Miten te muut kestätte psyykkisesti pikkulapsen sitovuuden?
En usko että kaikki ahdistuvat siitä niin paljon kuin minä, siis siitä, ettei mitään voi tehdä vapaasti ja spontaanisti ja rauhassa ilman erityisjärjestelyjä. Vika on siis minussa, miten voisin oppia kestämään tätä paremmin?
Kommentit (247)
Helpottaa kummasti, kun on kaksi tasavertaista osallistuvaa vanhempaa. Jos kaikki kaatuu vaan toisen niskaan, niin kyllähän se on todella kuormittavaa. Pahimmassa tapauksessa se toinen vanhempi on myös yksi lapsista. Yök.
Ehkä ainoa uhka perheonnelle on heikko itsetunto. Heikko tuntee itsensä helposti uhatuksi, ja siten ahdistuneeksi. Hänen kokemansa uhka on koko perheen heikkous. Tasapainoisesti toimiva perhe kompensoi heikkouksiaan, kääntää ne välittämisen tunteeksi...
Vierailija kirjoitti:
Helpottaa kummasti, kun on kaksi tasavertaista osallistuvaa vanhempaa. Jos kaikki kaatuu vaan toisen niskaan, niin kyllähän se on todella kuormittavaa. Pahimmassa tapauksessa se toinen vanhempi on myös yksi lapsista. Yök.
Usein näkee perheitä, joissa äiti on psyykkisesti kykenemätön huomioimaan lasten tunteita. Lapset oireilevat "pahaa"/"tyhmää" äitiä. Isästä ei ole pelastajaksi, hän on ns. nössö; ja vaimonsa luonut hänelle melkoisen haasteen lasten tyytymättömyydellä... Tällaisissa perheissä äiti helposti kokee, että mies pakenee vastuuta ja jättää hänet pulaan. Todellisuudessa molemmat vanhemmat ovat kykenemättömiä pitämään lapsiaan, perhettään, onnellisena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helpottaa kummasti, kun on kaksi tasavertaista osallistuvaa vanhempaa. Jos kaikki kaatuu vaan toisen niskaan, niin kyllähän se on todella kuormittavaa. Pahimmassa tapauksessa se toinen vanhempi on myös yksi lapsista. Yök.
Usein näkee perheitä, joissa äiti on psyykkisesti kykenemätön huomioimaan lasten tunteita. Lapset oireilevat "pahaa"/"tyhmää" äitiä. Isästä ei ole pelastajaksi, hän on ns. nössö; ja vaimonsa luonut hänelle melkoisen haasteen lasten tyytymättömyydellä... Tällaisissa perheissä äiti helposti kokee, että mies pakenee vastuuta ja jättää hänet pulaan. Todellisuudessa molemmat vanhemmat ovat kykenemättömiä pitämään lapsiaan, perhettään, onnellisena.
Ja mitä enemmän he yrittävät, sitä kamalampaa jälkeä yleensä tulee!
Joskus pitäisi vain hyväksyä rajoittuneisuutensa, eikä taistella nahdottomia vastaan. Tarjota perheelle perusasiat... ja unohtaa kompleksinsa.
Sain esikoisen 24-vuotiaana ja silloin kestin hyvin. Kaikki muutokset tuntuivat jotenkin normaaleilta kuitenkin, tai ehkä itsestäänselviltä, tai olin joustavampi, mene ja tiedä.
Nyt 38- vuotiaana sain lapsen 7 vuoden tauon jälkeen ja tiukkaa tekee. Olin tottunut jo menemään ja tulemaan ja tekemään oman pääni mukaan, ja nyt olen sidottuna erittäin hoidettavaan ja itkuiseen vauvaan 24/7. Toki tiedän että tämä on vaihe joka helpottaa, mutta toistaakseni itseäni, tiukkaa tekee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helpottaa kummasti, kun on kaksi tasavertaista osallistuvaa vanhempaa. Jos kaikki kaatuu vaan toisen niskaan, niin kyllähän se on todella kuormittavaa. Pahimmassa tapauksessa se toinen vanhempi on myös yksi lapsista. Yök.
