Seurustelukumppanin löytäminen yli 30-vuotiaana

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutamalle tässäkin ketjussa huudelleelle: Miksi ihmeessä naisen pitäisi pariutua kaksikymppisenä? Entä jos haluaa silloin tehdä jotain ihan muuta, kuten esimerkiksi opiskella, matkustella, tehdä töitä, harrastaa, kokea elämää? Pitäisikö omannäköinen elämä jättää elämättä sen takia, että saisi jonkun miehen? Eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin, että itselleen parhaan kumppanin löytää kun elää omannäköistään elämää ja on omille arvoilleen uskollinen. Kukaan ihminen kun ei voi olla toiselle se koko elämän sisältö.

Miten seurustelukumppani estää opiskelun, matkustelun, työt, harrastukset ja muun elämän? Joku vuosikausien komennus sademetsässä on tietysti ymmärrettävä selitys, mutta siitä aika harvoilla taitaa olla kysymys.

Niin eihän se estä, vaan tekee siitä helpompaa, halvempaa ja hauskempaa. Kokemuksista rikkaampia, kun ne voi jakaa oman rakkaan kanssa. Tuon kirjoittajan "omannäköinen elämä" tarkoittaakin käytännössä lukuisten eri miehien yöseurana olemista, sitä pitää vaan peitellä tuolla tavalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tule hymyilemään minulle salilla. Siitä se lähtee.

M36

Hmm. Mitä mieltä te miehet ylipäätään olette tästä? Itselläni on aika iso kynnys "häiriköidä" ketään kesken treenin. Voisin myös itse mennä aikalailla puihin jostain äkillisestä lähentymisestä.

N31

Ei kylmiltään mutta jos tunnette jo muuten niin sitten hyvä. Tosin jos treenaa tosissaan niin ehkä sitten ei. Joku voi olla ujokin hikisenä treenivaatteissaan.

Tuota...siinähän kehotettiin hymyilemään...

Teidän mielestä pitäisi tuntea ennen kun voi toiselle hymyillä? Teidän mielestä hymyily on häiriköintiä?

Onpa outoa porukkaa.

Toiset voisi vaikka hymyillä kun kohtaavat, ensin normaali tervehdys, pikku hiljaa löytyy varmaan joku luonteva keskustelunaihe. Jos ei mitään muuta niin voi aina pyytää apua tai jutella treenaamisesta. Sali on siitä hyvä että suurin osa käy suht säännöllisesti samaan aikaan.

Minä löysin 33-vuotiaana 34-vuotiaan työkaverini aviomiehekseni. Minusta miehen löytäminen ei näin jälkikäteen ajateltuna ollut vaikeata. Olen perusnätti, lievästi ylipainoinen tyhjännauraja.

Vierailija kirjoitti:

Muutamalle tässäkin ketjussa huudelleelle: Miksi ihmeessä naisen pitäisi pariutua kaksikymppisenä? Entä jos haluaa silloin tehdä jotain ihan muuta, kuten esimerkiksi opiskella, matkustella, tehdä töitä, harrastaa, kokea elämää? Pitäisikö omannäköinen elämä jättää elämättä sen takia, että saisi jonkun miehen? Eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin, että itselleen parhaan kumppanin löytää kun elää omannäköistään elämää ja on omille arvoilleen uskollinen. Kukaan ihminen kun ei voi olla toiselle se koko elämän sisältö.

Parikymppisenä pariutuneena alemme kiertäneet maailmaa yhdessä ja yksin. Olemme olemme olleet ulkomailla töissä ja hankkineet koulutukset ja ammatit. Nähneet ja kokeneet. Harrastaneet kaikkea mahdollista. Vaarallisiakin juttuja. Kaksin on ollut aina hauskempaa ja turvallisempaa. Jotkut tekee samaa pienten lasten kanssa. Irtoseksiäkään ei tarvitse hakea kun on kumppani.

