Kaikki hyvin, silti ero?

Ap sinä olet kaikkien naisten painajainen. Mies, joka on tyhjillä lupauksilla huijannut naisen naimisiin ja saamaan yhteisen lapsen. Mies, joka pettää lupauksensa. Mies, joka haluaa ihan puskista erota mitättömien pikkuasioiden takia, koska itsellä ei nyt ole kivaa. Mies, jolle ei riitä vaimo, joka tekee kaikkensa suhteen eteen. Mies, jolle ei riitä vaimo, jonka kokee haluttavana, ihanana jne. Mies, jonka vaimo ei pysty millään tavalla yhtään vaikuttamaan parisuhteen ja avioliiton tulevaisuuteen. Mies, jolle ei riitä yhtään mikään parisuhteessa eikä vaimossa. Ihan oikeasti, minua ainakin ahdistaa ihan kamalasti kaikki tekstisi.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ihmettelen itsekin miten vaimo vielä tässä on. Mitä hän minussa näkee. En koe olevani sen arvoinen.

Kun rakastuin vaimooni, muistan hänen naurunsa ja iloisen ilmeensä. Kuinka hän oli ihan hullaantunut minuun vaikken silloinkaan ymmärtänyt miksi. Pidän häntä viehättävänä ja kauniina, onhan hän haluttavakin. Haaveilinhan minäkin yhteisestä reissusta vielä kesällä. Emme löytäneet mahdollista rakoa mistään eikä lapselle saanut hoitajaa, joten elämä ei tosin mahdollistanut sitä lainkaan.

En vain usko että minua hiertäneet pikkuasiat olisivat muuttuneet nyt pysyvästi, ehkä siksikin vielä mietin tätä ja olen eron kannalla. Kai se on typerää toisaalta erota pikkuasioiden takia, mutta jos ne riittävät kaatamaan suhteen niin miksi sitten edes yrittää?

ap

Tästä tuli jotenkin semmoinen hytinä, että käviköhän sinulla ap vähän sama, mikä minulla aikoinaan. Eli nainen hullaantui sinusta ja toki siinä oli mukava olla ja lähdit sitten suhteeseen vähän niin kuin toisen vetämänä. Hullaantuminen ei kuitenkaan ollut omalta puoleltasi samalla tasolla, vaan ikään kuin ajauduit suhteeseen, kun oli mukavaa mennä toisen taluttaessa. Sitten joitakin vuosia myöhemmin se alkaa iskeä yhä voimakkaammin. Tietoisuus siitä, että et ole oikeastaan koskaan ollut mukana ihan täydestä sydämestä. Toinen on ollut rakastunut, mutta itse korkeintaan ihastunut alussa ja sen jälkeen jäänyt suhteeseen joka on "ihan ok". Minulle kävi näin ja erohan siitä sitten tuli siinä vaiheessa, kun molemmat alkoivat tajuta ettei minulla oikeastaan ole enää annettavaa. Opin tuosta suhteesta sen, etten enää koskaan lähde samalla tavalla mihinkään. Tiedän kyllä, miltä sen pitää itsestä tuntua ja lähden suhteeseen vain silloin, kun tuo tunne on kohdillaan. Joskus tarvitsemme huonoja suhteita oppiaksemme jotain tärkeää itsestämme, harmi vain että ap:n kohdalla tuolle opille olisi turhan kova hinta nyt.

Siis jos edes on kyse samasta kuin minulla.

fsfdsf kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ihmettelen itsekin miten vaimo vielä tässä on. Mitä hän minussa näkee. En koe olevani sen arvoinen.

Kun rakastuin vaimooni, muistan hänen naurunsa ja iloisen ilmeensä. Kuinka hän oli ihan hullaantunut minuun vaikken silloinkaan ymmärtänyt miksi. Pidän häntä viehättävänä ja kauniina, onhan hän haluttavakin. Haaveilinhan minäkin yhteisestä reissusta vielä kesällä. Emme löytäneet mahdollista rakoa mistään eikä lapselle saanut hoitajaa, joten elämä ei tosin mahdollistanut sitä lainkaan.