Usein näkee perheitä, joissa äiti on psyykkisesti kykenemätön huomioimaan lasten tunteita. Lapset oireilevat "pahaa"/"tyhmää" äitiä. Isästä ei ole pelastajaksi, hän on ns. nössö; ja vaimonsa luonut hänelle melkoisen haasteen lasten tyytymättömyydellä... Tällaisissa perheissä äiti helposti kokee, että mies pakenee vastuuta ja jättää hänet pulaan. Todellisuudessa molemmat vanhemmat ovat kykenemättömiä pitämään lapsiaan, perhettään, onnellisena.
Ja mitä enemmän he yrittävät, sitä kamalampaa jälkeä yleensä tulee!
Joskus pitäisi vain hyväksyä rajoittuneisuutensa, eikä taistella mahdottomia vastaan. Tarjota perheelle perusasiat... ja unohtaa kompleksinsa.
Mitä muinaiset emännät tekivät? Hoitivat säntillisesti kodin! Lapset? "Pellolla kasvoivat!" (Huitoo kädellä; ulkona, omissa leikeissään.)
Ei niin, että katkera vanhempi sadistisesti kostaa lapselle "vuorovailutuksen puutteita".
Vierailija kirjoitti:
Sen kestää helposti, kun äidin- tai isänrakkaus lapseen on muodostunut.
Miten noista yksinkertaisista elämän perusasioista on tullut uudelle sukupolvelle ylitsepääsemätön ongelma? Onko se jatkuvan aivopesun tulosta?
Osittain joo, kyllähän kulttuurinen ympäristö vaikuttaa paljon.
Ja Suomessa on usein katkennut sukupolvien ketju, ei olla totuttu olemaan vauvojen ja lasten kanssa, ja tämä vaikeuttaa käytännön osaamista omassa vanhemmuudessa. Individualistiseen kulttuuriin ei oikein sovi vanhemmuus tai minkäänlainen muiden palveleminen.
Eron huomaa hyvin kun käy jossain suviseuroissa, kaiken järjen mukaan siellä pitäisi yöllä kuulua joka toisesta asuntovaunusta, -autosta ja teltasta vauvan itkua, mutta ei kuulu.
Palstan mukaanhan vauvojen jatkuva itkeminen on normaalia, mutta ei sitä juuri kuulu tuollaisissa kulttuureissa/yhteisöissä joissa sukupolvien ketju ei ole katkennut ja vanhemmat on tottuneet pieniin lapsiin koko elämänsä ajan. Ei ole sitä stressiä ja potemista, mitä individualisteilla länkkäreillä.
Vierailija kirjoitti:
Sain esikoisen 24-vuotiaana ja silloin kestin hyvin. Kaikki muutokset tuntuivat jotenkin normaaleilta kuitenkin, tai ehkä itsestäänselviltä, tai olin joustavampi, mene ja tiedä.
Nyt 38- vuotiaana sain lapsen 7 vuoden tauon jälkeen ja tiukkaa tekee. Olin tottunut jo menemään ja tulemaan ja tekemään oman pääni mukaan, ja nyt olen sidottuna erittäin hoidettavaan ja itkuiseen vauvaan 24/7. Toki tiedän että tämä on vaihe joka helpottaa, mutta toistaakseni itseäni, tiukkaa tekee.
Joo nuoren aivot on elastisemmat eli sopeutuu paremmin muutoksiin, toki vanhemmalla taas on ehkä pidempi pinna. Puolensa molemmissa.
Vierailija kirjoitti:
Sain esikoisen 24-vuotiaana ja silloin kestin hyvin. Kaikki muutokset tuntuivat jotenkin normaaleilta kuitenkin, tai ehkä itsestäänselviltä, tai olin joustavampi, mene ja tiedä.
Nyt 38- vuotiaana sain lapsen 7 vuoden tauon jälkeen ja tiukkaa tekee. Olin tottunut jo menemään ja tulemaan ja tekemään oman pääni mukaan, ja nyt olen sidottuna erittäin hoidettavaan ja itkuiseen vauvaan 24/7. Toki tiedän että tämä on vaihe joka helpottaa, mutta toistaakseni itseäni, tiukkaa tekee.
Vauva-aika tuntuu ikuisuudelta. Mutta eihän millään muulla ole loppujen lopuksi väliä, kuin omalla lapsella.
