ADHD johtuu vanhemmuuden puutteesta

Yksityiseltä puolelta saa helposti näitä tuulesta temmattuja ADHD-diagnooseja. Julkisella pitää käydä aika monet testit ja tutkimusjaksot läpi, ennenkuin diagnosoidaan. Perheneuvola "tutkii vanhemmuuden" haastattelun avulla. Myös lapsen päivähoito yhteistyössä. Vasta tämän jälkeen alkaa varsinaiset tutkimukset. Kyllä psykologin testeissä näkyy, mikä on vain huonon kasvatuksen tulosta ja mikä neurologista häiriötä.

Meillä on viisi lasta, joista yhdellä ADHD. Samalla tavalla on kyllä kaikki kasvatettu. ADHD-lapsi vaan satuu olemaan 3 kk liian aikaisin syntynyt keskonen.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on taas turhaa vanhempien syyllistämistä. Diagnosoidaanko AD/HD pelkästään käyttäytymisen perusteella vai miten AD/HD todetaan?

Vaikea uskoa että diagnooseja annetaan kovin heppoisin perustein.

Diagnoosia varten tehdään julmettu määrä testejä psykologilla ja moniammatillisessa hoitotiimissä on psykologin lisäksi usein (psykiatrinen) sairaanhoitaja, psykiatri, fysio- ja toimintaterapeutti. Tutkimusten aikana on useita keskusteluaikoja ja lapsen omia käyntejä eri ammattiryhmien kanssa.

Tutkimukset ovat aikaa vieviä, eli ei mitään läpihuutojuttuja. Diagnoosia tarvitaan, jotta lapsi on oikeutettu samaan tarvittavat tukitoimet, mm. pääsy pienluokalle koulussa, terapiapalvelut ym. Ei se diagnoosi ole vanhempia varten niin paljoa kuin KELAA tai kouluja varten, jotka diagnoosin vaativat.

Lapseni ohjattiin päiväkodista tutkimuksiin, mutta käyttäytyminen tasaantui heti kun vaihdoimme lapsen pienempään päiväkotiin ja pienempään ryhmään ja aloitimme säännöllisen ohjatun liikuntaharrastuksen. On ollut myös todella tärkeää pitää huolta siitä, että lapsi saa tarpeeksi liikuntaa ja unta. Tämän takia lapsi harrastaa liikuntaa (vaikka osa ammattilaisista sanoo, etteivät lapset tarvitse ohjattuja harrastuksia) ja unirytmistä pidetään kiinni. Ylipäätään tiukat rutiinit ovat auttaneet. Tabletteja emme ole hankkineet.

Uskon, että osa (erityisesti pojista) tarvitsevat paljon liikuntaa, mielellään ohjattua sellaista. Tarpeeksi unta. Monet tarvitsevat myös tiukat rutiinit, vaikka nykyisellään puhutaankin paljon lapsentahtisuudesta. Kaikilla se lapsentahtisuus ei vaan toimi, koettu on. Tuohon päälle isot ryhmäkoot ja ruutuaika, niin en ihmettele.

Huom. Oma kokemukseni liittyi siis turhaan diagnosoimistarpeeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kolme ns. helppoa lasta, joista (diagnosoimattomien) ADHD-lasten vanhemmat aina toteavat, että "hyvähän sinun on, kun lapset on tuollaiset, mutta kun sama ei päde muihin lapsiin". Eli heidän on turha lapsiaan kasvattaa, turha laittaa rajoja, turha huomata lapsen tekemisiä, kun se lapsi on sellainen, ettei siihen mikään auta.

Olen samaa mieltä psykologin kanssa: diagnoosin saa liian helposti ja turhaan. Monelle lapselle elämä olisi helpompaa, jos vanhemmilla olisi halua olla vanhempia eikä kavereita.