Vierailija kirjoitti:

En oikein usko, että se kenellekään etsimällä löytyy, paitsi jos on halukas ravaamaan todella monilla treffeillä. Sitäkin joskus vuoden pari aktiivisesti tehneenä päällimmäisenä ajatuksena on näin jälkikäteen, mitä ajanhaaskausta se oli. Ja rahan haaskausta myös, koska panostin todella paljon ulkonäköön silloin: kävin usein kampaajalla, oli ripsipidennykset, salijäsenyys, tykkäsin myös laittautua treffeille, shoppailla uusia vaatteita jne. Eikä löytynyt miestä. Toiseksi naiseksi olisin kelvannut useammallekin, seksiä olisin saanut, mutta ei löytynyt mitään sen vakavampaa, puhumattakaan mistään rakastumisesta, puolin tai toisin. Tuntui myös todella kurjalta, kun oli itse panostanut siihen, että tulee siistin ja tyylikkään näköisenä treffeille, niin mies saattoi pamahtaa paikalle reikäisissä verkkareissa, parta ajamatta ja rasvaisilla hiuksilla. Oman kokemukseni perusteella suosittelenkin monelle miehelle ihan perusasioihin keskittymistä: hygienia, siistit vaatteet, perus-käytöstavat.

Tällä hetkellä ajattelen, että se oikea tulee sitten jossain vaiheessa vastaan. Ja jos ei tule, niin sitten ei. Itsestäni ja ulkonäöstäni pidän edelleen huolta, mutta samanlaiseen ventovieraiden kanssa treffeillä ravaamiseen en meinaa enää alkaa.

Itse päätin kesällä -13 että nyt alan etsiä miestä itselleni ihan aktiivisesti, kun työn, harrastusten ja ystävien kautta ei löytynyt ketään. Heinäkuussa tein profiilin, kävin 5 eri miehen kanssa treffeillä ennen kuin tapasin nykyisen mieheni syyskuun alussa. Alettiin seurustella lokakuussa. Eli minulla tärppäsi aika nopeasti. Enkä koe todellakaan tyytyneeni yhtään mihinkään, vaan mieheni on minulle se oikea.

En tarkoita väheksyä siteeraamaani henkilöä tai sanoa että hän teki jotain väärin. Haluan vain kertoa että voi onnistua nopeastikin. Toisaalta olen samoilla linjoilla kirjoittajan 64 kanssa tuosta hieman hitaammin syttymisestä. Kiinnostusta oli jo ekoilla treffeillä, mutta ihastuminen alkoi oikeastaan kolmansilla. Olin aika varovainen.

Kyllä niitä miehiä löytää. Ei se ole mitenkään ikään sidonnainen, vaan riippuu täysin millainen olet ja mitä etsit..

Itse 30veenä, kahden lapsen yhna, löysin oikein hyvän miehen :)

Vierailija kirjoitti:

En oikein usko, että se kenellekään etsimällä löytyy, paitsi jos on halukas ravaamaan todella monilla treffeillä. Sitäkin joskus vuoden pari aktiivisesti tehneenä päällimmäisenä ajatuksena on näin jälkikäteen, mitä ajanhaaskausta se oli. Ja rahan haaskausta myös, koska panostin todella paljon ulkonäköön silloin: kävin usein kampaajalla, oli ripsipidennykset, salijäsenyys, tykkäsin myös laittautua treffeille, shoppailla uusia vaatteita jne. Eikä löytynyt miestä. Toiseksi naiseksi olisin kelvannut useammallekin, seksiä olisin saanut, mutta ei löytynyt mitään sen vakavampaa, puhumattakaan mistään rakastumisesta, puolin tai toisin. Tuntui myös todella kurjalta, kun oli itse panostanut siihen, että tulee siistin ja tyylikkään näköisenä treffeille, niin mies saattoi pamahtaa paikalle reikäisissä verkkareissa, parta ajamatta ja rasvaisilla hiuksilla. Oman kokemukseni perusteella suosittelenkin monelle miehelle ihan perusasioihin keskittymistä: hygienia, siistit vaatteet, perus-käytöstavat.

