Kuinka on mahdollista, että keskiluokkaisen ja raittiin perheen lapset sairastuvat psyykkisesti?

Avainsana on raittius. Olis edes.vähän kannattanu vanhempien ryypätä, niin olisivat kersatkin oppineet olemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihanko tosissaan joku tällaista ihmettelee? Näihin on ihan puhtaasti geneettisiä ja biologisia syitäkin, ei ne aina liity mitenkään kasvatukseen ja kotioloihin.

Esim. omassa keskiluokkaisessa hyvin toimeentulevassa, ja varsin ongelmattomassa lapsuudenperheessäni meitä oli 3 lasta. Yksi meistä sairasteli masennusta ja ahdistusta teini-iästä lähtien ja kolmekymppisenä joutui sen takia pysyvästi eläkkeelle. Meillä muilla kahdella ei ole ollut mt-ongelmia, vaikka ihan samassa perheessä kasvettiin, samoissa oloissa. Äitini suvussa on tosin historiaa mielenterveyden ongelmista, sillä kaksi hänen veljistään on tehnyt itsemurhan hyvin nuorena.

Ohis mutta ei samassa perheessä kasvaminen tarkoita mitenkään välttämättä samanlaisia oloja. Perheenjäsenet suhtautuvat eri tavoin eri jäseniin ja lisäksi on se perheen ulkoinen maailma. Pahoillani olen silti sisaruksesi sairastumisesta.

Vaikuttaako ikäero mitenkään sairastumisalttiuteen? Vanhemmathan yleensä vasta opettelevat lastenkasvatusta esikoisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Avainsana on raittius. Olis edes.vähän kannattanu vanhempien ryypätä, niin olisivat kersatkin oppineet olemaan.

Määrittele "olemaan?"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toinen vanhempi voi olla asperger, joka on lytännyt ja haukkunut lapsia koko heidän elämänsä ajan. Monesti masennut johtuu juuri siitä, että lapsi on joutunut autistin kasvatettavaksi. Tunnekylmyys ja jatkuva kritiikki tuhoaa lahjakkaan ja geeneiltään terveenkin lapsen.

Osu ja upposi. Mulla tämä toinen vanhempi on asperger. Olen aina ollut lahjakas mutta alisuoriutuja. Lapsesta asti masentunut, nyt kohta 40v. Koko lapsuuteni kärsin kun herkkänä lapsena elin täysin tunteettomassa ympäristössä. Päivärytmi ja rutiinit kyllä pitivät kellontarkasti, ruokaa oli pöydässä eikä kotona ryypätty, akateeminen koti. Pidin koko lapsuuteni itseäni niin huonona ja vääränlaisena. Vasta kun tutustuin ihmisiin kodin ulkopuolella aloin oppia, etteivät muut ole kuin toinen vanhempani. Muiden ihmisten tuella aloin rakentaa itsetuntoani pala palalta mutta lapsuuden jäljet näkyy muelenterveydessä vielä tänäkin päivänä. Edelleenkään nyt vanhana tämä vanhempani sanoi ettei ymmärrä, jos hänelle sanoo miltä vaikka minusta joku asia tuntuu. Sanoo suoraan ettei ymmärrä tunteita eikä niitä ole. Ei silti myönnä että itsessään olisi mitään vikaa eikä autismia saa mainita ääneen.

Ettet vain itse olisi asperger? Minulla on ollut monenlaista vastoinkäymistä, koulukiusaamista ja sellaista, että minun on oletettu olevan ihan jotain muuta kuin olen, lyttäämistä. Huono parisuhde, yksinhuoltajuus, työttömyyttä, erityislapsia. Silti en ole sairastunut mihinkään.

Siis et vielä tai et ole saanut diagnoosia.