Millä selität sen, että elin perheessä, jossa oli todella tiukka kuri ja kasvatettiin, suorastaan autoritäärisesti ja silti diagnosoitiin aikuisena adhd. Paskat vanhemmat, kun eivät kasvattaneet adhd:ta pois?

Nimenomaan paskat vanhemmat, jotka eivät tajunneet, että jokainen lapsi on yksilö ja ansaitsee erilaiset kasvatuksen samaan tavoitteeseen pääsemiseksi. Ei meilläkään kaikkia kolmea ole samalla tavalla kasvatettu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kolme ns. helppoa lasta, joista (diagnosoimattomien) ADHD-lasten vanhemmat aina toteavat, että "hyvähän sinun on, kun lapset on tuollaiset, mutta kun sama ei päde muihin lapsiin". Eli heidän on turha lapsiaan kasvattaa, turha laittaa rajoja, turha huomata lapsen tekemisiä, kun se lapsi on sellainen, ettei siihen mikään auta.

Olen samaa mieltä psykologin kanssa: diagnoosin saa liian helposti ja turhaan. Monelle lapselle elämä olisi helpompaa, jos vanhemmilla olisi halua olla vanhempia eikä kavereita.

Millä selität sen, että elin perheessä, jossa oli todella tiukka kuri ja kasvatettiin, suorastaan autoritäärisesti ja silti diagnosoitiin aikuisena adhd. Paskat vanhemmat, kun eivät kasvattaneet adhd:ta pois?

Eihän tiukka kuri ja autoritäärisyys tarkoita vanhemman läsnäoloa ja toimivaa vuorovaikutusta perheessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vanhemmat saavat lapset käyttäytymään levottomasti tai muuten oireilemaan.

Veljelläni on ADHD, 70-luvulla se vaan tunnettiin MBD nimellä.

Meillä oli kotielämä hyvin rauhatonta. Äitini on reipasotteinen henkilö jonka mielestä asioiden on tapahduttava heti kun ne hänelle tuli mieleen. Ja niitä tuli hyvin nopeatempoisesti mieleen. Vuodevaatteetkin saattoivat lähteä pesuun lauantai-aamuna kuudelta tai seitsemältä vaikka joku olisi vielä nukkunut. Minultakin vedettiin monet kerrat petivaatteet pois kun olin vielä nukkumassa. Ihan vaan siksi kun juuri silloin äidillä oli semmoinen olo, että nyt pestään pyykit.

Sama linja oli ihan kaikessa. Jos äiti halusi vaihtaa verhot keskellä yötä niin niitä sitten vaihdettiin keskellä yötä.

Veljeni oireili tyypillisen ADHD:n tapaan. Oireet häipyvät silloin kun päästiin pidemmäksi aikaa mummolaan. Mutta se MBD-diagnoosi oli silti ihan lääkärin vahvistama.

Isäni pakeni alkoholiin ja minä mielikuvitukseen, ulospäin muutuin näkymättömäksi.

Omat lapseni ovat olleet muutamia kertoja mummon hoidossa, esim iltapäivällä koulun jälkeen. Ja käyttäytyvät kuin ADHD-lapset aina muutaman tunnin ajan mummon poistumisen jälkeen. Muuten ovat rauhallisia lapsia ja pärjäävät hyvin koulussa ja harrastuksissa. Eikä heillä mitään oireilua ole kenenkään muun kanssa, ei päiväkodissa, ei koulussa ei harrastuksissa. Vain äitini saa heidät hyppimään seinille.

Mieheni toisinaan ihmettelee miten äitini pystyy saamaan hirveän sekavan härdellin ja hämmennyksen aikaan yksinkertaisestakin asiasta. Vesimittarin lukeminenkin on sellainen show ettei ihan äkkiä uskoisi. Siinä menee aikuinenkin hämilleen eikä ymmärrä enää hetken päästä mitä tapahtui ja miksi.

Minun on helppo uskoa että joissakin tapauksissa ADHD on vain huonoa vanhemmuutta, vaikka varmasti se on hyvin harvinaista.

