Hauskimmat ja ärsyttävimmät kokemukset tilanteista, joissa joku suuttuu tai pahoittaa mielensä aivan olemattomista asioista!

Työkaveri suuttui kun en vaihtanut työvuoroja. No eipä paljoa vaihdella, kun kolmen viikon hoitoajat olin jo ilmoittanut päivähoitoon ja vkonl hoidot myös sopinut lapsille. Ja kun kyseessä ei ollut mitään "tärkeää".. silloin ennen listojen tekoa voi käydä toivomassa voiko vaihtaa jo ennen kuin listat jaettu..Tai ottaa lomapäivän jos muuten ei onnistu. Kun joka listan alussa sama säätö.. voiko joku vaihtaa tuon tämän tuon..🙄

Meitä on 4 sisarusta. Asutaan 100-300km toisistamme, eikä usein nähdä. Vanhimmalla sisaruksella oli viime vuoden jouluna idea, että keräännytään hänen luokseen(tilava ok-talo) pari päivää ennen joulua, kysellen tietenkin että koska sopis kaikille. Valittiin päivä, joka sopi hyvin kaikille. Siskollekkin se sopi hienosti, kunnes avautui mulle että vanhin sisarus "yrittää kaapata joulun, mieti nyt jos sielä vietetään joulua pari päivää ennen oikeeta joulua, niin ei oikee joulu tunnu sitte joululta kun vietetään oman perheen rauhas!" Olin vähän ymmälläni, että ok, eiköhän tarkotus ollu etsiä päivä, jolloin kaikki sisarukset perheineen sais viettää aikaa joulun alla, kun muuten sitte jouluna jotkut haluaa olla puolison vanhemmilla yms. Kiukutellen saapui, mulle kitisi mm. Siitä, ettei lahjoja sais ny jakaa, ja jatkoi sitä "haluaa vaan kaapata joulun itselleen". Siskohan ei olisi ikinä järjestänyt tollasta kerrostalokämpässään. Ei kertonut kuinka oltais muuten pystytty viettään aikaa yhdessä joulun alla, mutta vanhin sisaruksemme teki silti ihan väärin. Huoh.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni otti kaverinsa kissan muutamaksi viikoksi hoitoon, koska hänen _lapsensa_ tykkää kissasta. Sanoin ystävälleni, ettei turha pompottelu ole välttämättä kissalle hyväksi, se on jo ennestään kodinvaihtaja ja kiintynyt tietysti nykyiseen kotiinsa ja omistajaansa, ja saattaa stressaantua ja sen myötä pahimmassa tapauksessa sairastua.

Ystäväni ei ottanut tätä kuuleviin korviinsa, vaan haki kissan luokseen. Kolmen viikon aikana tämä oikea omistaja ei käynyt edes katsomassa kissaa, ja kotiin palattuaan oli kissa ollut todella outo ja itkeskellyt useitä päiviä.

Meni muutama kuukausi, ja ystäväni ilmoitti ottavansa kissan taas kyläilemään, koska on ottanut koiran ja haluaa sille (ja lapselleen) hetkeksi kaverin. Minun oli pakko todeta olevani taas hieman skeptinen, koska mielestäni eri ympäristö, ihmiset ja vieras koira eivät tee kissalle hyvää. Ystäväni suuttui niin, että löi minulle luurin korvaan, eikä vastannut viikkoon puheluihin tai viesteihin. Lopulta vastatessaan ei puhunut enää koko kissasta mitään, vasta kylässä käydessäni huomasin hänen sen heille hakeneen. Mielipiteeni asiasta eivät selkeästi kelpaa. :D

Väärässä tässä olitkin sinä. Sanavalinta "itkeskellyt" kissasta puhuttaessa paljastaa kaiken: outo hippi ja kissanhalaaja. Kyllä eläimet pärjää, ei kukaan kuitenkaan kiusannut kissaa, vetänyt hännästä ym; en itsekään olisi kuunnellut mokomia "neuvoja."

