei oltu teinejä tuolloin vaan kolmekymppisiä.

Kaveruutemme ei katkennut tuolloin mutta se tapahtui myöhemmin. Oli muutenkin melko hankala tapaus.

Vierailija kirjoitti:

Jouduin perumaan asiakkaani( olen kampaaja), koska jouduin sairaalaan. Asiakas kilahti tästä, että olin kehdannut sairastua. Toettuaan pahemmasta hän ehdotti, että tulisi sairaalaan ja laittaisin hänen hiuksensa siellä. Heille kun oli tulossa vieraita, niin pitäisi olla frisyyrin kunnossa. Kun en kunnoltani voinut suostua sairaalavierailuun, sain bonarihaukut. Eihän meitä kampaajia arvosteta, mutta joku ihmisarvo kai meilläkin on. Aina en ole siitä kyllä ihan varma...

Annoitko asiakassuhteen vielä jatkua tämän jälkeen?

-utelias-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tunnustaudun kilahtajaksi. Kotona saatan saada totaalisen räjähdyksen jostain pikkuasiasta, vaikka siitä että kaupasta ei ole tuotu jotain mun mielestä tärkeää ruokatavaraa. Yleensä sitä tajuaa jo kilahtaessa, että tässä ei ole mitään järkeä kiukutella mutta en vaan osaa lopettaa. Sitten kun puhti on mennyt, käyn pyytelemässä perheenjäseniltä anteeksi. Omalta kohdalta kyse on usein siitä, että olen kiukkuinen jostain muusta asiasta, vaikka ikävästä työpäivästä, joku asiakas ollut hankala tms. ja sitten kotona joku pikkuasia katkaisee pinnan. Onneksi tätä ei tapahdu usein, mutta kyllä perheessä muilla on kestämistä.

Näistäkin jutuista mitä tässä on ollut, voisin lyödä vetoa että se kiukuttelija häpeää omaa toimintaansa ja sitten ei kehtaa tunnustaa asiaa ja sitten kiukuttelee lisää.

Omasta kokemuksesta sanoisin, että mulle ei ainakaan auta mikään mitä vastapuoli sanoo. Tämä on ihan oma ongelma ja itse pitäisi osata lopettaa ja pyytää anteeksi. Itse yritän kovasti opetella hillitsemään itseäni kun huomaan jostain älyttömästä asiasta hermostuvan. Mutta juuri vähän aikaa sitten pilasin kiukkuilulla perheen yhteisen päivän ja vieläkin kaduttaa ja harmittaa.

Kyse on älykkyydestä. Kaikilla ei vain kertakaikkiaan riitä äly käyttäytyä kunnolla. Normaaliälyinen ihminen ymmärtää millainen käytös loukkaa ja harmittaa muita ja osaa olla huutamatta tiskiin ihan kaikkea ajattelemaansa. Tyhmä ei vaan osaa. Edes laskea viiteen saati suhteuttaa asioita.

Sulla ei riitä äly edes huomaamaan että ongelma on tunteiden käsittelyssä, ei älykkyydessä. Tunteiden käsittelyssä ja ilmaisussa saattaa olla ongelmia monestakin syystä, joillakin se on kotona opittua että vihaisena tunteita ilmaistaan raivoamalla turhista asioista, tästä on vaikea oppia pois ilman ammattiapua.

Masennus tai vaikea elämäntilanne saattavat myös alentaa stressinsietokykyä siihen malliin että pienistäkin vastoinkäymisistä menee kuppi nurin.

