Kaikki hyvin, silti ero?

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuntuu, että ap on tehnyt päätöksen erota, koska on miettinyt eroa vaihtoehtona niin paljon. Siitä on tullut hänelle eräänlainen fixed mindset, josta ei pääse irti, mutta johon ei ole mitään varsinaista syytä (muuta kuin asian miettiminen niin paljon) eikä ap pysty asiaa edes itselleen järkevästi perustelemaan. Mutta hän on fakkiutunut eroajatukseen, eikä osaa nähdä sen ulkopuolelle. 

Juuri tämä! Romantisoidaan omassa mielessä sitä sinkkuuden ihanuutta ja korostetaan parisuhteen ankeutta. 

Mä olen syyllistynyt samaan nykyisessä suhteessani. Olen nainen, lähes kymmenen vuoden parisuhde takana. Joitain vuosia sitten huomasin miestäni  kohtaan vastaavia tunteita kuin ap kertoo vaimoansa kohtaan olevan. Jotenkin aloin oikein haaveilla siitä sinkkuudesta, loin mielessäni ihania kuvitelmia millaista olisi olla ilman parisuhdetta. Tottakai noiden yliruusuisten kuvitelmien rinnalla parisuhde näytti entistä harmaammalta. Oikein ruokin noita ajatuksia... kunnes jotain tapahtui. Iski se järki että hei, parisuhde on ylä- ja alamäkeä. Rakkaus oikeasti haalenee ja lämpenee. Aloin tietoisesti taas halata miestäni, mennä lähelle, jutella hänen kanssaan. Tehtiin yhdessä juttuja tosi paljon ja vietettiin kahdenkeskistä aikaa. Se kannatti. Mä rakastan tuota miestä ja olisin menettänyt valtavasti jos olisin antanut noiden ajatusteni määrätä elämäni suunnan. Vieläkin noita kausia on että rakkaus tuntuu täysin laimealta mutta enää en vaivaa sillä päätäni kummemmin koska tiedän sen menevän ohi ja rakkauden palaavan takaisin.

Mieti tätä. Ihan oikeasti.

T: taas odottelen kotiin pääsyä innolla kun mies siellä odottelee  <3

Mua kiinnostaisi, mitä ap ajattelit tehdä, sitten kun olet yksin? Mikä sua siis siinä kiehtoo niin, että haluat erota? Mikset ota parin vikon lomaa ja mene yksin toiselle puolelle kaupunkia kokeilemaan, kuinka kivaa se on?

Kuulostaa samalta kuin yksi ystäväni, joka haaveilee satukirja-rakkaudesta. Siis oikeasti sellaisesta maagisesta ihmeestä jossa mies ratsastaa auringonlaskussa nappaamaan hänet syliinsä, jossa kaikki on ihanaa ja kaunista koko ajan. Ei nyt noilla sanoilla, mutta periaatteessa juuri noin. Ei ole valmis hyväksymään elämän realiteetteja, ei ole valmis tekemään mitään parisuhteen eteen, ei kantamaan vastuuta, vaikka ikää alkaa olla jo kohta 40v. Suuttui, kun sanoin, että pitäiskö sun kasvaa jo aikuiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toki ihmiset ovat erilaisia, mutta ainakin itsestäni tuntuu todella kummalliselta, että olisi mieluummin yksin kotona katsomassa Bumtsibumia kuin perheensä kanssa.

Vai, tarkoitatko ap  tällä yksin elämisen kaipuulla enemmänkin mahdollisuutta bailata ja elää vapaata poikamieselämää kaikkine mahdollisuuksineen?