Mokomia neuvoja? Sinä et selkeästi tiedä kissoista mitään. Kissan kiintyvät kovin ihmisiin, ja varsinkin paikkoihin. Saattaa todella olla shokki jos kissa viedään vieraaseen paikkaan ilman omistajaa. Sen takia eläinlääkärilläkin lääkäri yleensä pyytää omistajaa pitämään kiinni kissasta, sillä eläin kyllä tunnistaa kuka on tuttu turvallinen ja kuka vieras ja "vaarallinen". Kissa stressaantuu herkästi, ja stressi aiheuttaa immuniteetin laskua ja näin ollen mahdollistaa jopa hengenvaarallistenkin tautien puhkeamisen. Taidat itse olla tuo ylläolevan tarinan kaveri. Tai jos et, niin toivottavasti sulla ei ole lemmikkejä jos niitä on mielestäsi OK lainailla pitkin kyliä viikoiksi. Pistää vihaksi tuollainen puolustuskyvyttömien eläinten kiusaaminen, ja että se voi olla jonkun mielestä vielä hyväksyttävää!

Kissa on kuule puoli villieläin, eikä mikään hyysättävä ihmislapsi.

Vierailija kirjoitti:

Varmaksi en voi tietää kun ei koskaan sanonut suoraan, mutta luulen entisen ystäväni loukkaantuneen kun pudotin painoa. Olin siis ennen ylipainoinen ja laihdutuksen jälkeen jopa hoikka, ystävä oli aina ollut normaalipainoinen.

Elämäntaparemontin alussa kuittaili lähinnä siitä, etten syönyt enää santsikierrosta kakkua tai pullaa tapaamisilla. (Tämä oli vähän outoa, koska ongelmani ei koskaan ollut annoskoot vaan napostelu enkä ennenkään juuri santsaillut) "Mikäs nyt on kun Liisalle ei enää pulla maistu, kyllä ennen söit kunnolla" Jos erehdyin kommentoimaan painon putoamista sanallakaan, vastaus oli hyvin töykeä "No onpas nyt niin hienoa" tai muuta vastaavaa.

Kun vaatekoko oli jo pudonnut melko reilusti, alkoi ystävä haukkua pukeutumistani. Käytin kuulemma aivan liian paljastavia vaatteita ja näytin halvalta, ei sitä kroppaa ole koko ajan pakko esitellä, laita nyt jotain päällesi jne. En siis tosiaankaan pukeutunut mitenkään paljastavasti, vaan painon pudottua saatoin käyttää maksimekon sijaan farkkuja ja paljastaa baarissa käsivarret, kun ei enää tarvinnut hävetä valtavia alleja.

Olin kuulemma muuttunut pinnalliseksi ja ärsyttäväksi, vaikka en alun perinkään pudottanut painoa ulkonäön vaan terveydentilan vuoksi ja ainoa muutos käyttäytymisessäni oli se, etten enää napostellut herkkuja entiseen tahtiin ja liikuin hieman enemmän.

Välit menivät lopulta kokonaan, kun kaveri alkoi halveksua oikeastaan koko olemassaoloani. Jos juttelin baaritiskillä ohimennen miehen kanssa, olin kuulemma m*nan perässä juokseva tyhjäpää ja häntä hävetti. Vaatekaupoilla ehdotteli minulle neljä kokoa liian suuria vaatteita plusosastolta, ja suuttui verisesti kun ystävällisestä hymähdin että taitaa olla ihan liian isoja minulle nuo. En enää ehdotellut hänelle tapaamisia, koska en jaksanut kuunnella haukkumista ja hänkin lakkasi pyytämästä minua mihinkään ulos kanssaan.

Oli siis ihan täysjärkinen nainen ennen, mutta muuttui yllättäen todella ilkeäksi kun painoni putosi :(

Aika sairaalloista kateutta jo. Halusi pitää sinua ystävänään, kun olitte kenties yhdessä ylipainoisia tai sitten hän hoikkana piti itseään "ylempiarvoisena" ja, kun hoikistuit niin ei kestänytkään enää sitä. Onneksi pääsit hänestä eroon.