Tunnen iäkkään eläkeläisen, joka on tehnyt normaalin työuran ja jolla ei ole diagnoosia, mutta ihan selvästi ongelmia on ollut koko iän, rajatilapersoonan tunnusmerkit täyttyvät. Kukaan ei tule varmaan hänelle itselleen sitä sanomaan. Sukulaiset vain keskenään kauhistelevat ja nauravat hänen mielenmuutoksiaan ja tempauksiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avainsana on raittius. Olis edes.vähän kannattanu vanhempien ryypätä, niin olisivat kersatkin oppineet olemaan.

Määrittele "olemaan?"

Elämään pelon vallassa niin kauan kuin asuvat kotona? Kotoa pois päästessä aletaan sitten elämään villiä nuoren aikuisuuden ja murrosiän sekoitusta. Minun kaveriporukassani kovimman kurin kokenut alkoholisoitui jo nuorena. Sai juuri ja juuri hankittua tutkinnon ammattikoulusta ja töiden kanssa on aina ollut hieman niin ja näin. Vanhemmat halusivat hänestä lääkäriä.

Meilläkin oltiin keskiluokkaisia ja raittiita (ei absolutisteja kuitenkaan) ja tässä sitä ollaan pääkoppa sekaisin. Hellyyttä ja huolenpitoa oli kyllä, mutta on niin paljon asioita jotka voivat mennä "metsään" kaikesta hyvästä huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toinen vanhempi voi olla asperger, joka on lytännyt ja haukkunut lapsia koko heidän elämänsä ajan. Monesti masennut johtuu juuri siitä, että lapsi on joutunut autistin kasvatettavaksi. Tunnekylmyys ja jatkuva kritiikki tuhoaa lahjakkaan ja geeneiltään terveenkin lapsen.

Kumpikaan vanhemmista ei sovi Aspergerin muottiin. He ovat todellakin kannustaneet ja tehneet kaikkensa sen eteen, että lapsilla olisi hyvä elämä.

Nyt vanhemmat ovat todella huolissaan lapsistaan ja miettivät mikä meni väärin.

Oletko itse toinen vanhemmista, kun noin hyvin tiedät perheen henkisen tilan?

Juuri näin. Itse olen tuollaisten ihannevanhempien lapsi. Ulkopuolisten mielestä siis. Totuus oli aivan tosienlainen ja vasta kun olin jo pitkään asunut poissa niin äitini saatiin diagnosoitua narsistiksi. Eipä olla nähty kohta kymmeneen vuoteen. jonkun aikaa kesti että pääsin irti syyllisyyden ja huonommuudentunteista jotka lapsena oli mibuun iskostettu. Muistan erityisen hyvin ajan jolloin minun olisi pitänyt lukea kirjoituksiin mutta pidin täyspäiväisesti huolta kodista ja  väkivaltaisesta sisaruksestani. Tein siis ruuat, siivosin ja pyykkäsin sekä vein sisarustani harrastuksiin sen viis kertaa viikossa:( Onneksi pärjäsin kuitenkin vaikka tuostakin ajasta äitini kertoi kaikille kuinka saamaton typerys olin. Maksoin vieläpä opintotukeni vanhemmilleni (silloin sai kotona asuva lukiolainen oli noin 300 markkaa kuukaudessa ja äidin kehoituksesta otin myös lainan joka lyhentämättömänä meni hänelle. Lähdin sitten vaan yks päivä ja kaikki pitivät minua kiittämättömänä idioottina.

Vuosien päästä vasta totuus paljastui muillekin kun äidin hommat eivät jääneet enää neljän seinän sisälle. Jostakin ne uhrit on aina löydettävä. menetin silloin luottotietoni koska en pystynyt maksamaan opintolainaa sekä myös sähkölaskut oli jätetty maksamatta kun äitini oli siirtänyt ne minun nimiini:( Masennuin jossain vaiheessa tosi pahasti enkä saanut todellakaan tukea keneltäkään silloin , haukut vain ja kun kerroin miten asiat ovat niin eihän kukaan uskonut koska äitini oli myös kertonut kaikille millainen satuilija olen. Tuosta on jo iäisyys tuosta kaikesta mutta nyt kun luin tämän ketjun aloituksen se kaikki ryöpsähti taas mieleen. Onneksi pääsin mieheni ansiosta jaloilleni. En halua tavata ihmisiä tuolta ajalta vaikka he jo tietävät mistä oli kyse. 