Eli äidilläsi on joku tarkkaavaisuushäiriö?

Sitä olen itsekin pohtinut.

Kerran äitini selitti katsoneensa dokumenttia naisesta jolla on adhd. Hän sanoi että se oli kuin hänen elämästään olisi kertonut. Paitsi että se kyseinen nainen käytti alkoholia ja äitini ei käytä. Tästä yhdestä erosta veti sen johtopäätöksen ettei hänellä voi olla adhd.

Hänet olisi saattanut saada jopa lähtemään tutkimuksiin ellei siinä dokumentissa olisi ollut tuota yhtä asiaa joka ei sopinutkaan äitini elämään.

Minäkin kuullut, että yksityiseltä diagnoosin saa todella helposti :/

Minäkin kolmen lapsen äitinä kallistun siihen, että monet ylivilkkaat lapset eivät vain saa tarpeeksi ulkoilmaa ja liikuntaa, eikä päivässä ole niitä turvallisia rutiineja, joita lapsi tarvitsee.

Meillä on aina viikonloppuisinkin syöty aamupuuro ja lähdetty aamupäiväksi hiihtämään / luistelemaan / pulkkamäkeen / pyöräilty uimarannalle uimaan tms. Sitten lounas, ja iltapäivälläkin on jotain ulkona tehty. Muuten varsinkin pojat olisivat kiipeilleet seinille. Rytmi oli sama jo silloin, kun lapset olivat taaperoita ja olin hoitovapaalla heidän kanssaan. Ohjattuja liikuntaharrastuksia on ollut sitten vähän alle kouluikäisestä lähtien.

Asun tuhansien ihmisten asuinalueella ja oikeasti, tosi vähän asukasmäärään nähden näkee lastensa kanssa ulkona liikkuvia vanhempia. Ei ole ruuhkaa asuinalueen keskellä olevalla luistinradalla, ei ladulla, ei uimahallilla, ei missään. Ihmettelen, missä kaikki vanhemmat ja lapset oikein ovat?

Lapsi jaksaa sitten keskittyä vaikkapa kirjojen ääreen, kun enin energia on purettu ulkona liikkuen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ADHD ei johdu vanhemmuuden puutteesta, mutta monet kasvatusta vaille jääneet saavat nykyään ADHD-diagnoosin. 

Minulla on ADHD vaikka olen saanut hyvän kasvatuksen, kasvoin aikana jolloin lapset leikkivät ulkona eivätkä tuijottaneet ruutuja, ravinto oli monipuolista ja virikkeitä sopivasti. 

Hieman aina ihmetyttää kommentti siitä, että aiemmin muka oli ravinto monipuolista. Oikeastihan kauppojen valikoima oli esim. 90-luvulla (ja varsinkin 80-luvulla ja sitä ennen) hyvin suppea verrattuna nykyiseen. Eli vertaatteko entisajan monipuolista ruokavaliota nykyisten lusmuvanhempien lapsillensa tarjoamaan ruokavalioon, eli johonkin roiskeläppäperheeseen, vai mistä on kyse?

Itse olen 80-luvun lopulla syntynyt, ja vaikka sainkin aina kotiruokaa, eikä eineksiä juuri käytetty, niin kyllä ruoka silti oli melko yksipuolista ja "köyhää" verrattuna siihen mitä nykyään tarjoan omille lapsilleni.

Myytti kulta-ajasta. "Ennen" kaikki oli paremmin, ruoka oli terveellistä, vanhemmat leikkivät lastensa kanssa ja osasivat olla hyviä vanhempia. 