Peruskoulussa luokallani oli eräs tyttö, joka oli tosi herkkä ja kaikinpuolin etuoikeutettu. Ala-asteella "ninjailtiin" niin ettei kumpikaan oikeesti edes koskenut toiseen. Jostain syystä tää tyttö löi yhtäkki. kaikilla voimillaan sellasen karateiskun suoraan mun päälaelle. Mua sattui, mutta ilmeisesti tyttö satutti kätensä. Jäätävä poraaminen ja huuto, ettei tunne kättään, mun syy jos halvaantui kädestä tai kun käsi on murtunut (ei se ollut.) eikä pysty käyttämään kättään. Koko loppupäivän piti kädessään viivotinta "tukilastana", jonka oli käärinyt märkään käsipaperiin. Ja tosiaan, itse löi mua päähän.

Yläasteella istuin käytävällä penkillä, samainen tyttö seisoi mun edessä. Jotain naljailtiin toisillemme, kunnes tää tyttö löi. Tähtäsi päähän, mutta siirryin alta pois, joten osuma laskeutui suoraan betoniseinään. Sitä huudon ja porun määrää taas. Ja tietenkin YHYY SÄ MURSIT MUN KÄDEN YHYY SATTUU SUN SYYTÄ. Eikä se murtunut. Linja-autossa oli mielenkiintosta vielä samana päivänä, kun jatkoi nyyhkytystä ja sai muiden tyttöjen sympatiat puolelleen, ei varmaan kertonut, että ihan itse löi. Muut supisi takana ja lohdutti tätä tyttöä, samalla sain vihat päälleni kun olin tyttöä satuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin näitä lukiessa että huh helpotusta kun en tunne ketään tällaista ihmistä... Mutta tunnenpas kuitenkin :D tajusin kun osui silmiin kertomus toisten puolesta loukkaantujasta. Työkaverini on toisten puolesta loukkaantuja. Vähän väliä töissä sanomassa toisille: "voi että kun tuli paha mieli sun puolesta kun Se ja se sanoi sulle äsken niin ikävästi, oi voi voi, kuin se nyt niin pahasti sanoi". Tämä sellaisella super dramaattisella äänensävyllä, kauhistuneena :D ja keskustelut joita hän kommentoi ovat olleet aivan normaaleja, vailla minkäänlaista loukkaamistarkoitusta tai draamaa. Mikä on vinksahtanut tällaisen lumihiutaleen päässä? Tylsä elämä? Hakee jännitystä?

Varmaan itse tällainen kaikesta loukkaantuja ja olettaa, että muutkin ovat. Tai sitten yksinkertaisesti haluaa hämmentää soppaa ja haluaa aina jonkun hampaisiinsa, jota voi haukkua, kun on taas niin pahasti sanonut.

Kaverini suuttuu, kun pyydän ettei anna meidän koirille suklaata tai karkkeja. Ei tajua, etten yritä loukata häntä, vaan pitää koirieni ruokavalion terveellisenä. Ensin väittää että koirat tykkää kyllä suklaasta. Sitten ottaa itseensä, kun sanon "kyllä varmaan tykkääkin, mutta on koirille vaarallista" -Vai että vaarallista.. ne muutamasta palasesta kuole, nauttii vaan.

Luulen kuulemma olevani parempi ja tietävämpi ihminen kuin hän, ja uskon kaiken mitä netissä lukee. Sipulikaan ei kuulemma vaarallista oo, miettii nyt hei niitä koiria jotka elää kotiruualla koko elämänsä, että niiden vatsa tottuu. Eipä hänellä koiria ole, haluaisi kyllä, ja tuntuu olevan katkera että mulla on koiria(?) Ja tiedän noista ruokien vaaroista enemmän kuin hän. En ymmärrä.

