Miten te muut kestätte psyykkisesti pikkulapsen sitovuuden?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se montakin ahdistaa, et ole ainoa. Nykyisin tällaisesta vain puhutaan vapaammin. Luulen, että sellainen omaa työtä arvostava asenne voisi tuottaa tulosta. Eli toisin kuin usein sanotaan, kyllä se vanhemmuus vaatii paljon ja kun vaatimukset täyttää, saa olla itsestään rehellisesti ylpeä! En ymmärrä tällaista ajattelutapaa, että Tosi Nainen hoitaa kymmenen lasta siinä kun käy akateemisissa töissä, pitää ulkonäöstään huolta, vaalii parisuhdetta, harrastaa kulttuuria, hoitaa kotityöt viimeisen päälle ja sanoo, että "eihän tässä mitään, jaksan vielä enemmänkin". Siis toki kiva jos jaksaa, mutta ihan turha on katsoa ketään nenänvarttaan pitkin ja jaotella äitejä niihin Tosi Naisiin ja joihinkin luusereihin. Jokaisen lapsen hoitaminen on mittaamattoman arvokasta työtä. Ja työssä voi väsyä ja tuntea itsensä riittämättömäksi ja olla silloin itselleen armollinen.

Ihana kirjoitus, tuli hyvä mieli. Meillä on vain yksi lapsi, joka on nyt jo teini. Olin aikoinaan hoitovapaalla, kunnes lapsi oli parivuotias, sitten tein 6-tuntista työpäivää kunnes lapsi meni kolmannelle luokalle. Tuokin jo väsytti, vaikka oli lyhyt työpäivä ja vain yksi lapsi, mutta olen tyytyväinen, että sain annettua lapsella edes vähän enemmän  aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Mua ei ainakaan ihmetytä yhtään nää ihmisten typerät kommentit puolesta ja vastaan lasten hankinnan. Itse on koskaan ajatellut olevani mikään äitityyppi ja aina ihmettelin kuinka muut ihastelivat vauvoja ja olivat niiden kanssa jotenkin luontaisia. Sitten tympäännyin töihini, ei ollut pokkaa jäädä vakityöstä työttömäksijoten vauva-arki alkoi kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta, vaikka olin kovin peloissani mitä siitä tulee. Mitä jos olenkin tosi huono äiti. Nyt yli vuoden ikäisen lapseni kanssa olen onneni kukkuloilla vaikka raskastakin on. En olisi ikinä voinut lapsetomana tietää kuinka ihanaa OMAN lapsen kanssa on. Olen sitä mieltä että sitä ei voi lapseton käsittää. Töissäni törmäsin hyvin usein myös sellaiseen hassuun juttuun, kuinka nimenomaan todella useat miehet sanoivat katuvansa elämässään juuri sitä, etteivät hankkineet lapsia aiemmin. Moni mies venyttää lasten hankintaa, koska eivät usko olevansa hyviä isiä tai mitä isyys tarkoittaa. Luulee kaipaavansa omaa aikaa, mutta sitten lapsi viekin sydämen. Toki ajoittain ei jaksa yksin jos on koko ajan sidottu lapseen, mutta siksi hyvä parisuhde on tärkeä ja vastuun jakaminen.

Tietoista päätöstä lapsettomaksi jäämisestä kadutaan tutkimustenkin mukaan äärimmäisen harvoin. Sitä, ettei osattu tai uskallettu tavoitella oman näköistä elämää kadutaan hyvin usein, mutta se nyt ei sinänsä liity lapsiin millään tavalla.

Meillä kolme ja puolivuotias osaa muun muassa: pukea itse (myös ulkovaatteet), syödä, laittaa voileipää, mennä vessaan potalle, istua hiljaa konsertissa, istua asiallisesti ravintolassa, kiivetä itse auton turvaistuimeen, auttaa ottamaan pyykit koneesta ja ripustaa ne telineeseen (hyvin söpöä), kerätä oma aloitteisesti roskia lattialta ja viedä roskikseen, auttaa kaupassa kun hänelle sanoo mitä tarvitaan jne. jne.

