Lue keskustelun säännöt.
Kumpi on hullu? Mies vai minä
Alistettuidiootti
30.01.2017 |
Olen suhteessa miehen kanssa, joka on mielestään aina kaikessa oikeassa. Olen opetellut pyytämään anteeksi, vaikken koe olevani syyllinen.
Pyysin jopa anteeksi sitä, että ripustin liian pitkään pyykkejä. Ei kuulemma ole normaalia, että ripustaa pyykkejä 25 minuttia. Minun on täytynyt laiskotella jossain välissä.
Sisäisesti teki mieli huutaa:
"Vittu mulla meni sen vuoksi pitkään, että piti varmistaa, että jokainen bokseri ja paita on aseteltu just niinku sä haluut, koska siitä tulis sitten taas jäkätystä, jos olis vaikka t-paita väärinpäin ja se pitäis itse kääntää"
Mutta hillitsin itseni ja sanoin:
"Anteeksi. Olen kyllä koko tämän ajan ripustanut pyykkejä. Halusin vain varmistaa, että teen kaiken oikein"
Tästä mies leppyi eikä tarvinnut alkaa riidellä. Eli minulla on keinoni pitää mies mukavana. Loppuilta meni ihan kivasti. Toki kivasti meneminen vaati sen, että jatkuvasti tarkkailin tilannetta ja alistuin tarvittaessa. Pyysin anteeksi virheitäni, kuten sitä, että laitoin ruokaan kuivattuja sieniä, vaikka mies oli ajatellut, ettei ruuassa olisi niitä. Ja sitä, että katsoin kännykkääni samaan aikaan kun hän puhui minulle.
Mutta eräs asia vaivaa todella paljon. Mies puhuu äidilleen todella rumasti. Esim. jos ollaan sovittu, että mennään miehen äidille syömään klo 15, mies päättääkin lähteä salille ja tulee sieltä klo 16. Kun miehen äiti soittaa miehelleni ja kritisoi tämän käytöstä, mies hermostuu totaalisesti ja huutaa, että me ei tulla sitten ollenkaan kun täytyy sinun pillin mukaasi joka asiassa juosta.
Ehken sitten arvosta itseäni niin paljon, kun en omasta puolestani osaa loukkaantua, mutta tuntuu niin pahalta, kun miehen äiti on tehnyt ruokaa ja odottaa ja sitten joudutaan perumaan koko reissu typerästä syystä.
Luulin suhteen alussa, että mies vitsailee, kun se kritisointi alkoi. Nauroin ääneen ja yritin lähteä vitsiin mukaan. No, siitäkös mies suuttui.
Sen jälkeen vedin puoli vuotta aina pultit, kun koin, että mua alistetaan tai kohdellaan huonosti. Mutta tästä seurasi se, että mies alkoi puhua ihmisille, että olen skitso ja mielisairas. Hän jopa soitti äidilleni ja valitti "hullusta" käytöksestäni.
Lopulta aloin todella tuntea olevani hullu. Mies osaa pysyä rauhallisena. Hän ei menetä malttia, muttei myöskään anna piiruakaan periksi missään. Skitsoiluni seurauksena hän oli esimerkiksi kuukauden mykkäkoulussa. Eihän sellaista kukaan kestä.
Itse en ole pitkävihainen ja kun en jaksa katsoa mykkäkoulua, on vaan helpompi pyytää anteeksi ja ottaa syyt omille niskoilleen.
Minkälainen suuttuminen on teidän mielestä normaalia? Missä kulkee raja hullun ja oikeuksiaan puolustavan välillä? Miten suuttumusta voisi ilmaista olematta hullu, kun vastapuoli ei ymmärrä järkevää puhetta? Mikä on kohtuullista ja mikä kohtuutonta? Eli olisiko ollut ihan kreisiä, jos olisin vaikka kaatanut pyykkitelineen ja sanonut, että ripusta itse, jos ei kelpaa? Entä jos olisin heittänyt väärin tehdyn ruuan vessanpöntöstä? Hullua vai normaalia oikeuksien puolustamista?
Alan olla ihan loppu tähän myötäilyyn. Haluaisin sekä harmonisen parisuhteen että omanarvontunnon. Tällä hetkellä se on jompi kumpi. Onko joku ollut vastaavassa tilanteessa? Miten ratkaisitte?
Miten toimisit itse tilanteessa, jossa miehesi syyttäisi sinua laiskottelusta, koska olet ripustanut hänen pyykkejään liian kauan?
