Lue keskustelun säännöt.
Miten te muut kestätte psyykkisesti pikkulapsen sitovuuden?
05.12.2016 |
En usko että kaikki ahdistuvat siitä niin paljon kuin minä, siis siitä, ettei mitään voi tehdä vapaasti ja spontaanisti ja rauhassa ilman erityisjärjestelyjä. Vika on siis minussa, miten voisin oppia kestämään tätä paremmin?
Kommentit (264)
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä yks vaikeimmista asioista hyväksyä on ollut se että olen velvoitettu aina hankkimaan lapselle hoitajan jos haluan tehdä yhtään mitään itsekseni. Ei mikään maailmassa sido niin paljon kuin lapsi. Lemmikin voi sentään jättää jo pienenä pentunakin yksin kauppareissun tai salitreenin ajaksi.
Tästä syystä lapsiluku jää ehdottomasti yhteen. Luulin sietäväni tätä sitovuutta paremmin.
Sama täällä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Ei voi lähteä juoksulenkille. Ei voi lähteä uimaan matkaa uimahalliin. Ei voi katsoa sellaisia elokuvia jotka kiinnostaa. Ei voi lukea sellaisia kirjoja jotka kiinnostaa. Kaikki tekeminen pitäisi modifioida sen lapsen mukaan, jolloin esim juoksulenkistä tulee hidas kävely."
Lähtee juoksulenkille ilman lasta, lapsella on kuitenkin se toinenkin vanhempi, jos ei ole, niin sitten hommaat jonkun joka vahtii lasta säännöllisesti. Ei pidä tehdä asioista vaikeampia kuin ne oikeasti on. Meilläkin mies on koko ikänsä käynyt lenkillä, toki viimeiset parikymmentä vuotta vain kävelylenkillä, joka ikinen päivä. Hänen on pakko niin tehdä, kun kuulemma muuten ahistaa ja paska ei kulje. No, meillä on kaksoset, eikä ole haitannut hänen tapaansa mitenkään.
Minä olisin voinut tehdä samoin jos olisin halunnut. Minä olen aina lukenut kirjoja, katsonut telkkarista sarjoja ja ollut tietokoneella, eikä lapset ole sitä mitenkään estänyt, toki voi tulla joskus keskeytys, mutta eipä se haittaa. Mite lapsen olemassa olo vaikuttaa muka siihen mitä elokuvia aikuinen katsoo tai mitä kirjoja lukee? En minä omia kirjojani lapsille ääneen lue. Ei mun lapset ole jatkuvasti mun kimpussa olleet, ovat leikkineet ja tehneet omiaan, katsoneet omasta telkkaristaan piirrettyjä jne. Ja toki myös olleet isänsä kanssa. Minä olen ollut uupunut ikäni raudanpuutteen takia, niin olen kyllä ottanut päikkäreitäkin aikalailla aina. Enemmän työ sitä rajoittaa kuin lapset.
Ja minulla on ibs, eli vessaan on päästävä heti kun kohtaus yllättää, eikä minua ole lapset koskaan estäneet menemästä vessaan, laitan oven lukkoon. Ihan pienten lasten kanssa jos olen ollut yksin kotona, olen laittanut lapset pinnasänkyyn siksi aikaa, jos alkavat jostain syystä huuta, esim. tylsistyvät, niin voi voi, siinähän huutavat. Ja joka pävä käyn aamuisin suihkussa, enkä ole koskaan lasta ottanut sinne mukaan. Ei ole tullut mieleenkään.
Olis hyvä pohtia nämä asiat etukäteen ennen lisääntymistä. Se on vapaaehtoinen valinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko vaihtoehtoja?
Vanhemmuuteen kasvaa. tai sitten ei.
Näinhän se on, ihmisen on kasvettava aikuiseksi ja oikeasti se tapahtuu vasta kun joutuu ottamaan vastuuta jonkun toisen elämästä.