Kämppäsin opiskeluaikana siskon luona. Oli mulla solukämppäkin, mutta punkkasin sielä siskon kämpän lattialla, oli kiva kun oli seuraa. Pieniä muksuja vahdin, ruokin, kämppää siivosin ja lintasin jopa koulusta ajoittain tunnin ajaksi, jos sisko ei päässyytkään hakemaan lapsia tarhasta. Vklopuksi menin kotipaikkakunnalleni, yleensä samalla kyydillä (annoin 5 e bensaan) luokkakaverini kanssa, kun samalta paikkakunnalta oltiin, ja pääsin ison vaatekuormani kanssa kotiovelle asti. Siskoni kuitenkin kysyi minulta, voisinko mennä muksujen kanssa junalla että muksut olisivat mummulassaan vklopun. Sanoin että oon maksanut jo 5 e etukäteen seuraavan päivän kyydistä, eikä mulla muutenkaan olisi rahaa edes omaan junalippuun. Intti, että kyllä (meidän) äiti varmaan maksaisi kaikkien junaliput. En pitänyt ajatuksesta, koska tiesin että sisko on tosi huono järjestelemään tollasia asioita. Myöskään ei houkuttanut ajatus kulkea junassa kahden pienen lapsen kanssa, joita olisi täytynyt pitää kädestä kiinni lähes koko ajan. Myöskin hyvä jos omat tavarani olisin saanut kannettua, mutta siihen lisäksi lasten älytön määrä tavaraa, pelejä, leluja ja vaatteita vkloppureissua varten. Sisko suuttui niin, että käski painua pihalle hänen kämpästään. Siinä sitten torstai-iltana 11 aikaan pakkailin tavarani ja lähdin solukämpälleni. Olin ollut ilmainen lastenhoitaja, kävin kävellen kaupassa jos jotain tarvitsi, siivosin, ja monesti peruutin kavereiden kanssa iltamenot, jotta voisin auttaa häntä esim. olemalla lapsien kanssa kun hän halusi käydä jossain tai siivota rauhassa. Olin kiitollisuudenvelassa joka päivä, kun sain punkata hänen kämpällään. Mielestäni kannoin kyllä korteni kekoon ihan ruokakuluissakin, mutta se oli siskolle liikaa etten viittinyt lähteä junalla lapsien kanssa...

Vierailija kirjoitti:

Kaverilla oli vaikea elämäntilanne ja pitkän välimatkan takia ei oltu nähty vähään aikaan. Kun siitäkään ei ollut kuulunut mitään, laitoin tekstarin "miten menee?". Siihen ei ikinä tullut vastausta, joten seuraavana päivänä soitin perään. Noh... Kaveri oli minulle verisesti loukkaantunut ja huusi etten ikinä kysy hänen kuulumisiaan. Kiistin ja sanoin että juurihan lähetin tekstarinkin. "Mut sä et kysynyt 'mitä kuuluu' vaan ihan muuta!" Uskomatonta mutta totta, tuohon sanamuotoon vedoten päätti 20v ystävyyssuhteen. Ihmettelen edelleen, vaikka aika vaikea persoona aina olikin ollut.

Minä en osannut kysyä kuulumisia "oikealla tavalla" enkä oikein aikavälein, itse ei voi tietty kuulumisiaan kertoa, kun minun olisi pitänyt osata kysyä niitä. Ja kuulemma omista kuulumisistanikin kerroin väärällä tavalla. Lisäksi läheinen syyllistää minua omista valinnoistaan ja tunteistaan. Hyvin kuluttavaa.

Vierailija kirjoitti:

Hahah, ihan pakko kertoa. Terkut tutuille jos tunnistatte.

Lähdimme isommalla kaveriporukalla yhden synttäreitä juhlimaan ulkomaille pitkälle viikonloppulomalle. Henkilö täytti 30, eli kaikki olimme nuoria aikuisia. 