Miksikö? No koska tällaisiin on annettu tilaisuus ja vähän ylimääräistä aikaa jo parivuotiaasta asti. Oma aloitteisuutta on myös odotettu. Tottakai esimerkiksi ekat pukemiset kesti aika kauan, mutta nyt se laittaa haalarit lattialle ja sujahtaa niihin sillä aikaa kun isä solmii kengännauhat. 

Kyllä se arjen vaikeus on osittain myös itsestä kiinni. Anteeksi nyt vaan. 

Aika huonosti, ajoittain ahdistaa paljonkin.

Vierailija kirjoitti:

Nykyaikana hyvään vanhemmuuteen tuntuu joidenkin mielestä kuuluvan läsnäolo lapsille kivana viihdetoimistona koko valveillaoloaika. Toki osa vanhemmista pitää päänsä, ja kasvattaa lapsistaan itsenäisesti toimivia yksilöitä, jotka osaavat esim. syödä, mennä nukkumaan ja viihdyttää itseään ilman järkyttävää showta. Joissakin lapsiperheissä eivät aikuiset vieraatkaan saa sanansijaa, kun lapset vaativat jatkuvaa huomiota. Oksettavin esimerkki oli kyllä se, kun 4-vuotiaalle päivänsankarille raahattiin potta keskelle olohuonetta ja vieraiden edessä sitten väännetään tortut. Mukavaa vetää täytekakkua paskan hajussa. Suhteellisuuden taju tuntuu olevan hukassa, kun pyritään miellyttämään jälkikasvua kaikin mahdollisin tavoin.

Ennen lapsia vahtivat esimerkiksi isommat lapset tai vanhukset, ja vanhemmat keskittyivät tuottavaan työhön esim maatiloilla. Ennen lapsia kasvatettiin yhteisöissä, nykyään äidit kökkivät kotona ja tuntevat syyllisyyttä, kun yksinäisyys, puntissa roikkuva ipana ja jatkuvat kotityöt eivät olekaan niin auvoista elämää. Vika ei ole äidissä, joka ahdistuu, vaan yhteiskunnan rakenteissa, jotka eristävät äidit ja lapset pois yhteisöstä, joka on hajaantunut ties minne. Tilanne on luonnoton, tosin niin on moni muukin nyky-yhteiskunnan ilmiö.

Perheessä myös vanhemmilla tulisi olla oikeus omaan rauhaan ja omiin mielenkiinnonkohteisiin. Nykyajan vanhemmuudesta on tehty niin vaativaa, että yhä useampi valitsee lapsettomuuden, kun koetaan, että taloudelliset ja henkiset resurssit eivät riitä. Lastenkasvatukseen liittyvä ohjetulva ja vaatimukset tuntuvat saavuttavan ne liiankin tunnolliset vanhemmat, jotka sitten ahdistuvat, kun pelkäävät hysteerisesti tekevänsä jotakin väärin eivätkä enää uskalla huomioida omaa tai puolison jaksamista ja tunteita. Ne vanhemmat, jotka oikeasti laiminlyövät lapsiaan, eivät näitä ohjeita juuri taida lukea.

Toisaalta vielä 1990-luvullakaan ei ymmärretty, mikä merkitys turvallisella varhaislapsuudella ja lapsen tarpeisiin vastaamisella on. Silloin vanhemmat osasivat kyllä ottaa omaa aikaa, eikä lapsia otettu syliin joka itkusta ja mielipahasta, mutta seuraukset eivät ole kaikilta osin kovin positiiviset. Aika moni ikäisistäni kokee, että onnllisesta ja kivasta lapsuudesta huolimatta jäi kuitenkin jotakin määrittelemätöntä vaille, ja esimerkiksi ahdistuneisuus on nykyisten pari kolmikymppisten keskuudessa tosi yleistä.

