Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten te muut kestätte psyykkisesti pikkulapsen sitovuuden?
05.12.2016 |
En usko että kaikki ahdistuvat siitä niin paljon kuin minä, siis siitä, ettei mitään voi tehdä vapaasti ja spontaanisti ja rauhassa ilman erityisjärjestelyjä. Vika on siis minussa, miten voisin oppia kestämään tätä paremmin?
Kommentit (247)
Tuttuja tuntemuksia, ja tuo alkoi kunnolla helpottaa vasta, kun nuorimmainenkin oli kouluikäinen. En ole ikinä ymmärtänyt niitä ihmisiä, jotka väittävät, että lasten kanssa voi tehdä ihan hyvin kaikkea samaa kuin ennenkin. No ehkä voi, mutta se on ihan v--un rasittavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanha ketju,mutta mulla tuo alkoi vasta kun lapsi muutti aikuisena kotoa. En siedä enää mitään sitoumuksia ja jos en voi päättää viimetingassa menostani, niin en mene ollenkaan. Jos kahvittelu extempore ei käy jollekin, niin en sovi ens kesän keskiviikolle aikaa kalenterin kanssa.
Niin monta vuotta menin muiden ehdoilla, työ, lapsen koulu,harrastukset,lomat,parisuhdeaika, yksin ei saanut rauhassa olla juuri koskaan. Nyt saatan vapaalla vain lähteä aamulla ja tulla illalla takaisin. Puhelin kiinni laukussa mukana.
En aiemmin tuosta kärsinyt tai edes huomannut, mutta kun lapsi kasvoi aikuiseksi niin sitten vyöryi päälle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..
Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?No kun ei voi. Ei voi edes mennä suihkuun ja meikata rauhassa, lasta on vahdittava koko ajan ja siivottava sotkuja, joita perässään tulee. Kylään jos menee, ei voi keskittyä keskustelemaan ollenkaan koska lasta on vahdittava ja viihdytettävä. Ehkä sulla on passiivinen lapsi, joka menee siinä sivussa kuin joku asuste. Ap
Jos yhtään lohduttaa, tulette vielä kaipaamaan tuota aikaa. Minulla on kohta täysi-ikäiset lapset ja nyt minä yritän juosta heidän perässään ja saada vastauksia kysymyksiin. Muistelen sydänlämmöllä niitä aikoja, kun he kipittivät perässä, tulivat syliin ja halusivat osallistua kaikkeen. Aikansa kutakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sori ohis, mutta. Mua aina naurattaa nää lapsettomat, jotka tulevat vanhemmuuteen liittyviin ketjuihin kommentoimaan että teinpä hyvän valinnan kun mulla ei ole lapsia. Hyvä että olette tyytyväisiä elämäänne mutta kun vastauksenne eivät millään lailla vastaa aloittajan kysymykseen :D
itsekin lapseton
Lasten hankkiminen on edelleen niin itsestäänselvä asia, että on syytä tuoda esiin myös mahdollisuus sihen, ettei lasta hanki ollenkaan. Nämä ovat monelle tärkeitä kommentteja, vaikka niistä ei aloittajalle hyötyä olekaan. Itsekin nuorena, konservatiivisen kasvatuksen saaneena ja epävarmana hyödyin paljon siitä, että sain kuulla ihmisistä, jotka ovat valinneet lapsettomuuden. Muistan hyvin, minkälainen oivallus oli tajuta, että tosiaan, lapsia ei ole mikään pakko hankkia.
Mutta siinä mielessä ne eivät vie keskustelua eteenpäin koska lapsiperheellinen ei voi yhtäkkiä oivaltaa että hei ratkaisu mun ongelmaan onkin ettei näitä lapsia ole.
Ap:lle - perhe-elämässä tulee eri vaiheita ja on aika lyhyt aika lopulta tuo kun lapsi on niin sitova ettei omat asiat onnistu. Minä olen saanut kaiken haluamani onnistumaan jollain lailla, toki jotkut asiat, kuten matkailu, on erilaista lasten kanssa kuin ilman. Ei tämä varmasti nyt ole sitä mitä kaipaat.