Sankari kiukutteli reissun aikana mm. siitä, miten häntä ei otettu porukkaan. Kukaan meistä ei tiedä, miten häntä olisi pitänyt ottaa vielä enemmän porukkaan.. Suuttui yhdelle seuraavasta dialogista:

Sankari: mitenköhän ne uskaltaa vuokrata näitä asuntoja, kun täällä on kaikkia lasiesineitä ja kaikkia et jos ne rikotaankin..

toinen: onhan niillä sit luottokorttitiedot sitä varten, sieltähän ne kai veloitetaan sitten 

sankari: no anteeks että mietin!!!!!!!! ei tarvi aina niin ilkeesti vastata

Ja siis tämä toinen vain osallistui keskusteluun ihan tavallisella äänellä.

Suuttui kaupungilla kun "muilla ei päät sen vertaa käänny että voisi häntä odottaa" kun väkijoukossa jäi torikojuille eikä sanonut kenellekään mitään. Muut siis sanoimme että hei, haluan käydä tuolla ja muut odottivat. Tämä ei sanonut joten porukka käveli vähän matkaa ennen kun huomasimme tämän puuttuvan ja jäimme odottamaan. 

Menimme aukiolle katsomaan katutanssijoiden esitystä. Tämä alkaa kyynelehtiä ja vetää aurinkolasit päähän, kuulokkeet korville ja häipyy. Huvittavinta oli, että menimme saman aukion laidalle terassille, josta tämä kyynelehtii vielä enemmän ja lähtee taas pois. Tarjoilija huusi hänen peräänsä byebye! :D 

Vielä lentokentällä ja kotimaassa bussiasemalla tämä jaksoi kiukutella. :D Eipä ole neitokaisella hirveästi enää kavereita tästä porukasta. 

Minulla on samantyylinen läheinen. En jaksa...

Ex-kaverilla oli todella outo ajatusmalli, että kaikkien muiden tehtävä on viihdyttää juuri häntä. Hänellä oli tapana aina välillä täräyttää naama norsunvitulla kesken keskustelun että "puhukaa jostain muusta, tää ei kiinnosta mua". Ja puheena oli aina jotain neutraalia, tyyliin millaisia kevään merkkejä ollaan huomattu tai minkälaisia valikoimia lähikaupoissamme on, ei siis mitään omilla saavutuksilla tai omaisuuksilla kehuskelua. Yleensä ei itse edes aloittanut uutta keskustelua vaan tyrmäsi sitten seuraavankin aiheen, jos sekään "ei kiinnostanut". Sitten itkeskeli kun muut alkoivat tavata toisiaan ilman häntä, että saisivat puhua rauhassa mistä puhuvat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni otti kaverinsa kissan muutamaksi viikoksi hoitoon, koska hänen _lapsensa_ tykkää kissasta. Sanoin ystävälleni, ettei turha pompottelu ole välttämättä kissalle hyväksi, se on jo ennestään kodinvaihtaja ja kiintynyt tietysti nykyiseen kotiinsa ja omistajaansa, ja saattaa stressaantua ja sen myötä pahimmassa tapauksessa sairastua.

Ystäväni ei ottanut tätä kuuleviin korviinsa, vaan haki kissan luokseen. Kolmen viikon aikana tämä oikea omistaja ei käynyt edes katsomassa kissaa, ja kotiin palattuaan oli kissa ollut todella outo ja itkeskellyt useitä päiviä.

Meni muutama kuukausi, ja ystäväni ilmoitti ottavansa kissan taas kyläilemään, koska on ottanut koiran ja haluaa sille (ja lapselleen) hetkeksi kaverin. Minun oli pakko todeta olevani taas hieman skeptinen, koska mielestäni eri ympäristö, ihmiset ja vieras koira eivät tee kissalle hyvää. Ystäväni suuttui niin, että löi minulle luurin korvaan, eikä vastannut viikkoon puheluihin tai viesteihin. Lopulta vastatessaan ei puhunut enää koko kissasta mitään, vasta kylässä käydessäni huomasin hänen sen heille hakeneen. Mielipiteeni asiasta eivät selkeästi kelpaa. :D

Väärässä tässä olitkin sinä. Sanavalinta "itkeskellyt" kissasta puhuttaessa paljastaa kaiken: outo hippi ja kissanhalaaja. Kyllä eläimet pärjää, ei kukaan kuitenkaan kiusannut kissaa, vetänyt hännästä ym; en itsekään olisi kuunnellut mokomia "neuvoja."

