Lue keskustelun säännöt.
Kumpi on hullu? Mies vai minä
Alistettuidiootti
30.01.2017 |
Olen suhteessa miehen kanssa, joka on mielestään aina kaikessa oikeassa. Olen opetellut pyytämään anteeksi, vaikken koe olevani syyllinen.
Pyysin jopa anteeksi sitä, että ripustin liian pitkään pyykkejä. Ei kuulemma ole normaalia, että ripustaa pyykkejä 25 minuttia. Minun on täytynyt laiskotella jossain välissä.
Sisäisesti teki mieli huutaa:
"Vittu mulla meni sen vuoksi pitkään, että piti varmistaa, että jokainen bokseri ja paita on aseteltu just niinku sä haluut, koska siitä tulis sitten taas jäkätystä, jos olis vaikka t-paita väärinpäin ja se pitäis itse kääntää"
Mutta hillitsin itseni ja sanoin:
"Anteeksi. Olen kyllä koko tämän ajan ripustanut pyykkejä. Halusin vain varmistaa, että teen kaiken oikein"
Tästä mies leppyi eikä tarvinnut alkaa riidellä. Eli minulla on keinoni pitää mies mukavana. Loppuilta meni ihan kivasti. Toki kivasti meneminen vaati sen, että jatkuvasti tarkkailin tilannetta ja alistuin tarvittaessa. Pyysin anteeksi virheitäni, kuten sitä, että laitoin ruokaan kuivattuja sieniä, vaikka mies oli ajatellut, ettei ruuassa olisi niitä. Ja sitä, että katsoin kännykkääni samaan aikaan kun hän puhui minulle.
Mutta eräs asia vaivaa todella paljon. Mies puhuu äidilleen todella rumasti. Esim. jos ollaan sovittu, että mennään miehen äidille syömään klo 15, mies päättääkin lähteä salille ja tulee sieltä klo 16. Kun miehen äiti soittaa miehelleni ja kritisoi tämän käytöstä, mies hermostuu totaalisesti ja huutaa, että me ei tulla sitten ollenkaan kun täytyy sinun pillin mukaasi joka asiassa juosta.
Ehken sitten arvosta itseäni niin paljon, kun en omasta puolestani osaa loukkaantua, mutta tuntuu niin pahalta, kun miehen äiti on tehnyt ruokaa ja odottaa ja sitten joudutaan perumaan koko reissu typerästä syystä.
Luulin suhteen alussa, että mies vitsailee, kun se kritisointi alkoi. Nauroin ääneen ja yritin lähteä vitsiin mukaan. No, siitäkös mies suuttui.
Sen jälkeen vedin puoli vuotta aina pultit, kun koin, että mua alistetaan tai kohdellaan huonosti. Mutta tästä seurasi se, että mies alkoi puhua ihmisille, että olen skitso ja mielisairas. Hän jopa soitti äidilleni ja valitti "hullusta" käytöksestäni.
Lopulta aloin todella tuntea olevani hullu. Mies osaa pysyä rauhallisena. Hän ei menetä malttia, muttei myöskään anna piiruakaan periksi missään. Skitsoiluni seurauksena hän oli esimerkiksi kuukauden mykkäkoulussa. Eihän sellaista kukaan kestä.
Itse en ole pitkävihainen ja kun en jaksa katsoa mykkäkoulua, on vaan helpompi pyytää anteeksi ja ottaa syyt omille niskoilleen.
Minkälainen suuttuminen on teidän mielestä normaalia? Missä kulkee raja hullun ja oikeuksiaan puolustavan välillä? Miten suuttumusta voisi ilmaista olematta hullu, kun vastapuoli ei ymmärrä järkevää puhetta? Mikä on kohtuullista ja mikä kohtuutonta? Eli olisiko ollut ihan kreisiä, jos olisin vaikka kaatanut pyykkitelineen ja sanonut, että ripusta itse, jos ei kelpaa? Entä jos olisin heittänyt väärin tehdyn ruuan vessanpöntöstä? Hullua vai normaalia oikeuksien puolustamista?
Alan olla ihan loppu tähän myötäilyyn. Haluaisin sekä harmonisen parisuhteen että omanarvontunnon. Tällä hetkellä se on jompi kumpi. Onko joku ollut vastaavassa tilanteessa? Miten ratkaisitte?
