Kumpi on hullu? Mies vai minä

En kuuntelisi/katselisi tuollaista käytöstä päivääkään. Ei tuo tuosta paremmaksi muutu, menetät vain vähitellen mielenterveytesi. Välittömästi lopettaisin kaiken miehen paapomisen ja etsisin uuden kodin.

Nyt lähe menemään, äkkiä. Joku päivä heräät sairaalassa. Hyvällä tuurilla.

Teorissa sinä. Käyttäytyjä ei voisi käyttäytyä tavallaan ellei sitä joku ensin mahdollista.

Äiti on mahdollistaja ja näet sen heidän suhteessaan. Teidän suhteessanne sinä olet mahdollistaja. 

Jos olet fiksu, teet pikakelauksella johtopäätökset ja lähdet. Tai sitten niin kuin minä, että käännät joka kiven ja yrität saada toista tajuamaan ja lopulta tajuat, ettei hän tajua eikä edes halua tajuta. Sitten sinä joko keräät voimasi ja lähdet tai jäät alistuneena ansaasi. 

Joo samaa mieltä, täysin epänormaalia käytöstä. Juokse!

Alistettuidiootti kirjoitti:

Pystyn päivystämään tässä keskustelussa seuraavat kaksi tuntia ja senkin jälkeen, mutta saattaa tulla viiveitä. Vastaan mielelläni kysymyksiin, mutta yritän samalla olla paljastumatta. 

Toivottavasti jaksoitte lukea kirjoituksen läpi. Siitä taisi tulla aika pitkä.

Ap[/q

////

Ap, kerrotko vielä miksi ihmeessä siedät tuollaista? Kerro edes yksi järkevä syy, jonka voisit sanoa vaikka tyttärellesi, jolla olisi tuollainen mies.

Miksi et jo pakkaa laukkuasi ja lähde?

Alistettuidiootti kirjoitti:

Olen suhteessa miehen kanssa, joka on mielestään aina kaikessa oikeassa. Olen opetellut pyytämään anteeksi, vaikken koe olevani syyllinen.

Pyysin jopa anteeksi sitä, että ripustin liian pitkään pyykkejä. Ei kuulemma ole normaalia, että ripustaa pyykkejä 25 minuttia. Minun on täytynyt laiskotella jossain välissä.

Sisäisesti teki mieli huutaa:

"Vittu mulla meni sen vuoksi pitkään, että piti varmistaa, että jokainen bokseri ja paita on aseteltu just niinku sä haluut, koska siitä tulis sitten taas jäkätystä, jos olis vaikka t-paita väärinpäin ja se pitäis itse kääntää"

Mutta hillitsin itseni ja sanoin:

"Anteeksi. Olen kyllä koko tämän ajan ripustanut pyykkejä. Halusin vain varmistaa, että teen kaiken oikein"

Tästä mies leppyi eikä tarvinnut alkaa riidellä. Eli minulla on keinoni pitää mies mukavana. Loppuilta meni ihan kivasti. Toki kivasti meneminen vaati sen, että jatkuvasti tarkkailin tilannetta ja alistuin tarvittaessa. Pyysin anteeksi virheitäni, kuten sitä, että laitoin ruokaan kuivattuja sieniä, vaikka mies oli ajatellut, ettei ruuassa olisi niitä. Ja sitä, että katsoin kännykkääni samaan aikaan kun hän puhui minulle.

Mutta eräs asia vaivaa todella paljon. Mies puhuu äidilleen todella rumasti. Esim. jos ollaan sovittu, että mennään miehen äidille syömään klo 15, mies päättääkin lähteä salille ja tulee sieltä klo 16. Kun miehen äiti soittaa miehelleni ja kritisoi tämän käytöstä, mies hermostuu totaalisesti ja huutaa, että me ei tulla sitten ollenkaan kun täytyy sinun pillin mukaasi joka asiassa juosta.

Ehken sitten arvosta itseäni niin paljon, kun en omasta puolestani osaa loukkaantua, mutta tuntuu niin pahalta, kun miehen äiti on tehnyt ruokaa ja odottaa ja sitten joudutaan perumaan koko reissu typerästä syystä.

Luulin suhteen alussa, että mies vitsailee, kun se kritisointi alkoi. Nauroin ääneen ja yritin lähteä vitsiin mukaan. No, siitäkös mies suuttui.

