Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten te muut kestätte psyykkisesti pikkulapsen sitovuuden?
05.12.2016 |
En usko että kaikki ahdistuvat siitä niin paljon kuin minä, siis siitä, ettei mitään voi tehdä vapaasti ja spontaanisti ja rauhassa ilman erityisjärjestelyjä. Vika on siis minussa, miten voisin oppia kestämään tätä paremmin?
Kommentit (247)
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin hyväksyin sen kun tajusin, että elän arviolta 80-vuotiaaksi. Näistä vuosista lapsi sitoo minua seitsemän vuotta, iät 0-7.
Sitten alkaa koulu ja kaverit, yökyläilyt ja oman ajan lisääntyminen.
Lapsi on itsenäinen toimija mutta vielä lapsi, viihtyy lähellä ja sylissäkin.
Sitten tulee esiteini-ikä ja kaverit alkavat kiinnostaa, tulee kesäleirejä ja harrastusmatkoja.
Ylästeella lasta ei kotona näe kuin illalla, alkaa tulla jo ikävä, kaverit kiinnostaa enemmän.
Lopulta ne lähtevät pesästä. Ikää minulla on silloin 40-50 vuotta.
Työuraa jäljellä vielä reilusti yli vuosikymmen. Lapsi on sitonut pitkästä elämästäni minua vain murto-osan.
Loppuelämä aikaa ihmetellä, että mihin ne vuodet menivät
Toki ymmärrän että siinä hetkessä kun ei ole omaa aikaa niin turha lohdutella.
Mutta hyvä asia on, että oman ajan puute ahdistaa, silloin on ainakin omistautuva äiti!
Tuossa kaikessa on paljon perää, jonka voi ehkä vasta vanhempana ymmärtää. Mutta omistautumisen käsitteestä olen eri mieltä. Vanhempi, jolle vanhemmuus (ja ehkä moni muukin asia elämässä) on pelottavaa suorittamista, ei ole omistautuva, vaan uhriutuva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen kestää helposti, kun äidin- tai isänrakkaus lapseen on muodostunut.
Miten noista yksinkertaisista elämän perusasioista on tullut uudelle sukupolvelle ylitsepääsemätön ongelma? Onko se jatkuvan aivopesun tulosta?
Osittain joo, kyllähän kulttuurinen ympäristö vaikuttaa paljon.
Ja Suomessa on usein katkennut sukupolvien ketju, ei olla totuttu olemaan vauvojen ja lasten kanssa, ja tämä vaikeuttaa käytännön osaamista omassa vanhemmuudessa. Individualistiseen kulttuuriin ei oikein sovi vanhemmuus tai minkäänlainen muiden palveleminen.Eron huomaa hyvin kun käy jossain suviseuroissa, kaiken järjen mukaan siellä pitäisi yöllä kuulua joka toisesta asuntovaunusta, -autosta ja teltasta vauvan itkua, mutta ei kuulu.
Palstan mukaanhan vauvojen jatkuva itkeminen on normaalia, mutta ei sitä juuri kuulu tuollaisissa kulttuureissa/yhteisöissä joissa sukupolvien ketju ei ole katkennut ja vanhemmat on tottuneet pieniin lapsiin koko elämänsä ajan. Ei ole sitä stressiä ja potemista, mitä individualisteilla länkkäreillä.Olikohan se itsekeskeisyys ennen "psykopaattisempaa" (etäinen, remmiä antava vanhempi), nykyään "neuroottisempaa" (pakko sitä, pakko tätä, tukehdun!")...
Onko luonteenpiirteen tragedioilla trendinsä, vuosikymmenten mukaan?
En tiedä mistä puhut, ilmeisesti ei kommentoitavaa viestiini.
Kirjoitukseni tuli väärään lainaukseen, sori.
Ihmettelen kyllä miten ihmiset ei näe pikkulasten suloisuutta ja huvittavuutta, eli niitä ominaisuuksia jotka kompensoivat sitovuutta?
Tietenkään aina ei jaksa eikä tarvitse jaksaa, mutta Suomessa keskustellaan lapsista pelkästään taakka-näkökulmasta.