Menin naimisiin ystäväni oli kaasoni. Sovimme että hän tulee tekemään valmisteluita tunti ennen häitä. Kuulin muilta vierailta, että hän oli reippaasti myöhässä eikä muutenkaan tehnyt ennen häitä eikä häiden aikana puoliakaan siitä mitä olin häneltä pyytänyt. Vitsaili vielä muille vieraille että on paska kaaso. Häiden jälkeen tiedustelin häneltä että miksi hän ei ollut tehnyt hänelle annettuja tehtäviä kun kerran hän oli itse halunnut osallistua eikä tehtäviä ollut edes kovin paljoa. Hän sai ihan hirveät raivarit! Sanoi, että muut vieraat olivat vahtineet häntä häissä ja että vieraat olivat jo ennakkoon päättäneet että hänessä on vikaa ja hakemalla hakeneet hänestä epäonnistumisia. Ja että hänen apunsa ei kelvannut kellekkään. Hänen mukaansa tilanne häissä oli häävieraat vastaan hän. Tässä vaiheessa yritin olla vielä sovitteleva ja pyysin, että hän ei olisi minulle vihainen. Hänen vastauksensa oli että: MÄ EN OLE VIHAINEN. VIHAINEN ON IHMINEN JOKA EI HALLITSE TUNTEITAAN! Hän oli kuulemma tyrmistynyt kun mä olin tuominnut hänet... Voitte arvata, että me emme ole nähneet häitteni jälkeen. 

Yksi tuttava laittoi välit poikki, kun en koskaan kysynyt mitä sen koiralle kuuluu. Olimme aikuisia, lapselta ny vielä olisin ymmärtänyt tuohtumuksen :D

Vierailija kirjoitti:

Eräällä tuttavani on tapana miettiä ja jahkailla asioita monelta eri kantilta, ennen kuin pystyy tekemään päätöksen, mitä mieltä on. Joskus olen huomannut, että hän pahoittaa mielensä omista ajatuksistaan tätä prosessia läpikäydessään.

Hys, älä paljasta mua :D

Vierailija kirjoitti:

Ex-poikaystäväni oli varsinainen mielensäpahoittamisen mestari. Veti mm. herneet nenäänsä siitä, kun innostuin eräissä bileissä jamittelemaan Amorphiksen uuden levyn tahtiin ja lähdin kerran viemään roskia niin, etten pukenut rintaliivejä paitani alle (olimme aivan hetki sitten harrastaneet seksiä ja pyörähdin pihalla tosiaan vain nakkaamassa roskat jäteastiaan). Paras taisi olla se, kun tyyppi sai raivarit, kun sanoin leppäkerttua söpöksi. Jälkeenpäin tajusin, että kundi oli mielettömän epävarma itsestään ja otti kaiken "epäaikuismaisen" käytöksen niin, että toinen osapuoli yrittää nolata hänet. Eli en olisi saanut ikinä innostua mistään, en heittää läppää, en lähteä huolittelemattomana edes roskienvientireissulle enkä muutenkaan olla oikein mitenkään päin, koska aina onnistuin jotenkin "nolaamaan" hänet. Vastaavanlaista tapausta ei ole toistaiseksi tullut vastaan.

Eikä! Oliko nimensä Antti?

Kaverini suuttui, kun löysin miehen, menin naimisiin ja sain lapsen. Haukkui mieheni, haukkui asuntomme, haukkui lapsemme nimen ja ulkonäön. Ja nyt haluaisi taas kahvitella :D Voi hohhoi...

Siskolla oli ongelmia omassa lisääntymisessä, ymmärrän ihan oikeasti että aihe on kipeä. Minä en kuitenkaan kertonut minun ja miehen lisääntymishalusta, ongelmia oli meilläkin, mutten puhunut siitä mitään, eli kaikessa hiljaisuudessa oli yritys 3 vuotta päällä.

Noh, pikkusiskoni muutenkin haluaa pitää meteliä itsestään, ja se sopii minulle ihan ok. Mutta sitten kävi niin että meillä tärppäsi, ja ihan kok raskausajan kuuntelin kiukuttelua ja haukkuja. Kun taas toisena päivänä sisko innoissaan suunnitteli lapsen tulevaisuutta ammattia myöten. Pelkästä tulevasta nimestä tuli hirveää huutia, puhuttiin siis vaan että mitä ollaan mietitty. Koko raskauden ajan pidin suuni supussa ja itkin itsekseni monta kertaa ilkeitä sanoja. En viitsinyt väitellä takaisin oikeastaan mistään kun todellakin tiesin kuinka vaikea hänen oma lisääntymisensä on. Synnytyssairaalaankin hän tuli vain kiukuttelemaan. että kiitos vaan sys!

