Miten te muut kestätte psyykkisesti pikkulapsen sitovuuden?

Vierailija kirjoitti:

Minä ahdistuin myös. Koska en ikinä oppinut olemaan ahdistumatta, en osaa antaa mitään muuta neuvoa kuin sen, että yritä vain sietää tuota muutama vuosi. Lapsi kasvaa ja sitten elämä helpottuu.

Kannattaa myös unelmoida paljon. Unelmat kantavat tympeän arjen läpi. Nyt kun lapset ovat aikuisia, olen alkanut toteuttaa niitä omia haaveita, joita hellin monta vuotta - matkoja, elämyksiä ym. Elämä tuntuu mukavalta, on kuin olisin herännyt koomasta. Onni on, jos on hyvä kumppani, jonka kanssa voi unelmat ja aikuisen tulevaisuuden jakaa! Unelmoikaa yhdessä.

Tätä on mahdotonta selittää niille, joille lapsiperhearki on mukavaa, he eivät voi koskaan tätä ymmärtää. Siksi ei kannata edes yrittää. Parempi sinnitellä hiljaa itsekseen ja vaalia unelmiaan.

Lapsiperheihmiset eivät myöskään pysty käsittämään, että vanhempi todella rakastaa lapsiaan, vaikka ei olekaan nauttinut lapsiperhe-elämästä. Näin kuitenkin on. Lapset ovat meille rakkaita ja tärkeitä, mutta on ihanaa kun he ovat nyt jo aikuisia.

Yritä ap jaksaa! Keskity tulevaisuuteen ja muista, että keski-iässä voit aloittaa ihan uudenlaisen elämän.

just näin

Vaiettu asia; pikkulapsiaika on 99% pelkkää kuraa. Jatkuvaa kitinää ja käninää, vessaan seurataan perässä jne. Luulin olevani 3 vuotta kotona lapsen kanssa, pyh. Nyt liki 1,5-vuotiaana aloittaa päivähoidon. Ei pää kestä tätä liki 24/7 kotona oloa ja päivystystä lapsen tarpeille. Pakko saada taukoa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus... Kauhea valinta, merkityksetön elämä:( mieluummin "kestän" nämä hieman rankemmat ajat:)

Jos sinun lapsesi päättääkin olla lisääntymättä niin onko hänen elämänsä tällöin "kauhea ja merkityksetön"..? 🤔

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..

Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?

Minua ihmetyttää aina kuulla vanhempien vakuutteluja siitä, miten kaikki on vain asenteesta kiinni, eikä minkään tarvitse muuttua. En tiedä, minkälaista sinun arkesi oli ennen lasten hankkimista, mutta en minä ainakaan voisi tehdä lapsen kanssa likimainkaan kaikkia asioita, joita nykyisin teen.

Mitä ihmettä muka ei voi tehdä lapsen kanssa?

Lapsen kanssa ei voi käydä suihkussa, vessassa, teatterissa, baletissa, oopperassa, museossa kaupassa, kuntosalilla, lenkillä, tanssitunnilla, baarissa, uimassa, kosmetologilla, ystävien luona, jalkapallo-ottelussa ...

Onneksi olen mies.

1. Siitän lapsia.

2. Naiset kasvattavat ne.

3. Otan lapsiini vasta kun ne ovat täysi-ikäisiä, osaavat käyttäytyä ja pystyvät keskustelemaan järkevästi ja osaavat arvostaa autoa tai asuntoa, jonka annan heidän käyttöönsä opiskeluajaksi.

Vierailija kirjoitti:

OLDschoolDAD kirjoitti:

Meillä 0kolme ja puolivuotias osaa muun muassa: pukea itse (myös ulkovaatteet), syödä, laittaa voileipää, mennä vessaan potalle, istua hiljaa konsertissa, istua asiallisesti ravintolassa, kiivetä itse auton turvaistuimeen, auttaa ottamaan pyykit koneesta ja ripustaa ne telineeseen (hyvin söpöä), kerätä oma aloitteisesti roskia lattialta ja viedä roskikseen, auttaa kaupassa kun hänelle sanoo mitä tarvitaan jne. jne.