Tällä hetkellä ajattelen, että se oikea tulee sitten jossain vaiheessa vastaan. Ja jos ei tule, niin sitten ei. Itsestäni ja ulkonäöstäni pidän edelleen huolta, mutta samanlaiseen ventovieraiden kanssa treffeillä ravaamiseen en meinaa enää alkaa.

Itse päätin kesällä -13 että nyt alan etsiä miestä itselleni ihan aktiivisesti, kun työn, harrastusten ja ystävien kautta ei löytynyt ketään. Heinäkuussa tein profiilin, kävin 5 eri miehen kanssa treffeillä ennen kuin tapasin nykyisen mieheni syyskuun alussa. Alettiin seurustella lokakuussa. Eli minulla tärppäsi aika nopeasti. Enkä koe todellakaan tyytyneeni yhtään mihinkään, vaan mieheni on minulle se oikea.

En tarkoita väheksyä siteeraamaani henkilöä tai sanoa että hän teki jotain väärin. Haluan vain kertoa että voi onnistua nopeastikin. Toisaalta olen samoilla linjoilla kirjoittajan 64 kanssa tuosta hieman hitaammin syttymisestä. Kiinnostusta oli jo ekoilla treffeillä, mutta ihastuminen alkoi oikeastaan kolmansilla. Olin aika varovainen.

Nro 31

Itse olen 28-vuotias nainen eli kolmenkympin raja lähestyy, eikä ole kyllä tullut mieleenkään että kohta sitä olisi jo niin vanha että seurustelukumppanin löytyminen vaikeutuisi! :O Kolmekymppisenä mielestäni todellakin ollaan vielä nuoria, ja nykyaikana niin moni (sekä mies että nainen) on vielä kolmekymppisenä sinkku, että ihmettelen mikä hätä siinä iässä nyt pitäisi jo tulla? 

Vierailija kirjoitti:

Muutamalle tässäkin ketjussa huudelleelle: Miksi ihmeessä naisen pitäisi pariutua kaksikymppisenä? Entä jos haluaa silloin tehdä jotain ihan muuta, kuten esimerkiksi opiskella, matkustella, tehdä töitä, harrastaa, kokea elämää? Pitäisikö omannäköinen elämä jättää elämättä sen takia, että saisi jonkun miehen? Eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin, että itselleen parhaan kumppanin löytää kun elää omannäköistään elämää ja on omille arvoilleen uskollinen. Kukaan ihminen kun ei voi olla toiselle se koko elämän sisältö.

Miten nuorena se oman näköinen elämä olisi este seurustelulle, mutta sitten vanhempana se oman näköinen elämä muuttuukin ihan perusedellytys parisuhteelle? Missä kohtaa tämä kääntyy ja miksi?

Oho, lähti sitten teksti kaksi kertaa kun piti lisätä "allekirjoitus"

Nrot 31, 84 ja 86

Vierailija kirjoitti:

Ala ainakin tehdä aloitteita. Hyvistä miehistä on pula kun kello käy. Älä enää kuvittele, jos koskaan kuvittelitkaan, voivasi vain odottaa että kotoa tullaan hakemaan. Ehkä ihan vielä ei tarvitse laskea rimaa mutta älä montaa vuotta odota enää saavasi oman tasoistasi, siis sen tasoista millaiseen olisi ollut mahkut vielä 5-10 vuotta sitten opiskelijaelämänvaiheessa, jolloin miesten markkina-arvo on yleensä alempi kuin ikäistensä naisten.

Koskahan te tajuatte, että kyse ei aina ole siitä että miesten pariutumisen helpottuminen ikääntyessä olisi seuraus markkina-arvon parantumisesta vaan siitä, että nuoret miehet eivät yleensä halua vakiintua. Baarit ovat pullollaan 20-30 vuotiaita miehiä, jotka eivät etsi tyttöystävää vaan seksiä.

