Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten te muut kestätte psyykkisesti pikkulapsen sitovuuden?
05.12.2016 |
En usko että kaikki ahdistuvat siitä niin paljon kuin minä, siis siitä, ettei mitään voi tehdä vapaasti ja spontaanisti ja rauhassa ilman erityisjärjestelyjä. Vika on siis minussa, miten voisin oppia kestämään tätä paremmin?
Kommentit (247)
OLDschoolDAD kirjoitti:
Meillä 0kolme ja puolivuotias osaa muun muassa: pukea itse (myös ulkovaatteet), syödä, laittaa voileipää, mennä vessaan potalle, istua hiljaa konsertissa, istua asiallisesti ravintolassa, kiivetä itse auton turvaistuimeen, auttaa ottamaan pyykit koneesta ja ripustaa ne telineeseen (hyvin söpöä), kerätä oma aloitteisesti roskia lattialta ja viedä roskikseen, auttaa kaupassa kun hänelle sanoo mitä tarvitaan jne. jne.
Miksikö? No koska tällaisiin on annettu tilaisuus ja vähän ylimääräistä aikaa jo parivuotiaasta asti. Oma aloitteisuutta on myös odotettu. Tottakai esimerkiksi ekat pukemiset kesti aika kauan, mutta nyt se laittaa haalarit lattialle ja sujahtaa niihin sillä aikaa kun isä solmii kengännauhat.
Kyllä se arjen vaikeus on osittain myös itsestä kiinni. Anteeksi nyt vaan.
Taidan myös olla vanhaa koulukuntaa ja lapsetkin ovat jo teinejä.
Meillä on kaksi lasta pienellä ikäerolla ja yhdyn edelliseen mielipiteeseen täysin.
Vanhemmuus on vaivannäköä ja vastuunkantamista, mutta kun hoitaa hommansa, siitä hyötyvät kaikki. Etenkin lapset, mutta on myös vanhemmille kivaa, kun on nähnyt vaivaa erilaisten asioiden kanssa jälkikasvunsa kanssa ja huomaa, että ravintolassa on kiva syödä pikkulastenkin kanssa, päivä laskettelurinteessä on kaikille hauskaa, voi reissata ja harrastaa ja koti-elämäkin on oikein antoisaa, kotihommat sujuvat, suihkuun pääsee halutessaan, ruokaa ehtii laittaa ja aterioilla on oikein mukavaa.
Mutta tämä vaatii todella sitä vaivannäköä, lapset otetaan mukaan ja huomioidaan, tehdään yhdessä tavallisia arjen juttuja.
Huomasin lasten ollessa ihan pieniä, että kun saavat tarpeeksi huomiota ja hellyyttä ja vastakaikua, eivät kiehnäkään koko ajan minussa tai isässään kiinni, vaan touhuilevat välillä omiaankin, tietävät kyllä vanhemman olevan taas saatavilla jos on tarvis.
Yhdessä välissä meillä oli kolme moppia, yksi vanhemmalle ja yksi molemmille lapsille, kyllähän moppaukseen meni aikansa, mutta tuli tehtyä. Muita juttuja olivat 'imuriratsastus' ja yhdessä tiskaaminen ja pyykkien viikkaus ja pölyhuiskiakin oli useampia...
Ehkä kaikki nämä kotityöt tulevat taas yhtä kovaan huutoon, kun teini-ikä hieman helpottaa. Se on oma juttunsa sekin, omalla tavallaan ihanaa tämäkin, eikä vaivannäkö ja vastuu katoa mihinkään tässäkään vaiheessa, muuttaa vain ilmenemismuotoaan.
En ole jäänyt äitinä mistään paitsi. Olen lukenut kirjoja, opiskellut toisen korkeakoulututkinnon, jatko-opinnot väikkyvät yhä mielessä, ollaan asuttu ulkomaille, olen ehtinyt lenkille ja zumbaan, olen rempannut taloa ja myllännyt pihaa. Ja ennenkaikkea viettänyt aikaa lasten kanssa, saanut jakaa lasteni kanssa sen ihmeen, kun vauvoista on kasvanut äitiään pitempiä teinejä. Ja nyt näen kuinka hiljalleen itsenäistyvät aikuisiksi, olemme osa elämän kiertokulkua.