Mielestäni se, että vanhemmilta vaaditaan todella paljon, on vain ja ainoastaan oikein. Siitä kun ei ole kellekään mitään haittaa, ettei synny, mutta siitä on, että äidillä on suuri oman ajan ja vapauden tarve ja lapsen kanssa oleminen stressaa.

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus... Kauhea valinta, merkityksetön elämä:( mieluummin "kestän" nämä hieman rankemmat ajat:)

Niin no, minusta lapsiperhe-elämä on tyhjää ja merkityksetöntä, pahimman sorttista ajan ja rahan tuhlausta. Sinulle on uutta tietoa, että ihmiset arvostavat eri asioita?

Vierailija kirjoitti:

On se mainiota jos haluaa viettää sen kultaisimman ajan lapsen kanssa odotellen sen loppumista, että voisi taas alkaa elää niin kuin eli ennen lasta... Onneksi olkoon vaan. Se elämähän on aina ja ikuisesti vasta edessäpäin. Eikö niin.

Erittäin hyvin sanottu. Omat lapseni ovat nyt ylä- ja alakoulussa ja kyllä kaipaan sitä pikkulapsiaikaa. Kaipaan todella. Toki muistan olleeni silloin väsynyt, mutta silti. Eikä se elämä teinin kanssakaan aina herkkua ole. Joskus ihan itkettää, kun muistelen niitä kultaisia aikoja, vaikka yritän nytkin nauttia. En käsittänyt silloin aikanaan ja nykyisin käsitän vielä vähemmän tätä ajattelutapaa, että pikkulapsivaihe on joku suoritus, jonka läpi paarustetaan sitkeydellä ja jossain sen vaiheen jälkeen odottaa palkinto. Tällä ajatuksella jotkut myös haluavat lapset mahdollisimman pienellä ikäerolla, että se koettelemus on mahdollisimman pian ohi, vaikka onkin itsessään rankempi.

-Se on ohimenevää

-Se on hauskaa (siis pikkulapsiaika sinänsä, ei se sitovuus)

-Sitovinta on vauvan kanssa, ja suhtaudun vauvavuoteen poikkeustilana ja omanlaisenaan elämyksenä

-Matkustan miehen ja kaverien kanssa ilman lapsia pieniä reissuja

-Jos matkustan lasten kanssa en odota reissulta mitään muuta kuin että lapsilla on hauskaa ja että minun ja miehen ei tarvitse tehdä ruokaa. Kaikki muu on extraa.

-Tapaan kavereita enimmäkseen ilman lapsia, jos lapset mukana, en odota että voisin jutella tms. Nämä tapaamiset ovat lähinnä sitä varten että lapset saa ikäistään seuraa ja äidit pääsee pois kotoa.

-Mies on ollut pitkään hoitovapaalla ja on tasaveroinen vanhempi

-Minulla on omia menoja ja harrastus, jossa käyn 2 kertaa viikossa, joskus useamminkin (ks.yllä).

-Lapseni tekevät minut niin onnelliseksi, että pystyn helposti hyväksymään rasittavat hetket ja sitovuuden (tarkoitan lähinnä sitä, että sitovuus ym. on niin täysin sen arvoista, että minulla on nämä tyypit).

Vierailija kirjoitti:

Jep, pelkäsin juuri tuosta syystä ihan hulluna saavani vammaisen lapsen ennen kuin olin yhtään saanut, tiesin jo silloin, että vain tietämällä tilanteen olevan muutaman vuoden kestävä, oletettavasti jaksan sen läpi. Olen jaksanut jo kohta kolme vuotta ja vasta nyt alkaa todella uuvuttaa. Ap

Hei, sä alat olla jo voiton puolella! Muistan kun mun lapsi oli 4-vuotias ja me oltiin ekaa kertaa yhdessä lounastamassa jonkun shoppailureissun jälkeen. Syötiin  ihan oikeaa ruokaa jossain Stockan kahvilassa ja keskusteltiin. Oi se oli ihana hetki, kun tajusin, että mulla alkaa olla kivaa oman lapsen kanssa ja me voidaan keskustella! 