Kommentit (287)
Parisuhteenne ei ole harmoninen vaikka kuinka yrität miellyttää, hiinä ja hiinä onko tuo edes parisuhde.
Asperger ei selitä tuollaista käytöstä, oli miehesi as tai ei niin hän on ihan vaan k**ipää ja käytös selittyy sillä.
Juokse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en olisi asunut viikkoakaan tuollaisen ihmisen kanssa. Ei ole mitään niin ihanaa ominaisuutta, että hyväksyisin sen takia tuollaista käytöstä. Ei mitään, vaikka olisi maailman prinssi ja komein ja rikkain ja tyylikkäin. En keksi ensimmäistäkään syytä miksi antaisin itseäni kohdella noin. Onneksi sä näköjään keksit. Hyvää jatkoa.
Yleensä tämmöinen vallankäyttö ja alistaminen alkaa pikkuhiljaa... jos mies aloittaisi suhteen heti näin, nainen ymmärtäisi häipyä.
Narsistisilta piirteiltä vaikuttaa. Jatkuessaan mukaan kenties fyysistä väkivaltaa henkisen lisäksi. Olen nähnyt erittäin läheltä juuri kaltaisesi suhteen kehittymisen ja viimein, onneksi, myös sen päättymisen. Toisen osapuolen nousu takaisin normaalielämään sen jälkeen ei ollut kovin kepeä projekti, toinen taas jatkoi porskutellen uuden uhrinsa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Noin periaatteessa jos kysyt mitä minä tekisin:
Kun mies kertoo, että ripustan pyykit väärin, kohauttaisin olkiani ja sanoisin rauhassa, että laita sitten ite kun mä en kerran osaa. Kaikkeen muuhun sama juttu. Ruuan kanssa ilmottaisin, että ei ole pakko syödä jos ei kelpaa. En suuttuisi, koska suuttuminen on se, millä lyö sitten takaisin juuri hulluksi nimittelemällä. Tällä keinolla pärjäsin isäni kanssa. Parisuhteessa en kontrollointia katselisi, jälleen kerran tyynesti ilmottaisin että jos ei kelpaa, niin tuolla on ovi, ihan vapaasti saa lähteä.
Hähähä, mä niin osaan kuvitella tuon tilanteen; ukko valittaa kun olet surkea, ilmoitat että -> ovi, saa mennä. Siitäkös ukko riemastuu ja alkaa raivota mikä kylmä, tunteeton akka oletkaan. Siihen vaan sitten taas toteaa että niin, jos ei tosiaan kelpaa, niin ovi on edelleen tuolla. Saman tyyppinen tilanne on joskus nähty..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerropa ap mitä kivaa teillä on tapahtunut viimeisen kahden vuorokauden sisällä? Mitä hauskaa mies teki tai sinä teit ja nauroitte yhdessä? Oliko mies laittanut vaatteesi kuivumaan yllätykseksi tai laittanut mieliruokaasi? Toi kaupasta lempiherkkuasi? Murjaisi hauskan vitsin?
Mun ex-vaimo oli tuollainen. Seurauksena masennus- ja paniikkihäiriödiagnoosit. Kunnes psyk. hoitaja sanoi ettet sinä ole sairas, vaan oireilet parisuhdetilanteestasi johtuen. Tämän jälkeen pikainen ero ja siihen loppui mt-ongelmat kohdaltani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten pitkään meinasit jaksaa?
Ap:lla on suunnitelmissa hankkia ensin 2 lasta tämän geneettisen helmen kanssa, koska tunnetusti vauva-aika k*sipään kanssa on todella rattoisaa. Vasta kun lapset oireilevat kouluiässä alkaa ap kirjoitella vauva-av:lle otsikolla: Pitäisiköhän lähteä?
Ap kuitenkin ajattelee psyykkisesti hirveästä isästä oireilevien lasten "parasta" ja jää lasten kanssa tuohon mielisairaalan irvikuvaan siihen asti, että lapset pääsevät muuttamaan pois. Sitten ap onkin jo liian vanha omasta mielestään lähtemään ja lopulta kuolee tuohon taloon, josta on tullut vankila.
Jos onnistuisi kuolettamaan omat tunteet täysin niin ehkä tällaista kestäisi. Ongelma on vaan, että edelleen suutun sisäisesti todella paljon epäreilusta kohtelusta enkä yksinkertaisesti vain pysty ohittamaan tilanteita olankohautuksella.
Ehkä miehelle sopisi sellainen nainen, joka ei ole yhtä herkkänahkainen kuin minä.
