Mikä on asia, jonka tajusit vasta sitten, kun muutit yksinään asumaan ensimmäistä kertaa? osa 2

Ei tullut mitään varsinaista ylläriä.

Ehkä ainoa vähä asiaa liippaava oli se, miten kallista ruoka on. Se oli kyllä itsestään selvää että kaikki maksaa, mutta ruokien hinta yllätti tavallaan - vai pari vuotta aiemmin kun muuttoa olin vielä vasta haaveillut olin uhonnut vanhemmilleni että kyllä minulla ihan varmasti riittäisi ruokiin 20e/kk. Ei nyt ihan niin vähällä päässyt x) tosin tuosta uhoamisesta vanhemmat oli kyllä jo reilusti ennen muuttoani innostaneet että teeppä ostoslista jossa on tarvittavat jutut ja mene kaupaan ottamaan niistä hinnat ylös. ELi sikäli se ruuan kalleus tuli selville jo ennen muuttoa - muutto vain konkretisoi asiaa. Varsinkin kun ruuan oheen oli toki ostettava kaikki muutkin jutut.

Se että voin linnoittautua yksiööni vaikka kuukaudeksi ja eristäytyä ilman että joutuu ihmiskontaktiin. Kuusihenkisessä perheessä en ikinä osannut ajatella sillä olevan niin isoa vaikutusta, hyvässä ja pahassa. Tuossa on ovi ja lukko, ja tämä on minun oma valtakuntani, ja voin kontrolloida sitä kuka pääsee tänne ja kuka ei. Taivaallista.

En myöskään ollut ikinä pitänyt kotiavainta taskussa, lapsuudenkodissa se piilotettiin aina kuistille. Tuntui isolta vastuulta, samoin se jos vuokralla sattuisi rikkomaan jotain kämpästä. Haljennut lavuaarikin maksaa satoja.

Se, että sinkkuna eläminen on ihanaa, kun saa tehdä juuri niin kuin itse haluaa eikä tarvitse ottaa muita huomioon. Saa esimerkiksi syödä milloin haluaa ja aina niitä omia lempiruokia, joista perheenjäsenet eivät välttämättä pitäisi.

Olin juuri täyttänyt 16, kun muutin omilleni, vanhempani eivät tukeneet rahallisesti millään muotoa.

Mielestäni ihaninta oli se, että pystyin elämään itselleni, ei tarvinnut hoitaa pienempiä sisaruksia, laittaa ruokaa monelle, kantaa huolta kenestäkään, sain nukkua aivan rauhassa, pesin vain omat pyykkini, sain opiskelurauhan. Ja se täydelilinen hiljaisuus, ai että, nautin siitä edelleen tänäkin päivänä.

Mikään ei tullut yllätyksenä. Tosin rahaakin oli, niin mikään paistinpannun tai vessaharjan tai vaikka mikron puuttuminen ei sinänsä aiheuttanut mitään muita toimenpiteitä kuin nostaa ne ostoskärryyn. 

Olin 18. Ei tod. tullut yllärinä että paskapaperi maksaa ja se pitää kaupasta roudata. Minusta oli ihanaa että jääkaappi oli vain minun ja ystävieni eli kämppisten käytössä! Yllärinä tuli se, kuinka mahtavaa oli muuttaa omilleen. Vaikka kotona ei mitään vikaa ollut, päinvastoin 😊

Muistan aina ensimmäisen illan ensimmäisessä omassa opiskelijavuokra-asunnossa. Olin kyllä asunut jo pari vuotta opiskelija-asuntolassa kuuden tytön kanssa samassa solussa, mutta kun muutin omilleni, ajattelin, että se olisi jotenkin hohdokasta. En oikein tiedä, mitä ajattelin tapahtuvan, mutta ensimmäiselle illalle kieltäydyin menoista mihin kaverit pyysivät, ajattelin vain nauttia illasta omassa kodissa. Muistan, kuinka illalla aika mateli ja minulla oli tylsää ja yksinäistä. Istuin kämpän lattialla ja ajattelin, että tällaistako tämä nyt sitten on :) Kaikki kyllä lähti hyvin rullaamaan, olin tuolloin 18, vuosi 1994.