Käsittämättömän itsekeskeinen kansa. Suomalaisethan on mitattu maailman epäempaattisimpiin kansoihin, ja se taitaa näkyä tässäkin.
Tosin netissä ehkä keskimäärin synkempiä mörököllejä, livenä sai pienen lapsen kanssa paljon positiivista huomiota - tosin ne olivat usein joko nuoria ihmisiä tai vanhuksia, ulkomaaalaistaustaisia tai lestadiolaisia.
Vierailija kirjoitti:
Kantsii ehkä ajatella niin päin, että mikä sen 0-3vuotiaan ihmisen toleranssi ja mahdollisuudet on kestää yksinään yhtään mitään.
Ei ne vauvat valitse tänne maailmaan tuloaan itse. Äiti ja isä päättävät sen toisen ihmisen puolesta, että joo, tämä tehdään.
Suomessa lainsäädäntö on heikomman puolella ja lasten kohdalla se on selkeästi niin, että aikuinen joustaa lapsen edun nimissä.
Jos olet lapsen tehnyt, sitten kestät. Itke ja kiukuttele vessassa hiljaa, kun pieni nukkuu. Kun se herää, olet sitä varten. Unien aikaan kannattaa myös valmistaa ruuat, pestä pyykit ja siivota, pienen lapsen kanssa se ei oikein pelitä muuten.
Ei ole uskottavaa, ettei sukukypsä peruskoulun oppimäärän suorittanut ihminen osaisi selvittää ennen lapsen synnyttämistä, mitä se tulee vaatimaan ja onko itsellä siihen vanhemman tehtävään edellytyksiä. Kaikilla ei ole. Monet eivät halua vanhemmaksi, vaikka edellytyksiä olisikin.
Oma valinta. Sen kanssa elät. Jos lapsen on jo tehnyt, ei mieltään voi enää muuttaa, tuli sieltä kuka vaan.
Aika riskipeliä on, juu.
Tähän täytyy sanoa vanhempien puolustukseksi, että yleensä he eivät tiedä olevansa traumatisoituneita - vasta vaativat olosuhteet tuovat heikkoudet esille. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö vanhemmus antaisi enemmän, kuin ottaisi!
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä miten ihmiset ei näe pikkulasten suloisuutta ja huvittavuutta, eli niitä ominaisuuksia jotka kompensoivat sitovuutta?
Tietenkään aina ei jaksa eikä tarvitse jaksaa, mutta Suomessa keskustellaan lapsista pelkästään taakka-näkökulmasta.Käsittämättömän itsekeskeinen kansa. Suomalaisethan on mitattu maailman epäempaattisimpiin kansoihin, ja se taitaa näkyä tässäkin.
Tosin netissä ehkä keskimäärin synkempiä mörököllejä, livenä sai pienen lapsen kanssa paljon positiivista huomiota - tosin ne olivat usein joko nuoria ihmisiä tai vanhuksia, ulkomaaalaistaustaisia tai lestadiolaisia.
Käsitykseni suomalaisista vanhempina on kahtiajakoinen... Toisaalta suomalaiset ovat vanhempina ryppyotsaisia ja aggressiivisia. Alistavia. Toisaalta taas, monessa maassa on niin paljon pahempaakin!!! Suomalaiset ovat kansana suhteellisen tervejärkisiä. Vielä kun olisi enemmän kunnioitusta nuoria ihmisiä kohtaan. On vaikea nauttia ihmisten seurasta, jos hridät näkee lähinnä uhkana omalle suorittamiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen kyllä miten ihmiset ei näe pikkulasten suloisuutta ja huvittavuutta, eli niitä ominaisuuksia jotka kompensoivat sitovuutta?
Tietenkään aina ei jaksa eikä tarvitse jaksaa, mutta Suomessa keskustellaan lapsista pelkästään taakka-näkökulmasta.Käsittämättömän itsekeskeinen kansa. Suomalaisethan on mitattu maailman epäempaattisimpiin kansoihin, ja se taitaa näkyä tässäkin.