70- ja 80-luvuilla ruoka oli yksipuolista, d-vitamiinia ei annettu, lapset lähtivät yksin kouluun avain kaulassa, iltapäivällä samoin kotiin ilman mitään ip-kerhoja. Illat leikkivät toistensa kanssa pihoilla. Koulu tarjosi ilmaisia harrastuksia, kuoro, näytelmäkerho ym. kerhoja. Talonmiehellä oli lupa ja velvollisuus komentaa kaikkien kakaroita. Opettajat olivat tiukkoja, jälki-istuntoa tuli helposti, mutta vanhemmille ei juuri soiteltu. Kotiaresti oli tuntuva rangaistus, sillä kaikki kiva tapahtui ulkona kavereitten kanssa. Sisällä piti olla hiljaa. Vanhemmilla oli sama työpaikka ja asunto usein koko lapsuusajan. 

Todella paljon on tapahtunut muutoksia, osa hyvään suuntaan ja osa huonoon. Sanoisin että lapset saavat huomiota monin verroin enemmän nyt, ruoka on parempaa ja väkivaltainen kuritus on lähes kokonaan jäänyt pois. Toisaalta mitään eikä ketään lapsen ei tarvitse kunnioittaa, kaikki mitä vanhemmat tekevät on itsestään selvää, vai pitääkö jonkun lapsen muka olla oikeasti kiitollinen esim. ruoasta ja vaatteista? 

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelenpä vaan, että jos ne diagnoosit on keksittyjä, niin miten lääkkeet sitten vaikuttaa toivotulla tavalla, eli rauhoittavasti näihin epäaitoihin adhd-tapauksiin? Kaikki varmaan tietää mitä amfetamiini aiheuttaa normaaleissa aivoissa, reaktio on päinvastainen kuin adhd:n kohdalla. Aivoihin tietysti vaikuttaa samalla tavalla, stimuloivasti, kiiihdyttävästi, mutta käytökseen vaikutus on adhd:n ja ei-adhd:n kohdalla täysin erilainen. Luulisi että viimeistään tämä paljastaisi väärän diagnoosin.

Tätähän käytetään joskus diagnoosin tukena. Amfetamiinijohdannaiset voivat käytännössä "parantaa" aivoperäisestä adhd:sta kärsivän, kun taas aivoiltaan normaaleihin se vaikuttaa niin, että käytös muuttuu levottomammaksi (eli enemmän adhd-oireiseksi). Yksi lapseni kavereista syö kyseisiä lääkkeitä ja on ihan normaali muuten, mutta heti jos lääke on jäänyt ottamatta niin jo alkaa tapahtua. Ero käytöksessä on ihan silminnähtävä, lapsi todellakin hyötyy lääkkeestä.

Vierailija kirjoitti:

Yksityiseltä puolelta saa helposti näitä tuulesta temmattuja ADHD-diagnooseja. Julkisella pitää käydä aika monet testit ja tutkimusjaksot läpi, ennenkuin diagnosoidaan. Perheneuvola "tutkii vanhemmuuden" haastattelun avulla. Myös lapsen päivähoito yhteistyössä. Vasta tämän jälkeen alkaa varsinaiset tutkimukset. Kyllä psykologin testeissä näkyy, mikä on vain huonon kasvatuksen tulosta ja mikä neurologista häiriötä.

Ai jaa. Me menimme hakemaan apua koulupsykologilta ja sekä hänelle että koululääkärille kerroin, että mielestäni lapsella on paljon Asperger-piirteitä (en tietenkään diagnoosia vaatinut tms.). Psykologi teki testit ja oli sitä mieltä, että ei kyllä ole Asperger, vaikka tulokset maallikon korvaan kuulostivat hyvin Asperger-piirteisiltä. Neurologi (siis julkisen puolen edelleen) näki tulokset paperilla, ei lasta kertaakaan, ja sanoi, että saletisti on AS. Jäi hämääntynyt olo, kun käsitykset olivat niin erilaisia. Ja luulin, että tutkimukset ovat joku jakso jossain osastolla tms., mutta psykologi käytti Asperger-osioon ehkä n. tunnin aikaa, enkä tiedä, millaista se kyllä käytännössä oli, koska lapsi ei ilmeisesti suostunut puhumaan juuri lainkaan. Aika iso painoarvo oli mielestäni niillä papereilla, jotka me vanhemmat olimme täyttäneet. Näppituntumaksi jäi, että jos lapsella on yhtään Asperger-piirteitä (taitaa olla monella), vanhempi kyllä saa sen diagnoosin runnottua läpi, jos kovasti yrittää. Paikkakuntakohtaisia eroja varmasti on, mutta tämä nyt oli yksi julkisen puolen kokemus.