On naiivia naisena kuvitella, että miehen saaminen olisi vain omasta halusta kiinni eikä miehen toiveilla olisi sijaa. Ketään ei voi pakottaa parisuhteeseen!

Miehissä on 20-30-vuotiaina ihan riittävästi niitä, jotka haluavat seurustella vakavasti. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia löytää miestä. Naimisiin en itsekään halunnut ennen kuin olin varma ja sen miehen, jonka suhteen olin tunteistani varma, löysin 33-vuotiaana.

Mäkin nettideittailin on-off viitisen vuotta kolmenkympin paremmalla puolella. Pitkä avoliitto oli päättynyt eroon, eikä uusia ihmisiä enää tavannut ystävien kautta/harrastuksissa/töissä samalla tavalla kuin aiemmin.

Testailin eri palveluita, ja itselle OkCupid toimi parhaiten. Se vaatii vähän vaivannäköä profiilin ja match-kysymysten suhteen, ja ehkä juuri sen takia ainakin omalle kohdalle osui lähes pelkästään fiksuja treffikumppaneita. Muutamaa tapailin hetken, mutta vasta vuosi sitten lykästi kunnolla; viimeinen nettideittini oli nykyinen ihana avomieheni, tapasimme kun olin 37 ja hän 39.

Seksuaalinen kemia on kinkkinen juttu - instant-kemia voi olla ok, mutta se saattaa myös sokaista muun arvostelukyvyn. :) Kannustaisin mieluummin siihen, että tapailet muuten-ok-mutta-ei-huimaa-kemiaa -miestä siihen saakka, että asia tosiaankin selviää. Mulla oli pari viime vuotta periaatteena se, että epävarmassa tilanteessa sanon toisille/kolmansille treffeille aina kyllä; epävarmuus vaihtuu selkeäksi ei:ksi tai kyllä:ksi melko pian. Avomieheni oli ensitapaamisesta lähtien tosi mukava ja fiksu ja juttu luisti, mutta omalta osaltani kemia kehittyi vasta parin viikon tapailun jälkeen. Ja sitä olikin yllättäen todella reippaasti. :D

Onnea etsintään, sulla on vielä hyvin aikaa sekä kumppanin löytämiseen että perheen perustamiseen. Itsellä tuo viimeksi mainittu projekti alkanee pian, eikä se ole tälläkään iällä toivoton.

Vierailija kirjoitti:

Miehissä on 20-30-vuotiaina ihan riittävästi niitä, jotka haluavat seurustella vakavasti. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia löytää miestä. Naimisiin en itsekään halunnut ennen kuin olin varma ja sen miehen, jonka suhteen olin tunteistani varma, löysin 33-vuotiaana.

Vähemmän on seurusteluhaluisia miehiä kuin naisia, se ei tee miesten määrää riittäväksi kuin osalle naisista jotka nuo miehet saavat. Seurusteluhaluisten miesten määrän huomaa erityisen selkeästi baareissa ja tinderissä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen 28-vuotias nainen eli kolmenkympin raja lähestyy, eikä ole kyllä tullut mieleenkään että kohta sitä olisi jo niin vanha että seurustelukumppanin löytyminen vaikeutuisi! :O Kolmekymppisenä mielestäni todellakin ollaan vielä nuoria, ja nykyaikana niin moni (sekä mies että nainen) on vielä kolmekymppisenä sinkku, että ihmettelen mikä hätä siinä iässä nyt pitäisi jo tulla? 

Kyllä minun tuttavapiirissä selvä enemmistö kolmekymppisistä on varattuja. Asia erikseen ne, jotka ovat ns toisella kierroksella. Kiire tulee 30 v naiselle siinä kohtaa jos haluaa useamman lapsen järkevällä ikäerolla. Tämä on karu fakta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehissä on 20-30-vuotiaina ihan riittävästi niitä, jotka haluavat seurustella vakavasti. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia löytää miestä. Naimisiin en itsekään halunnut ennen kuin olin varma ja sen miehen, jonka suhteen olin tunteistani varma, löysin 33-vuotiaana.