Tottakai. Pilluja riviin ja menoksi. Sehän on oikeastaan jokaisen miehen unelma, mutta niin harva siihen kykenee, että otetaan se säännöllinen pillu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Teepä Ap mielikuvitusharjoitus (ja ihan realistinen sellainen, ei mikään "sitten kun oon yksin, naisia riittää, rahaa on ja shampanja virtaa ja ajelen ferrarilla). Siis sellainen, että olet yksin. Ovi kolahtaa siinä uudessa yksiössäsi-kaksiossasi. Käyt töissä, tulet kotiin, käyt töissä, tulet kotiin. Yksin, yksin, yksin. Miten kauan luulet että se tuntuisi hyvältä? Ja kun tuskin sinä itsekään ihmisenä erilaiseksi muutut, vaikka eroaisit. Kohta olisit sitten siihenkin uuteen olotilaasi tyytymätön ja märisisit, kuinka olisi kuitenkin kiva että olisi se vaimo ja lapsi. Vai lasketko sen varaan, että hyvä ja kiltti vaimosi ottaisi sinut mahdollisesti vielä takaisin, kun oletkin huomannut ettei se ero ollutkaan oikea ratkaisu? Että voit niinkuin pyöriä teinimäisissä "emmäää tiiä mitä mää haluan" -oloissa ja vaimosi kestää ja sietää tuollaista, ja ymmärtää ja ymmärtää loputtomiin. Vaimosi ei ole äitisi, hän on äiti teidän yhteiselle lapsellenne, ei sinulle - aikuiselle miehelle!

Silloin kun mä erosin ja mies vei kämpästä huonekalut ja kissat mukanaan, mulle kävi seuraavalla tavalla: 

Olin masentunut siitä, että olin yksin. Oli ankeaa tulla pommin jäljeltä olevaan kämppään, jossa oli vain tavarat mutta ei säilytystiloja. Mutta, en kaivannut lainkaan sitä miestä tai niitä joka paikan repiviä eläimiä, vaan kaipasin elämää itseään ympärilleni. Sitä järjestyi pian. Mun luokseni sai kaverit tulla vapaammin kuin aiemmin, eikä kukaan ollut aggressiivisena vahtimassa oliko tulija nainen vai mies. Lisäksi olin onnellinen omasta vapaudestani. Vastassa ei ollut mies, joka passiivisaggressiivisesti kiukutteli poissaolostani, ja lisäksi mulla oli enemmän aikaa ystäville ja yhtäkkisille menoille. Lisäksi spontaanit asiat alkoivat luistaa muutenkin paremmin: jos halusin mennä saunaan sunnuntai aamulla kymmenen aikaan, mä menin saunaan. Kukaan ei tullut lättäämään sitä pois päältä ja marisemaan sähkölaskusta, vaan maksoin jatkossa sähköni itse. Kukaan ei kytännyt mihin laitoin rahani tai valittanut sen vähyydestä. Kaikki sotkut, jotka olivat vastassa, olivat omiani eikä miehen. Jos halusin meikata, sain tehdä sen rauhassa ilman tuhahteluita. 

Se siitä siis. Aloittajan tilanne saattaa olla aivan toinen, mutta tuollaisten uhkakuvien maalailu siitä että elämä riippuu yhden ihmisen varassa on todella asiatonta ja typerää, jopa. 

Tuskin siis kenenkään elämä menee noin kuten edellä pelottelit. Se saattaa jopa parantua, koska liikkumavara lisääntyy huomattavasti. 

Kuulostaa kyllä henkiseltä väkivallalta, jos miehesi on kesken saunomisesi tullut nappaamaan saunan pois päältä ym. Sinä varmasti olitkin helpottunut erottuasi. Mutta ap ei ole kirjoittanut tänne mitään sellaista, josta voisi päätellä, että hänen vaimo kiusaisi häntä, rajoittaisi hänen menojaan tai piinaisi ja kontrolloisi häntä. Päinvastoin.

Kuulostaa ihan siltä että: ap haluaa olla yksin = tark. joku mies on jo kuitenkin katsottuna valmiiksi, ja sidettä, tulevaisuutta ja suunnitelmiakin luotu, mutta mennään niinkuin aluksi yksin että vältyttäisiin kolmiodraamalta.

