Eroaisitko tilanteessani?

Olen jo itse niin sokeutunut ja turtunut ja tottunut elämääni, että en oikein tiedä mitä pitäisi tehdä. Olen kahden lapsen 40v äiti. Lapset ovat teini-ikäisiä. Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 20 vuotta. Meillä on aina ollut elämässä perusasiat hyvin eli vakituiset melko hyväpalkkaiset työt, terveet lapset, itse terveitä, on velaton uudehko omakotitalo, kaksi velatonta uutta autoa, velaton kesämökki eikä olla koskaan riidelty. Paitsi yhden kerran. Sanaharkkoja tai kinasteluakaan meillä ei ole koskaan ollut, kun ollaan oltu niin samantyylisiä ajatusmaailmaltamme että kaikki on vaan sujunut.

Se yksi ainoa riitä oli neljä vuotta sitten. Mies kertoi pettäneensä matkalla, mutta en tänä päivänä tiedä kenen kanssa. Pyysin avioeroa. Lamaannuin, minulta vietiin sekunnissa aviomies (se miksi häntä luulin), avioliitto (se mihin avioliitto perustui eli luottamus ja kunnioitus), usko miehiin ylipäätään sekä usko hyviin pitkiin avioliittoihin.

Mies kertoi pettämisen syyksi sen, että hänelle osoitettiin huomiota, hän oli humalassa ja minä annan hänelle liian vähän seksiä ja meidän seksi on liian tavallista. Meillä oli tuohon aikaan seksiä 2-3 kertaa viikossa ja olihan se tavallista seksiä (eli ei ollut mitään SM tms juttuja).

Mies ei suostunut avioeroon vaan uhkaili todella pahoin, että en saa ottaa eroa koska hän oikeasti rakastaa mua ja pettäminen oli virhe. No mä en voi ymmärtää, että joku vahingossa panee vierasta naista.

Olin turta, shokissa, voimaton, hyvä kun pystyin syömään, en edes nukkunut moneen kuukauteen ja suostuin jäämään avioliittoon. En siinä shokissa pystynyt muuhunkaan. Vetäydyin johonkin kuoreen tahattomasti. En puhunut miehellä sen pettämisestä ja mies alkoi yli-imeläksi mua kohtaan. Ostaa edelleen jotain tosi kalliita lahjoja joka kuukausi ja kehuu kauniiksi. Ei tehnyt tällaista ennen pettämistään. Mutta se ei tunnu miltään. Ällöttää koko imartelu, oksettaa koko mies. Nyt neljän vuoden aikana olen huomannut että inhoan miestä yli kaiken. Ja näen hänet silmissäni vain panemassa jotain toista naista.

Elämämme ja arkemme on kuitenkin lasten kanssa normaalia. Emme riitele, emme kinastele, hoidamme lasten kasvatuksen ja harrastukset todella hienosti. Tämä perhe toimii kuin junan vessa, varmasti ja tasaisesti. Mutta en rakasta miestäni enää, rakkaus kuoli miehen uskottomuuteen. Eli osaan pitää neutraalin ilmeen jamiedon hymyn miehen edessä eli feikkaan tunteeni häntä kohtaan nykyään.

Luulen, että hän kuvittelee minun olevan ok elämäntilanteemme kanssa ja että kaikki on nykyään hyvin. Mies kysyy minulta usein, että rakastanko häntä. Vastaan, että rakastan (se on valhetta , mutta tuskinpa hänkään rakastaa minua jos muita paneksii). Hän myös kysyy miksi rakastan häntä. Vastaan, että ainahan olen rakastanut (valhetta, rakkauteni kuoli hänen uskottomuuteen).

Meidän perhe siis toimii yksikkönä tosi hyvin. Mutta en tunne enää miestäni kohtaan mitään. Olen elellyt tässä avioliitossa nyt nämä neljä vuotta ja minusta on ihanaa, että lapset ovat saaneet elää ehjässä perheessä ja että minä saan elää arkea lasteni kanssa joka päivä. Eivät he näe mitään eriskummallista, saatamme esimerkiksi miehen kanssa pussata heidän edessään.

Jos ottaisin avioeron niin joutuisin luovuttamaan lapset puoleksi ajasta miehelleni. Minulla ei ole kuin muutama ystävä, ei ollenkaan sukulaisia eli olisin tosi yksinäinen kun lapset olisivat isällään. Elintasoni romahtaisi nykyisestä , mutta en olisi rahapulassa koska palkkani on ihan hyvä.

Mitä ihmettä tässä tekisi? Olen sekä onnellinen että onneton. Tuntuu vain niin ahdistavalta, että joutuisin elämäni toisen puoliskon elämääni aviomieheni kanssa. Kohta kun lapset muuttavat omilleen ja lähtevät opiskelemaan niin en ymmärrä mistä me sitten enää edes keskustelisimme mieheni kanssa.