Miksikö? No koska tällaisiin on annettu tilaisuus ja vähän ylimääräistä aikaa jo parivuotiaasta asti. Oma aloitteisuutta on myös odotettu. Tottakai esimerkiksi ekat pukemiset kesti aika kauan, mutta nyt se laittaa haalarit lattialle ja sujahtaa niihin sillä aikaa kun isä solmii kengännauhat. 

Kyllä se arjen vaikeus on osittain myös itsestä kiinni. Anteeksi nyt vaan. 

Taidan myös olla vanhaa koulukuntaa ja lapsetkin ovat jo teinejä.

Meillä on kaksi lasta pienellä ikäerolla ja yhdyn edelliseen mielipiteeseen täysin.

Vanhemmuus on vaivannäköä ja vastuunkantamista, mutta kun hoitaa hommansa, siitä hyötyvät kaikki. Etenkin lapset, mutta on myös vanhemmille kivaa, kun on nähnyt vaivaa erilaisten asioiden kanssa jälkikasvunsa kanssa ja huomaa, että ravintolassa on kiva syödä pikkulastenkin kanssa, päivä laskettelurinteessä on kaikille hauskaa, voi reissata ja harrastaa ja koti-elämäkin on oikein antoisaa, kotihommat sujuvat, suihkuun pääsee halutessaan, ruokaa ehtii laittaa ja aterioilla on oikein mukavaa.

Mutta tämä vaatii todella sitä vaivannäköä, lapset otetaan mukaan ja huomioidaan, tehdään yhdessä tavallisia arjen juttuja.

Huomasin lasten ollessa ihan pieniä, että kun saavat tarpeeksi huomiota ja hellyyttä ja vastakaikua, eivät kiehnäkään koko ajan minussa tai isässään kiinni, vaan touhuilevat välillä omiaankin, tietävät kyllä vanhemman olevan taas saatavilla jos on tarvis.

Yhdessä välissä meillä oli kolme moppia, yksi vanhemmalle ja yksi molemmille lapsille, kyllähän moppaukseen meni aikansa, mutta tuli tehtyä. Muita juttuja olivat 'imuriratsastus' ja yhdessä tiskaaminen ja pyykkien viikkaus ja pölyhuiskiakin oli useampia...

Ehkä kaikki nämä kotityöt tulevat taas yhtä kovaan huutoon, kun teini-ikä hieman helpottaa. Se on oma juttunsa sekin, omalla tavallaan ihanaa tämäkin, eikä vaivannäkö ja vastuu katoa mihinkään tässäkään vaiheessa, muuttaa vain ilmenemismuotoaan.

En ole jäänyt äitinä mistään paitsi. Olen lukenut kirjoja, opiskellut toisen korkeakoulututkinnon, jatko-opinnot väikkyvät yhä mielessä, ollaan asuttu ulkomaille, olen ehtinyt lenkille ja zumbaan, olen rempannut taloa ja myllännyt pihaa. Ja ennenkaikkea viettänyt aikaa lasten kanssa, saanut jakaa lasteni kanssa sen ihmeen, kun vauvoista on kasvanut äitiään pitempiä teinejä. Ja nyt näen kuinka hiljalleen itsenäistyvät aikuisiksi, olemme osa elämän kiertokulkua.

Mitä kaikkea minun olisi pitänyt tehdä vielä lisäksi, eikö tämä ole minun elämääni?

Minäkin olen ottanut lapset mukaan kotihommiin ja tehnyt sellaisia juttuja jotka on kivoja kaikkien mielestä, mutta kyllä olen ihan valtavan helpottunut kun lapset alkaa olla jo kouluikäisiä ja kaikki on muuttunut hemmetin paljon helpommaksi. Taaperoarki oli vaan aivan perseestä, juuri siksi että tuntui että kaikki on kauheaa säätöä. Tunnen heränneeni uudelleen henkiin, kun ei tarvitse enää vahtia lapsia joka hetki vaan voin vaikka lähteä lenkille ilman että tarvii roudata 1-2 kiukuttelevaa lasta mukaan ja pelätä että joku saa itkupotkuraivarin kesken kaiken... Voin viettää sen kivan päivän lasten kanssa laskettelurinteessä tai uimarannalla, voidaan pelata yhdessä lautapelejä tai rakentaa legokaupunki sadepäivänä, tai voin jättää heidät huoletta isälleen/mummolaan ja lähteä kolmeksi päiväksi festareille ilman huonoa omatuntoa. Ja niin edelleen.