Mitä kaikkea minun olisi pitänyt tehdä vielä lisäksi, eikö tämä ole minun elämääni?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pikkulapsiaika on ohi vilauksessa. Sitten sinua ahdistaa se ettet osannut arvostaa sitä silloin kun sitä elit. Seuraavaksi voitkin agstata teiniajan vaikeutta ja lapsen hirveyttä. Kun hän lopulta lähtee pesästä pohdiskelet, miten se teini-ikä vilahtikin nopeasti ohi ja nyt lapsi on itsenäinen aikuinen kera oman elämän.
Tätä taktiikkaa voi soveltaa koko elämään muutenkin kunnes lopulta kuolinvuoteella saa tajuta ettei koskaan elänyt omaa elämäänsä silloin kun se tapahtui.
Minä ahdistuin myös. Koska en ikinä oppinut olemaan ahdistumatta, en osaa antaa mitään muuta neuvoa kuin sen, että yritä vain sietää tuota muutama vuosi. Lapsi kasvaa ja sitten elämä helpottuu.
Kannattaa myös unelmoida paljon. Unelmat kantavat tympeän arjen läpi. Nyt kun lapset ovat aikuisia, olen alkanut toteuttaa niitä omia haaveita, joita hellin monta vuotta - matkoja, elämyksiä ym. Elämä tuntuu mukavalta, on kuin olisin herännyt koomasta. Onni on, jos on hyvä kumppani, jonka kanssa voi unelmat ja aikuisen tulevaisuuden jakaa! Unelmoikaa yhdessä.
Tätä on mahdotonta selittää niille, joille lapsiperhearki on mukavaa, he eivät voi koskaan tätä ymmärtää. Siksi ei kannata edes yrittää. Parempi sinnitellä hiljaa itsekseen ja vaalia unelmiaan.
Lapsiperheihmiset eivät myöskään pysty käsittämään, että vanhempi todella rakastaa lapsiaan, vaikka ei olekaan nauttinut lapsiperhe-elämästä. Näin kuitenkin on. Lapset ovat meille rakkaita ja tärkeitä, mutta on ihanaa kun he ovat nyt jo aikuisia.
Yritä ap jaksaa! Keskity tulevaisuuteen ja muista, että keski-iässä voit aloittaa ihan uudenlaisen elämän.
Vierailija kirjoitti:
Minä ahdistuin myös. Koska en ikinä oppinut olemaan ahdistumatta, en osaa antaa mitään muuta neuvoa kuin sen, että yritä vain sietää tuota muutama vuosi. Lapsi kasvaa ja sitten elämä helpottuu.
Kannattaa myös unelmoida paljon. Unelmat kantavat tympeän arjen läpi. Nyt kun lapset ovat aikuisia, olen alkanut toteuttaa niitä omia haaveita, joita hellin monta vuotta - matkoja, elämyksiä ym. Elämä tuntuu mukavalta, on kuin olisin herännyt koomasta. Onni on, jos on hyvä kumppani, jonka kanssa voi unelmat ja aikuisen tulevaisuuden jakaa! Unelmoikaa yhdessä.
Tätä on mahdotonta selittää niille, joille lapsiperhearki on mukavaa, he eivät voi koskaan tätä ymmärtää. Siksi ei kannata edes yrittää. Parempi sinnitellä hiljaa itsekseen ja vaalia unelmiaan.
Lapsiperheihmiset eivät myöskään pysty käsittämään, että vanhempi todella rakastaa lapsiaan, vaikka ei olekaan nauttinut lapsiperhe-elämästä. Näin kuitenkin on. Lapset ovat meille rakkaita ja tärkeitä, mutta on ihanaa kun he ovat nyt jo aikuisia.
Yritä ap jaksaa! Keskity tulevaisuuteen ja muista, että keski-iässä voit aloittaa ihan uudenlaisen elämän.