Ja asperger-diagnoosi taisi olla vain mun itsesuojelua. Helpottaa ajatella, ettei toinen ole ilkeä, vaan jumissa omissa ajatusradoissa. Mutta ehkei asia olekaan näin...
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, voin muuten luvata, että tuo miehesi pettää sinua minkä kerkeää. Kuuluu tuohon narskun ihmistyyppiin.
Suosittelen lämpimästi lähtemään tuosta suhteesta mahdollisimman pian. Turha kannatella toivoa siitä, että mies muuttuisi. Jo käytös omaa äitiään kohtaan kertoo omaa tarinaansa; haluatko itse tulevaisuuden, jossa sinua kohdellaan täysin samalla tavalla? Minkälaisen opin tuollainen mies antaisi mahdollisille tuleville lapsillekin, jos tuon kanssa joskus päättäisit perheen perustaa (mitä en todellakaan suosittele!)? En usko, että tuo mies tulee muuttumaan, ellei jollain ihmeen kaupalla. Tuskin edes näkee itsessään tai toiminnassaan vikaa, vaikka joku siitä suoraan sanoisikin. Sen verran juurtuneelta kuulostaa tuo käytösmalli. Et voi suojella itseäsi muutoin kuin lähtemällä tuosta suhteesta. Muuten menetät sen omanarvontuntosi kokonaan, ja se on se tärkein, mistä ei tulisi luopua missään ihmissuhteessa. Tuhlaat tuossa vain omaa kallisarvoista aikaasi kääntelemällä jokaikisen kiven ja etsimällä jotain muuta ratkaisua, kuin suhteesta lähteminen.
Niin pitkään kuin roikkuu huonossa suhteessa, ei tule löytämään sitä hyvää ja itselle sopivaa suhdetta eikä anna itselleen edes mahdollisuutta semmoisen löytämiseen. Näin se vain on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun ex-vaimo oli tuollainen. Seurauksena masennus- ja paniikkihäiriödiagnoosit. Kunnes psyk. hoitaja sanoi ettet sinä ole sairas, vaan oireilet parisuhdetilanteestasi johtuen. Tämän jälkeen pikainen ero ja siihen loppui mt-ongelmat kohdaltani.
Minunkin ex- mieheni oli tuollainen. Sain masennusdiagnoosin loppuaikana (reaktiivinen masennus nimenomaan) ja siitäkös vasta innostui, että hullu mikä hullu ja mitäs minä sanoin, eikä hänen vikansa ollut edelleenkään mikään. Lähde ap tosiaan ennenkuin alat oikeasti saamaan diagnooseja miehesi takia.
Vierailija kirjoitti:
"Jos olet fiksu, teet pikakelauksella johtopäätökset ja lähdet. Tai sitten niin kuin minä, että käännät joka kiven ja yrität saada toista tajuamaan ja lopulta tajuat, ettei hän tajua eikä edes halua tajuta."
Oon nyt selvästi tolla polulla, että käännän joka kiven ja yritän kaikkeni, että mies tajuaisi ja alkaisi kunnioittaa mua. Pahoin pelkään, että ei tule tajuamaan.
Voi luoja, tunnen itseni ihan idiootiksi! Mulla on ollut aikaisemmin vain hyviä suhteita, joissa toki ollut omat ongelmansa, mutta jossa keskinäinen kunnioitus on kuitenkin toiminut ja molemmat ovat saaneet olla omia persooniaan.
Mä oon vaan niin puulla päähän lyöty. Miten voi olla näin, että teen sitten mitä tahansa, tää suhde on mulle (ja ilmeisesti miehellekin) kamala loukku. Mieskään ei siis vaikuta onnelliselta, koska edelleen teen niin paljon asioita väärin. Hänellä on päässään joku ideaali, jota ei kuitenkaan suostu kommunikoimaan. Saan vaan aina vihiä siitä silloin, kun tulee kritiikin paikka. Siitä opin esim. miten tiskikone kuuluu täyttää, kuinka monta olutta baarissa saa ottaa.
Ja yks asia, joka vaivaa myös: terveenä kestän tätä kaikkea jotenkin, mutta kipeänä kaikki muuttuu. On todella ahdistavaa maata kuumeessa kun toinen kyseenalaistaa sairauden ja epäilee laiskaksi. Ja mitään hoitoa ei voi odottaa. Ja jos mies esim. tuo vesilasin pyynnöstä, siitä pitää olla kiitollinen ja myös osoittaa kiitollisuutensa koska muuten on kiittämätön.