Joten, vinkiksi kaikille tuskaileville: kyllä se helpottaa. Lapset lopulta kasvaa nopeasti ja voit löytää vanhemmuudesta uusia kivoja puolia isompien lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Onneksi olen mies.

1. Siitän lapsia.

2. Naiset kasvattavat ne.

3. Otan lapsiini vasta kun ne ovat täysi-ikäisiä, osaavat käyttäytyä ja pystyvät keskustelemaan järkevästi ja osaavat arvostaa autoa tai asuntoa, jonka annan heidän käyttöönsä opiskeluajaksi.

🖕🏻🖕🏻🖕🏻

Vierailija kirjoitti:

Pikkulapset on suloisia vaikka joskus rasittavia. Äitinä oleminen on ihanaa.

Kyllä siinä on ihanuus ja suloisuus kaukana uhkaikäisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..

Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?

Ei saakeli mitä pätemistä.

tulin vaan ihailemaan, kuinka on nuorilta päät pehmenneet viimevuosina. jälkikasvun saanti ahdistaa niin kovasti, että alkaa olemaan ihmiskunnan illankoitto käsillä. sukupolvi tai kaksi eteenpäin, niin loppuu kokonaan lisääntyminen ja ihmisrotu kuolee sukupuuttoon. tämä taas olisi hyvä asia luonnon kannalta, jos kehittyvissä maissa ei lisäännyttäisi kuin kanit. mutta sen suunnan sakki ei ole tottunut itseään elättämään, joten viikate heiluu sielläkin. ja tähän väestön vähenemiseen isorikkaat juuri tähtäävätkin. joten hyvin on toteltu asialistaa. onnea teille.

Miten lapsi aiheuttaa sen, että ei voi tehdä mitään vapaasti ja spontaanisti? Jos kaveri pyytää johonkin mukaan, niin siitä vaan kävelen ulos ja lähden, miten lapsi sen estää? Lapsella on myös isä joka on kykenevä häntä hoitamaan. Miksi äidin pitäisi olla lapsen kanssa 24/7? Ei lapsi traumatisoidu jos äiti käy joskus ulkona. Enemmän traumatisoituu marttyyriäidistä, josta näkee että ei ole onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..

Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?

Myönnän täysin että kärsin 'vapauden menetyksestä' pikkulapsiaikana jota kesti n 6 vuotta (2 lasta jos laskee siihen kun vanhenpi oli 6 ja nuorempi 4, eli edes jotain järkeä päässä). Tein kyllä kaikkia noita asioita ja matkustelimme myös mutta ei se suurta nautintoa ole kun silmät on oltava koko ajan selässäkin kaikkialla ja juostava taaperon perässä vauva kainalossa ilman suurempia lepohetkiä -se on todella raskasta. Koin hukkaavani oman minuuteni hetkittäin kun lasten tarpeet menevät tietenkin aina ensin. Osittain tähän vaikutti ettei meillä ole koskaan ollut mitään sukulaiatukiverkkoja, eikä ystävissäkään mitään vastavuoroisra kastenhoitoapua, heillä kaikilla kun oli sukua hoitamassa. Mutta aelvisimme miehen kanssa kahden ja aviolittokin.

Vauva-aikana ahdisti ajoittain paljonkin, varsinkin kun imetys käytännössä tarkoitti sitä, että esimerkiksi öisin olin kiinni vauvassa paljon enemmän kuin mieheni. Nyt lapsi on jo yli kaksivuotias ja mitä isommaksi hän kasvaa, sitä vähemmän ahdistaa. Minulla on kyllä onnellinen tilanne siinä mielessä, että mieheni kanssa jaetaan oma aika tasaisesti ja tukiverkosto on hyvä. En tiedä miten jaksaisin vaikkapa yksinhuoltajana ilman tukiverkkoja.