En vain usko että minua hiertäneet pikkuasiat olisivat muuttuneet nyt pysyvästi, ehkä siksikin vielä mietin tätä ja olen eron kannalla. Kai se on typerää toisaalta erota pikkuasioiden takia, mutta jos ne riittävät kaatamaan suhteen niin miksi sitten edes yrittää?

ap

Tästä tuli jotenkin semmoinen hytinä, että käviköhän sinulla ap vähän sama, mikä minulla aikoinaan. Eli nainen hullaantui sinusta ja toki siinä oli mukava olla ja lähdit sitten suhteeseen vähän niin kuin toisen vetämänä. Hullaantuminen ei kuitenkaan ollut omalta puoleltasi samalla tasolla, vaan ikään kuin ajauduit suhteeseen, kun oli mukavaa mennä toisen taluttaessa. Sitten joitakin vuosia myöhemmin se alkaa iskeä yhä voimakkaammin. Tietoisuus siitä, että et ole oikeastaan koskaan ollut mukana ihan täydestä sydämestä. Toinen on ollut rakastunut, mutta itse korkeintaan ihastunut alussa ja sen jälkeen jäänyt suhteeseen joka on "ihan ok". Minulle kävi näin ja erohan siitä sitten tuli siinä vaiheessa, kun molemmat alkoivat tajuta ettei minulla oikeastaan ole enää annettavaa. Opin tuosta suhteesta sen, etten enää koskaan lähde samalla tavalla mihinkään. Tiedän kyllä, miltä sen pitää itsestä tuntua ja lähden suhteeseen vain silloin, kun tuo tunne on kohdillaan. Joskus tarvitsemme huonoja suhteita oppiaksemme jotain tärkeää itsestämme, harmi vain että ap:n kohdalla tuolle opille olisi turhan kova hinta nyt.

Siis jos edes on kyse samasta kuin minulla.

Itsekään en ollut kiinnostunut aluksi, mutta ihastuin ja rakastuin suhteen edetessä. Sitten se kuitenkin myös laimeni ajan kanssa. En ole koskaan ollut suhteessa naisen kanssa, joka on tuntunut mahtavalta jo alusta lähtien, joten en tiedä olisiko erilaista. 

Millä tavoin mies, joka reissutöissä rakentaa itselleen uraa ja hoitaa kotia ja lasta silloin kun nyt sattuu kotona olemaan, on laittanut vaimon ja lapsen itsensä edelle kohtuutomissa määrin? Siis kun vaimo myös kustantaa perheen elämistä omalla työllään. Ei se, että elättää oman lapsensa, jonka on halunnut, ole vielä mitään suurta uhrautumista. Jos vaimo työn ohella pyörittää arkea, kun mies reissaa, niin ei joku pieni nalkutus joskus harvoin kuulosta tosiaan kovin suurelta vialta. Millä tavoin ap nyt sitten ei saa toteuttaa itseään? Ainakin näyttäisi olevan paljon vapautta tulla ja mennä.

Jos se vähäinen panohistoria on se asia, joka mielessä painaa, niin voivathan ap ja vaimo sopia avoimesta suhteesta. Kumpikin pääsee sitten vuoroin seikkailemaan, kun toinen viettää iltaa lapsen kanssa.

Sun ei ap kohta enää tarvitse miettiä eroatko vai et, vaimo tekee sen(kin) homman puolestasi, jos et tee jotain näitä lapsellisia ajatuksia aiheuttavalle asialle. Mikäli et ole masentunut ja sen vuoksi elämä tuntuu tylsältä, olet vielä hiukan lapsellinen.

Elämä on pääasiassa tylsää, harva tuntee onnentunteita jatkuvasti. Puoliso tuntuu useinkin väärältä valinnalta. Meistä jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestamme, toki myös lastemme onnellisuudesta. Lasten onnellisuus ja hyvinvointi pitäisikin olla tärkeintä.

Vaimosi huomaa kohta, että ansaitsee parempaa elämää, häntä ihmisenä kunniottavan miehen rinnalla, joka ei ole hänelle kuin toinen lapsi. Luulen vahvasti, että vaimo kypsyttelee ajatusta jo, jos kohtelet häntä kertomasi mukaan. Aika fiksu tyyyppi tämä sinun vaimosi, aikuinen.

Hienoa, että olet uskaltanut ottaa vaimosi kanssa asian asiallisesti puheeksi. Ja jos se siltä tuntuu että ero on ainoa vaihtoehto niin sitten kannattaa erota. Ei siihen tarvitse mitään "oikeaa" syytä, lapsi ei mene vanhempien erosta rikki, kunhan se hoidetaan asiallisesti ja lapsi saa nähdä molempia vanhempia tarpeeksi. Mä olen sitä mieltä että kerran tässä eletään, joten miksi tuhlata se jonkun kanssa, jonka kanssa ei vain nappaa. Tuo että eletään kämppiksinä vain lapsen takia, ei ole kivaa kenellekkään. Mutta kannattaa silti miettiä tarkkaan haluaako oikeasti erota, vai onko nyt vain hiljaisempi kausi nimittäin takaisin ei sen jälkeen välttämättä enää pääse.