No, onneksi sitten siskokin tuli raskaaksi, oma esikoiseni oli jo syntynyt. no, ajattelin että luojan kiitos, ja huh huh! nyt hän saa omansa, ja loppuu kaikki draama ja saan olla rauhassa kaikelta kiukuttelulta ja arvotelulta.. kuinka väärässä olinkaan!!! Siskosta kehuttyi oikea superäiti, joka osaa ja tietää kaiken, ja pahemmaksi meni vaan... Loppuen lopuksi sain tarpeekseni ja sanoin hänen tylystä käytöksestä, ja jatkuvasta arvostelusta. Noh, mitään tällaista ei ole ollut, vaan olen ollut kuulema selkeästi kännissä raskausajan, kun kuvittelen. Siinä vaiheessa minulla viimein napsahti lopullisesti!!! Ettäs kehtaa edes tommosesta syyttää!!! Kun en alkoholia käytä juuri ollenkaan, puhumattakaan raskausajasta. Ja tilanne on se ettei olla nähty enää sen jälkeen, ja siitä on jo 4 vuotta.

Ollaan molemmat lähemmäs 40 vuotiaita, joten mitään nuoria emme ole.

ELi lyhykäisyydessään... sisko suuttui minun raskaudestani ja piinasi kiukuillaan kuukausia.

Kyse on älykkyydestä. Kaikilla ei vain kertakaikkiaan riitä äly käyttäytyä kunnolla. Normaaliälyinen ihminen ymmärtää millainen käytös loukkaa ja harmittaa muita ja osaa olla huutamatta tiskiin ihan kaikkea ajattelemaansa. Tyhmä ei vaan osaa. Edes laskea viiteen saati suhteuttaa asioita.[/quote]

Sulla ei riitä äly edes huomaamaan että ongelma on tunteiden käsittelyssä, ei älykkyydessä. Tunteiden käsittelyssä ja ilmaisussa saattaa olla ongelmia monestakin syystä, joillakin se on kotona opittua että vihaisena tunteita ilmaistaan raivoamalla turhista asioista, tästä on vaikea oppia pois ilman ammattiapua.

Masennus tai vaikea elämäntilanne saattavat myös alentaa stressinsietokykyä siihen malliin että pienistäkin vastoinkäymisistä menee kuppi nurin.[/quote]

Niitä tunteita käsitellään sillä älyllä jos sitä on. Jos raivoaminen turhasta on jo kotoa opittua, niin silloin älyn puute vaivaa useampaa sukupolvea. Ei fiksut ihmiset raivoa ja kilahtele mitättömistä pikkuasioista jatkuvasti. Masennus on sairaus, joka on asia erikseen. Nyt ei käsittäkseni puhuttu sairaiden ihmisten käytöksestä. Jokainen normaaliälyinen ihminen kykenee käyttäytymään vaikeissakin tilanteissa toiset huomioiden.

Pidettiin kaverin kanssa seuraa skypessä ja teimme tahoillamme omiamme. Yhden hiljaisen hetken jälkeen kaveri kysyi, että mitä sanoit? Sanoin että en mitään, koska olin ollut hiljaa. Kaveri intti ja intti ja lopulta räjähti, että miksi valehtelen! Mökötti vielä, kun en "tunnustanut". 

Mieheni marisi häämatkalla niin paljon aurinkovoiteen koostumuksesta, että melkein jo mietin että tuliko tehtyä vikatikki :D

Kun lasta ei opeteta kohtaamaan negatiivisia tunteitaan niin niistä tulee aikuisena tällaisia turhanraivoajia.