Olen opetellut tekemään asioita lapsen kanssa niin, että saan tehdä jotain mistä nautin, vaikka olisin lapsen kanssa. Tietenkään se ei ole sama asia kuin oma aika, joka on myös tärkeää, mutta esim. leipominen sujuu meiltä nykyään jo hyvin yhdessä, kun olen ottanut lapsen mukaan heti, kun hän oppi seisomaan. Saunaan ja suihkuun menen niin, että lapsi on kylpyammeessa lelujen kanssa saunan tai suihkun lattialla, treenaan joskus leikkipuistossa, samalla kun lapsi leikkii, shoppailen, käyn kirppareilla, kahviloissa yms. lapsi rattaissa ja teen savitöitä niin, että lapsellakin on oma pala savea. Usein kuuntelen yhdellä korvanapilla äänikirjaa, kun lapsi leikkii suht itsenäisesti tai ollaan lenkillä tms. Se tekee pitkistä yksinäisistä kotipäivistäkin siedettävämpiä, kun välillä kuuntelee hyvää kirjaa ja yhden korvanapin ansiosta kuulen silti myös lapseni, ja voin vastailla hänelle.

Jotenkin sen on kestänyt. Kausittaisesti menee, välillä helpompaa, välillä vaikeampaa. Voiton puolella jo, kun kuopus menee syksyllä kouluun.

Mä en kuulu niihin äiteihin, joiden mielestä voi samalla tavalla mennä ja tehdä lasten kanssa. Vihasin sitä vaunujen/rattaiden kanssa kulkemista ja tuttipullojen, vaippojen, vaihtovaatteiden yms. raahaamista ympäriinsä. Aina se lapsi huusi kun palosireeni jossain julkisissa, kahvilassa, museossa ja sai lähteä kiireen vilkkaan. Kahvit jäi juomatta jne. Ei ollut mukavaa eikä helppoa vaikka minkä asenteen otit. Vuosia hiekkalaatikon reunalla ja antamassa vauhtia keinussa. Huh. Ei ollut mun lempparijuttuja. Toki ollut paljon myös mukavia ja hienoja hetkiä. Oppiipahan nauttimaan hammaslääkärikäynnistä, kun saa sen hetken olla rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Kestän todella hyvin. Ehkä siksi, että varauduin paljon pahempaan. Lisäksi juoksut oli juostu kun sain lapsen vasta 40 vuotiaana. Oikeastaan tämä on ihanaa, eikä tässä ole mitään kestämistä. Sori, että pilasin ketjun.

Mä olen introvertti eikä mulle kyllä riitä se, että olen joskus ennen lapsia saanut omaa aikaa. Tämä vanhempien äitien ylimielisyys on ihan käsittämätöntä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..

Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?

Minua ihmetyttää aina kuulla vanhempien vakuutteluja siitä, miten kaikki on vain asenteesta kiinni, eikä minkään tarvitse muuttua. En tiedä, minkälaista sinun arkesi oli ennen lasten hankkimista, mutta en minä ainakaan voisi tehdä lapsen kanssa likimainkaan kaikkia asioita, joita nykyisin teen.

Mitä ihmettä muka ei voi tehdä lapsen kanssa?

Esim mennä salille kun lapsi on kipeä, niin ei voi viedä lapsiparkkiin.

Esim. kirjastossa ja taidenäyttelyssä ei voi käydä kaikkien pikkulasten kanssa. Se harmitti. Ystävätär kävi rauhallisen vauvansa kanssa kirjastossa, mutta kun yritin samaa, lapsi alkoi huutaa vimmatusti joka kerta, kun pääsimme sisään kirjaston ovista. Tiedän, että tämä kuulostaa epäuskottavalta, mutta on totta. Sama juttu taidenäyttelyjen kanssa.

Ikään kuin se olisi ollut jokin häneen ohjelmoitu ominaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..

Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?