Miten toimisit itse tilanteessa, jossa miehesi syyttäisi sinua laiskottelusta, koska olet ripustanut hänen pyykkejään liian kauan?
Kommentit (287)
Olen ollut itse vähän samanlaisessa suhteessa, mutta ihan noin pahaksi ei tilanteeni silloin ehtinyt. Mies kuitenkin kritisoi kaikkea tekemääni, sain palautetta juurikin vaikka pyykin ripustamisesta. Ja tosiaan pyykkikritisointi oli vain jäävuoren huippu. Tiesin, että jos jään suhteeseen, lyhistyn ennen pitkää täysin. Sinulle sanon saman kuin kaikki muutkin täällä: juokse!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miun exä oli niin mustasukkanen, et se kävi pyykkituvalla kurkkimassa etten vaan nussi toisia naisia siellä.
Jatkan vielä, että sen mielestä ei ollut normaalia, että mies suostuu ominpäin pesemään pyykkiä.
Vierailija kirjoitti:
Kerropa ap mitä kivaa teillä on tapahtunut viimeisen kahden vuorokauden sisällä? Mitä hauskaa mies teki tai sinä teit ja nauroitte yhdessä? Oliko mies laittanut vaatteesi kuivumaan yllätykseksi tai laittanut mieliruokaasi? Toi kaupasta lempiherkkuasi? Murjaisi hauskan vitsin?
Haha, mies sai töistä leffaliput ja käytiin leffassa perjantaina. Oli kivaa. Tosin myöhemmin kiva kokemus sai kolhun, kun mies käytti sitä aseena. En edes muista mitä tein, mutta olin jotenkin kiittämätön. "Sinua viedään elokuviin etkä siltikään voi olla tyytyäinen. Täytyypä seuraavan kerran viedä joku toinen".
Yllätyksiä ei juuri ole. Itse teen paljon enemmän yllätyksiä. Odotan oikein, jos mies joskus tekisi yllätyksen, palkitsisin hänet tästä kehumalla ym. Joskus kitisin, kun en saa koskaan kiitosta siitä, että teen ruokaa. Mies sanoi, että ruuanlaitto kuuluu normaaleihin kotitöihin. Minulla ei ole oikeutta odottaa kiitosta normaalista kotityöstä.
Tosin välillä toivon, ettei mies saa esim. leffalippuja tai muita, koska jos otan häneltä vastaan mitään ilmaista, joudun myös pitkään kiitollisuudenvelkaan.
Välillä oon puolikuolleena raahautunut johonkin tilaisuuteen, joka ei kiinnosta mua ja sitten jälkikäteen pitää vielä osoittaa äärimmäistä kiitollisuutta.
Ap
Voi rakas ihminen,juokse ja lujaa!
Vierailija kirjoitti:
Jos onnistuisi kuolettamaan omat tunteet täysin niin ehkä tällaista kestäisi. Ongelma on vaan, että edelleen suutun sisäisesti todella paljon epäreilusta kohtelusta enkä yksinkertaisesti vain pysty ohittamaan tilanteita olankohautuksella.
Ehkä miehelle sopisi sellainen nainen, joka ei ole yhtä herkkänahkainen kuin minä.
Ja asperger-diagnoosi taisi olla vain mun itsesuojelua. Helpottaa ajatella, ettei toinen ole ilkeä, vaan jumissa omissa ajatusradoissa. Mutta ehkei asia olekaan näin...
Ap
Miksi ihmeessä sinun pitäisi edes yrittää kestää tuota? Vaikka miehellä olisi asperger, eihän se tarkoita että sinun pitäisi säälistä olla parisuhteessa hänen kanssaan ja sietää minkälaista käytöstä tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Jos olet fiksu, teet pikakelauksella johtopäätökset ja lähdet. Tai sitten niin kuin minä, että käännät joka kiven ja yrität saada toista tajuamaan ja lopulta tajuat, ettei hän tajua eikä edes halua tajuta."
Oon nyt selvästi tolla polulla, että käännän joka kiven ja yritän kaikkeni, että mies tajuaisi ja alkaisi kunnioittaa mua. Pahoin pelkään, että ei tule tajuamaan.