Sen jälkeen vedin puoli vuotta aina pultit, kun koin, että mua alistetaan tai kohdellaan huonosti. Mutta tästä seurasi se, että mies alkoi puhua ihmisille, että olen skitso ja mielisairas. Hän jopa soitti äidilleni ja valitti "hullusta" käytöksestäni.

Lopulta aloin todella tuntea olevani hullu. Mies osaa pysyä rauhallisena. Hän ei menetä malttia, muttei myöskään anna piiruakaan periksi missään. Skitsoiluni seurauksena hän oli esimerkiksi kuukauden mykkäkoulussa. Eihän sellaista kukaan kestä.

Itse en ole pitkävihainen ja kun en jaksa katsoa mykkäkoulua, on vaan helpompi pyytää anteeksi ja ottaa syyt omille niskoilleen.

Minkälainen suuttuminen on teidän mielestä normaalia? Missä kulkee raja hullun ja oikeuksiaan puolustavan välillä? Miten suuttumusta voisi ilmaista olematta hullu, kun vastapuoli ei ymmärrä järkevää puhetta? Mikä on kohtuullista ja mikä kohtuutonta? Eli olisiko ollut ihan kreisiä, jos olisin vaikka kaatanut pyykkitelineen ja sanonut, että ripusta itse, jos ei kelpaa? Entä jos olisin heittänyt väärin tehdyn ruuan vessanpöntöstä? Hullua vai normaalia oikeuksien puolustamista?

Alan olla ihan loppu tähän myötäilyyn. Haluaisin sekä harmonisen parisuhteen että omanarvontunnon. Tällä hetkellä se on jompi kumpi. Onko joku ollut vastaavassa tilanteessa? Miten ratkaisitte?

Miten toimisit itse tilanteessa, jossa miehesi syyttäisi sinua laiskottelusta, koska olet ripustanut hänen pyykkejään liian kauan?

-Miksi_Helvetissä_Edes_Olet_Tollasen_Natsin_Kanssa_?_!_

Miehesi on sairas ja alistaa sinua käytöksellään. Olet hullu vain jos jäät suhteeseen, muuten ihan normaali nainen.

Mies vastaa. Oikein ihanne mieheltä kuulostaa? Haloo. Jokaisella ihmisellä voi olla jokin vaikea asia, johon sohaisemiata pitää hivenen varoa, mutta pyykinripustaminen :)

No sinä se hullu olet kun päässäsi kuvittelet ja kehittelee provoja!!!!

Alistettuidiootti kirjoitti:

Kiitos vastauksista. Silmiä avaavaa, kuinka moni on sitä mieltä, että minun pitäisi lähteä. Oon itse muuttanut käytöstäni moneen kertaan ja mikään ei tunnu toimivan ton kanssa. 

Nyt oon diagnosoinut hänet itse aspergeriksi. Helpottaa oloa, kun ajattelee, että toinen ei voi mitään käytökselleen. Mutta pahalta se kuitenkin tuntuu. Enkä tiedä, onko hän asperger vai pelkästään kusipää.

Ap

Assit eivät käytä moista henkistä väkivaltaa. P-häiriöpiirteitä nuo ovat. Juokse pliis ja lujaa. Googlaa "sammakko kattilassa" niin tajuat paremmin. Vesi ei vielä kiehu, voit vielä loikkia pois ennen kuin minuutesi on täysin murskattu tuon miehen toimesta.

Minä pyydän, lähde ennen kuin on myöhäistä. Jälkien korjaamiseen voi muuten mennä koko loppuelämä.

Ajattele miten ihanaa on sitten kun saat itsesi tuosta luuserista irti! Asut yksin omassa rauhassa, kukaan ei huuda eikä arvostele, saat olla kuten haluat ja tehdä niin kuin tykkäät. Ei tarvitse miellyttää ihmistä, joka ei sitä ansaitse, eikä hoitaa hänen sotkujaan. Lähdet treffeille jonkun ihanan miehen kanssa, joka tarjoutuu tekemään sinulle ruokaa ja joka on valmis hoitamaan sinua kun olet sairas.

Alistettuidiootti kirjoitti:

Kiitos vastauksista. Silmiä avaavaa, kuinka moni on sitä mieltä, että minun pitäisi lähteä. Oon itse muuttanut käytöstäni moneen kertaan ja mikään ei tunnu toimivan ton kanssa. 

Nyt oon diagnosoinut hänet itse aspergeriksi. Helpottaa oloa, kun ajattelee, että toinen ei voi mitään käytökselleen. Mutta pahalta se kuitenkin tuntuu. Enkä tiedä, onko hän asperger vai pelkästään kusipää.