Tuli mieleen vaan, puhutaan miehen kanssa kotona englantia silloin, kun aihe on joku, mikä ei lasten korville sovi tai niiden ei tarvi tietää.

Luonnistuu tälläisiltä typeriltä vanhemmilta, mutta tokkopa wt teiniäideiltä..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..

Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?

Minua ihmetyttää aina kuulla vanhempien vakuutteluja siitä, miten kaikki on vain asenteesta kiinni, eikä minkään tarvitse muuttua. En tiedä, minkälaista sinun arkesi oli ennen lasten hankkimista, mutta en minä ainakaan voisi tehdä lapsen kanssa likimainkaan kaikkia asioita, joita nykyisin teen.

Mitä ihmettä muka ei voi tehdä lapsen kanssa?

Eikö sinulla ollut mitään harrastuksia tai iltamenoja? Ehkä jos on elänyt, töiden jälkeen kotiin ja loppuilta kotiaskareissa -elämää, sitten voi jatkaa entisenkaltaista elämään mutta minä voinut. Harrastin ennen erästä joukkuelajia ja lauloin kuorossa, niihin ei voi ottaa lapsia mukaan. Paitsi että harjoitukset päättyvät lapselle aivan liian myöhään, ei pieni lapsi myöskään jaksa olla paikoillaan ja hiljaa 1-2 tuntia. Ja siitä taas olisi kärsinyt paitsi minun keskittymiseni, myös harrastuskaverien. Käytiin ennen kavereiden kanssa myös spontaanisti töiden jälkeen kahvilla tai yhdellä oluella, joskus syömässä tai elokuvissa. En minä nauti kaverin kanssa rauhallisesta hetkestä jos 2-vuotias vaatii jatkuvaa huomiota. Kävin ennen myös paljon teatterissa ja konserteissa, välillä hyvinkin lyhyellä varoitusajalla ja sanomattakin on selvää ettei lasten kanssa voi sinne mennä.

Lasten kanssa voi toki käydä muiden lapsellisten kanssa leikkipuistossa tai kylässä tai lapsille sopivissa jutuissa mutta kyllä se elämän spontaanius on lähes täysin kadonnut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sotkua on ja siivoan päivittäin neljä ateriaa, imuroin ja järkkään leluja monta tuntia, ulkoillaan ja käydään kaupassa ( otan aina yhden pienemmän tai muutaman isomman mukaan) ja miehen kanssa päästään kaupoille joskus, kun mummu vahtii tai osa lapsista mummulla tai vaarilla.

Ei tää nyt kovin hankalaa ole.

Meillä on selvästi vähän erilaiset standardit ja odotukset elämältä.

Nii, mulla on 5 lasta, työpaikka, siisti koti, luen, täytän ristikoita, ulkoilen, retkeillään, harrastan miehen kanssa seksiä, katson dokumentteja.. Mitä voisin toivoa lisää?

Lähinnä viittasin tuohon, että töiden jälkeen siivoat ja järjestelet muiden sotkuja useita tunteja päivässä, ja kauppaan pääseminenkin on organisointia vaativa operaatio. Minulle tuollainen ei kelpaisi millään, mutta hyvä tietysti jo lastenkin hyvinvoinnin kannalta, että sinä olet tyytyväinen.

En töiden jälkeen, kun ennen töitä, Töiden jälkeen meen nukkumaan. Eikä meillä organisoida, pistetään takit päälle ja mennään autoon ja kauppaan. Ehkä kauppalapun teen ( jeah tiedän, vaikeaa)

Mikäs sulle kelpais, tyhjä elämä joka pyörii oman navan ympärillä. Onnea sulle.