Tosin netissä ehkä keskimäärin synkempiä mörököllejä, livenä sai pienen lapsen kanssa paljon positiivista huomiota - tosin ne olivat usein joko nuoria ihmisiä tai vanhuksia, ulkomaaalaistaustaisia tai lestadiolaisia.
Käsitykseni suomalaisista vanhempina on kahtiajakoinen... Toisaalta suomalaiset ovat vanhempina ryppyotsaisia ja aggressiivisia. Alistavia. Toisaalta taas, monessa maassa on niin paljon pahempaakin!!! Suomalaiset ovat kansana suhteellisen tervejärkisiä. Vielä kun olisi enemmän kunnioitusta nuoria ihmisiä kohtaan. On vaikea nauttia ihmisten seurasta, jos hridät näkee lähinnä uhkana omalle suorittamiselle.
Mitä tuosta viimeisestä lauseesta tulee mieleen?
Ehkä maaninen, "psykoottinen" tavoittelija, joka on sokea elämän pienille iloille. Jos näin on, mikä yhteislunnassamne tarkalleen ottaen hänet loi?
Minä tein kyllä kaikenlaista lasten kanssa. He ovat syntyneet kaksi ensimmäistä kahden vuoden ikäerolla ja sitten kolmas kun keskimmäinen oli 4,5v.
Kävin joskus ravintolassa syömässä lounasta kun en halunnut olla kotona koko viikkoa vaikka. Kävin perhekerhoissa, lasten tapahtumissa, uimahallissa, kylässä.
Mieheni teki kolmannen lapsen vauvavuotena pitkää päivää uudessa työpaikassa (jälkikäteen ajateltuna se todella kannatti). Kun hän lähti kahden viikon työmatkalle, minä palkkasin sille ajalle siivoojan. Mutta mieheni ei onneksi ole niitä, jotka eivät ottaisi koppia perheestään työajan ulkopuolella, joten "sain" vapaasti mennä ja tehdä mitä keksin haluta tehdä.
Ainoa neuvo jonka osaan antaa ja joka sopii kaikille pienten lasten äideille on: hyväksy tilanne. Siis oikeasti istu sen ajatuksen kanssa ja ota kaikki tunteet vastaan ja sitten hyväksy se. Mikään ei ole niin kuluttavaa kuin taaperon kanssa elää vain tulevaa "sitten joskus" - omaa aikaa varten.
Kannattaa soveltaa ja mennä suihkuun vauvan/taaperon kanssa, tehdä ruokaa vauva sylissä tai taapero jaloissa pyörimässä. Ja kun ne lapset nukkuu päivällä, älä tee kotitöitä. Ota se aika omaksi.
Siinä ihan oikeasti aika menee nopeammin kun kaiken tekee lapsen tahtiin, siivoamisen ja ruoanlaiton ja pyykkäämisen. Samalla lapsi saa vanhemman huomion. Sitten päiväunien jälkeen hyvällä omalla tunnolla taapero tv:n ääreen hetkeksi ja omasta ajasta laskeutuu kevyemmin loppu päivään.
Voi kuulostaa toki itsestäänselvyydeltä, eikä tarkoitus ole olla alentuva missään tapauksessa! Nyt kun kuopus menee tokalle luokalle, on vain helppo katsoa taakse päin ja nähdä mikä oli hyvä ratkaisu meille ja mikä ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo helpottaa kun lapsi on 3-4 vuotias.
Yhtäkkiä huomaatkin arjen helpottuvan, lapsi osaa pukea itse, köy vcssä itse, leikki toisten kanssa ymym.
Muista: kaikki kestää aikansa, mikään ei ole ikuista.
Pian saat nauttia teinin kanssa arjesta, tsemppiä.
Vierailija kirjoitti:
Vanha ketju,mutta mulla tuo alkoi vasta kun lapsi muutti aikuisena kotoa. En siedä enää mitään sitoumuksia ja jos en voi päättää viimetingassa menostani, niin en mene ollenkaan. Jos kahvittelu extempore ei käy jollekin, niin en sovi ens kesän keskiviikolle aikaa kalenterin kanssa.