Ap

Käytöksen syyllä ei ole mitään merkitystä. Jokainen vastaa omasta käytöksestään, oli syy sen takana mikä tahansa. Erityisesti jokainen itse päättää, miten häntä saa kohdella, ja sinun rima ilmeisesti lojuu jossain laittialla kulkusuuntaan, niin että sen voi kiertää ihan kokonaan. Unohtuiko fyysinen väkivalta viestistäsi, vai eikö sitä vielä ole ilmennyt?

Mitä sinä saat tuosta parisuhteesta?

Hyvin taas uppoaa: D

Vierailija kirjoitti:

No sinä se hullu olet kun päässäsi kuvittelet ja kehittelee provoja!!!!

Ihan voin kertoa moisessa suhteessa olleena että on olemassa tuon kaltaisia kumppaneita ihan oikeassa elämässä. Totuus on tarua ihmeellisempää.

Nasse mikä nasse. Lähde viivana ennen kuin on liian myöhäistä.

Noin periaatteessa jos kysyt mitä minä tekisin:

Kun mies kertoo, että ripustan pyykit väärin, kohauttaisin olkiani ja sanoisin rauhassa, että laita sitten ite kun mä en kerran osaa. Kaikkeen muuhun sama juttu. Ruuan kanssa ilmottaisin, että ei ole pakko syödä jos ei kelpaa. En suuttuisi, koska suuttuminen on se, millä lyö sitten takaisin juuri hulluksi nimittelemällä. Tällä keinolla pärjäsin isäni kanssa. Parisuhteessa en kontrollointia katselisi, jälleen kerran tyynesti ilmottaisin että jos ei kelpaa, niin tuolla on ovi, ihan vapaasti saa lähteä.

Alistettuidiootti kirjoitti:

Kiitos vastauksista. Silmiä avaavaa, kuinka moni on sitä mieltä, että minun pitäisi lähteä. Oon itse muuttanut käytöstäni moneen kertaan ja mikään ei tunnu toimivan ton kanssa. 

Nyt oon diagnosoinut hänet itse aspergeriksi. Helpottaa oloa, kun ajattelee, että toinen ei voi mitään käytökselleen. Mutta pahalta se kuitenkin tuntuu. Enkä tiedä, onko hän asperger vai pelkästään kusipää.

Ap

En ole asiantuntija, mutta en ole kyllä ikinä ajatellut, että asperger ainakaan yksistään aiheuttaisi tuollaista raivoamista. Tunnen monia asperger-henkilöitä ja heillä on omat omituisuutensa, mutta he ovat kyllä muuten mukavia ja leppoisia tyyppejä. Sanoisin, että miehesi on vain kusipää.

Alistettuidiootti kirjoitti:

Olen suhteessa miehen kanssa, joka on mielestään aina kaikessa oikeassa. Olen opetellut pyytämään anteeksi, vaikken koe olevani syyllinen.

Pyysin jopa anteeksi sitä, että ripustin liian pitkään pyykkejä. Ei kuulemma ole normaalia, että ripustaa pyykkejä 25 minuttia. Minun on täytynyt laiskotella jossain välissä.

Sisäisesti teki mieli huutaa:

"Vittu mulla meni sen vuoksi pitkään, että piti varmistaa, että jokainen bokseri ja paita on aseteltu just niinku sä haluut, koska siitä tulis sitten taas jäkätystä, jos olis vaikka t-paita väärinpäin ja se pitäis itse kääntää"

Mutta hillitsin itseni ja sanoin:

"Anteeksi. Olen kyllä koko tämän ajan ripustanut pyykkejä. Halusin vain varmistaa, että teen kaiken oikein"

Tästä mies leppyi eikä tarvinnut alkaa riidellä. Eli minulla on keinoni pitää mies mukavana. Loppuilta meni ihan kivasti. Toki kivasti meneminen vaati sen, että jatkuvasti tarkkailin tilannetta ja alistuin tarvittaessa. Pyysin anteeksi virheitäni, kuten sitä, että laitoin ruokaan kuivattuja sieniä, vaikka mies oli ajatellut, ettei ruuassa olisi niitä. Ja sitä, että katsoin kännykkääni samaan aikaan kun hän puhui minulle.