Vierailija kirjoitti:
Vaikeaahan se on. Mulla on pieni vauva, josta olen usein yötä päivää vastuussa yksin isän ollessa poissa. Raskasta on ja välillä vaan purskahdan itkuun kun saan sen vihdoin päiväunille. Luotan siihen, että jossain vaiheessa helpottaa ja että toisaalta itsekin oppisin relaamaan. Haluaisin olla superäiti:(
Tässä tiivistyy hyvin ne syyt, miksi vanhemmuus on etenkin naisilla nykyään usein kohtuuttoman raskaaksi koettua.
Eli halutaan olla SUPERÄITI, oma vaatimustaso kohtuuton. Ja tuo, että pitäisi oppia relaamaan - eli ei osata relata, vaan ollaan stressaantuneita, ja se taas aiheuttaa herkästi levottomuutta vauvassa (vauva saattaa ihan itkeäkin ja olla herkillä siitä syystä).
Lisänsä tuo epäsosiaalinen elämä eli yhteisön puute, kun moni kökkii liikaa vain ydinperheen eli oman jääkaappikuntansa kanssa, ja sosiaalista elämää yritetään hoitaa ruuduilla.
Se ei toimi käytännössä varsinkaan pienten lasten äideillä, joille luontevinta sosiaalisuutta olisi kerääntyä aina päivällä samaan paikkaan muiden samassa tilanteessa olevien kanssa, jolloin lapset saa seuraa toisistaan ja äidit kahvittelee keskenään aikuisten juttuja puhuen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..
Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?No kun ei voi. Ei voi edes mennä suihkuun ja meikata rauhassa, lasta on vahdittava koko ajan ja siivottava sotkuja, joita perässään tulee. Kylään jos menee, ei voi keskittyä keskustelemaan ollenkaan koska lasta on vahdittava ja viihdytettävä. Ehkä sulla on passiivinen lapsi, joka menee siinä sivussa kuin joku asuste. Ap
Jos yhtään lohduttaa, tulette vielä kaipaamaan tuota aikaa. Minulla on kohta täysi-ikäiset lapset ja nyt minä yritän juosta heidän perässään ja saada vastauksia kysymyksiin. Muistelen sydänlämmöllä niitä aikoja, kun he kipittivät perässä, tulivat syliin ja halusivat osallistua kaikkeen. Aikansa kutakin.
Juuh, itsekin olen yrittänyt maanitella 12-vuotiasta kainaloon ja katsomaan yhdessä meidän molempien lempisarjaa, mutta ei suostu.
Tai jälkimmäiseen suostuu, mutta ei kainaloon.
Muistan kyllä myös ne ajat, jolloin tilanne oli toisinpäin eli tuntui etten saa ikinä kehollista rauhaa kun lapsi änkeämässä koko ajan iholle :D
Vaikka kyllä minä siitä läheisyydestä silloinkin nautin, mutta välillä se oli vain niin intensiivistä ja sitä oli vähän liikaa omaan makuuni..
Tilanne keikahtaa päinvastaiseksi sitten kun lapsi kasvaa. Nykyään kaikki ne hetket on tosi arvokkaita, kun lapsi haluaa makoilla yhdessä sängyllä ja kertoo elämästään ja ajatuksistaan, tai vaikka päästää minut huoneeseensa hengailemaan ja kertoo juttuja.
Tuntuu kyllä vähän kylmältä suihkulta niiden iilimatovuosien jälkeen, kun kerkesi jo tottua siihen. :D
Ehkä aloituksen tehneen kaltaisten ihmisten olisi hyvä myöntää itselleen, että heidän tarpeensa ja mielihalunsa ovat lapsen haluja tärkeämpiä. Ehkä he pystyisivät siten olemaan mitä ovat - emotionaalisesti hylkääviä - ilman ahdistusta ja aggressiota. (Samalla lapsen olisi helpompi itsenäistyä, kun kodissa ei ole vihan ilmapiiri.) Katkera ja syyllistävä eli sadistinen vanhempi nimittäin "ampuu itseään nilkkaan", ellei saa hillittyä ko. piirteitään, ja hillinnän puute tulee ehkä tunteesta, että tietää omien itsekkäiden toiveiden olevan jopa hieman säälittäviä.
Lapset on tosi helppoja, valloittavia, ja elämää rikastuttavia. Mutta jos heillä on itsekeskeinen vanhempi, he kärsivät, mikä pahentaa itsekeskeisen henkilön katkeruutta. Syntyy kierre, jossa aikuisen pakonomaiset tarpeet ovat kuin aikapommi.