Niin monta vuotta menin muiden ehdoilla, työ, lapsen koulu,harrastukset,lomat,parisuhdeaika, yksin ei saanut rauhassa olla juuri koskaan. Nyt saatan vapaalla vain lähteä aamulla ja tulla illalla takaisin. Puhelin kiinni laukussa mukana.En aiemmin tuosta kärsinyt tai edes huomannut, mutta kun lapsi kasvoi aikuiseksi niin sitten vyöryi päälle.
Tämä!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaahan se on. Mulla on pieni vauva, josta olen usein yötä päivää vastuussa yksin isän ollessa poissa. Raskasta on ja välillä vaan purskahdan itkuun kun saan sen vihdoin päiväunille. Luotan siihen, että jossain vaiheessa helpottaa ja että toisaalta itsekin oppisin relaamaan. Haluaisin olla superäiti:(
Tässä tiivistyy hyvin ne syyt, miksi vanhemmuus on etenkin naisilla nykyään usein kohtuuttoman raskaaksi koettua.
Eli halutaan olla SUPERÄITI, oma vaatimustaso kohtuuton. Ja tuo, että pitäisi oppia relaamaan - eli ei osata relata, vaan ollaan stressaantuneita, ja se taas aiheuttaa herkästi levottomuutta vauvassa (vauva saattaa ihan itkeäkin ja olla herkillä siitä syystä).Lisänsä tuo epäsosiaalinen elämä eli yhteisön puute, kun moni kökkii liikaa vain ydinperheen eli oman jääkaappikuntansa kanssa, ja sosiaalista elämää yritetään hoitaa ruuduilla.
Se ei toimi käytännössä varsinkaan pienten lasten äideillä, joille luontevinta sosiaalisuutta olisi kerääntyä aina päivällä samaan paikkaan muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, jolloin lapset saa seuraa toisistaan ja äidit kahvittelee keskenään aikuisten juttuja puhuen.
Mun kokemus noista äitiåorukoisrq oli se että puhuttiin vain lapsista. Itse kaipasin aikuisessa seurassa keskusteua muustakin. Jäin jotenkin älylliseen tyhjiöön siinä seurassa. Sitä samaa jaujmhanista siitä mitö elämä muutenkin oli.
Ainakin oma ruutuaika pois kokonaan pikkulapsi ajaksi. Itsellä ruutuaika oli pahin asia, mikä vei jaksamista. Eli älypuhelin pois vaikka kokonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..
Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?Tämä. Minä pystyin aina reissaamaan vauvan kanssa.
Kyllä reissaamaan pystyy, mutta on vain vauvan kasssa vxxxn hankalaa verrattaessa yksin matkustamiseen. Tätä on turha kieltää.
Vierailija kirjoitti:
Yleensä kestän hyvin, ja nautin äitiydestä. Lapset voi kyllä ottaa mukaan melkein kaikkeen, kun vähän vaan sumplii.
Mutta juuri nyt on joku omituinen vaihe, missä koen, että olen liian sidottu tähän ja olen vähän katkera miehelle, joka paljon jouhevammin löytää aina ajan itselleen ja omille hommilleen.
Kuulostaa siltä ettei ongelma ole lapsen sitovuus vaan se ettei vastuuta ole jaettu tasan miehen kanssa. Miksi hän löytää aikaa ja sinä et? Hoidatteko lasta yhtä usein vai siipeileekö hän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä pikkulapsiaika on äärimmäisen kuluttavaa. Se jatkuva saatavilla olo, tarpeiden täyttäminen, jne... Huh.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä pikkulapsiaika on äärimmäisen kuluttavaa. Se jatkuva saatavilla olo, tarpeiden täyttäminen, jne... Huh.
Niin on
Tää on ihan p*skaa. Siis aivan hirveän rankkaa henkisesti. En tajua mammoja jotka väittävät pikkulapsiajan olevan parasta ikinä.
En meinaa jaksaa, olen niin uupunut
Onneksi on vain yksi lapsi, enempää ei tule. En jaksaisi uudestaan pikkulapsiaikaa.
Alue: Aihe vapaa
En tiedä mistä puhut, ilmeisesti ei kommentoitavaa viestiini.