ADHD on kyllä olemassa, mutta kuten tuo psykologikin sanoo, paljon saisi haltuun kasvattamalla. 

Katsoin TEDtalkin joka oli suurinpiirtein nimeltään " adhd on ylidiagnosoitu" jossa neurokemisti kertoi löydöistään. Kofeiini, aspartaami,säilöntäaineet, unettomuus ja stressi aiheuttavat ylivilkkautta nuorissa. Lisäksi aikaa vietetään enemmän teknologian parissa kuin yhdessä toimimisen sääntöjä opetellen. Toisaalta "we have 21st century brain in 20th century school".

Jos vanhemmat viettäisi aikaa lastensa kanssa, näyttäisi ja kertoisi kuinka olla yhteiskuntakelpoinen ni päästäisiin monessa helpolla

AIna tällaisissa jutuissa joku loukkaantuu heti ja tulee avautumaan, että no minä en sitten varmaan osannut tuota yhtä lasta kasvattaa kun sillä on ADHD-diagnoosi, vaikka kaikki muut sisarukset on ihan normaaleja. 

Fakta on se, että tolla psykologilla on ihan pointtinsa tässä jutussa, lapset on tänä päivänä (ei tietenkään kaikki, mutta poikkeuksellisen moni) ihan kujalla, koska heitä ei kasvateta eikä vanhemmat ole läsnä. Todella monille vanhemmille tuntuu olevan koko vanhemmuuden idea ihan hukassa. Olisi aika outoa, että lasten neurologisten ongelmien vaurio olisi parissa kymmenessä vuodessa lisääntynyt yhtäkkiä, kyllä todella monessa tapauksessa näissä ADHD-epäilyksissä on kyse ihan jostain muusta.

Milloin kasvatuksesta on tullut näin vaikeaa? Lapselta ei kyllä materian kannalta puutu yhtään mitään ja ravitsemusasiatkin ovat varmaan ihan huipussaan, mutta se tärkein, eli se lapsen kanssa oleminen, kommunikointi ja huomiointi on jäänyt. Vanhemmat vetää hirveitä raivareita, jos lapselle syötetään tarhassa välipalalla sokerijogurttia, mutta samalla sille lapselle ei ole opetettu edes peruskäytöstapoja tai ylipäätänsä käyttäytymistä eri tilanteissa.

Ei sen lapsen kanssa tarvitse mitään sirkusta alkaa tehdä, niille usein riittää se, että saa olla vaikka mukana arkiaskareissa, käydään yhdessä pihalla ja kävelyllä jne. 

Vierailija kirjoitti:

ADHD on kyllä olemassa, mutta kuten tuo psykologikin sanoo, paljon saisi haltuun kasvattamalla. 

Katsoin TEDtalkin joka oli suurinpiirtein nimeltään " adhd on ylidiagnosoitu" jossa neurokemisti kertoi löydöistään. Kofeiini, aspartaami,säilöntäaineet, unettomuus ja stressi aiheuttavat ylivilkkautta nuorissa. Lisäksi aikaa vietetään enemmän teknologian parissa kuin yhdessä toimimisen sääntöjä opetellen. Toisaalta "we have 21st century brain in 20th century school".

Jos vanhemmat viettäisi aikaa lastensa kanssa, näyttäisi ja kertoisi kuinka olla yhteiskuntakelpoinen ni päästäisiin monessa helpolla

ADHD ei tarkoita ylivilkkautta. Ylivilkkaus voi olla yksi monista ADHD:n oireista, mutta läheskään kaikilla se ei ole pahin oire. 