Se saattaa hyvinki mennä niin, että ap:n vaimo tekee päätöksen. Ja sitten ap on tyytymätön siihenkin, ja valittaa että miten nyt kävi näin - niin olen hyvä ja uhrautuva mies ollut ja plaaplaa.

Oikeastaan toivoisin, että vaimo saisi tarpeekseen ja tekisi eropäätöksen. Jotkut ihmiset (tässä tapauksessa ap) ovat vaan niin tolloja, että kaikki pitää huomata kantapään kautta. Vasta se herättää huomaamaan, miten hyvin asiat olivat, kun ei ole mahdollista sitä samaa enää saada. Siinäpä sitten ap olisi reissuillaan, tilittäisi ehkä jossakin Jämijärven huoltiksella, kuinka akka on jättänyt ja kuinka ne naiset ovat vaan mahdottomia eikä niille prkl tämmönen hyvä mies kelpaa! Yksin saisi lämmitellä einesmakaronilaatikon, vähän aikaa olisi kivaa kun kukaan ei nalkuta kengistä keskellä eteistä, suoraan maitotölkistä juomisesta ja roskien viemättä jättämisestä. Samaa aikaan huomaisi, kuinka paljon ajattelee toista. Olihan se "Tiina" ihan hyvä nainen, ja meidän lapsikin  on kyllä mahtava...

Sitten huomaisi, että "Tiinalla" onkin oikeasti parempi elämä ilman ap:ta. Ehkä jopa uutta, parempaa seuraa.

Siinä Koffin sihauttaessa auki, yksin sohvalla istuessa, ap miettisi että mites tässä nyt näin kävi?

Niin. Vai odotatko tosiaan että tulisit itse hylätyksi? Miksi? Ja miksi et? Miksi et pystyisi itse olla se hylkääjä? Miksi? Ja miksi et?

Mäkin erosin seitsemän vuoden avoliitosta. Tarkoitus oli mennä naimisiin, hankkia lapsia ja omistusasunto, mutta mä ei ikinä päästy sinne asti. Kaikki oli hyvin, huumori kukki ja seksi luisti, mutta pitkään syytin vain itseäni ettei homma pelannut. Tajusin vasta 26-vuotiaana kun suhteesta lähdin, että hyvä mies oli kaikkea muuta kuin hyvä mies ja olin siinä mielessä viallinen, koska en pystynyt sietämään miehen määräilemää tahtia: opinnot eka, vakkari duuni ja sitten vasta lapsia. Ei huono järjestys, mutta se ei huomioinut todellisuutta ollenkaan ja todennäköisesti saisin tolla tahdilla lapsia vasta 35-vuotiaana, ja näyttäkää mulle se työpaikka mikä irtoaa tuosta vain nykyään. (Mulla on nykyisin muuten lapsi, enkä ole vielä saanut amkia purkkiin ja silti tullaan taloudellisesti toimeen aivan loistavasti tän uuden miehen kanssa.) Mun koulut takkusivat sen takia, että iltalukio oli mahdoton saada purkkiin hänen järjestämänsä työpaikan takia, koska työvuorot vaihtuivat lennosta ja lomat peruttiin viime hetken varoajalla - pomo sanoi, ettei puutu mihinkään, koska en kuulu ammattiliittoon. Kun viimein nelivuotiseksi venynyt iltalukio oli suoritettu ja oli aika etsiä jatkokoulutuspaikkaa, totesin että mies, joka oli kaikin puolin hyvä, on niin hyvä, että lähtee eri osoitteeseen kuin mä. Emme päässeet sopuun sukunimestä (en halunnut vaihtaa omaani), ja mies ilmoitti että panttaa etenemistä niin kauan kunnes suostun nimenmuutokseen. Sen lisäksi kun ilmoitin, että haluan lähteä, mies laittoi mut taloudellisesti tiukoille. Se sattui somasti samaan aikaan kun työpaikallani tuntejani vähennettiin (= lopputulos : töitä saman verran, liksa vaan tippui) ja mies keksi että olen velkaa hänelle tästä ja tuosta. Se oli sinänsä hupaisaa, että asuimme jumalanseläntakana hänen vaatimuksestaan hänen valitsemassaan asunnossa, emmekä voineet muuttaa pois. keskusta ei missään tapauksessa käynyt asumispaikaksi, koska hänen autoaan pahoinpidellään siellä ja mitähän vielä. Kun palkkani ei riittänyt puolikkaaseen vuokraan muiden pakollisten menojen jälkeen, jouduin olemaan miehen lompakolla.