Itkemistä mies ei myöskään kestä. Yritin tätäkin. Yritin herättää hänen empatiansa itkemällä. Mutta tulos oli se, että mies suuttui vain enemmän.
Ap
Kuulostaa vähän mun exältä, paitsi että ei se lähellekään noin kamala ollut. Ja silti ero hänestä oli yksi elämäni parhaista päätöksistä, jota ei ole hetkeäkään tarvinnut katua.
Kyllä mä sanoisin, että toivoa ei tuossa suhteessa enää ole. Lähde ennen kuin se tuhoaa sinut!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asuin itse lähes kolme vuotta samanlaisen miehen kanssa. Hän oli mielestään aina ja kaikessa oikeassa. Vaikka olisin vienyt hänelle mustaa valkoisella todisteeksi siitä, että minä olen kerrankin oikeassa, ei sekään hänen mieltään muuttanut. Yhtenä hyvänä esimerkkinä hänen ajatusmallistaan on, että jos minä jätin pöydälle jotain ja yhteinen kissamme pudotti tavaran pöydältä, vika oli minun, koska jätin tavaran pöydälle. Jos hän jätti tavaran pöydälle ja kissa kävi sen pudottamassa, vika oli minun, koska en vahtinut kissaa.
Myös minä opettelin aina pyytämään anteeksi. Alistuin ja menetin osan itsestäni. Lopulta pyysin aina ja kaikkea anteeksi. Onneksi pääsin tilanteesta ja suhteesta pois.
Vierailija kirjoitti:
Jos onnistuisi kuolettamaan omat tunteet täysin niin ehkä tällaista kestäisi. Ongelma on vaan, että edelleen suutun sisäisesti todella paljon epäreilusta kohtelusta enkä yksinkertaisesti vain pysty ohittamaan tilanteita olankohautuksella.
Ehkä miehelle sopisi sellainen nainen, joka ei ole yhtä herkkänahkainen kuin minä.
Ja asperger-diagnoosi taisi olla vain mun itsesuojelua. Helpottaa ajatella, ettei toinen ole ilkeä, vaan jumissa omissa ajatusradoissa. Mutta ehkei asia olekaan näin...
Ap
Eli sinussa on vielä ripaus itsetuntoa jäljellä! Nyt tartut tuohon suuttumuksen tunteeseen kuin pelastusrenkaaseen ja lähdet tuosta hirveästä suhteesta! Et voi mitenkään väittää, että tuo suhde saa sinut voimaan hyvin. Koko maailma odottaa sinua avoimena kun vaan saat itsesi irti tuosta hirviöstä.
Miun exä oli niin mustasukkanen, et se kävi pyykkituvalla kurkkimassa etten vaan nussi toisia naisia siellä.
Vierailija kirjoitti:
Jos onnistuisi kuolettamaan omat tunteet täysin niin ehkä tällaista kestäisi. Ongelma on vaan, että edelleen suutun sisäisesti todella paljon epäreilusta kohtelusta enkä yksinkertaisesti vain pysty ohittamaan tilanteita olankohautuksella.
Ehkä miehelle sopisi sellainen nainen, joka ei ole yhtä herkkänahkainen kuin minä.
Ja asperger-diagnoosi taisi olla vain mun itsesuojelua. Helpottaa ajatella, ettei toinen ole ilkeä, vaan jumissa omissa ajatusradoissa. Mutta ehkei asia olekaan näin...
Ap
Katso olisiko tuollainen tuttua:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Ep%C3%A4vakaa_persoonallisuus
Ja toimintaohje, juokse ja lujaa. Jos epäilet narsistisia piirteitä, tee lähtövalmistelut salassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Jos olet fiksu, teet pikakelauksella johtopäätökset ja lähdet. Tai sitten niin kuin minä, että käännät joka kiven ja yrität saada toista tajuamaan ja lopulta tajuat, ettei hän tajua eikä edes halua tajuta."
Oon nyt selvästi tolla polulla, että käännän joka kiven ja yritän kaikkeni, että mies tajuaisi ja alkaisi kunnioittaa mua. Pahoin pelkään, että ei tule tajuamaan.
Voi luoja, tunnen itseni ihan idiootiksi! Mulla on ollut aikaisemmin vain hyviä suhteita, joissa toki ollut omat ongelmansa, mutta jossa keskinäinen kunnioitus on kuitenkin toiminut ja molemmat ovat saaneet olla omia persooniaan.