Asenteesi on kyllä aika järkyttävä äidiksi. Mitä jos joku omista lapsistasi onkin vapaaehtoisesti lapseton, joka ei halua itselleen samanlaista kohtaloa kuin sinulla on? Mistä silloin ammennat empatian ja kyvyn tukea häntä? Vai teetkö suorilta perinnöttömäksi, koska hän haluaa elämältä enemmän?

No sulla ainakin on asenne kohdillaan.

Mulla on tää mun elämä johon olen tyytyväinen. Ap oli ihminen jolla oli lapsi, mutta hän on hyvin katkera...

...ja yhtäkkiä mä keskustelenkin jonkun lapsettoman kanssa...?

Ap on hankkinut lapsen, ja nyt on onneton, komnenttini oli tarkoitettu hänelle.

Mitkään vitun lapsettomat ei kiinnosta. Aivan sama.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..

Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?

No kun ei voi. Ei voi edes mennä suihkuun ja meikata rauhassa, lasta on vahdittava koko ajan ja siivottava sotkuja, joita perässään tulee. Kylään jos menee, ei voi keskittyä keskustelemaan ollenkaan koska lasta on vahdittava ja viihdytettävä. Ehkä sulla on passiivinen lapsi, joka menee siinä sivussa kuin joku asuste. Ap

Eikö lasta voi ottaa mukaan suihkuun? =O Eikö sotkujen voi antaa olla ja siivota esim. kerran viikossa? Eikö kylässä lasta voi pitää vierellä? Minulla ei ole vielä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sotkua on ja siivoan päivittäin neljä ateriaa, imuroin ja järkkään leluja monta tuntia, ulkoillaan ja käydään kaupassa ( otan aina yhden pienemmän tai muutaman isomman mukaan) ja miehen kanssa päästään kaupoille joskus, kun mummu vahtii tai osa lapsista mummulla tai vaarilla.

Ei tää nyt kovin hankalaa ole.

Meillä on selvästi vähän erilaiset standardit ja odotukset elämältä.

Nii, mulla on 5 lasta, työpaikka, siisti koti, luen, täytän ristikoita, ulkoilen, retkeillään, harrastan miehen kanssa seksiä, katson dokumentteja.. Mitä voisin toivoa lisää?

Lähinnä viittasin tuohon, että töiden jälkeen siivoat ja järjestelet muiden sotkuja useita tunteja päivässä, ja kauppaan pääseminenkin on organisointia vaativa operaatio. Minulle tuollainen ei kelpaisi millään, mutta hyvä tietysti jo lastenkin hyvinvoinnin kannalta, että sinä olet tyytyväinen.

En töiden jälkeen, kun ennen töitä, Töiden jälkeen meen nukkumaan. Eikä meillä organisoida, pistetään takit päälle ja mennään autoon ja kauppaan. Ehkä kauppalapun teen ( jeah tiedän, vaikeaa)

Mikäs sulle kelpais, tyhjä elämä joka pyörii oman navan ympärillä. Onnea sulle.

Asenteesi on kyllä aika järkyttävä äidiksi. Mitä jos joku omista lapsistasi onkin vapaaehtoisesti lapseton, joka ei halua itselleen samanlaista kohtaloa kuin sinulla on? Mistä silloin ammennat empatian ja kyvyn tukea häntä? Vai teetkö suorilta perinnöttömäksi, koska hän haluaa elämältä enemmän?

No sulla ainakin on asenne kohdillaan.

Mulla on tää mun elämä johon olen tyytyväinen. Ap oli ihminen jolla oli lapsi, mutta hän on hyvin katkera...

...ja yhtäkkiä mä keskustelenkin jonkun lapsettoman kanssa...?

Ap on hankkinut lapsen, ja nyt on onneton, komnenttini oli tarkoitettu hänelle.

Mitkään vitun lapsettomat ei kiinnosta. Aivan sama.