Hyvä kirjoitus. 👍🏻
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pikkulapsiaika on ohi vilauksessa. Sitten sinua ahdistaa se ettet osannut arvostaa sitä silloin kun sitä elit. Seuraavaksi voitkin agstata teiniajan vaikeutta ja lapsen hirveyttä. Kun hän lopulta lähtee pesästä pohdiskelet, miten se teini-ikä vilahtikin nopeasti ohi ja nyt lapsi on itsenäinen aikuinen kera oman elämän.
Tätä taktiikkaa voi soveltaa koko elämään muutenkin kunnes lopulta kuolinvuoteella saa tajuta ettei koskaan elänyt omaa elämäänsä silloin kun se tapahtui.
Ootko ammattivalittaja?
Monet nykyään elävät vain itselleen kunnes saavat lapsia. Sitten tuleekin shokkina, että maailmassa pitää huolehtia jostakusta muusta kuin itsestä. Sama koskee nykyajan parisuhteita, joissa kumppanista ei kyetä aidosti välittämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen (vielä esim. 1990-luvulla?) se oli luultavasti paljon helpompaa kun ei ollut niin helevetisti muuta paljon hauskempaa ja antoisampaa tekemistä?
Huonosti jaksan. Luokaa mulle uskoa että tää helpottaa joskus, pliis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odotan kyllä kovasti aikaa jolloin lapsen voi jättää huoletta yksin kotiin. Siihen menee aikaa vielä monta vuotta.
Tuo oli minullakin ahdistavin asia pikkulapsiarjessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huonosti jaksan. Luokaa mulle uskoa että tää helpottaa joskus, pliis.
Lapset kasvaa koko ajan, sen myötä se helpottaa! Ellet hanki lisää lapsia ja kaikki alkaa alusta 😅
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..
Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?Minua ihmetyttää aina kuulla vanhempien vakuutteluja siitä, miten kaikki on vain asenteesta kiinni, eikä minkään tarvitse muuttua. En tiedä, minkälaista sinun arkesi oli ennen lasten hankkimista, mutta en minä ainakaan voisi tehdä lapsen kanssa likimainkaan kaikkia asioita, joita nykyisin teen.
Mitä ihmettä muka ei voi tehdä lapsen kanssa?
Luontokuvausta, jossa kytätään kohdetta esimerkiksi 20h yhtä soittoa. Vaelluksia sademetsissä, retkiä tulivuorille jne.
Nippanappa. Arki menee, mutta nyt lomalla hajoaa pää, vaikka kaikkea kivaa tehdäänkin. Lapsen kaverit on myös lomalla / reissussa, mökeillä tms joten on kokoajan vailla seuraa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonosti jaksan. Luokaa mulle uskoa että tää helpottaa joskus, pliis.
Lapset kasvaa koko ajan, sen myötä se helpottaa! Ellet hanki lisää lapsia ja kaikki alkaa alusta 😅
En mene siihen halpaan että kaksi lasta menee siinä missä yksikin. Ei, sitten on tuplaten työtä ja kaikki se kura vauva-ajasta lähtien alkaa alusta. Hienoa seurata tuon ainokaisen kasvua, tietäen ettei enää ikinä ole noin pientä omaa lasta talossa.
Vierailija kirjoitti:
Tuo oli minullakin ahdistavin asia pikkulapsiarjessa.
sama täällä
Ahdistaa kun ei vessassakaan saa käydä rauhassa.
Alue: Aihe vapaa
Entinen adoptiolapsi teki Youtubeen avautumis videon. Kiitti elämästään ja myönsi olleensa turvassa adoptiovanhempien luona koki silti olevansa irtolainen. Kuulemma aika yleinen tunne sijoitetuilla lapsilla.Kasvoin itse piilojuopon äidin rinnalla.Purki pahaa oloaan päihteisiin.Koko kommentti edustaa toksisuutta.Niin kauan kun nainen joutuu kantamaan lasta päätösvalta pysyy naisella. Adoption jälkeenkin hormonit voivat aiheuttaa masennusta ja psykoosin.