Miten te muut kestätte psyykkisesti pikkulapsen sitovuuden?

Kyllä se montakin ahdistaa, et ole ainoa. Nykyisin tällaisesta vain puhutaan vapaammin. Luulen, että sellainen omaa työtä arvostava asenne voisi tuottaa tulosta. Eli toisin kuin usein sanotaan, kyllä se vanhemmuus vaatii paljon ja kun vaatimukset täyttää, saa olla itsestään rehellisesti ylpeä! En ymmärrä tällaista ajattelutapaa, että Tosi Nainen hoitaa kymmenen lasta siinä kun käy akateemisissa töissä, pitää ulkonäöstään huolta, vaalii parisuhdetta, harrastaa kulttuuria, hoitaa kotityöt viimeisen päälle ja sanoo, että "eihän tässä mitään, jaksan vielä enemmänkin". Siis toki kiva jos jaksaa, mutta ihan turha on katsoa ketään nenänvarttaan pitkin ja jaotella äitejä niihin Tosi Naisiin ja joihinkin luusereihin. Jokaisen lapsen hoitaminen on mittaamattoman arvokasta työtä. Ja työssä voi väsyä ja tuntea itsensä riittämättömäksi ja olla silloin itselleen armollinen.

En kestäkään, ja siksi en ole lapsia hankkinut.

Itsetuntemus on tosi hieno ominasuus, joka säästää monelta murheelta.

Onko vaihtoehtoja?

Vanhemmuuteen kasvaa. tai sitten ei.

Vierailija kirjoitti:

En kestäkään, ja siksi en ole lapsia hankkinut.

Itsetuntemus on tosi hieno ominasuus, joka säästää monelta murheelta.

Tein saman ratkaisun. Pidän lapsista, mutta en ikimaailmassa pystyisi elämään lapsiperheellisen elämää.

Vierailija kirjoitti:

Onko vaihtoehtoja?

Vanhemmuuteen kasvaa. tai sitten ei.

Totta kai on vaihtoehto. Ei lapsia ole pakko hankkia.

Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..

Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..

Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?

Minua ihmetyttää aina kuulla vanhempien vakuutteluja siitä, miten kaikki on vain asenteesta kiinni, eikä minkään tarvitse muuttua. En tiedä, minkälaista sinun arkesi oli ennen lasten hankkimista, mutta en minä ainakaan voisi tehdä lapsen kanssa likimainkaan kaikkia asioita, joita nykyisin teen.

Yleensä kestän hyvin, ja nautin äitiydestä. Lapset voi kyllä ottaa mukaan melkein kaikkeen, kun vähän vaan sumplii.

Mutta juuri nyt on joku omituinen vaihe, missä koen, että olen liian sidottu tähän ja olen vähän katkera miehelle, joka paljon jouhevammin löytää aina ajan itselleen ja omille hommilleen.

Sori ohis, mutta. Mua aina naurattaa nää lapsettomat, jotka tulevat vanhemmuuteen liittyviin ketjuihin kommentoimaan että teinpä hyvän valinnan kun mulla ei ole lapsia. Hyvä että olette tyytyväisiä elämäänne mutta kun vastauksenne eivät millään lailla vastaa aloittajan kysymykseen :D

itsekin lapseton

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..

Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?

No kun ei voi. Ei voi edes mennä suihkuun ja meikata rauhassa, lasta on vahdittava koko ajan ja siivottava sotkuja, joita perässään tulee. Kylään jos menee, ei voi keskittyä keskustelemaan ollenkaan koska lasta on vahdittava ja viihdytettävä. Ehkä sulla on passiivinen lapsi, joka menee siinä sivussa kuin joku asuste. Ap

Vierailija kirjoitti:

Sori ohis, mutta. Mua aina naurattaa nää lapsettomat, jotka tulevat vanhemmuuteen liittyviin ketjuihin kommentoimaan että teinpä hyvän valinnan kun mulla ei ole lapsia. Hyvä että olette tyytyväisiä elämäänne mutta kun vastauksenne eivät millään lailla vastaa aloittajan kysymykseen :D

itsekin lapseton

Lasten hankkiminen on edelleen niin itsestäänselvä asia, että on syytä tuoda esiin myös mahdollisuus sihen, ettei lasta hanki ollenkaan. Nämä ovat monelle tärkeitä kommentteja, vaikka niistä ei aloittajalle hyötyä olekaan. Itsekin nuorena, konservatiivisen kasvatuksen saaneena ja epävarmana hyödyin paljon siitä, että sain kuulla ihmisistä, jotka ovat valinneet lapsettomuuden. Muistan hyvin, minkälainen oivallus oli tajuta, että tosiaan, lapsia ei ole mikään pakko hankkia.

Vaikeaahan se on. Mulla on pieni vauva, josta olen usein yötä päivää vastuussa yksin isän ollessa poissa. Raskasta on ja välillä vaan purskahdan itkuun kun saan sen vihdoin päiväunille. Luotan siihen, että jossain vaiheessa helpottaa ja että toisaalta itsekin oppisin relaamaan. Haluaisin olla superäiti:(

En ole ihan samaa mieltä, että nykyään puhutaan vapaammin. Männävuosikymmeninä on ollut itsestään selvää, että on aikuisten ja lasten maailma, eikä kukaan huoltaja pysy järjissään, jos ei pääse liikkumaan aikuisten puolella lainkaan. Olen liittynyt uusperheen kautta sukuun, jossa on selvää, että aikuisilla on omat menonsa, ja toiset tulevat isoenoa myöten hätiin, jotta se aikuisuudentunne äideillä säilyy.