Mokomia neuvoja? Sinä et selkeästi tiedä kissoista mitään. Kissan kiintyvät kovin ihmisiin, ja varsinkin paikkoihin. Saattaa todella olla shokki jos kissa viedään vieraaseen paikkaan ilman omistajaa. Sen takia eläinlääkärilläkin lääkäri yleensä pyytää omistajaa pitämään kiinni kissasta, sillä eläin kyllä tunnistaa kuka on tuttu turvallinen ja kuka vieras ja "vaarallinen". Kissa stressaantuu herkästi, ja stressi aiheuttaa immuniteetin laskua ja näin ollen mahdollistaa jopa hengenvaarallistenkin tautien puhkeamisen. Taidat itse olla tuo ylläolevan tarinan kaveri. Tai jos et, niin toivottavasti sulla ei ole lemmikkejä jos niitä on mielestäsi OK lainailla pitkin kyliä viikoiksi. Pistää vihaksi tuollainen puolustuskyvyttömien eläinten kiusaaminen, ja että se voi olla jonkun mielestä vielä hyväksyttävää!

Kissa on kuule puoli villieläin, eikä mikään hyysättävä ihmislapsi.

Mä en edes jaksa lähteä sun provoiluun mukaan. :D mutta ihan näille kissan lainailijoille tiedoksi:

http://www.agria.fi/kissa/artikkeleita/aktivointi-ja-harrastus/stressi-…

http://www.kissaliitto.fi/terveys/tarttuvat-taudit

"Herpesvirustartunnan saaneet jatkavat viruksen eritystä koko loppuelämänsä ajoittain esim. stressin seurauksena."

Olin kynnysmattoaikoinani hirveän huomioonottava ja myötätuntoinen _ihan kaikesta_ ja odotin sitten että muut tekisivät minulle samoin, mikä on jälkikäteen katsoen tosi vääristynyt ajattelutapa. Loukkaannuin kerran kaverille hirveästi siitä, kun harmittelin ääneen jotain pientä ongelmaa ja se tokaisi välinpitämättömästi että jo on pienet murheet. Tällä samaisella kaverilla oli siis tapana soitella monta kertaa viikossa tuntien puheluja ja itkeä päivittäisistä suurista tragedioista kuten "pyöräilijä soitti mulle kelloa tänään, vituttaa". Minä sitten lohdutin puoli iltaa, vaikka olisi ollut muutakin tekemistä. Kehtasi vaatia vielä, että puolet soitoista menisi minun laskuuni, että olisi "reilua". Oli muutenkin elämäntapavalittaja, suurin osa vuorovaikutuksesta oli kaverin valitukseen reagointia.

Myöhemmin tyypistä eroon hankkiuduttuani tajusin, että kenelläkään ei ole velvollisuutta kuunnella valitusta (myöskään kaverilla), itsepähän suostuin kohtuuttomiin vaatimuksiin. Ei enää ikinä. 

Naapurin rouva suuttui mun äidilleni kun äiti joutui äkillisesti selkäleikkaukseen. 

Oli tiedossa että sellainen on tulossa "sit joskus", naapurin rouvakin sen tiesi, mutta lääkäri/osastonhoitaja soittikin yhtenä iltana ja sanoi että aamulla olisi peruutusaika, jos äitini siihen pääsisi ruoatta jne. siitä hetkestä lähtien. 

 

Seuraavana aamuna naapurin rouva tuli käymään, kuuli missä äitini oli eikä sen jälkeen puhunut mun äidilleni sanallakaan loppuikänään. Se se oli komiaa.