Aikuisen ihmisen [lapsenomainen] itsekeskeisyys ei ole asia, jonka voi käskeä pois. Sellaisen ihminen on parempi keskittyä hoitamaan lain velvoittama huoltajuutensa ja jätettävä lapsi muuten rauhaan. Silloin tosiaan vältytään lapsen kiusaamiselta ja muulta väkivallalta, jota katkera, ärtynyt henkilö helposti harjoittaa.
Voi myös olla niin, että suhde lapseen on häiriintynyy muista syistä kuin vanhemman itsekeskeisyydestä. Vanhempi kokee tarvetta paeta, ja ahdistuu, ellei voi niin tehdä. Olisi tärkeää, että tällainen vanhempi saisi paeta välillä - ja ettei sitä tarvitsisi kenellekkään aina selitellä tai pahoitella. Kunhan lasta ei jätä entistä surkeammaksi, pakeneminen on omien heikkouksien hoitamista: pakoretken jälkeen jaksaa taas paremmin... ajatella itseään. Ja ehkä sitten olla hyvä edes jollakin rajatulla tavalla, joka läheistä palvelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sori ohis, mutta. Mua aina naurattaa nää lapsettomat, jotka tulevat vanhemmuuteen liittyviin ketjuihin kommentoimaan että teinpä hyvän valinnan kun mulla ei ole lapsia. Hyvä että olette tyytyväisiä elämäänne mutta kun vastauksenne eivät millään lailla vastaa aloittajan kysymykseen :D
itsekin lapseton
Lasten hankkiminen on edelleen niin itsestäänselvä asia, että on syytä tuoda esiin myös mahdollisuus sihen, ettei lasta hanki ollenkaan. Nämä ovat monelle tärkeitä kommentteja, vaikka niistä ei aloittajalle hyötyä olekaan. Itsekin nuorena, konservatiivisen kasvatuksen saaneena ja epävarmana hyödyin paljon siitä, että sain kuulla ihmisistä, jotka ovat valinneet lapsettomuuden. Muistan hyvin, minkälainen oivallus oli tajuta, että tosiaan, lapsia ei ole mikään pakko hankkia.
Miten ihminen, joka vähänkään on viitsinyt tutustua oman päänsä sisältöön, voi pitää itsestäänselvänä lasten hankintaa vuonna 2016? Kyllä jokaisen pitäisi tuntea itsensä sen verran hyvin ettei voi tulla yllärinä ettei ole pakko lapsia hankkia jos jo ajatus tuntuu itsestä vieraalta tai vastenmieliseltä.
Eipä se ole oman pään sisällöstä kiinni vaan siitä sosiaalisesta todellisuudesta, jossa elää. Humauttaisin, että aivan kaikki ihmiset oivaltavat jossakin vaiheessa, että lapsettomana voi elää onnellisesti, mutta koska tämä oivallus tapahtuu, riippuu kyllä ennen muuta kasvatuksesta. Ole onnellinen, jos et ole saanut konservatiivista kasvatusta, jossa itsenäisen ajattelun tarvetta ei ole sivuutettu.
Muuten samaa mieltä, mutta kaikki ei tosiaankaan riipu kasvatuksesta.
Itse sain just sen konservatiivisen kasvatuksen, jossa nainen on äiti. Äidillä on tiukat säännöt, mikä on sopivaa ja mikä ei ole. Mikään kiva ja hauska ei ole sopivaa ja kaikki kurja: pitää ja kuuluu olla niin.
Seuraus, kaikki tuntemani äidit: väsyneitä ja pahalla päällä.
Se, mitä eivät pystyneet puolestani päättämään, on itsenäinen ajattelu omilla aivoillani.
Seuraus: vapaaehtoinen lapsettomuus.
En olisi kestänytkään joten jätin tekemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsettomuus... Kauhea valinta, merkityksetön elämä:( mieluummin "kestän" nämä hieman rankemmat ajat:)
Jos sinun lapsesi päättääkin olla lisääntymättä niin onko hänen elämänsä tällöin "kauhea ja merkityksetön"..? 🤔
Niinpä, ja jos on, niin silloinhan se ulottuu tavallaan myös mummoon ja muihin esi-vanhempiin 😂😂
Ahdistus kertoo seuraavasta:
Ihmisten luonteissa on monesti synkkiä, sitkeitä piirteitä. Rumia ja heikkoja, mutta inhimillisiä piirteitä, jotka ovat ihmisessä kuin täi tervassa... Niiden kanssa on opittava elämään parhaansa mukaan. Ehkä niihin voi suhtautua jopa optimistisesti: ei mitään niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ahdistus kertoo seuraavasta:
Ihmisten luonteissa on monesti synkkiä, sitkeitä piirteitä. Rumia ja heikkoja, mutta inhimillisiä piirteitä, jotka ovat ihmisessä kuin täi tervassa... Niiden kanssa on opittava elämään parhaansa mukaan. Ehkä niihin voi suhtautua jopa optimistisesti: ei mitään niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin.