Miksi ap halusit kirjoittaa tästä asiasta tänne vauvapalstalle? Sinulle on tähän asti vaivauduttu laittamaan yli 160 kommenttia. Ja todella arvokkaita kommentteja ovatkin! Oletko saanut yhtään ajatuksillesi selkeyttä nyt tähän asti?

Vierailija kirjoitti:

Ei tätä tiedä kuin Ap itse.

Minä jätin hyvän miehen.

Pinnallisesta syystä.

Hän oli seksuaalisesti liian pidättyväinen enkä koskaan tuntenut itseäni hänen kanssaan naiseksi. Tajusin etten voi olla onnellinen hänen kanssaan.

En kehtaa kenellekään tuota syytä kertoa edes. Mutta minulla on vain yksi elämä ja onneksi teen siitä mahdollisimman onnellisen.

Lapset kärsivät erossa mutta kun heillä on kaksi rakastavaa vanhempaa, heidän elämästään menee "pilalle" vähemmän kuin vanhemman, joka ei rakasta eikä halua kumppaniaan ja elää tämän kanssa vain lasten takia. Se on raakaa mutta niin se on. Tottakai itsensä saa uhrata lapsen vuoksi, kunhan tekee ratkaisun jonka kanssa voi sitten elää.

Toisia en arvostelisi. Ikävä kyllä tämä palsta on sellaista täynnä. Toisen elämää ja tarinaa kun ei kokonaan voi tietää.

Mun mielestä kans nämä ovat yksityisiä asioita.

Nykyään vaan yksityisyys on vanhanaikaista ja kaikki vaan lätkäistään suurin piirtein nettiin .

En tiedä vielä selkeyttikö tämä ketju mutta ajattelemista se antaa. Olen lähdössä onneksi reissuun nyt niin saa aikaa miettiä.

Ja ei. Vaimo ei oo rajoittanut menemisiäni tai tulemisiani. Välillä pientä mustasukkaisuutta toki mut ei sairaalloista.

Ehkä ajatukseni vain on vaihe, mutta ulospääsy siitä tuntuu tosi vaikealta. Varsinkin kun olen jo etäännyttänyt itseäni vaimostani. Entä jos hän torjuukin lähestymisyritykseni?

Ap

Ja vaimosi on hyväksynyt reissutyösi ilman että valittaa siitä? Ei ole pakottanut valitsemaan työn, harrastuksien ja perheen välillä? Mistä noita helmiä löytää?

antro kirjoitti:

Olen 28-v mies. Kuusi vuotta yhdessä vaimoni kanssa ja meillä on 2,5v tytär, omistusasunto. Mikään ei oikeastaan ole huonosti, mutta viimeaikoina minusta on tuntunut ettei vaimoni ehkä ole minulle se oikea ihminen. Ei meillä ole viime vuosiin ollut oikein mitään yhteistä.

Kerroin vaimolle haluni erota, ja hän totesi ettei haluaisi että eroaisimme. Kuitenkin löydän itseni haaveilemasta elämästä yksin. En ole asunut yksin ikinä.

Ne pienetkin asiat jotka kerroin eron syyksi vaimolle, vaimo on petrannut. En itse nyt haluaisi läheisyyttä, nukun eri huoneessa ja vaimo on antanut minulle omaa aikaa ja tilaa. Ei ole suuttunut tai raivonnut mistään, yrittänyt kyllä selventää että nämä hetket kuuluu parisuhteeseen ja menevät ohi

.. Mutten itse usko niin. Entä jos tämä jää päälle ja katkeroidun?

Vaimo on muuttunut jokseenkin paljon, ja välillä tuntuu kuin hän esittäisi vain pitääkseen minut. Kuitenkin väittää ettei asia ole niin.