Mielenkiintosta että yleensä just ne joiden lapsista luulis tulevan jotain, mokaa. Liian korkeet odotukset vanhemmilla?

Tiedän keskiluokkaisen perheen, joka oli ihan normaali perhe siihen asti, kunnes lapset tulivat teini-ikään. Silloin molemmille lapsille puhkesi parin vuoden välein mielenterveysongelma ja vähän sen perään myös toiselle vanhemmalle. Lapsilla alkusysäys tuli ilmeisesti lievästä kiusaamisesta ja vanhemmalla lasten ongelmien aiheuttamasta stressistä. Myöhemmin selvisi, että sairastuneen vanhemman suvussa (ei hänen vanhemmillaan kuitenkaan) on ollut täsmälleen samankaltaisia mielenterveysongelmia. Eli geenit taustalla, tarvittiin vain jokin ulkopuolinen laukaiseva tekijä.

Vierailija kirjoitti:

Tiedän keskiluokkaisen perheen, joka oli ihan normaali perhe siihen asti, kunnes lapset tulivat teini-ikään. Silloin molemmille lapsille puhkesi parin vuoden välein mielenterveysongelma ja vähän sen perään myös toiselle vanhemmalle. Lapsilla alkusysäys tuli ilmeisesti lievästä kiusaamisesta ja vanhemmalla lasten ongelmien aiheuttamasta stressistä. Myöhemmin selvisi, että sairastuneen vanhemman suvussa (ei hänen vanhemmillaan kuitenkaan) on ollut täsmälleen samankaltaisia mielenterveysongelmia. Eli geenit taustalla, tarvittiin vain jokin ulkopuolinen laukaiseva tekijä.

"Eli geenit taustalla, tarvittiin vain jokin ulkopuolinen laukaiseva tekijä."

Eli tässäkin tapauksessa toisten ihmisten ilkeys.

Kaikki ei ole aina sitä miltä ulospäin näyttää.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki ei ole aina sitä miltä ulospäin näyttää.

Totta. Ja tuntuu että vakavimmat ongelmat on niillä perheillä jotka pystyy ne parhaiten peittämään...

Myös hyväosainen voi sairastua skitsofreniaan, jos geenit ovat sille otolliset.

Masennus, ahdistuneisuus ja persoonallisuushäiriöt ovat enemmän ympäristön ja kasvatuksen tulos. Voi joskus tietysti olla niin, että keskiluokkaisissa oloissa kasvanut ihminen kehittää itselleen vakavia mielenterveysongelman. Useammin kuitenkin noissa tapauksissa on taustalla raskaampaa perhe- ja sosiaalitaustaa. Esim. vanhemman tunnekylmyys tai persoonallisuus ei katso sosiaaliluokkaa. Siinä hauras lapsi voi sairastua, vaikka ulkoiset puitteet olisivat muuten tip-top.

Entä, jos vanhemmat olivatkin "raivoraittiita"? Raivoraittius ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin varsinaisesti. Usein se on "merkki" jostain, vaikka yleensä ottaen raittiutta voidaankin pitää hyvänä asiana. Raittius voi esim. assosioitua uskonnollisuuteen tai vanhemman ehdottomaan/mustavalkoiseen tapaan ajatella asioita. Keskiluokkainen lapsi voi olla myös "pumpulissa kasvanut". Eli elänyt niin suojattua elämää, että elämän karut realiteetit iskevät lujaa vasten kasvoja siinä parinkympin korvilla.

Voi hyvänen aika. Miten on mahdollista että lääkäriperheen lapsi sairastuu keuhkokuumeeseen? Eiköhän se kuitenkin ole niin, että ympäristön vaikutus on vain yksi tekijä sairastumisessa, ei kukaan psyykkisiltä sairauksilta turvassa ole, sen enempää kuin somaattisiltakaan. Samalla tavalla se on mahdollista kuin sekin, että hyvin sairaasta ympäristöstä selviää ihan terveenä.