Saanen kysyä, kuinka kauan vauvasi on ollut onneton? Jos vauvan itkuisuus ehtii jatkua pitkään, se kroonistuu joksilin aikaa - mutta ajoissa tehty muutos voi lopettaa auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sori ohis, mutta. Mua aina naurattaa nää lapsettomat, jotka tulevat vanhemmuuteen liittyviin ketjuihin kommentoimaan että teinpä hyvän valinnan kun mulla ei ole lapsia. Hyvä että olette tyytyväisiä elämäänne mutta kun vastauksenne eivät millään lailla vastaa aloittajan kysymykseen :D
itsekin lapseton
Lasten hankkiminen on edelleen niin itsestäänselvä asia, että on syytä tuoda esiin myös mahdollisuus sihen, ettei lasta hanki ollenkaan. Nämä ovat monelle tärkeitä kommentteja, vaikka niistä ei aloittajalle hyötyä olekaan. Itsekin nuorena, konservatiivisen kasvatuksen saaneena ja epävarmana hyödyin paljon siitä, että sain kuulla ihmisistä, jotka ovat valinneet lapsettomuuden. Muistan hyvin, minkälainen oivallus oli tajuta, että tosiaan, lapsia ei ole mikään pakko hankkia.
Pistäkää sitten oma ketju pystyyn älkääkä tulko toisen ketjuun kiillottamaan omaa kruunua.
Osa ihmisistä ahdistuu eniten teininä, osa 20-vuotisina, osa 30-vuotiaina (jos on lähtökohtaisesti ihminen, joka kokee uhkia). Vauva voi olla siihen pelastus, tai kauhu.
Joku lienee jo ehdottanut: kasva aikuiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen kestää helposti, kun äidin- tai isänrakkaus lapseen on muodostunut.
Miten noista yksinkertaisista elämän perusasioista on tullut uudelle sukupolvelle ylitsepääsemätön ongelma? Onko se jatkuvan aivopesun tulosta?
Osittain joo, kyllähän kulttuurinen ympäristö vaikuttaa paljon.
Ja Suomessa on usein katkennut sukupolvien ketju, ei olla totuttu olemaan vauvojen ja lasten kanssa, ja tämä vaikeuttaa käytännön osaamista omassa vanhemmuudessa. Individualistiseen kulttuuriin ei oikein sovi vanhemmuus tai minkäänlainen muiden palveleminen.Eron huomaa hyvin kun käy jossain suviseuroissa, kaiken järjen mukaan siellä pitäisi yöllä kuulua joka toisesta asuntovaunusta, -autosta ja teltasta vauvan itkua, mutta ei kuulu.
Palstan mukaanhan vauvojen jatkuva itkeminen on normaalia, mutta ei sitä juuri kuulu tuollaisissa kulttuureissa/yhteisöissä joissa sukupolvien ketju ei ole katkennut ja vanhemmat on tottuneet pieniin lapsiin koko elämänsä ajan. Ei ole sitä stressiä ja potemista, mitä individualisteilla länkkäreillä.
Olikohan se itsekeskeisyys ennen "psykopaattisempaa" (etäinen, remmiä antava vanhempi), nykyään "neuroottisempaa" (pakko sitä, pakko tätä, tukehdun!")...
Onko luonteenpiirteen tragedioilla trendinsä, vuosikymmenten mukaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sen kestää helposti, kun äidin- tai isänrakkaus lapseen on muodostunut.
Miten noista yksinkertaisista elämän perusasioista on tullut uudelle sukupolvelle ylitsepääsemätön ongelma? Onko se jatkuvan aivopesun tulosta?
Osittain joo, kyllähän kulttuurinen ympäristö vaikuttaa paljon.
Ja Suomessa on usein katkennut sukupolvien ketju, ei olla totuttu olemaan vauvojen ja lasten kanssa, ja tämä vaikeuttaa käytännön osaamista omassa vanhemmuudessa. Individualistiseen kulttuuriin ei oikein sovi vanhemmuus tai minkäänlainen muiden palveleminen.Eron huomaa hyvin kun käy jossain suviseuroissa, kaiken järjen mukaan siellä pitäisi yöllä kuulua joka toisesta asuntovaunusta, -autosta ja teltasta vauvan itkua, mutta ei kuulu.
Palstan mukaanhan vauvojen jatkuva itkeminen on normaalia, mutta ei sitä juuri kuulu tuollaisissa kulttuureissa/yhteisöissä joissa sukupolvien ketju ei ole katkennut ja vanhemmat on tottuneet pieniin lapsiin koko elämänsä ajan. Ei ole sitä stressiä ja potemista, mitä individualisteilla länkkäreillä.Olikohan se itsekeskeisyys ennen "psykopaattisempaa" (etäinen, remmiä antava vanhempi), nykyään "neuroottisempaa" (pakko sitä, pakko tätä, tukehdun!")...