Muutin omaan kämppään samassa opiskelukaupungissa missä vanhempanikin asuivat - olin ihan varma, että heidän mielestään se ei ole järkevää. Yllätyin siis siitä, miten lunkisti vanhemmat asian ottivat - siis he eivät kokeneetkaan suurena menetyksensä sitä, etteivät enää joutuneet siivoamaan minun jälkiäni kun aina kiireellä lähdin aamulla kouluun, pyykkäämään vaatteitani, ostamaan ja tekemään minulle ruokaa, odottamaan minua harrastuksista kotiin, maksamaan laskujani jne. Siis heidän mielestään se että muutin olikin ihan Ok ?!??! Olin vähän pettynytkin (Ai ei ne mua sitten tätä enempää rakastaneetkaan.. :o )

Minulle isoin shokki oli se, että kylmäsydämeninen holhoojani pakotti palauttamaan samalla sekunilla aiemman kodin avaimen, kun muutin 16-vuotiaana vuokra-asuntoon 40km päähän. Enhän minä sillä olisi itsekseen paikalle pamauttanut sopimatta sisään, mutta viimeinenkin meitä yhdistävä langansäe kyllä katkesi.

Jossain paperien kätköissä on kyllä vielä hieno lista, missä teini-ikäinen minä on listannut haaveita, että MILLAISTA se elämä sitten on, kun asuu omillaan. Kun voi kutsua ketä haluaa, milloin haluaa. Voi syödä mitä haluaa, nukkua milloin haluaa, kuunnella musaa milloin haluaa (en ole kuitenkaan mikään RAMSTEIN täysillä 03-luukuttaja). Tavarat saivat jäädä mihin ne jätin, kukaan ei kulkenut perässä nalkuttamassa jos haarukkalaatikko jäi raolleen, tai matto oli 2cm vinossa. Ensimmäiset vuodet olivat kyllä siisteyden kannalta ihan kaaottisia, kun neuroottisen ihmisen kanssaelämisen vastapainoksi elin kuin sika, ja siivosin vain jonkun tullessa kylään. Tai noh, raivasin ja puunasin yötä myöten, ennen kuin tajusin päivittäisen perussiisteyden helpottavan elämää kummasti.

Tajusin se, että naapureita ei kiinnosta yhtään, mihin aikaa herään ja mihin aikaan avaan verhot.

En ole koskaan ollut aamu-uninen, muta niin vain äiti aina aamuseitsemältä paukasi huoneeseen repimään verhot auki, kun "naapurit kattoo, että täällä sitä nukutaan puoleen päivään".

Sekin yllätti, miten ihanaa oli mennä ja tulla ilman kolmannen asteen kuulustelua, minne sitä ollaan menossa. Yölläkin sai käydä vessassa ilman, että joku aamulla valittaa, miten se häiritsi yöunta.

Juu, minulla oli ja on kontrolloiva, utelias ja herkkäuninen äiti.

Köyhä ov kirjoitti:

En tiennyt ennen kuin muutin yksin asumaan, että kaupasta ei voi ostaa kaikkea mitä haluaa vaan mihin on varaa. Varsinkin alussa se oli minulla varsinaista penninvenytystä, kun laskin vähiä rahojani ja mietin, että kumpi on tärkeämpi ostos, vessapaperipakkaus vai leipäpaketti, koska molempiin ei ollut varaa.

Mutta jos et osta leipåää, ni ethän sie tarvii vessapaperiakaan :D

Se että ei olekaan pakko mm. raivoimuroida joka päivä, pestä kloriitilla pari kertaa viikossa lattioita ja kaikkia pintoja, paukuttaa mattoja ulkona kolmesti viikossa tai edes pedata sänkyä välittömästi heräämisen jälkeen, jos ollenkaan. Oli todella vapauttavaa tajuta ihan kunnolla se, ettei minun tarvitse enää ikinä toteuttaa siivoushullun äitini siivousrutiinia vaan sain luoda ihan omat rutiinit. Ei tarvinnut pelätä raivokohtausta siitä jos pöydälle jäi yksi leivänmuru tai laskin lasin tiskipöydälle enkä laittanut koneeseen juodakseni siitä lenkin jälkeen uudelleen. Kukaan ei enää huutanut naama punaisena jos jätin piirustusvälineet omalle työpöydälleni tai jos sohvatyyny jäi istumisen jäljiltä vähän ruttuun, tai jos sänky oli 2 minuutti heräämisen jälkeen petaamatta. Huhhuh, lapsuus oli yksi työleiri. Rennommallakin asenteella koti on pysynyt puhtaana.