Vierailija kirjoitti:

AIna tällaisissa jutuissa joku loukkaantuu heti ja tulee avautumaan, että no minä en sitten varmaan osannut tuota yhtä lasta kasvattaa kun sillä on ADHD-diagnoosi, vaikka kaikki muut sisarukset on ihan normaaleja. 

Fakta on se, että tolla psykologilla on ihan pointtinsa tässä jutussa, lapset on tänä päivänä (ei tietenkään kaikki, mutta poikkeuksellisen moni) ihan kujalla, koska heitä ei kasvateta eikä vanhemmat ole läsnä. Todella monille vanhemmille tuntuu olevan koko vanhemmuuden idea ihan hukassa. Olisi aika outoa, että lasten neurologisten ongelmien vaurio olisi parissa kymmenessä vuodessa lisääntynyt yhtäkkiä, kyllä todella monessa tapauksessa näissä ADHD-epäilyksissä on kyse ihan jostain muusta.

Milloin kasvatuksesta on tullut näin vaikeaa? Lapselta ei kyllä materian kannalta puutu yhtään mitään ja ravitsemusasiatkin ovat varmaan ihan huipussaan, mutta se tärkein, eli se lapsen kanssa oleminen, kommunikointi ja huomiointi on jäänyt. Vanhemmat vetää hirveitä raivareita, jos lapselle syötetään tarhassa välipalalla sokerijogurttia, mutta samalla sille lapselle ei ole opetettu edes peruskäytöstapoja tai ylipäätänsä käyttäytymistä eri tilanteissa.

Ei sen lapsen kanssa tarvitse mitään sirkusta alkaa tehdä, niille usein riittää se, että saa olla vaikka mukana arkiaskareissa, käydään yhdessä pihalla ja kävelyllä jne. 

Fakta on että myös sellaisilla lapsilla joille on opetettu käytöstapoja ja joiden vanhemmat ovat olleet läsnä, esiintyy ADHD:ta. ADHD-lapsen ottaminen mukaan arkiaskareisiin on huomattavasti vaikeampaa kuin normaalin. Ne perheet, joissa jollain on ADHD, kärsivät siitä todella paljon, että sairaus yhdistetään huonoon kasvatukseen ja surkeisiin elämäntapoihin.

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on taas turhaa vanhempien syyllistämistä. Diagnosoidaanko AD/HD pelkästään käyttäytymisen perusteella vai miten AD/HD todetaan?

Vaikea uskoa että diagnooseja annetaan kovin heppoisin perustein.

En minäkään oikein usko että ADHD diagnooseja annetaan heppoisin perustein. Vaikka lapsella olisi selviä oireita jo pienenä diagnosointia ei edes anneta kovin varhain vaan jatketaan ja katsotaan mitä ikä tuo tullessaan. Turhia tai vääriä diagnooseja voi olla, mutta en usko todellakaan että enemmistö olisi niitä. Täällä kun annetaan ymmärtää että "oikeita diagnooseja joo on, mutta suurin osa ei ole" ja av-kirjoittaja on nähtävästi sitten itse se joka tuomitsee ja tietää kenellä on "oikea" diagnoosi ja kenellä ei. Tämä tuomitseminen tapahtuu yleensä siten että on nähnyt muutamia hetkiä lapsen ja vanhemman vuorovaikutuksesta ja kas kas, keittiöpsykologi on tehnyt päätöksensä että "vanhemmasta se johtuu, ei tuolla ole mitään neurologista"

Siitä miksi nämä diagnoosit ovat lisääntyneet voidaan olla monta mieltä. Mutta tosi asia on kuitenkin että kyllä esim. ADHD tapauksia on aina ollut. Se nyt vaan on niin, että ennen niitä ei diagnosoitu, eli monet jotka ihan oikeasti olisivat kaikkien kriteereiden mukaan olleet ADHD lapsia eivät sitä saaneet. Kyseessä oli vain kurittomat, tyhmät juuri huonostikasvatetut kakarat. Mistään neurologisesta ei ollut puhettakaan.Nämä poloiset varmaan usein hakattiin henkihieveriin, jotta "saataisiin vähän rotia." Ja kyllähän sitä varmaan hakkaamalla saatiin sitä kuria, mutta pinnan alle jäi kytemään pahasti ja varmaan useimmilla se käytös ryöpsähti sitten aikuisena aika pahasti.