Onko luonteenpiirteen tragedioilla trendinsä, vuosikymmenten mukaan?
Karkeasti ottaen voisi ajatella, että psykopaattisten vanhempien tuottama sukupolvi on neuroottinen. Mitä neuroottinen sukupolvi tuottaa? Ehkä seksuaalisesti poikkeavan sukupolven.
Kun nainen ei enää pärjää äitinä, vaimona... miehen pitäisi auttaa, "osallistua perheensä elämään"... mutta mieskään ei pärjää isänä, miehenä... kärsijöiksi joutuvat lapset. Kahden tyrannin uhreiksi.
Vierailija kirjoitti:
Kun nainen ei enää pärjää äitinä, vaimona... miehen pitäisi auttaa, "osallistua perheensä elämään"... mutta mieskään ei pärjää isänä, miehenä... kärsijöiksi joutuvat lapset. Kahden tyrannin uhreiksi.
Millaisia ihmisiä nämä lapset kykenevät aikanaan tukemaan aikuisuuteen? Jos he ovat itsekin yksin, ja eksyksissä.
Minä ainakin hyväksyin sen kun tajusin, että elän arviolta 80-vuotiaaksi. Näistä vuosista lapsi sitoo minua seitsemän vuotta, iät 0-7.
Sitten alkaa koulu ja kaverit, yökyläilyt ja oman ajan lisääntyminen.
Lapsi on itsenäinen toimija mutta vielä lapsi, viihtyy lähellä ja sylissäkin.
Sitten tulee esiteini-ikä ja kaverit alkavat kiinnostaa, tulee kesäleirejä ja harrastusmatkoja.
Ylästeella lasta ei kotona näe kuin illalla, alkaa tulla jo ikävä, kaverit kiinnostaa enemmän.
Lopulta ne lähtevät pesästä. Ikää minulla on silloin 40-50 vuotta.
Työuraa jäljellä vielä reilusti yli vuosikymmen. Lapsi on sitonut pitkästä elämästäni minua vain murto-osan.
Loppuelämä aikaa ihmetellä, että mihin ne vuodet menivät
Toki ymmärrän että siinä hetkessä kun ei ole omaa aikaa niin turha lohdutella.
Mutta hyvä asia on, että oman ajan puute ahdistaa, silloin on ainakin omistautuva äiti!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun nainen ei enää pärjää äitinä, vaimona... miehen pitäisi auttaa, "osallistua perheensä elämään"... mutta mieskään ei pärjää isänä, miehenä... kärsijöiksi joutuvat lapset. Kahden tyrannin uhreiksi.
Millaisia ihmisiä nämä lapset kykenevät aikanaan tukemaan aikuisuuteen? Jos he ovat itsekin yksin, ja eksyksissä.
Kiinalle tämä varmaan sopii. Euroopassa.
Kantsii ehkä ajatella niin päin, että mikä sen 0-3vuotiaan ihmisen toleranssi ja mahdollisuudet on kestää yksinään yhtään mitään.
Ei ne vauvat valitse tänne maailmaan tuloaan itse. Äiti ja isä päättävät sen toisen ihmisen puolesta, että joo, tämä tehdään.
Suomessa lainsäädäntö on heikomman puolella ja lasten kohdalla se on selkeästi niin, että aikuinen joustaa lapsen edun nimissä.
Jos olet lapsen tehnyt, sitten kestät. Itke ja kiukuttele vessassa hiljaa, kun pieni nukkuu. Kun se herää, olet sitä varten. Unien aikaan kannattaa myös valmistaa ruuat, pestä pyykit ja siivota, pienen lapsen kanssa se ei oikein pelitä muuten.
Ei ole uskottavaa, ettei sukukypsä peruskoulun oppimäärän suorittanut ihminen osaisi selvittää ennen lapsen synnyttämistä, mitä se tulee vaatimaan ja onko itsellä siihen vanhemman tehtävään edellytyksiä. Kaikilla ei ole. Monet eivät halua vanhemmaksi, vaikka edellytyksiä olisikin.
Oma valinta. Sen kanssa elät. Jos lapsen on jo tehnyt, ei mieltään voi enää muuttaa, tuli sieltä kuka vaan.
Aika riskipeliä on, juu.