Ihailen tuota sukurakkautta ihan täysillä. Ei siellä välttämättä olla epäsuomalaisen läheisissä väleissä muuten, vaan tietty kohtelias etäisyys pyritään säilyttämään henkisesti. Mutta sosiaalisesti ollaan aina saatavilla. Kun itse olen ollut oman lapsen kanssa aiemmassa suhteessa pelkästään miehen kanssa vastuussa ilman mitään hoitoapua, niin kyllähän se söi sekä suhdetta että sen osapuolia. Siihen ei tarvittu suurensuuria vastoinkäymisiä lisäksi, niin kivillä oltiin.

Omalta kohdaltani kysymys on älytön. Ihan samalla tasolla kuin: "Miten kestät vasemman jalkasi sitovuuden?" Siis pakko ostaa aina myös vasemman jalan kenkä, välillä vasemman jalan varvas osuu kiveen, välillä vasenta jalkaa särkee ja sen sukkakin haisee jne. jne. jne......  Eroonhan jalasta on vaikea päästä ja se on pakko ottaa kaikkialle mukaan.

Kun sanotaan elämän olevan valintoja se on paljon syvällisempi toteamus kuin mitä pinnalta näyttää. Myös se ahdistuminen lapsen "sitovuudesta" on valinta.

Minä kestin sen siten, että tiesin sen olevan väliaikaista. En tiedä, miten vammaisten lasten vanhempien päät kestävät, kun tietävät, että vastuu ja huolehtiminen eivät lopu koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä kestin sen siten, että tiesin sen olevan väliaikaista. En tiedä, miten vammaisten lasten vanhempien päät kestävät, kun tietävät, että vastuu ja huolehtiminen eivät lopu koskaan.

Jep, pelkäsin juuri tuosta syystä ihan hulluna saavani vammaisen lapsen ennen kuin olin yhtään saanut, tiesin jo silloin, että vain tietämällä tilanteen olevan muutaman vuoden kestävä, oletettavasti jaksan sen läpi. Olen jaksanut jo kohta kolme vuotta ja vasta nyt alkaa todella uuvuttaa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..

Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?

Minua ihmetyttää aina kuulla vanhempien vakuutteluja siitä, miten kaikki on vain asenteesta kiinni, eikä minkään tarvitse muuttua. En tiedä, minkälaista sinun arkesi oli ennen lasten hankkimista, mutta en minä ainakaan voisi tehdä lapsen kanssa likimainkaan kaikkia asioita, joita nykyisin teen.

Mitä ihmettä muka ei voi tehdä lapsen kanssa?

Koko ajan se vapaus taas lisääntyy, sillä siitä selviää. Meillä on 1,5-vuotias joka juuri oppi syömään ja juomaan itse, sen kun vain lykkää syötävät nenän eteen. "Vapauteni" on siis lisääntynyt noin tunnilla päivässä kun ei tarvitse nököttää sitä varttia 4-5 kertaa päivässä syöttämässä lasta. Mutta istun siinä silti vieressä höpisemässä tai vähintään olen tietenkin samassa huoneessa, ja ihan mielelläni. Voin nyt juoda kahvia tai lukea lehteä sen ajan mikä ennen kului syöttämiseen. Ja minä olenkin kotihiiri joka nauttii rutiineista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos vaikka lakkaat kierimästä siinä paskassa ja huomaat, että vauvan ja lapsen kanssa voi tehdä ihan samoja asioita. Kapakkaan et voi mennä tai ampua pingispalloja reijästä olkkarin pöydällä, mut voit pakata lapsen mukaan, mennä ravintolaan, kylään, museoon, kauppaan..

Ei multa ole jäänyt mitään tärkeää tekemättä. Ehkä sulla on vaan asenteessa vikaa?

Minua ihmetyttää aina kuulla vanhempien vakuutteluja siitä, miten kaikki on vain asenteesta kiinni, eikä minkään tarvitse muuttua. En tiedä, minkälaista sinun arkesi oli ennen lasten hankkimista, mutta en minä ainakaan voisi tehdä lapsen kanssa likimainkaan kaikkia asioita, joita nykyisin teen.

Mitä ihmettä muka ei voi tehdä lapsen kanssa?

Esim mennä salille kun lapsi on kipeä, niin ei voi viedä lapsiparkkiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sori ohis, mutta. Mua aina naurattaa nää lapsettomat, jotka tulevat vanhemmuuteen liittyviin ketjuihin kommentoimaan että teinpä hyvän valinnan kun mulla ei ole lapsia. Hyvä että olette tyytyväisiä elämäänne mutta kun vastauksenne eivät millään lailla vastaa aloittajan kysymykseen :D

itsekin lapseton

Lasten hankkiminen on edelleen niin itsestäänselvä asia, että on syytä tuoda esiin myös mahdollisuus sihen, ettei lasta hanki ollenkaan. Nämä ovat monelle tärkeitä kommentteja, vaikka niistä ei aloittajalle hyötyä olekaan. Itsekin nuorena, konservatiivisen kasvatuksen saaneena ja epävarmana hyödyin paljon siitä, että sain kuulla ihmisistä, jotka ovat valinneet lapsettomuuden. Muistan hyvin, minkälainen oivallus oli tajuta, että tosiaan, lapsia ei ole mikään pakko hankkia.

Miten ihminen, joka vähänkään on viitsinyt tutustua oman päänsä sisältöön, voi pitää itsestäänselvänä lasten hankintaa vuonna 2016? Kyllä jokaisen pitäisi tuntea itsensä sen verran hyvin ettei voi tulla yllärinä ettei ole pakko lapsia hankkia jos jo ajatus tuntuu itsestä vieraalta tai vastenmieliseltä.