Se, että kaikki pitää ihan oikeasti tehdä itse ja että mitään tarvikkeita tai ruokaa ei ilmesty itsekseen kaappeihin. Siis olin ihan aktiivinen kotitöiden tekijä ja hoidin usein kauppareissut, mutta ei sitä tekemisen ja tarvikkeiden määrää aikaiemmin jotenkin vaan älynnyt.

Muuta ylläriä ei tullut kuin ehkä se, etten kaivannut lapsuudenkotiin yhtään. Olin kai kuvitellut, että saisin jotain nostalgiakohtauksia edes, mutta ei. Oli vaan niin älyttömän siistiä elää itsekseen, vaikka koti oli vaatimaton eikä ollut rahaa kaikkeen. Aluksi ei ollut pesukonetta, ei minkäänlaista puhelinta (oli vuosi 1990), ei imuria eikä melkein mitään, mutta se ei haitannut yhtään.

Ei se ehkä yllätyksenä tullut, mutta...

Kaapeissa ei ollutkaan kaikkea tarpeellista. Kun lapsuudenkodissa teki mieli leipoa, niin löytyi kulhoa ja kippoa, parikin kaulinta joista valita ja jauhoja ja leivinjauhetta... Ehkä joku suklaa piti ostaa erikseen, jos muffinsseja mieli. Pakastimesta saattoi kaivaa mustikoita tai vadelmia siihen sitten seuraksi. Aina oli leivontavuokiakin.

Kyllä sitä ihmetteli, että missähän sitä tämän pakastebroilerin sitten paistaisi, miksei olekaan valkosipulipuristinta ja voihan tämän pitsataikinan tietty viinipullollakin kaulita. Viinipullolla tehtiin muuten myös perunamuussi.

Sai (ja kehtasi) pyytää kavereita kylään.

Sen että se ei ollutkaan mitään höpötystä ja "tylsiä vanhempia" kun aina oli puuroa aamupalalla, aina vaan sitä ruisleipää ja muutenkin terveellistä ruokaa eikä herkkuja saanut juurikaan syödä, sitä kun ekan vuoden aikana lihoi 10 kiloa niin huomasi että ohhoh ei kannata syödä pelkkiä muroja, vaaleaa leipää ja herkkuja kun teki mieli. Kova herätys oli :D

Että minä pärjään yksin.

Että minkälaista elämä on, kun kukaan ei lyö, kun ei tarvitse pelätä.

Koti- ja parisuhdeväkivalta. Muutin kotoa karkuun kotiväkivaltaa poikaystävän luo, joka alkoi pahoinpitelemään minua, jonka jälkeen muutin yksin asumaan.

Mitkään kodinhoitojutut eivät ole ainakaan vielä tulleet yllätyksenä, koska minä hoidin mm siivoamisesta lähtien kaiken kodinhoitamisen jo eskari-ikäisenä, kun kukaan muu ei sitä tehnyt.

18N

Summa summarum: kermaperseet yllättyvät, kun pitää siivota ja kaikki maksaa niin vitusti, ihan se tiskirättikin! Pitää äkkiä mennä naimisiin, niin saa elättäjän/piian tai rengin ja jonkun jolle vttuilla.

Ei-kermaperseet yllättyvät rauhasta, kukaan ei ole koko ajan naaman edessä selittämässä, miten paska tyyppi olet ja että maailma olisi parempi paikka, jos sinua ei olisi. Eikä tarvi siivota kuin vain omat paskat! Jippii. Ja ihanaa kun on omaa rahaa.

Kuuluin jälkimmäisiin -  ja tulen aina asumaan yksin, en enää ikinä huoli ketään mun kämppääni.

Vierailija kirjoitti:

Toisesta ketjusta huomasin, että eihän mulla ollut silloin edes paistinpannua. Sekin piti hommata.

Sinkkumies

Sama mulla, meinasin alkaa paistaa kananmunia ja sit tajusin että eihän mulla ole paistinpannuakaan.