Sitä paitsi, vaikka lapsi ei olisi saanut ADHD diagnosointia, mutta on aika ajoin huonokäytöksinen tai ylivilkas tai uhmakas niin aika kyseenalaista suoraan tätäkään laittaa vain ja ainoastaan vanhempien syyksi. Lapsethan on todellakin erilaisia ja toiset ovat paljon haastavampia kuin toiset. Kyse on enemmänkin luonteenpiirteestä ja persoonasta kun pelkästä kasvatuksesta. On paljon helpompaa kasvattaa helppoa lasta kun erittäin haastavaa ja voimakastahtoista. Te jotka ette tunnusta että lapsia on oikeasti haastavampia ja helpompia olette todennäköisesti vain yhden lapsen vanhempia tai kaikki lapsenne ovat olleet helppoja. Jos nyt väännetään rautalangasta, niin Mikko voi uskoa jonkun kiellon viiden kiellon jälkeen ja Matti koettelee ja jatkaa samaa vaikka olisi sata kertaa kieletty sillä samalla johdonmukaisuudella ja päättäväisyydellä mitä Mikkoakin. Matti voi olla erittäin vilkas ja impulsiivinen kun Mikko tykkää istua ja leikkiä hiljaa paikoillaan. "Voi kun Mikko on kasvatettu hyvin ja Matti huonosti"

Joillekin vanhemmille diagnoosi on palkinto jolla ei itse tarvitse ottaa vastuuta lapsensa tekemisistä.

Sukulaisperheessä on yksi tälläinen ad/hd. Äiti ei jaksa kasvattaa, lapset enemmän vanhan mummon luona. Kouluikään hankkivat diagnoosin koska se selitti lapsen huonon käytöksen koulussa. Mutta kotona äiti puhui ettei diagnoosi ole oikea, lääkärit eivät olleet osanneet tutkia jne. Pienryhmään laittoa vastusti, mutta aina kun ongelmia koulussa (kiusasi väkivaltaisesti muita lapsia) kaikki selittyi diagnoosilla. Mitään terapioita, apua ja lääkkeitä ei halunnut lapselleen. Eli diagnoosi joko on tai ei, riippuu onko sikiöt hyötyä. Hoitosuhteenkin purki kun lääkärit on ääliöitä.

Tuossa perheessä on ihan normaalia se että joku lapsista sytyttää tulipalon, sisarukset tappelee niin että veri lentää, ovat ulkoilleet ilman valvontaa siitä asti kun jalat on alle löytynyt (todella vaarallinen paikka!), lapset on jätetty nukkumaan ja äiti on lähtenyt jonnekkin. Ihan hullu meininki.

Molemmat vanhempani ovat maisterikouluttautuneita. Synnyin normaalipainoisena. Äitini oli erittäin osallistuva äiti. Äiti kysyi neuvolan terkkarilta, että mikä on kun x on aina niin vilkas. Kysyivät että keskittyykö mihinkään ja äitini vastasi että satujen kuunteluun. Minulle siis luettiin ja paljon! Parhaita kavereitani leikki-ikäisenä olivat pojat vaikka kuljinkin punainen käsilaukku olalla pitkin Praahenkenttää ja letka isompia tyttöjä kulki perässä kysyen että mitä sulla on laukussasi.