Vierailija kirjoitti:

Mä tunnustaudun kilahtajaksi. Kotona saatan saada totaalisen räjähdyksen jostain pikkuasiasta, vaikka siitä että kaupasta ei ole tuotu jotain mun mielestä tärkeää ruokatavaraa. Yleensä sitä tajuaa jo kilahtaessa, että tässä ei ole mitään järkeä kiukutella mutta en vaan osaa lopettaa. Sitten kun puhti on mennyt, käyn pyytelemässä perheenjäseniltä anteeksi. Omalta kohdalta kyse on usein siitä, että olen kiukkuinen jostain muusta asiasta, vaikka ikävästä työpäivästä, joku asiakas ollut hankala tms. ja sitten kotona joku pikkuasia katkaisee pinnan. Onneksi tätä ei tapahdu usein, mutta kyllä perheessä muilla on kestämistä.

Näistäkin jutuista mitä tässä on ollut, voisin lyödä vetoa että se kiukuttelija häpeää omaa toimintaansa ja sitten ei kehtaa tunnustaa asiaa ja sitten kiukuttelee lisää.

Omasta kokemuksesta sanoisin, että mulle ei ainakaan auta mikään mitä vastapuoli sanoo. Tämä on ihan oma ongelma ja itse pitäisi osata lopettaa ja pyytää anteeksi. Itse yritän kovasti opetella hillitsemään itseäni kun huomaan jostain älyttömästä asiasta hermostuvan. Mutta juuri vähän aikaa sitten pilasin kiukkuilulla perheen yhteisen päivän ja vieläkin kaduttaa ja harmittaa.

Hei, hienoa, että tunnustat ja myönnät ongelman. Vasta silloin ihmisellä on mahdollisuus muutokseen, kun ei sulje silmiään omilta heikkouksistaan. Kaikilla on huonoja luonteenpiirteitä, mutta moni vaan ei pysty myöntää niitä edes itselleen saati sitten toisille. Vaatii rohkeutta nähdä oma heikkoutensa. Itse olen taistellut vuosia erään kielteisen ominaisuuteni voittamiseksi ja viimein alan olla voitolla siitä. Tsemppiä sinulle! Ihminen voi kehittää itseään!

Nyt palataan vuoteen 1983. Oltiin kaverin kanssa Hesaan menossa ja juna (siis paikallisjuna) oli aika tays. Paasin istumaan kolmen ihmisen penkille, keskelle. Kaverini meni taakseni selka minuun pain myoskin keski-penkille. Ja kukapa istui vastapaatani.. Michael Monroe koko nuoressa komeudessaan. Oltiin siis suuria Hanoi Rocks faneja. Kun kaverini tajusi taman (etta minulla oli nakoyhteys idoliimme kun han oli selka meihin pain) han suutuui suunnattomasti. Ei halunnut niilla "paska penkeilla" istua ja syoksyi ulos koko vaunusta. Nauratti ja niin muuten nauratti Monroetakin. Seurasin kaveriani pois vaunusta onnellisena kun Michael Monroe oli hymyillyt minulle!!

Mulla oli yks loukkaantujakaveri aikoinaan.

Niihin aikoihin kun puhelinten saldorajat olivat nuorilla yleisiä, kaverilla oli saldoraja, mulla ei. (Ei siksi, että meillä olisi loputtomasti rahaa, mutta äiti ei halunnut turvallisuussyistä että mulla loppuu saldo kesken kaiken. Mutta vastaavasti mun piti itse tarkkaila puhelimen käyttöä, ettei laskut nouse korkeiksi.) no tää kaveri sit aina "piikkas" mulle, ja oletti että aina soitan takas, jottei hänen saldonsa kuluisi. Aina jos jätin soittamatta takas, hän suuttui. Ja asuimme n. 100m päässä toisistamme, että jos olisi ollut tärkeetä asiaa ei olis ollut vaikeeta tulla käymäänkään.

Sama kaveri oli monelle aina velkaa. Ja sitten valitti mulle aina siitä kun kaverit pyyteli velkojaan takasin. Ja suuttui mulle, kun jostain kumman syystä kielytäydyin lainaan hänelle.

