Kokemuksia valaistumisesta?

Vierailija kirjoitti:

Valaistumisen tavoittelu on sinänsä paradoksaalista koska se"henkilö"joka sitä valaistumista tavoittelee ei tule sitä ikinä kokemaan koska sinä hetkenä valaistuminen tapahtuu niin hän lakkaa olemasta.

Onko näin? Itseä kiinnostaa ymmärrys ja rauha. Valon jakaminen maailmaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valaistumisen tavoittelu on sinänsä paradoksaalista koska se"henkilö"joka sitä valaistumista tavoittelee ei tule sitä ikinä kokemaan koska sinä hetkenä valaistuminen tapahtuu niin hän lakkaa olemasta.

Onko näin? Itseä kiinnostaa ymmärrys ja rauha. Valon jakaminen maailmaan.

No hyvä.

Nosto.

Up.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Faith kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskotteko että valaistuminen eli ykseyden kokemus on totta vai että se on vain kokemus, joka saattaa olla harhaa tai pelkkää kuvitelmaa?

Ykseyden kokemus ihmisillä on aina harhaa tai pelkkää kuvitelmaa, koska todellisuudessa olemme erillisiä olentoja.

Tämä voi olla oma mielipiteesi, mutta Jeesus opetti "että he olisivat yhtä". Ja olen kristitty.

Ja siis totta kai olemme jokainen oma ihmisemme, mutta tämä ei tarkoita, ettemme voisi olla yhtä. Eikö rakkaus vähän toimi niin..? Ja nyt en taaskaan tarkoita mitään "universaali rakkaus" - new age-opetusta, siitähän kristityt nimenomaan pyritään eristämään.

Energiaa ei voida luoda eikä hävittää. Ainoastaan muuttaa muodosta toiseen. /termodynamiikan I-laki

Kaikki näkyvä koostuu alkuaineista tai niiden yhdisteistä. Ainetta ei synny eikä häviä, vaikkakin se voi muuttaa muotoaan.  /aineen häviämättömyyden laki

Tämän perusteella me kaikki olemme yhtä. Syntymä ja kuolema sellaisina kuin me ne näemme ovat välivaiheita.

Vierailija kirjoitti:

Valaistumisen tavoittelu on sinänsä paradoksaalista koska se"henkilö"joka sitä valaistumista tavoittelee ei tule sitä ikinä kokemaan koska sinä hetkenä valaistuminen tapahtuu niin hän lakkaa olemasta.

Täydellisessä valaistumisessa tapahtuu juuri noin, s.o. ajan lakatessa, ajaton on.

Minä tulin uskoon 2015. En ollut alkoholisti, en vankilassa, elämässäni ei ollut mitään varsinaista kriisiä, en ole uskovasta kodista, en tuntenut uskovia ihmisiä. Asian voisi kuvata tulleen puun takaa. Ensin aloin vieraantumaan ympäristöstäni, eli aloin nähdä kaiken pahuuden mitä maailmassa on. En voinut enää katsoa televisiota koska kaikki törky ahdisti. Kaikki pornahtava, seksuaalinen materiaali alkoi inhottamaan. Aloin erakoitumaan enkä halunnut olla enää ihmisten kanssa tekemisissä koska kaikki olivat mielessäni ahneita ja kiinnostuneet vain oman edun tavoittelusta.