Tämä on näitä eroperheiden jälkeläisten ongelmia. Kuvitellaan, että kaikki parit eroavat ennemmin tai myöhemmin. Tyyppi haluaa mieluummin jättää kuin tulla jätetyksi. Sanoihan hän itsekin jossain viestissään, että haluaa sopuisan eron.

Tottahan se tietenkin on, että jokainen parisuhde päättyy joskus, joko sopuisaan eroon, riitaisaan eroon, jotain siltä väliltä eroon, tai toisen osapuolen kuolemaan. Kaikki eivät voi valita kuinka oma suhde päättyy: Puoliso jättää tai kuolee yllättäen.

Vierailija kirjoitti:

Mäkin erosin seitsemän vuoden avoliitosta. Tarkoitus oli mennä naimisiin, hankkia lapsia ja omistusasunto, mutta mä ei ikinä päästy sinne asti. Kaikki oli hyvin, huumori kukki ja seksi luisti, mutta pitkään syytin vain itseäni ettei homma pelannut. Tajusin vasta 26-vuotiaana kun suhteesta lähdin, että hyvä mies oli kaikkea muuta kuin hyvä mies ja olin siinä mielessä viallinen, koska en pystynyt sietämään miehen määräilemää tahtia: opinnot eka, vakkari duuni ja sitten vasta lapsia. Ei huono järjestys, mutta se ei huomioinut todellisuutta ollenkaan ja todennäköisesti saisin tolla tahdilla lapsia vasta 35-vuotiaana, ja näyttäkää mulle se työpaikka mikä irtoaa tuosta vain nykyään. (Mulla on nykyisin muuten lapsi, enkä ole vielä saanut amkia purkkiin ja silti tullaan taloudellisesti toimeen aivan loistavasti tän uuden miehen kanssa.) Mun koulut takkusivat sen takia, että iltalukio oli mahdoton saada purkkiin hänen järjestämänsä työpaikan takia, koska työvuorot vaihtuivat lennosta ja lomat peruttiin viime hetken varoajalla - pomo sanoi, ettei puutu mihinkään, koska en kuulu ammattiliittoon. Kun viimein nelivuotiseksi venynyt iltalukio oli suoritettu ja oli aika etsiä jatkokoulutuspaikkaa, totesin että mies, joka oli kaikin puolin hyvä, on niin hyvä, että lähtee eri osoitteeseen kuin mä. Emme päässeet sopuun sukunimestä (en halunnut vaihtaa omaani), ja mies ilmoitti että panttaa etenemistä niin kauan kunnes suostun nimenmuutokseen. Sen lisäksi kun ilmoitin, että haluan lähteä, mies laittoi mut taloudellisesti tiukoille. Se sattui somasti samaan aikaan kun työpaikallani tuntejani vähennettiin (= lopputulos : töitä saman verran, liksa vaan tippui) ja mies keksi että olen velkaa hänelle tästä ja tuosta. Se oli sinänsä hupaisaa, että asuimme jumalanseläntakana hänen vaatimuksestaan hänen valitsemassaan asunnossa, emmekä voineet muuttaa pois. keskusta ei missään tapauksessa käynyt asumispaikaksi, koska hänen autoaan pahoinpidellään siellä ja mitähän vielä. Kun palkkani ei riittänyt puolikkaaseen vuokraan muiden pakollisten menojen jälkeen, jouduin olemaan miehen lompakolla.

Kun ilmoitin, että haluan muuttaa pois pienempien asumismenojen saamiseksi, niin mies alkoi perimään velkojaan ihan vain siksi että mulla ei riitä rahat takuuseen tai mihinkään muuhunkaan muuttoliittyvään. Tässä pitää huomioida, että miehellä oli omat osakesalkut ja tienasi sen 4500--> kuussa, joten oliko vain puhdasta vittuilua vai puhdasta vittuilua.  