Kerran unohdin kengät kaverille. Kun kyselin kenkien perään, väitti ettei ollut hänen luonaan. Tallilla sitten huomasin että kaveri tuli mun kengät jalassa paikalle. Kaveri vaihtoi ratsastussaappaat jalkaansa ja lähti ratsastamaan. Otin kengät itselleni takaisin ja lähdin kotiin. Kaveri suuttui kun otin omat kenkäni takaisin ja hän joutui menemään kotiinsa ratsastussaappailla.

Äitini on valitettavasti oikea ammattiloukkaantuja ja onneksi olen unohtanut jo melko paljon. Yhden tapauksen muistan hyvin. Olin muuttanut mieheni kanssa yhteen ja vanhempani tulivat käymään. Äiti toi tuliaisiksi jotain marjoja tai hilloa, en muista tarkallee, ja päätimme tehdä täytekakun ja laittaa hillon täytteeksi. Kaapissa oli vielä mieheni äidin tuomia marjoja ja halusin laittaa niitä lisäksi makua antamaan. Äiti otti ja suuttui näistä anopin marjoista niin paljon, että aloitti mykkäkoulun ja kieltäytyi tulemasta kahvipöytään meidän muiden kanssa. Tosin tämä oli vielä pientä, sillä vuosia aikaisemmin äitienpäivänä äiti suuttui minulle (olin ala-asteikäinen lapsi), koska hänelle ei oltu haettu presidentin äitienpäivämitalia. Hän olisi sen kuulemma ansainnut kahden lapsen äitinä ja perhepäivähoitajana.

Olin kerran 16-vuotiaana lähdössä ystävieni kanssa kaupungille ja kysynyt äidiltä luvan jo edellisenä päivänä. Juuri kun olin lähdössä, sai äiti raivarin siitä, että olen hukannut hänen kampansa ja minun täytyi etsiä se ennenkuin saan mihinkään lähteä. Kyseistä kampaa en varmastikaan ollut hukannut, mutta aloin sitä itku kurkussa sitten etsiä. Etsin kampaa _kaksi_ tuntia äidin haukkuessa vieressä "aina sä hukkaat kaiken, miten oletkin noin huolimaton" ym. Mukavaa, kunnes äiti löysi sen omasta laukustaan. Naurahti vain että jaahas, täällä se olikin. Ei anteeksipyyntöä ja kaiken kukkuraksi sanoi etten voi enää kaupungille lähteä kun on jo niin myöhäkin (kello oli silloi kuusi illalla).

Vieläkin vituttaa. Nyt olen 23-vuotias ja äitiini en ole ollut neljään vuoteen missään yhteydessä, jostakin kumman syystä.

Kämppikseni oli menossa poikaystävänsä baariin ja he etkoilivat yhdessä muualla. Jossain vaiheessa klo 12-01 välillä kämppikseni soittaa ja selittää, että häneltä jäi henkkarit kotiin (eli meille). Hän kyseli, että voisinko tuoda henkkarit hänelle sinne bilepaikkaan, jotta hän päsisi samaan aikaan sisään kuin muut.

Meiltä on baariin noin kilometri, en todellakaan jaksanut lähteä yöllä niitä viemään. Olin todella väsynyt. Olisinhan saattanut jopa nukkua, mutta satuin olemaan hereillä.

Kaveri jatkoi, että eihän siihen mene kuin hetki kun tulet. Lisäsin, että ei siihenkään mene kuin hetki jos hän tulisi ne itse hakemaan... Ja voin tulla ulos vastaan tuomaan ne. Hän pääsisi kuitenkin nopeasti tulemaan, kun oli valmiiksi bussissa. En löydänyt henkkareita hänen huoneestaan, ja hän päätti jättää kokonaan menemättä, kun ei sitten enää olisi jaksanut jos tulee käymään kotona.

Sain kuulla tästä jälkeenpäin ihmettelyjä, miksi en auttanut kaveria. Exänikin moitti/syyllisti minua ajattelemattomuudesta.

En olisi todellakaan itse patistanut ketään lähtemään keskellä yötä minulle tuomaan henkkareita. Omat mokat hoidetaan itse. Ja joskus yhdeksän aikaan vielä olisin lähtenytkin viemään.