Mä en vain näe järkeä siinä, että jäisin tuhlaamaan elämääni jos en koe olevani oikean ihmisen kanssa. Olishan mulla sitä aikaa vielä jäljellä. Sanoin vaimolle että haluaisin löytää keinon päästä eroon näistä ajatuksista, mutten tiedä tapahtuisiko niin koskaan.

Mitä tehdä?

Älä itke ruma lapsi.

Osta Harley Davidson.

(Se auttaa ikäkriisiin ja arjen vitutukseen ja niin kaikki turhautuneet isukit nykyään tekee tulee halvemmaksikin kuin avioero)

Vierailija kirjoitti:

En tiedä vielä selkeyttikö tämä ketju mutta ajattelemista se antaa. Olen lähdössä onneksi reissuun nyt niin saa aikaa miettiä.

Ja ei. Vaimo ei oo rajoittanut menemisiäni tai tulemisiani. Välillä pientä mustasukkaisuutta toki mut ei sairaalloista.

Ehkä ajatukseni vain on vaihe, mutta ulospääsy siitä tuntuu tosi vaikealta. Varsinkin kun olen jo etäännyttänyt itseäni vaimostani. Entä jos hän torjuukin lähestymisyritykseni?

Ap

Se ulospääsy voi tuntua vaikealta, koska sinulla on tarve muuttua ja varmaan oletkin muuttumassa. Sitten kun olet saanut oman kriisisi käsiteltyä, niin olet hieman erilainen ihminen, jolla on aikaisemmin solmittuja sitoumuksia. Saatat huomata, että parisuhteesi kasvaa mukana ja vastaakin uudelleen hahmoteltuihin tarpeisiisi. Ainakin oletan, että siellä on jotain asioita itsestä löytämättä, jotka nyt painavat mielessä. Voisitkohan saada keskusteluapua vaikka työterveydenhuollon kautta ensin ihan itsellesi? Sitten voisitte kokeilla pariterapiaa. Vaimo ainakin käytöksestä päätellen vaikuttaisi olevan vielä motivoitunut. Ainakin pystyt erittelemään, mitä siellä sisällä tapahtuu, joten keskusteluapu voisi toimia teillä. Se avun pariin hakeutuminen on se ahtain paikka, alun jälkeen kuitenkin helpottaa.

Paljon on kommentteja siitä miten se onni sitten löytyikin ja voi että mitä ois menettänyt, jos ois kriiseillessään lähtenyt. Yhdestä päällisin puolin hyvästä ja sujuvasta suhteesta lähteneenä, oman kriiseilyn takia, tunnistan kyllä tänä päivänä, että ois siitä suhteesta varmasti hyvänkin saanut ja varmaan ois se rakkauskin löytynyt takaisin, jos oisin vaan yrittänyt. Mutta en oo silti lähtemistä katunut.

Varsinkin, jos lähtee tilanteesta jossa ite on ahdistunut niin ei sitä välttämättä myöhemmin edes ajattele että voivoi kun ois hyvä suhde tullut jos vaan olisin yrittänyt. Elämä on valintoja ja luultavasti elät ihan kivan elämän ilman nykyistä vaimoasikin, etkä surkuttele perään vielä 20 vuoden päästä.

Sä et todellakaan tiedä mitä on edessä 10 vuoden tai edes vuoden päästä.

Mutta tee nyt ihmeessä valintasi ihan omalta pohjaltasi, äläkä minkään palstamammojen sanelemana.

Jahas, kaikkea sitä saa lukea. Ap ei taida olla "perheen isä-tyyppiä". Lapsellinen mies. Kummasti rupesin arvostamaan omaa miestäni ja lapseni isää, vieläkin enemmän..

Tosi mies ei jätä perhettään kuseen.

Vierailija kirjoitti:

Mä valitettavasti uskon että tää on todellinen juttu. Mulla on vastaava tilanne juuri nyt päällä oman miehenpuolikkaani kanssa. On kuin seuraisi omaa elämää sivusta tätä ketjua lukiessa.