Vastaisitko kysymykseen, joka sinulle esitettiin, kiitos. :)

Miehen kanssa englantia puhutaan tarvittaessa kyllä ja ollaan muuten akateemisia että onnistuu kyllä. Enkä ole nuori edes. Jaa että parivuotias mukaan suihkuun liukastumaan ja ei todellakaan pysy kylässä vieressä, ei ole mikään tatti.

Mutta on tässä mulla selvää ylirasittumista ja asenneongelmia kun jopa pukeutuminen sillonkin kun olen lähdössä yksin ulos rasittaa kamalasti. Ehkä syynä on tukiverkostojen puute ja se että mies on usein illat töissä. Ap

...ja siivota kerran viikossa? Talo on puolessa päivässä kuin pommin jäljiltä jos ei ihan jatkuvasti järjestele! Ap

Minua ihmetyttää pikemminkin, miten kukaan kestää tuollaista. Ihminen on kai oikeasti tosi sopeutumiskykyinen, kun on pakko.

Vaimo hoitaa, kun itse tarvitsen paljon enemmän vapaata aikaa ja hiljaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vaimo hoitaa, kun itse tarvitsen paljon enemmän vapaata aikaa ja hiljaisuutta.

Halusiko vaimo enemmän niitä lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyaikana hyvään vanhemmuuteen tuntuu joidenkin mielestä kuuluvan läsnäolo lapsille kivana viihdetoimistona koko valveillaoloaika. Toki osa vanhemmista pitää päänsä, ja kasvattaa lapsistaan itsenäisesti toimivia yksilöitä, jotka osaavat esim. syödä, mennä nukkumaan ja viihdyttää itseään ilman järkyttävää showta. Joissakin lapsiperheissä eivät aikuiset vieraatkaan saa sanansijaa, kun lapset vaativat jatkuvaa huomiota. Oksettavin esimerkki oli kyllä se, kun 4-vuotiaalle päivänsankarille raahattiin potta keskelle olohuonetta ja vieraiden edessä sitten väännetään tortut. Mukavaa vetää täytekakkua paskan hajussa. Suhteellisuuden taju tuntuu olevan hukassa, kun pyritään miellyttämään jälkikasvua kaikin mahdollisin tavoin.

Ennen lapsia vahtivat esimerkiksi isommat lapset tai vanhukset, ja vanhemmat keskittyivät tuottavaan työhön esim maatiloilla. Ennen lapsia kasvatettiin yhteisöissä, nykyään äidit kökkivät kotona ja tuntevat syyllisyyttä, kun yksinäisyys, puntissa roikkuva ipana ja jatkuvat kotityöt eivät olekaan niin auvoista elämää. Vika ei ole äidissä, joka ahdistuu, vaan yhteiskunnan rakenteissa, jotka eristävät äidit ja lapset pois yhteisöstä, joka on hajaantunut ties minne. Tilanne on luonnoton, tosin niin on moni muukin nyky-yhteiskunnan ilmiö.

Perheessä myös vanhemmilla tulisi olla oikeus omaan rauhaan ja omiin mielenkiinnonkohteisiin. Nykyajan vanhemmuudesta on tehty niin vaativaa, että yhä useampi valitsee lapsettomuuden, kun koetaan, että taloudelliset ja henkiset resurssit eivät riitä. Lastenkasvatukseen liittyvä ohjetulva ja vaatimukset tuntuvat saavuttavan ne liiankin tunnolliset vanhemmat, jotka sitten ahdistuvat, kun pelkäävät hysteerisesti tekevänsä jotakin väärin eivätkä enää uskalla huomioida omaa tai puolison jaksamista ja tunteita. Ne vanhemmat, jotka oikeasti laiminlyövät lapsiaan, eivät näitä ohjeita juuri taida lukea.