Yksi kavereistani oli mbd dg poika, mutta meidät erotti se että minä en ollut kömpelö vaan opin kävelemään 9 kk, luistelemaan 3v ja juoksin luokkani parhaana pikajuoksussa.

Siinä kun yleensä numerot lapsilla laskevat, niin minulla nousivat. Herran enkelit ja kusipäät olivat priimuksia ekalla. Silloin mä vain leikin ja unohdin läksyrepun kouluun. Keskiarvo nousi iän mukaan. Kolmannella se oli 7,6 ja lukion päästiksessä 9! Joo ja läpäisin yliopiston pääsykokeet, olin nuori äiti, olin yh, tein töitä vaikka millä aloilla.

Diagnoosin hain yksityiseltä noin 10 v sitten.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut vanhemmat saavat lapset käyttäytymään levottomasti tai muuten oireilemaan.

Veljelläni on ADHD, 70-luvulla se vaan tunnettiin MBD nimellä.

Meillä oli kotielämä hyvin rauhatonta. Äitini on reipasotteinen henkilö jonka mielestä asioiden on tapahduttava heti kun ne hänelle tuli mieleen. Ja niitä tuli hyvin nopeatempoisesti mieleen. Vuodevaatteetkin saattoivat lähteä pesuun lauantai-aamuna kuudelta tai seitsemältä vaikka joku olisi vielä nukkunut. Minultakin vedettiin monet kerrat petivaatteet pois kun olin vielä nukkumassa. Ihan vaan siksi kun juuri silloin äidillä oli semmoinen olo, että nyt pestään pyykit.

Sama linja oli ihan kaikessa. Jos äiti halusi vaihtaa verhot keskellä yötä niin niitä sitten vaihdettiin keskellä yötä.

Veljeni oireili tyypillisen ADHD:n tapaan. Oireet häipyvät silloin kun päästiin pidemmäksi aikaa mummolaan. Mutta se MBD-diagnoosi oli silti ihan lääkärin vahvistama.

Isäni pakeni alkoholiin ja minä mielikuvitukseen, ulospäin muutuin näkymättömäksi.

Omat lapseni ovat olleet muutamia kertoja mummon hoidossa, esim iltapäivällä koulun jälkeen. Ja käyttäytyvät kuin ADHD-lapset aina muutaman tunnin ajan mummon poistumisen jälkeen. Muuten ovat rauhallisia lapsia ja pärjäävät hyvin koulussa ja harrastuksissa. Eikä heillä mitään oireilua ole kenenkään muun kanssa, ei päiväkodissa, ei koulussa ei harrastuksissa. Vain äitini saa heidät hyppimään seinille.

Mieheni toisinaan ihmettelee miten äitini pystyy saamaan hirveän sekavan härdellin ja hämmennyksen aikaan yksinkertaisestakin asiasta. Vesimittarin lukeminenkin on sellainen show ettei ihan äkkiä uskoisi. Siinä menee aikuinenkin hämilleen eikä ymmärrä enää hetken päästä mitä tapahtui ja miksi.

Minun on helppo uskoa että joissakin tapauksissa ADHD on vain huonoa vanhemmuutta, vaikka varmasti se on hyvin harvinaista.

ADHD-tyylisissä oireissa on voimakas geneettinen komponentti. Ehkä äitisikin olisi voinut saada diagnoosin jos tuollaisia olisi hänen aikanaan tehty? Tuossa varmaan yksi ongelma: tulee perheitä, joissa sekä geenit että ympäristö altistavat ADHD:n kaltaisille käytöshäiriöille. ADHD-äiti saa lapsensa nuorena kehnon elämänhallinnan takia, polttaa tupakkaa raskausaikana, lapsi syntyy kaoottiseen perheeseen. Ne lapset jotka syntyvät ADHD-oireiden kanssa ns. normaalimpaan perheeseen ovat onnekkaampia: tasainen koti rytmeineen ja sääntöineen, voimakkaampi tuki ongelmiin auttaa selviämään vaivan kanssa paremmin.