Voin kertoa sinulle, ap että todella todella rankkaa tämä on. Ymmärrän vaimosi tilanteen täysin. Itse teen kaikkeni meidän parisuhteemme eteen enkä saa lähestulkoon mitään takaisin. Kun olen yksin, itken. Mieheni kanssa koen oloni normaaliksi. Niin kauan kunnes hän torjuu lähestymisyritykseni. Pidän tunteeni sisälläni, jottei mies ahdistuisi niistä. Teen kaikkeni ja mies toistelee vain haluaan olla yksin.

Se mitä toivoisin tässä tapahtuvan olisi se että näkisin mieheni edes hiukan yrittävän. Hiukan enemmän. En usko hetkeäkään että olisin niin vastenmielinen ettei mieheni sen vuoksi minua haluaisi enää. Kun hän vain viitsisi sanoa rakastavansa. Viitsisi suudella. Palaisi luokseni. Haaveilen yhteisestä ajasta samalla kun annan hänen touhuta harrastustensa parissa. Uskon ja toivon että aika auttaa. Tuntuu vain että aika alkaa käydä vähiin, eikä mieli vaikuta yhtään muuttuneen.

Ajattele vaimoasi. Minä voin vain toivoa että joku viitsisi miehelleni nämä sanat sanoa, mutta ei taida ketään olla joka niin tekisi, häntä todennäköisesti vain tuetaan eroajatuksissaan eron kannalle, nykyään liian moni neuvoo juuri niin. Olen saanut itse neuvot että pitäisi vain erota, mutta en todellakaan halua mitään muuta kuin elää elämäni juuri mieheni kanssa. Hän on parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut.

Älä luovuta vain siksi että hetken olet hukassa. Jos edes toisella meistä parisuhde pelastuisi.

-mr

Epäilen, että mr ja ap ovat sama henkilö... Trollihan tämä viesti on, mutta onhan näitä avioliittoasioita hauska pohtia. Avioliitossa on kuitenkin kyse kahden ihmisen välisestä PARISUHTEESTA, ja suhde alkaa ja loppuu kahden ihmisen pääkopissa. Jos jompi kumpi tai molemmat eivät koe suhdetta enää olevan, ei asia siitä järkeilyillä muuksi muutu. Suhde on siis jo loppunut, eikä avioliitossa todellakaan ole "kaikki hyvin". Kun vielä tahtotilaakaan ei enää ole, niin silloin on kaikki toivo mennyt. Olen tuntenut lukuisia pareja, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa lopulta päätyneet eroon. Lähtevä osapuoli on kyllä useimmiten ollut nainen, enkä ole kuullut näiden naisten valitelleen ratkaisuaan jälkikäteen. Lapsistakin on kasvanut ihan täyspäisiä.

Ap:n sekoilun voisi hyväksyä, jos lapsia ei olisi. Mutta lapsen takia miehen (ja naisen) pitää muuttua vastuulliseksi aikuiseksi, eikä sekoilla ja haahuilla noin. Perhe pitää priorisoida ja panostaa siihen.