Toisaalta vielä 1990-luvullakaan ei ymmärretty, mikä merkitys turvallisella varhaislapsuudella ja lapsen tarpeisiin vastaamisella on. Silloin vanhemmat osasivat kyllä ottaa omaa aikaa, eikä lapsia otettu syliin joka itkusta ja mielipahasta, mutta seuraukset eivät ole kaikilta osin kovin positiiviset. Aika moni ikäisistäni kokee, että onnllisesta ja kivasta lapsuudesta huolimatta jäi kuitenkin jotakin määrittelemätöntä vaille, ja esimerkiksi ahdistuneisuus on nykyisten pari kolmikymppisten keskuudessa tosi yleistä.

Mielestäni se, että vanhemmilta vaaditaan todella paljon, on vain ja ainoastaan oikein. Siitä kun ei ole kellekään mitään haittaa, ettei synny, mutta siitä on, että äidillä on suuri oman ajan ja vapauden tarve ja lapsen kanssa oleminen stressaa.

Lasten tarpeisiin emotionaalisella tasolla vastaaminen ei mielestäni ole sama asia kuin viihdetoimistona toimiminen. Ei lapsi ole koko ajan sellaisen tunnemyrskyn vallassa, että hän tarvitsisi aikuista jokaiseen hetkeensä turvaksi. Joissakin perheissä monet arkiset arkareet esimerkiksi nukkumaanmeno ovat ihmeellistä venkoilua lapsen halutessa sitä, tätä ja tuota, kun taas toisissa perheissä taas homma hoituu ilman jatkuvaa säätämistä, esimerkiksi iltasadun lukemisella ja halilla. Kaikesta arjen toiminnasta tulee aikaavievää, kun lapsi ei kestä hetkeäkään yksinoloa tai kykene toimimaan itsenäisesti ruokailujen, pukemisten, leikkien yms. suhteen. Niiden sopivasti itsenäisten ja ei-niin-huomiohakuisten lasten kanssa on perheen ulkopuolisenkin aikuisen aivan hemmetin paljon mukavampi viettää aikaa.

Mielestäni on kyllä hemmetin surullista, että biologisessa mielessä niinkin tavanomaisesta asiasta kuin lisääntyminen ja jälkeläisten hoivaaminen saadaan aikaiseksi sellainen vaatimusten savotta, että ilmeisesti jokaisen vanhemmaksi pyrkivän pitäisi suorittaa ensin kiintymyssuhteiden syventävät opinnot sekä pistää kaikki omat halut ja toiveet vuosiksi telakalle, jotta jälkikasvu ei joudu aikuisena vuosien terapiakierteeseen. Todennäköisesti jokainen vanhempi tekee oman jälkikasvunsa kasvatuksessa virheitä, jotka näkyvät meissä sitten aikuisina. Ei meistä täydellisiä tule, vaikka kuinka meitä kasvatettaisiin oppikirjojen mukaan. Ihmisen elämään kuuluu tuskallisia tunteita, mikä pyritään tässä länsimaisessa elämäntavassa kieltämään.

Sitä paitsi pieni lapsi kyllä aistii aivan varmasti vanhempiensa ahdistuksen, väsymyksen ja pakotetun läsnäolon, ja ahdistuu ehkä siitä itsekin, joten totaalinen vanhemman emootioiden ja toiveiden sivuuttaminen ei pidemmän päälle toimi. Ne väsymyksen ja turhautumisen tunteet voivat iskeä päälle sellaisellekin ihmisille, joka on kovasti lasta halunnut. Nykyäiti on luonnottomassa kuplassa jälkikasvunsa kanssa, ja moni reagoi siihen niillä väsymyksen tunteilla. Silloin on ehkä ihan tervettä hyväksyä omat voimavarat sellaisina kuin ne nyt sattuvat olemaan, ja toivottavasti löytää helpotusta tilanteeseen, vaikka optimaalinen kiintymyssuhde lapseen toimisikaan 24/7 vuodesta toiseen.

Ap vaikuttaa minusta väsyneeltä. Hän tarvitsee lepoa ja tuuletusta arkeen, mutta valitettavasti sitä on varmasti melko hankala järjestää, jos turvaverkot ovat heikot. Tsemppiä! :)