Ehkä nykypäivänä osa ongelmaa on se, että ei ole pakko aikuistua ja voi jatkaa ikuista lapsuutta loputtomiin asti. Ennen kun joutui syvään päähän väkisin niin oli pakko kehittyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eläkeisä hoiti lapsena kun äiti oli töissä, harrastuksissa, ulkomailla lomalla ym.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyväksymällä sen tosiasian että se täyssitova vaihe on ihmiselämässä yksi hujaus. Eli lakoninen "tää on nyt tämmöstä, ens vuonna sitten jotain muuta" tai "pessimisti ei pety". Useimmiten suurimmat pettymykset tulevat isojen odotusten ja pettymysten ristiriidasta. Älä edes kuvittele onnenhetkiesi tänä vuonna olevan mitään spontaania mistä ennen nautit, vaan olet realisti. Muutama vuosi ja sinusta kaivataan enää lompakkoa, pääset taas olemaan oma itsesi. Yhtä hyvin elämässä voisi tulla tilapäisesti vastaan jotain muuta mikset voi elää kuten ennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hyväksymällä sen tosiasian että se täyssitova vaihe on ihmiselämässä yksi hujaus. Eli lakoninen "tää on nyt tämmöstä, ens vuonna sitten jotain muuta" tai "pessimisti ei pety". Useimmiten suurimmat pettymykset tulevat isojen odotusten ja pettymysten ristiriidasta. Älä edes kuvittele onnenhetkiesi tänä vuonna olevan mitään spontaania mistä ennen nautit, vaan olet realisti. Muutama vuosi ja sinusta kaivataan enää lompakkoa, pääset taas olemaan oma itsesi. Yhtä hyvin elämässä voisi tulla tilapäisesti vastaan jotain muuta mikset voi elää kuten ennen.
Sinä et ymmärrä vanhemmuudesta mitään.
Sillä kestin, että minulla oli alusta saakka myös omia juttuja ja myös mies on hoitanut paljon lapsia.
Minulle superkeskittyjänä vaikeinta oli, ettei ollut mahdollisuutta vajota keskittyneisyyden tilaan vaan piti koko ajan reagoida vaihtuviin tilanteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyväksymällä sen tosiasian että se täyssitova vaihe on ihmiselämässä yksi hujaus. Eli lakoninen "tää on nyt tämmöstä, ens vuonna sitten jotain muuta" tai "pessimisti ei pety". Useimmiten suurimmat pettymykset tulevat isojen odotusten ja pettymysten ristiriidasta. Älä edes kuvittele onnenhetkiesi tänä vuonna olevan mitään spontaania mistä ennen nautit, vaan olet realisti. Muutama vuosi ja sinusta kaivataan enää lompakkoa, pääset taas olemaan oma itsesi. Yhtä hyvin elämässä voisi tulla tilapäisesti vastaan jotain muuta mikset voi elää kuten ennen.
Sinä et ymmärrä vanhemmuudesta mitään.
Kaksi lasta, nuorempi hellittämässä juuri tuosta suurimmasta sitovuudesta. Ymmärrän hyvinkin.
Kun elämässä tulee eteen tilanteita joille ei (enää) voi mitään, helpointa on hyväksyä tilanne ja muokata omia odotuksiaan, koska se on ainoa johon voi vaikuttaa. Ei tämä rajoitu lasten kasvattamiseen, pätee myös töihin, parisuhteeseen ja elämään yleensä
Olen järjestänyt asiani niin että minulla on vapaata aikaa. Jos ei muu auttaisi, säännöllinen lapsenvahti. Nyt ei kyllä olisi varaa.
Olen opettanut lapsen siihen että äiti ei yleensä leiki eikä ole aina käytettävissä ja äitiä ei hyppyytetä. "Äiti juo nyt kahvia, talo saa palaa."
Itse minulla lapsen saaminen oli ensisijainen toive elämälleni, koska se oikesti antaa sen sisällön ja tarkoituksen minulle elämääni.Liian kipeää olisi minulle ollut elää elämäni, etten olisi ollut äiti. En enää edes muista tuota vauva arjen raskautta vaan muistan ne ihanat hetket ja ajat.
Juuri sen vuoksi en tehnyt kuin yhden lapsen. Huomasin, että en siedä sitä, että joku on täysin riippuvainen minusta. Nyt kun minulla on lapsenlapsi, kestän maksimissaan kaksi vuorokautta sitä jatkuvaa valmiudessa olemista.
Nosto