Tätä kesti pari kuukautta, kunnes puhuin tästä tädilleni ja hän kehotti katsomaan TV7-kanavaa. Katsoin sitten sinä iltana sitä ja sinä iltana Jumala puhui minulle. Tiesin että se oli Jumala, koska sain siinä vastaukset kaikkiin kysymyksiini mitä muistin lapsena esittäneeni. Vain Jumala tietää mitä kysyin ja hän vastaa, omalla ajallaan. Hän vastasi tässä vuosikymmeniä myöhemmin. Hän näytti minulle myös sen, että ongelma ei ole toisten ihmisten pahuus vaan se pahuus mikä oli minussa: se että vertasin itseäni toisiin ihmisiin ja olin siten muka hyvä. Jumala näytti että olin kuin lammas vihreällä niityllä eli niin valkoinen toisten ihmisten seassa, mutta seuraavassa olinkin lumihangessa, eli Jumalan pyhyyttä vasten, niin likaisena. Ymmärsin etten kestä siinä omin avuin vaan tarvitsin lunastajan. Kun ihminen televisiossa sanoi, että jos haluat Jeesuksen sydämeesi niin rukoile näin. Siinä kuin automaattiohjauksella menin polvilleni ja rukoilin ihmisen perässä. Se rauha minkä sain oli, kuten Raamattu sanoo, ymmärrystä ylempi. Voisin kuvata että olin taivaassa. Ei ollut hetkessä aikaa, en olisi varmaan huomannut, vaikka talo olisi sortunut ympäriltä, siinä tilassa ei olisi varmaan tuntenut vaikka olisi puukolla lyöty. Palasin kyllä aikaan mutta rauha on säilynyt. Ylistys Jumalalle ja Herralle Jeesukselle!

Vierailija kirjoitti:

Valaistumisen tavoittelu on sinänsä paradoksaalista koska se"henkilö"joka sitä valaistumista tavoittelee ei tule sitä ikinä kokemaan koska sinä hetkenä valaistuminen tapahtuu niin hän lakkaa olemasta.

Mitä tapahtuu sen jälkeen kun

" henkilö " katoaa?

Vielä on ketjussa mainitsematta Sri Nisargadatta Maharaj. Esimerkiksi suomenkielinen Valvetilasi on unta on mielenkiintoinen ja suhteellisen helppotajuinen valaistumista käsittelevä kirja.

Vastoin melko yleistä näkemystä en itse pidä valaistumista jatkuvana tasaisena tilana, jossa olet täydellisesti kadottanut egosi. Ei sellainen ole mahdollista eikä toivottavaakaan. Kyllä ego kulkee mukana koko sen ajan kun tämänpuoleisessa vaellamme. Se neuvoo meitä syömään, nukkumaan, huolehtimaan arkivelvoitteistamme jne. Jos näin ei olisi, valaistunut voisi ymmärtääkseni tyynenä ottaa vastaan esimerkiksi jonkun aikomuksen surmata hänet. Jos on yhtä kosmoksen kanssa ja kadottanut egonsa, mikä ongelma on elämästä luopumisessa? Mutta kuinka moni valaistuneeksi itseään kutsuva tähän kykenee?

Katson, että valaistuneessa tilassakin haluja tulee ja menee ja osa niistä egojohtoisesti toteutetaankin. Samoin pelko saattaa väikähtää mielessä ja se aiheuttaa normaaleja reaktioita tilanteeseen, sillä valaistuneellakin on normaali itsesuojeluvaisto tallella. Muutenhan he olisivat huomattavan lyhytikäisiä. Mutta tästä huolimatta uskon siihen, että valaistuminen todella on mahdollista. Se on tila, jossa tietoisuus kontrolloi egoa ja näin ollen tunne puhtaasta olemisesta värittää kaikkea sitä mitä teet. Tähän tapaan Nisargadattakin opetti. Uskon myös, että valaistumista muistuttavia mielentiloja on monenkaltaisia, joista osa syntyy traumoista, osa kemiallisista yllykkeistä ja osa harjoittelun kautta keskittymällä. Se, onko kyse lopulta aivoneurologiasta, psykologisista ilmiöistä, energiakentistä vai yhteydestä tuonpuoleiseen, on lopulta yhdentekevää. Ehkä kyse voi olla kaikista niistä. Merkittävintä on joka tapauksessa subjektiivinen kokeminen.

Vierailija kirjoitti:

Jos näin ei olisi, valaistunut voisi ymmärtääkseni tyynenä ottaa vastaan esimerkiksi jonkun aikomuksen surmata hänet. Jos on yhtä kosmoksen kanssa ja kadottanut egonsa, mikä ongelma on elämästä luopumisessa? Mutta kuinka moni valaistuneeksi itseään kutsuva tähän kykenee?