Luonteen heikkous (itsekkyys lapsen hyvinvoinnin kustannuksella) + uhan kokeminen heikkouden suhteen ("en saa olla sellainen, kun haluan, vaikka minun on PAKKO!") = ahdistus.
Ratkaisu?
Suhtaudu pakkomielteisiin suopeammin.
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..
Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?
Tämä. Minä pystyin aina reissaamaan vauvan kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun myönnät pakonomaisen itsekkyytesi, joka aiheuttaa lapselle kärsimystä, et koe lasta uhkana itsekkyytesi toteuttamiselle. Silloin et ahdistu. Ja silloin et reagoi ahdistukseen aggressiolla. Katkaiset surkeuden, kun lopetat itsekkyytesi seurausten - lapsen onnettomuuden - vastustamisen. Olet rehellisesti neuroottinen, mutta kylmän ja väkivaltaisen sijaan oletkin vastuullinen.
Vierailija kirjoitti:
En kestäkään, ja siksi en ole lapsia hankkinut.
Itsetuntemus on tosi hieno ominasuus, joka säästää monelta murheelta.
Ei se lapsi mikään murhe ole.
Haastavaa toki ja välillä tuntui että pallo jalassa ja oikein odotti että kaavaa aikuiseksi. Minä olin muutenkin melko epävarma, huolestunut ja hörääntynyt kasvattaja ehkä siksi kun olin yksin vastuussa lapsesta ja muutenkin.
Lapsi kasvoi, en halunnut että muuttaisi pois. Nyt asuu jo omillaan ja on ikävä.
Nyt omaa aikaa ja olen onnellinen. Onnellinen itsestäni ja maaaaaaailman ihaaaaaanimmasta lapsesta.
Mitään en muuttaisi. En mitään!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko vaihtoehtoja?
Vanhemmuuteen kasvaa. tai sitten ei.
Totta kai on vaihtoehto. Ei lapsia ole pakko hankkia.
Kysymys oli varmasti suunnattu aloittajalle ja hänen tilanteessa oleville.
Otaksuisin.
Sivusta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..
Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?Tämä. Minä pystyin aina reissaamaan vauvan kanssa.
Täytyy otta huomioon, että monissa tapauksissa itsekeskeisyys ei ole ns. vapaan tahdon asia. Ihmisellä, joka kokee oman lapsensa etäiseksi, on varmasti psyykkisesti vaikeaa ja ehkä toisen ihmisen tunteisiin eläytyminen, yhdessä kokeminen, on hänelle mahdotonta (skitsoidit piirteet, agnosiat, yms.)
Sen kestää helposti, kun äidin- tai isänrakkaus lapseen on muodostunut.
Miten noista yksinkertaisista elämän perusasioista on tullut uudelle sukupolvelle ylitsepääsemätön ongelma? Onko se jatkuvan aivopesun tulosta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ahdistus kertoo seuraavasta:
Ihmisten luonteissa on monesti synkkiä, sitkeitä piirteitä. Rumia ja heikkoja, mutta inhimillisiä piirteitä, jotka ovat ihmisessä kuin täi tervassa... Niiden kanssa on opittava elämään parhaansa mukaan. Ehkä niihin voi suhtautua jopa optimistisesti: ei mitään niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin.
Luonteen heikkous (itsekkyys lapsen hyvinvoinnin kustannuksella) + uhan kokeminen heikkouden suhteen ("en saa olla sellainen, kun haluan, vaikka minun on PAKKO!") = ahdistus.
Ratkaisu?
Suhtaudu pakkomielteisiin suopeammin.
On tärkeää miettiä: mitä ahdistus on?
(Ongelman ratkaisu lähtee sen tunnistamisesta.)
Alue: Aihe vapaa
Jep, ei tosiaan mene kaksi siinä.missä yksikin! Jonkun harhaisen ajattelua.