Mä oon vaan niin puulla päähän lyöty. Miten voi olla näin, että teen sitten mitä tahansa, tää suhde on mulle (ja ilmeisesti miehellekin) kamala loukku. Mieskään ei siis vaikuta onnelliselta, koska edelleen teen niin paljon asioita väärin. Hänellä on päässään joku ideaali, jota ei kuitenkaan suostu kommunikoimaan. Saan vaan aina vihiä siitä silloin, kun tulee kritiikin paikka. Siitä opin esim. miten tiskikone kuuluu täyttää, kuinka monta olutta baarissa saa ottaa.
Ja yks asia, joka vaivaa myös: terveenä kestän tätä kaikkea jotenkin, mutta kipeänä kaikki muuttuu. On todella ahdistavaa maata kuumeessa kun toinen kyseenalaistaa sairauden ja epäilee laiskaksi. Ja mitään hoitoa ei voi odottaa. Ja jos mies esim. tuo vesilasin pyynnöstä, siitä pitää olla kiitollinen ja myös osoittaa kiitollisuutensa koska muuten on kiittämätön.
Itkemistä mies ei myöskään kestä. Yritin tätäkin. Yritin herättää hänen empatiansa itkemällä. Mutta tulos oli se, että mies suuttui vain enemmän.
Ap
Kuulostaa vähän mun exältä, paitsi että ei se lähellekään noin kamala ollut. Ja silti ero hänestä oli yksi elämäni parhaista päätöksistä, jota ei ole hetkeäkään tarvinnut katua.
Kyllä mä sanoisin, että toivoa ei tuossa suhteessa enää ole. Lähde ennen kuin se tuhoaa sinut!
Jos sitä toivoa on koskaan ollutkaan.
Vierailija kirjoitti:
Mun ex-vaimo oli tuollainen. Seurauksena masennus- ja paniikkihäiriödiagnoosit. Kunnes psyk. hoitaja sanoi ettet sinä ole sairas, vaan oireilet parisuhdetilanteestasi johtuen. Tämän jälkeen pikainen ero ja siihen loppui mt-ongelmat kohdaltani.
Mulla myös oli paniikkihäiriö ja masennusta. Valitettavasti mun terapeutti ei ollut yhtä aktiivinen vaan tajusin lähteä suhteesta vasta muutaman vuoden jälkeen. Oma mielenterveyteni palautui heti.
"Jos olet fiksu, teet pikakelauksella johtopäätökset ja lähdet. Tai sitten niin kuin minä, että käännät joka kiven ja yrität saada toista tajuamaan ja lopulta tajuat, ettei hän tajua eikä edes halua tajuta."
Oon nyt selvästi tolla polulla, että käännän joka kiven ja yritän kaikkeni, että mies tajuaisi ja alkaisi kunnioittaa mua. Pahoin pelkään, että ei tule tajuamaan.
Voi luoja, tunnen itseni ihan idiootiksi! Mulla on ollut aikaisemmin vain hyviä suhteita, joissa toki ollut omat ongelmansa, mutta jossa keskinäinen kunnioitus on kuitenkin toiminut ja molemmat ovat saaneet olla omia persooniaan.
Mä oon vaan niin puulla päähän lyöty. Miten voi olla näin, että teen sitten mitä tahansa, tää suhde on mulle (ja ilmeisesti miehellekin) kamala loukku. Mieskään ei siis vaikuta onnelliselta, koska edelleen teen niin paljon asioita väärin. Hänellä on päässään joku ideaali, jota ei kuitenkaan suostu kommunikoimaan. Saan vaan aina vihiä siitä silloin, kun tulee kritiikin paikka. Siitä opin esim. miten tiskikone kuuluu täyttää, kuinka monta olutta baarissa saa ottaa.
Ja yks asia, joka vaivaa myös: terveenä kestän tätä kaikkea jotenkin, mutta kipeänä kaikki muuttuu. On todella ahdistavaa maata kuumeessa kun toinen kyseenalaistaa sairauden ja epäilee laiskaksi. Ja mitään hoitoa ei voi odottaa. Ja jos mies esim. tuo vesilasin pyynnöstä, siitä pitää olla kiitollinen ja myös osoittaa kiitollisuutensa koska muuten on kiittämätön.
Itkemistä mies ei myöskään kestä. Yritin tätäkin. Yritin herättää hänen empatiansa itkemällä. Mutta tulos oli se, että mies suuttui vain enemmän.
Ap