Olen miettinyt tätä myös, ihan arkielämänkin kannalta. Miten valaistunut estää sen, että ei ole niin sanotusti elämän heittopussi jonka yli kävellään? Ja sen ei pitäisi hetkauttaa suuntaan eikä toiseen? Hyväksymällä kaiken mitä tapahtuu? Olemalla niin kuin Jeesus ja kääntämällä toisenkin posken? Ottamaan ilolla vastaan ristinkuoleman?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valaistumisen tavoittelu on sinänsä paradoksaalista koska se"henkilö"joka sitä valaistumista tavoittelee ei tule sitä ikinä kokemaan koska sinä hetkenä valaistuminen tapahtuu niin hän lakkaa olemasta.

Mitä tapahtuu sen jälkeen kun

" henkilö " katoaa?

Ilmaisu on totta kai hyvin paradoksaalinen, koska henkilölle fyysisenä olentona ei luonnollisesti käy mitenkään. Valaistuneen sisäisessä todellisuudessa henkilö, "ego" on väistynyt ja tilalle on tullut ykseys. Miten kukin oman valaistumisensa ja egonsa katoamisen kokee, on tietysti vaikeasti sanoin kuvattavissa ja todisteena tästä on ulkopuolisille vain valaistuneen oma kertomus. On tietysti hohdokasta väittää olevansa valaistunut ja kuollut omalle keholleen ja mielelleen, mutta todellisuus lienee proosallisempi: egolle on vain osoitettu sen paikka, jossa sen ei enää sallita määrätä vaan jossa se toteuttaa biologian sille osoittamaa, henkisyydelle alisteista tehtävää.

Itsellä on ollut pari heräämiskokemusta.

Ensimmäisessä vaiheessa koin kundaliinienergian nousun (liittyi tilanteeseen, missä tein yhtä tunnetyöskentely-harjoitusta). Tämä kundaliinienergian nousu sysäsi minut itsetutkiskelun polulle ja kaikki vanhat käsittelemättömät traumat ja muut asiat alkoivat nousta esiin yksi kerrallaan. Sitä mukaa, kun sain yhden asian käsiteltyä, seuraava nousi pintaan.. Tätä jatkui parin vuoden ajan.

Toinen heräämiskokemus tuli kaksi vuotta tuon kundaliinienergian nousun jälkeen. Siinä tunsin, miten mielen ja tietoisuuden välinen huntu otettiin pois ja mieli alkoi toimimaan ns uudella tavalla. Valaistuminen on siitä hyvä sana, että tietoisuuden muutoksen voi todella tuntea valona kehon sisällä..

Matka ei ole kuitenkaan vielä päättynyt, vaan jatkuu läpi ihmiselämän. Kiitollinen olen kaikesta siitä, mitä olen saanut kokea.

Kirjasuositus -> Adyashanti: The End Of Your World

Ajattelen valaistumisen tai heräämisen olevan normaali osa ihmisen mielen kehittymistä. Joskus katsoin jonkun dokkarin, missä selitettiin, että ensimmäiset 40 vuotta ihminen rakentaa egoaan (etenkin ikävuosien 20-40 välillä) ja 40-vuotta täytettyään ego alkaa vähitellen murentua..

Tätä egon murentumista on mahdollista nopeuttaa erilaisilla henkisillä harjoituksilla, kuten meditaatio, jooga jne.

Mielenkiinnosta kysyn, onko joku tietoisesti pyrkinyt valaistumaan ja jos on, millaisia harjoituksia olet tehnyt?

En tiedä, onko valaistuminen vielä tässä elämässä mahdollista, mutta ehkä joskus tulevissa. Kiinnostuin meditaatiosta joku 15 vuotta sitten, alkuun tein sitä säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta vähitellen se alkoi muuttua jokapäiväiseksi harjoitukseksi. Nykyään meditoin aamuin illoin. Omassa henkisessä kasvussa merkittävä asia on ollut itseen ja omiin traumoihin tutustuminen ja niiden käsittely. Elämä alkaa tuntua aika erilaiselta, kun menneisyyden taakka kevenee.

Meditaatioita on olemassa hyvin erilaisia. Tähän astisista harjoituksista voimakkain on ollut buddhalainen äänimeditaatio. Sen avulla pystyy kohottamaan omaa energiatasoa nopeasti.

up