Vähemmän on seurusteluhaluisia miehiä kuin naisia, se ei tee miesten määrää riittäväksi kuin osalle naisista jotka nuo miehet saavat. Seurusteluhaluisten miesten määrän huomaa erityisen selkeästi baareissa ja tinderissä.

Miksi naisia on siellä sitten paljon vähemmän, mitä miehiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehissä on 20-30-vuotiaina ihan riittävästi niitä, jotka haluavat seurustella vakavasti. Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia löytää miestä. Naimisiin en itsekään halunnut ennen kuin olin varma ja sen miehen, jonka suhteen olin tunteistani varma, löysin 33-vuotiaana.

Vähemmän on seurusteluhaluisia miehiä kuin naisia, se ei tee miesten määrää riittäväksi kuin osalle naisista jotka nuo miehet saavat. Seurusteluhaluisten miesten määrän huomaa erityisen selkeästi baareissa ja tinderissä.

Miksi naisia on siellä sitten paljon vähemmän, mitä miehiä?

Koska naiset tietävät, että miehet etsivät seksiseuraa suurin volyymein. Miksi roikkua noissa paikoissa kun siellä eivät intressit kohtaa?

Itsekin naiivina kokeilin parisen vuotta sitten tinderiä parisuhteen hakuun. Tulos: miehet ehdottelivat seksitreffejä samalle päivälle tai laittoivat viestiä vkonloppuöisin "mitäs sulle?" klo 2 yöllä.

Itse löysin aviomieheni 38-vuotiaana Tinderistä.Juttelimme pari viikkoa viestejä vaihdellen ennen ekoja treffejä.

Siihen nettiprofiiliin kannattaa panostaa, laita sinne edustavia meikattuja kuvia itsestäsi ja hyvä positiivinen teksti itsestäsi missä huumoria mukana.Mainitse sivulauseessa lapset jos haluat, ne asiat voi puida sitten kahdenkin. Ja ole valmis käymään kymmenillä treffeillä, meikkaat sinne treffeille ja kivat vaatteet.Kyllä ne miehetkin tajuaa että ei arkena aina näytetä samalta kuin treffeillä. Minun profiilissa luki et olen intohimoinen salilla kävijä, sain 50-60 matchia päivässä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se naisille aina onnistuu. Miehenä vähän vaikeempaa.

Paitsi, että mies on haluttavimmillaan noin kolmekymppisenä. Eli jos se on onnistuakseen, niin se onnistuu todennäköisesti ennen 40 ikävuotta. Miehellä on myös pidempään aikaa, koska naiset tykkäävät vanhemmista miehistä.

Vierailija kirjoitti:

Itse löysin aviomieheni 38-vuotiaana Tinderistä.Juttelimme pari viikkoa viestejä vaihdellen ennen ekoja treffejä.

Siihen nettiprofiiliin kannattaa panostaa, laita sinne edustavia meikattuja kuvia itsestäsi ja hyvä positiivinen teksti itsestäsi missä huumoria mukana.Mainitse sivulauseessa lapset jos haluat, ne asiat voi puida sitten kahdenkin. Ja ole valmis käymään kymmenillä treffeillä, meikkaat sinne treffeille ja kivat vaatteet.Kyllä ne miehetkin tajuaa että ei arkena aina näytetä samalta kuin treffeillä. Minun profiilissa luki et olen intohimoinen salilla kävijä, sain 50-60 matchia päivässä.

En suosittele laittamaan mitään lapsista. Jos niiden hankkimisesta puhuu jo profiilitekstissä, niin karkoittaa ainakin minut, vaikka lapsia saatankin joskus haluta. Nuo asiat pystyy kuitenkin kyselemään sitten keskustelussa kun on hieman tutustuttu. Aika moni vanhempi mies kuitenkin haluaa lapsia nopeallakin aikataululla, joten kyllä noilla todennäköisyyksillä pitäisi jaksaa kysellä.