No kun ei voi. Ei voi edes mennä suihkuun ja meikata rauhassa, lasta on vahdittava koko ajan ja siivottava sotkuja, joita perässään tulee. Kylään jos menee, ei voi keskittyä keskustelemaan ollenkaan koska lasta on vahdittava ja viihdytettävä. Ehkä sulla on passiivinen lapsi, joka menee siinä sivussa kuin joku asuste. Ap

Itse en ainakaan jaksa koko ajan perässä kulkea. Sotkua tulee, olen hyväksynyt ja siivoan vasta päivän päätteeksi. Toinen lapsi on vielä 2 v:näkin sylissä könyäjä ja välillä jatkuva iholla olo kuormittaa. Olen kuitenkin lapsille pienestä asti opettanut, että kun aikuiset juttelee silloin ei höpötetä koko ajan päälle. Ei tämä vaihe kauan kestä, kohta näitä ei vanhemmat kiinnosta ja saa itse perään kysellä.

Itsellä introverttina yh:na ollut pelastus, että olen pienestä asti opettanut lapset nukahtamaan klo 19 aikaan. Nukkuvat myös 1-2h päiväunet. Kotihommat teen lasten hereillä ollessa, vaikka välillä hankalaa onkin. Nuo nukkuma-ajat teen vaan omia juttujani.

Eihän tämä lohduta, mutta hetken se vain kestää sitten jälkikäteen katsottuna. Toki sitten tulee omia vaiheita: 4-5v uuvuttaa jatkuvalla keskustelun tarpeella, 6v uhmaa, 7-8-vuotiaan koulun alku voi olla kuormittavaa ja jotkut lapset ei ole vielä koulukypsiäkään siinä vaiheessa. Sitten tulee pitkä suvanto aika, joka päättyy esimurrosikään.

Minun yksi lapsi on 9-vuotias autisti, jota esim. kylässä pitää katsoa kokoajan, sillä aistisäätely toimii niin poikkeavasti, että saattaa karata, ottaa jatkuvasti tavaroita käteen ja vahingossa rikkoa niitä, ahdistua äänistä niin että pitää itse jatkuvasti ääntä jne. Älyllisesti ihan normaali, ja monesti olenkin miettinyt, että kehitysvammaisen vanhempana pääsisi varmaan helpommalla, sillä he tavallaan vain kehittyvät jäljessä. Autistilla on kuitenkin ihan oma käyttöjärjestelmä aivoissa ja maailma koetaan niin eri tavalla, että haasteet on ajoittain omissa sfääreissään. Kotona on helpompaa, kun ympäristö on muokattu sopivaksi ja ympärillä on paljon asioita minkä äärellä viihtyy pitkiä aikoja. Joka tapauksessa tarkoitukseni on sanoa, että kaikkeen kuitenkin tottuu ja ehkä yksi tärkeimpiä asioita on osata ottaa rennosti ja irrottautua omassa mielessään aina välillä lapsesta. Eli psyykata myös sitä, että jos ympäristö on turvallinen niin se lapsi kyllä pärjää, vaikka keskität huomiosi kirjaan/meikkaamiseen. Vauva-ajan jälkeen vanhemman tulee hiljalleen myös harjoitella sitä, että lapsi ei täytä ajatuksia kokoajan. Valitettavasti nykyinen kasvatussuuntaus ei kannusta tähän ja monet äidit kokevatkin suurta uupumusta.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä introverttina yh:na ollut pelastus, että olen pienestä asti opettanut lapset nukahtamaan klo 19 aikaan. Nukkuvat myös 1-2h päiväunet. Kotihommat teen lasten hereillä ollessa, vaikka välillä hankalaa onkin. Nuo nukkuma-ajat teen vaan omia juttujani.

Olet saanut jotkut supernukkujat, onnittelut. Itsellä kuormaa lisäsi huonosti nukkuvat lapset. Olin päivisin ihan tajuttoman väsynyt. Etenkin silloin oli jo kaksi eikö.esikoinen nukkunut enää päiväunia. Väsyneenä päivät pikkulasten kanssa on pelkkää selviytymistaistelua, kun pääsi töihin (pienempi 1v8kk), helpotti.