Mutta eräs asia vaivaa todella paljon. Mies puhuu äidilleen todella rumasti. Esim. jos ollaan sovittu, että mennään miehen äidille syömään klo 15, mies päättääkin lähteä salille ja tulee sieltä klo 16. Kun miehen äiti soittaa miehelleni ja kritisoi tämän käytöstä, mies hermostuu totaalisesti ja huutaa, että me ei tulla sitten ollenkaan kun täytyy sinun pillin mukaasi joka asiassa juosta.

Ehken sitten arvosta itseäni niin paljon, kun en omasta puolestani osaa loukkaantua, mutta tuntuu niin pahalta, kun miehen äiti on tehnyt ruokaa ja odottaa ja sitten joudutaan perumaan koko reissu typerästä syystä.

Luulin suhteen alussa, että mies vitsailee, kun se kritisointi alkoi. Nauroin ääneen ja yritin lähteä vitsiin mukaan. No, siitäkös mies suuttui.

Sen jälkeen vedin puoli vuotta aina pultit, kun koin, että mua alistetaan tai kohdellaan huonosti. Mutta tästä seurasi se, että mies alkoi puhua ihmisille, että olen skitso ja mielisairas. Hän jopa soitti äidilleni ja valitti "hullusta" käytöksestäni.

Lopulta aloin todella tuntea olevani hullu. Mies osaa pysyä rauhallisena. Hän ei menetä malttia, muttei myöskään anna piiruakaan periksi missään. Skitsoiluni seurauksena hän oli esimerkiksi kuukauden mykkäkoulussa. Eihän sellaista kukaan kestä.

Itse en ole pitkävihainen ja kun en jaksa katsoa mykkäkoulua, on vaan helpompi pyytää anteeksi ja ottaa syyt omille niskoilleen.

Minkälainen suuttuminen on teidän mielestä normaalia? Missä kulkee raja hullun ja oikeuksiaan puolustavan välillä? Miten suuttumusta voisi ilmaista olematta hullu, kun vastapuoli ei ymmärrä järkevää puhetta? Mikä on kohtuullista ja mikä kohtuutonta? Eli olisiko ollut ihan kreisiä, jos olisin vaikka kaatanut pyykkitelineen ja sanonut, että ripusta itse, jos ei kelpaa? Entä jos olisin heittänyt väärin tehdyn ruuan vessanpöntöstä? Hullua vai normaalia oikeuksien puolustamista?

Alan olla ihan loppu tähän myötäilyyn. Haluaisin sekä harmonisen parisuhteen että omanarvontunnon. Tällä hetkellä se on jompi kumpi. Onko joku ollut vastaavassa tilanteessa? Miten ratkaisitte?

Miten toimisit itse tilanteessa, jossa miehesi syyttäisi sinua laiskottelusta, koska olet ripustanut hänen pyykkejään liian kauan?

Miehesi on raivoamisellaan saanut sinut taitavasti nyrkin ja hellan väliin. Ihan hirveää vallankäyttöä ja alistamista. Varaa aika HETI perheneuvolaan tai kirkon parisuhdeneuvontaan. Jos mies ei suostu mukaan, mene yksin.

Alistettuidiootti kirjoitti:

Kiitos vastauksista. Silmiä avaavaa, kuinka moni on sitä mieltä, että minun pitäisi lähteä. Oon itse muuttanut käytöstäni moneen kertaan ja mikään ei tunnu toimivan ton kanssa. 

Nyt oon diagnosoinut hänet itse aspergeriksi. Helpottaa oloa, kun ajattelee, että toinen ei voi mitään käytökselleen. Mutta pahalta se kuitenkin tuntuu. Enkä tiedä, onko hän asperger vai pelkästään kusipää.

Ap

Jos joudut muuttelemaan käytöstäsi, jotta olo olisi miehen kanssa siedettävämpää, niin missä kohtaa te sovitte toisillenne?

Miehesi ei ole asperger. Asperger ei tarkoita sitä, että on narsistinen k*sipää ja kiusaa puolisoaan hillityn harkitusti. Miehelläsi on persoonallisuushäiriö. Miehesi on myös aikuinen ihminen, joka on vastuussa teoistaan ja sanoistaan ja tasan tarkkaan voi hallita omaa käytöstään.

Puolison on tarkoitus olla ihminen, jonka kanssa voit olla oma rento itsesi, koska rakastatte ja kunnioitatte toisianne juuri sellaisena kuin olette. En voisi ikinä tahallaan loukata puolisoani ja meillä on yli 10 vuotta avioliittoa takana.