Voi luoja, tunnen itseni ihan idiootiksi! Mulla on ollut aikaisemmin vain hyviä suhteita, joissa toki ollut omat ongelmansa, mutta jossa keskinäinen kunnioitus on kuitenkin toiminut ja molemmat ovat saaneet olla omia persooniaan.
Mä oon vaan niin puulla päähän lyöty. Miten voi olla näin, että teen sitten mitä tahansa, tää suhde on mulle (ja ilmeisesti miehellekin) kamala loukku. Mieskään ei siis vaikuta onnelliselta, koska edelleen teen niin paljon asioita väärin. Hänellä on päässään joku ideaali, jota ei kuitenkaan suostu kommunikoimaan. Saan vaan aina vihiä siitä silloin, kun tulee kritiikin paikka. Siitä opin esim. miten tiskikone kuuluu täyttää, kuinka monta olutta baarissa saa ottaa.
Ja yks asia, joka vaivaa myös: terveenä kestän tätä kaikkea jotenkin, mutta kipeänä kaikki muuttuu. On todella ahdistavaa maata kuumeessa kun toinen kyseenalaistaa sairauden ja epäilee laiskaksi. Ja mitään hoitoa ei voi odottaa. Ja jos mies esim. tuo vesilasin pyynnöstä, siitä pitää olla kiitollinen ja myös osoittaa kiitollisuutensa koska muuten on kiittämätön.
Itkemistä mies ei myöskään kestä. Yritin tätäkin. Yritin herättää hänen empatiansa itkemällä. Mutta tulos oli se, että mies suuttui vain enemmän.
Ap
Kunnon työpaikka/koulukiusaajan olet vierellesi löytänyt. Eroa eroa eroa. Nyt heti. Kirjoita paperille selkeä suunnitelma kuinka toimit. Voitko ensi hätään muuttaa vanhemmillesi tai kaverille? Laitat vuokrahakemuksen vetämään, otat vaikka muutaman tonnin lainan (ei pikavippiä, pankista!) ja keräät tavarasi ja lähdet. Mieluiten joku läheinen paikalla kun pakkaat tavaroita.
Mieti asia näin: Voit aina palata suhteeseen, jos mies muuttuu toivomasi kaltaiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun ex-vaimo oli tuollainen. Seurauksena masennus- ja paniikkihäiriödiagnoosit. Kunnes psyk. hoitaja sanoi ettet sinä ole sairas, vaan oireilet parisuhdetilanteestasi johtuen. Tämän jälkeen pikainen ero ja siihen loppui mt-ongelmat kohdaltani.
Mulla myös oli paniikkihäiriö ja masennusta. Valitettavasti mun terapeutti ei ollut yhtä aktiivinen vaan tajusin lähteä suhteesta vasta muutaman vuoden jälkeen. Oma mielenterveyteni palautui heti.
Täällä kolmas vastaavassa tilanteessa ollut. Mie aloin suhteessa flippailla, kun olin niin nurkkaan ahdistettuna. Onneksi minusta erottiin ja pääsin terapian kautta selviytymään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä olet liian alistuva, mutta älä ala muuttaa itseäs. Muuta pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kerropa ap mitä kivaa teillä on tapahtunut viimeisen kahden vuorokauden sisällä? Mitä hauskaa mies teki tai sinä teit ja nauroitte yhdessä? Oliko mies laittanut vaatteesi kuivumaan yllätykseksi tai laittanut mieliruokaasi? Toi kaupasta lempiherkkuasi? Murjaisi hauskan vitsin?
Haha, mies sai töistä leffaliput ja käytiin leffassa perjantaina. Oli kivaa. Tosin myöhemmin kiva kokemus sai kolhun, kun mies käytti sitä aseena. En edes muista mitä tein, mutta olin jotenkin kiittämätön. "Sinua viedään elokuviin etkä siltikään voi olla tyytyäinen. Täytyypä seuraavan kerran viedä joku toinen".
Yllätyksiä ei juuri ole. Itse teen paljon enemmän yllätyksiä. Odotan oikein, jos mies joskus tekisi yllätyksen, palkitsisin hänet tästä kehumalla ym. Joskus kitisin, kun en saa koskaan kiitosta siitä, että teen ruokaa. Mies sanoi, että ruuanlaitto kuuluu normaaleihin kotitöihin. Minulla ei ole oikeutta odottaa kiitosta normaalista kotityöstä.