Vierailija kirjoitti:

Voi hyvänen aika. Miten on mahdollista että lääkäriperheen lapsi sairastuu keuhkokuumeeseen? Eiköhän se kuitenkin ole niin, että ympäristön vaikutus on vain yksi tekijä sairastumisessa, ei kukaan psyykkisiltä sairauksilta turvassa ole, sen enempää kuin somaattisiltakaan. Samalla tavalla se on mahdollista kuin sekin, että hyvin sairaasta ympäristöstä selviää ihan terveenä.

Mä tiedän perheen, jossa kummatkin vanhemmat ovat psykiatreja. Molemmilla lapsilla mielenterveysongelma. Toinen vaikeasti masentunut ja toinen persoonallisuushäiriöinen (rikoksiin taipuvainen). Vanhemmat ovat vähän "ymmärtäneet" liikaa molempia. Terveitä rajoja tuskin on koskaan asetettu.

Suvussamme skitsofreniaa ja masennusta. Vaikka olemme tavallinen, keskiluokkainen perhe, missä ei juoda ja lapsista pidetty hyvä huoli, voi joku lapsista sairastua jompaankumpaan tautiin. Se hyvä puoli perheessämme on, että jos sairastuu, niin hänestä pidetään hyvä huoli ja haetaan apua heti.

Pieni tarina:

Näin uimahallissa äidin pienen taaperonsa kanssa. Heitä oli hauska katsella, lapsi selvästi innoissaan uimareissusta, ja äiti selvästi lapsensa kiintynyt.

Suihkussa pieni ei halunnut tukkaansa pestävän, ja niinhän se on: saippuaa menee silmiin ja kirvelee.

Äiti pesi lapsen tukan väkisin, ja sanoi lapselle että "ei se nyt voi noin paljon tuntua".

*

Ihan tavallinen pieni kohtaus, mutta tällaisia pieniä asioita kun kasaa yhden lapsuuden täyteen, niin saattaa mielenterveys järkkyä vaikka elämä on ollut näennäisen hyvää.

Ja totta kai lapsille välillä tehdään asioita vasten lapsen tahtoa. On kuitenkin eri asia sanoa että "ikävää että tämä tuntuu sinusta ikävältä", kuin "ei se nyt voi noin paljon tuntua".

Ensimmäinen repliikki osoittaa myötätuntoa, toinen lapsen tunteiden väheksyntää.

Pidän erittäin epätodennäköisena että aivot vain yhtäkkiä lakkaavat toimimasta normaalisti niinkuin joku toinenkin täällä sanoi. Tiedän että aihe on herkkä, mutta suurin osa tapauksista jotka tuudittautuu tähän luuloon, johtuu lähinnä siitä ettei uskalleta todeta ettei ehkä tiedäkään kaikkea - syy ja seuraussuhteita. Minä uskon että kaikelle on syy-ja seuraussuhde, mutta eri ihmisten kohdalla asian pohdinta pysähtyy omien resurssien mukaan milloin mihinkin. Toki se on helpompaa ja kannattavampaa elää puolella tiedolla, koska elämä on lyhyt, mutta se ei tarkoita sitä että elää totuuden kanssa. Vähän sivusi aihetta, mutta olen vain törmannyt tähän samaan ajatusmalliin niin monessä mt-keskustelussa.

Vierailija kirjoitti:

Suvussamme skitsofreniaa ja masennusta. Vaikka olemme tavallinen, keskiluokkainen perhe, missä ei juoda ja lapsista pidetty hyvä huoli, voi joku lapsista sairastua jompaankumpaan tautiin. Se hyvä puoli perheessämme on, että jos sairastuu, niin hänestä pidetään hyvä huoli ja haetaan apua heti.

teinikäinen on mullakin, isän suvussa skitsofreniaa. Täyttää pian 18-v , mutta "murrosiän oireet" jatkuvat.