Minun ex-mies oli kuin ap. Olimme olleet yhdessä 16 vuotta, ja hän sai sitten päähänsä, että parisuhteemme tuntuu tylsältä. Joo, varmasti arki oli vain arkea. Hän kuulemma oli onnellinen parisuhteessamme enää kun olimme yhdessä matkoilla tai mökillä tms, mutta arki ei tuntunut miltään, oli kuulemma sisäisesti tyhjä olo. Koki että en tee häntä enää onnelliseksi. Ei tosin kyllä tehnyt mitään itse oman onnellisuutensa eteen, ei kehittänyt itseään, ei hankkinut uusia harrastuksia, mankui vain illat pitkät että minun pitäisi tuottaa hänelle onnea. Kun kysyin miten, ei kuulemma osannut sanoa miten, mutta että se olisi puolison tehtävä kuitenkin. En rajoittanut hänen menemisiä, en soitellut perään jos oli jossain, en nalkuttanut, hoidin kotia, olin aina valmis seksiin jne, hänen mielestään kuulemma hyvännäköinen. Mikään ei kuitenkaan riittänyt kun oli tylsä ja tyhjä olo. Ja pikkuasiat ärsytti kuten se jos jätin kerran kuussa kahvikupin tiskialtaaseen enkä laittanut tiskikoneeseen. Hän ei tehnyt mitään parisuhteemme eteen koska kuulemma mietti eroa ja sitä että en ansaitse panostusta koska en tee häntä onnelliseksi. No vatvoi ja vatvoi tuota asiaa, kyllästyin ja jätin hänet, koska en jaksanut enää puolen vuoden jälkeen sitä että hän vain mietti eroa, valitti ja puhui kuinka pohtii että en ole hänelle ehkä se oikea. Lapsien sydän murtui eron myötä, mutta en voinut jäädä tuohon tilanteeseen. Mies helpottui ensin erosta, mutta eipä kestänyt kauaakaan kun alkoi anelemaan minua takaisin, kuulemma olinkin juuri se oikea ja hän on tehnyt suuren virheen kun on koskaan kyseenalaistanut asiaa. En mennyt enää takaisin, rakkauteni oli kuollut. 

Voisin sen verran kertoa että olen pitkässä liitossa ja on tässä kyllä ollut hiuskarvan varassa montakin kertaa meidän parisuhteemme lähteä eriteille, ja välillä mikään ei ole niin ärsyttänyt ja inhottanut kuin se oma kumppani siinä vierellä. Mutta. Yhteen ollaan isojen jokien ylitettyämme takaisin tultu, entistäkin liimautuneempina. Jokaisella tietenkin on oma tarinansa, omat mielipiteensä, omat tunnekokemuksensa ja omat näkemyksensäkin. Meillä se tunne on edelleen olemassa siellä. Rakastuimme, ja nykyään rakastamme lujasti. <3 Ensimmäisen seurustelukaverin kanssa minulla ei sitä tunnetta ollut ja oltiin viisaita siinä, kun älyttiin erota ajoissa.

Ap on miespuolinen kivikissa, itsekäs ja kehittymätön. Ihminen, joka ei tunne itseään ei ole parisuhteessa hyvä puoliso. Minä antaisin ap:n asemassa puolisolle edes mahdollisuuden saada stabiilimpi tilanne elämäänsä ja ajan myötä löytää itselleen parempi puoliso. Ap:n puoliso ei henno tehdä ratkaisua niin ap:n on parempi se tehdä ja erota. Ap voi sitten panostaa itsensä opetteluun, kehittämiseen ja lapseen.

Ap on teksteistään päätellen jahkailija, haahuilija, päättämätön, flegmaattinen ja itsekäs. Tai on valinnut nykyhetkeen sen moodin. Yksinolo on suositeltavaa, tuollaisena olet vain haittana puolisollesi.

Aloita eroprosessi vaikka niin, että kehotat puolisoasi ottamaan itselleen aikaa, hän voisi tavata ystäviään, lähteä reissuun, lähteä viihteelle ja yöhön, olla pois kotoa vapaalla. Ap voisi huolehtia lapsesta ja totutella taas ottamaan yksin vastuun lapsen hyvinvoinnista. Puoliso huomaa yksinolon hyvät puolet kun ei tarvitse jatkuvasti olla perheenä vaan hän voi olla nainen, vapaa ja ymmärtää mitä hän itse elämältään haluaa. Etäisyyttä ottamalla omilla ehdoillaan hän pääsee irti parisuhteen velvollisuuksista.

Minusta hyvä tilanne olisi reilu molemmille, katsotaan mitä yksinolo ja sen vuoksi ero toisi molemmille. Sen perusteella on helpompi tehdä päätökset yhdessä.