Tosin välillä toivon, ettei mies saa esim. leffalippuja tai muita, koska jos otan häneltä vastaan mitään ilmaista, joudun myös pitkään kiitollisuudenvelkaan.
Välillä oon puolikuolleena raahautunut johonkin tilaisuuteen, joka ei kiinnosta mua ja sitten jälkikäteen pitää vielä osoittaa äärimmäistä kiitollisuutta.
Ap
Eli hauskin hetki oli, kun mies jakoi ilmaiseksi saamansa liput kanssasi ja sen jälkeen vaati kiitollisuutta tästä jakamastaan ilmaislahjasta?
Jos vertaat tätä vaikkapa nyt meidän omasta mielestäni ns. normaaliin parisuhteeseen, niin meillä on naurettu viimeksi tänä aamuna, kun sotkin pöydän vahingossa mieheni tekemällä aamupuurolla. Vitsailemme paljon yhdessä ja pelleilemme. Kumpikaan ei nuhtele toista (!!), tosin välillä saan ystävällisen pyynnön osallistua enemmän kotitöihin ja nolona otan tuon heti vastaan, että niin tietenkin! Meillä siis mies hoitaa pääasiassa kotityöt ja jos jotain sanomista sattuisi olemaan, niin se tehdään ystävällisesti eikä syytellen.
Alistettuidiootti kirjoitti:
Kiitos vastauksista. Silmiä avaavaa, kuinka moni on sitä mieltä, että minun pitäisi lähteä. Oon itse muuttanut käytöstäni moneen kertaan ja mikään ei tunnu toimivan ton kanssa.
Nyt oon diagnosoinut hänet itse aspergeriksi. Helpottaa oloa, kun ajattelee, että toinen ei voi mitään käytökselleen. Mutta pahalta se kuitenkin tuntuu. Enkä tiedä, onko hän asperger vai pelkästään kusipää.
Ap
Miehesi ei ole aspergen vaan pahanlaatuinen narsisti. Lähde ennen kuin saat turpaan. Se hetki nimittäin koittaa heti kun uskallat joku kerta kyseenalaistaa miehesi käskyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos onnistuisi kuolettamaan omat tunteet täysin niin ehkä tällaista kestäisi. Ongelma on vaan, että edelleen suutun sisäisesti todella paljon epäreilusta kohtelusta enkä yksinkertaisesti vain pysty ohittamaan tilanteita olankohautuksella.
Ehkä miehelle sopisi sellainen nainen, joka ei ole yhtä herkkänahkainen kuin minä.
Ja asperger-diagnoosi taisi olla vain mun itsesuojelua. Helpottaa ajatella, ettei toinen ole ilkeä, vaan jumissa omissa ajatusradoissa. Mutta ehkei asia olekaan näin...
Ap
Miksi ihmeessä sinun pitäisi edes yrittää kestää tuota? Vaikka miehellä olisi asperger, eihän se tarkoita että sinun pitäisi säälistä olla parisuhteessa hänen kanssaan ja sietää minkälaista käytöstä tahansa.
Varsinkaan jos mies ei tajua tilannetta ja pyri tekemään ongelmiensa eteen mitään.
Älä kerro etukäteen, että lähdet. Järjestä asiat niin, että olet jo poissa, kun ilmoitat. Tuossa voi nimittäin olla potentiaalia todella ikävään lopputulemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh, kuinka tuntuu pahalta lukea tätä ketjua. :( Minulta meni 15 vuotta tajuta, että juuri tuollainen suhde ei ole terve. Luulin siihen asti, että vika on minussa. Joustin joka asiassa. Sitten tuli stoppi, en enää pystynyt joustamaan. Siitä alkoivat riidat. Nyt on kulunut yhteensä 19 vuotta ja olen hukannut itseni. Lapsiakin on, kuinkas muutenkaan. Yritän irti, mutta itsetunnon ollessa ihan päreinä se ei ole helppoa. Ap, ole sinä minua viisaampi.
Voin myös todistaa, että mies alkaa jossain vaiheessa kohdella vaimoaan kuten äitiään, hyvässä ja pahassa.
Aspergerdiagnosointi meni yli AP, muuten oli vielä suht uskottavaa tyhmän akan kirjoittelua. 2/5 koska uskoin sinne asti.
Jos kaikki kirjoittamasi, tai vaikka osakin on totta, sinun pitäisi nyt nopeasti ottaa ja lähteä suhteesta. Miehesi käytös, syystä tai toisesta, ei ole fiksua eikä sallittua sinua tai äitiänsä kohtaan. Tulet olemaan tasapainoinen ja onnellinen ilman tuota miestä ja mistä sen tietää, voit vielä joku päivä löytää jonkun todella ihanan ihmisen vierellesi.
Ota ja lähde, mahdollisimman pian!
Vierailija kirjoitti:
Tiedät itsekin, että se äijä on hullu.
Sanot sille mikä mättää ja vaadit korjaamaan ongelmansa tai suhde on ohi.
Luuletko tosiaan ettei tämmöisissä suhteissa olisi kehoitettu toista muuttuumaan jo monia kertoja. Olet aika lapsellinen :)
Luuletko tosiaan että häiriöiset kykenee muuttamaan tapojaan omalla päätöksellään?
Oikeasti, haloo!
Olet varmasti miettinyt, miksi et ole jo lähtenyt, vaan olet alistunut sairaaseen suhteeseen?
Hae itsellesi apua, ellet itse löydä syytä lopettaa kyseistä suhdetta.
Mietin vaan, että mitkäköhän ovat syysi pysyä kyseisen prinssin kanssa?
Juokse!!!!
Ap[/quote]
Eli hauskin hetki oli, kun mies jakoi ilmaiseksi saamansa liput kanssasi ja sen jälkeen vaati kiitollisuutta tästä jakamastaan ilmaislahjasta?
Jos vertaat tätä vaikkapa nyt meidän omasta mielestäni ns. normaaliin parisuhteeseen, niin meillä on naurettu viimeksi tänä aamuna, kun sotkin pöydän vahingossa mieheni tekemällä aamupuurolla. Vitsailemme paljon yhdessä ja pelleilemme. Kumpikaan ei nuhtele toista (!!), tosin välillä saan ystävällisen pyynnön osallistua enemmän kotitöihin ja nolona otan tuon heti vastaan, että niin tietenkin! Meillä siis mies hoitaa pääasiassa kotityöt ja jos jotain sanomista sattuisi olemaan, niin se tehdään ystävällisesti eikä syytellen.[/quote]
Kuulostaapa ihanalta. Että tosiaan voidaan yhdessä nauraa, vaikka toinen on selkeästi mokannut ja sotkenut pöydän puurolla!
Haluan sanoa kaikille, jotka on suhteessa, jossa toisen inhimillisiin erehdyksiin suhtaudutaan lempeydellä: olette todella onnekkaita! Ennen otin tällaiset asiat ihan itsestäänselvyyksinä.
Lähtemistä estää tällä hetkellä se, että muutin toiselle paikkakunnalle ja tällä hetkellä kaikki kaverini ovat miehen kaveripiiristä. Ja olen saanut monia hyviäkin ystäviä. Joutuisin jättämään siis paljon muutakin kuin vain mieheni.
Yritin myös käyttäytyä samalla tavalla kuin mieheni. Eli aloin kulkea myös hänen perässään ja huomautella niistä samoista asioista, joista hän huomauttelee minulle. Tuntui todella typerältä. Tämä ei muuttanut tilannetta, vaan suhteesta tuli yhä enemmän taistelukenttä. Tätä kokeilua kestin noin viikon.
Laiskuudesta huomauttelu on johtanut siihen, etten voi rentoutua sekunniksikaan miehen läsnäollessa. Omat asiat jää hoitamatta ja tunnen syyllisyyttä, koska en voi itsekkäästi esim. uhrata iltaa omiin töihin, jos mies on keksinyt vaikka että tänään tehdään suursiivous. Sitten ei auta muu kuin ottaa rätti käteen.
Ja seksistä ei voi kieltäytyä tai muuten ei tee töitä suhteen eteen. Vaikka keskellä yötä täytyy herätä ja jos on lahna niin siitä tulee huomautusta viimeistään seuraavana päivänä.
Ap
Narsisti