Näin hyvän miehen jätin. Tämä valkeni kaikessa karmeudessaan vasta kun erostamme oli kulunut vuosi ja pystyin käsittelemään asiaa vähääkään rationaalisesti. Lisäksi jatkuvasti rahattomuuttaan itkenyt mies oli mennyt unohtamaan ison nipun tiliotteita ja osakkeisiin liittyviä papereita kellariin, ja kun ne löysin niin helvetti repesi. Kaikin puolin fiksu ja kunnollinen mies osoittautuikin pedoksi, joka yritti kusettaa mua useamman vuoden ja nosti kauhean passiivisaggressiivisen eripuran kun en hyppinyt hänen määräämässä tahdissa. Hän yritti saada mut opiskelemaan jopa sellaista alaa amk:ssa, josta en ollut yhtään kiinnostunut eli joku hemmetin puu tai muovituotesuunnittelija. Hän etsi minulle pääsykoetehtävät, valvoi että teen ne ja vei ne perille ja sain pääsykoekutsun, mutta pääsykokeisiin mennessä totesin et vitut, ja lähdin kaljalle. Mies oli onnistuneesti maanitellut mut käymään ton stressaavan prosessin läpi, mihin mulla ei ollut yhtään motivaatiota ja tuntui tosi raskaalta koska luulin että mussa on jotain vikaa kun en innostu koko hommasta. Olin siis niin nuori, että olin näin helposti manipuloitavissa. Sen sijaan että halusin keskittyä amiksen jälkeen lukion loppuun purkittamiseen saadakseni hyvät ylppäriarvosanat taas oli miehen mielestä turhaa ja täysi kauhistus, ja hakeminen jonnekin hyvin palkatulle alalle oli mun kohdallani täynnä esteitä. 

Mieti siis aloittaja tarkkaan, miksi tunnet noin. Saattaa olla että siinä hyvässä vaimossasi on oikeasti enemmänkin vikaa kuin mitä tajuat, koska näillä tällaisilla sairailla parisuhteen sisäisillä klikeillä on tapana aueta vasta kun tilanne on jo autuaasti ohi. Niissä saattaa olla mukana myös muu suku ja lähipiiri, sillä ihmiset ovat luonnostaan sokeita tällaisille. Lisäksi pitää huomioida ikä. Jos olet kaiken aikaa ollut saman naisen kanssa, niin todennäköisesti kaipaat elämää ja sen tuomaa kokemusta mikä on väkisinkin mennyt ohi jos teillä on lapsikin. Ei sillä, että kaikkien pitäisi bilettää villisti, vaan sekin, miten paljon näkee maailmaa sieltä kotisohvalta perheen parista kuin se, että saisi kokeilla itsekseen asumista. 

Lisäksi munkin kriisi alkoi samoista asioista. Tuntui, että inhosin puolisoni kosketusta ja aloin haluta asua yksin, koska tunsin olevani niin ahtaalla. Kun vietin paljon aikaa itsekseni niin silti tunsin ahdistusta, koska eihän se puoliso lakannut kummittelemasta taustalla. 

Olipa sekava teksti, mutta pointti oli siinä että hyvä puoliso ei välttämättä ole hyvä puoliso muussa kuin manipuloinnissa. 

Ap taidat olla mun mieheni. Kyllä me voimme erota mutta en halua lapsemme yksinhuoltajuutta. Olet myös vastuussa lapsestamne.

Vierailija kirjoitti:

Pieni vinkki ap, rakastaminen ei ole tunnetila, se on päätös ja tahtomista. Joo, epävakaan ihmisen kanssa parisuhde on jatkuvaa draamaa ja tunnevuoristorataa, mutta terve parisuhde ei sitä ole. Eikä missään parisuhteessa ihastumisen tunne jatku ikuisesti. Sinun kannattaa miettiä mitä rakastamisen mielestäsi on. Oletko ehkä väärässä siinä, mitä luulet sen olevan. Sen verran voin kertoa, että nyt sinulla on vaimo, joka oikeasti rakastaa sinua. Sellaista ei ole helppoa saada. 

Voin myös kertoa sinulle missä oikeasti mättää. Ongelmana ei ole mukamas rakkaudeton liitto tai se että te ette muka olisi toisillenne ne ns. oikeat. Ongelmana on että sinulla on henkilökohtainen kasvukriisi, etkä tunnista sitä. Syytät olotilastasi parisuhdettasi, kuvittelet että suhteessa on jotain vikaa, kun oikeasti olotilasi syynä on oma pään sisäinen kriisisi. Ratkaisu ei ole ero, vaan se että alat kehittää itseäsi ihmisenä ja tutustut itseesi, kasvat aikuiseksi, teet itsestäsi itsellesi mielenkiintoisen ihmisen.

Joskus vain näennäisesti hyvät parisuhteet paljastavat todellisen karvansa, kun itselle iskee se kriisi. Itse kärsin vähän päälle parikymppisenä kolmenkympin kriisin, ennen kuin älysin, että se johtuu liian nuorena liian vakavasta parisuhteesta. Heti kun äijä lensi pellolle, kriisikin meni ohi ja pystyin tekemään aidosti niitä asioita joita halusin. 

Tummennetun tekstin osalta voin allekirjoittaa tuon olevan täyttä paskaa. Mun henkilökohtaiset kriisini liittyivät nimenomaan joustamattomaan parisuhteeseen, jossa toinen ei kasvanut mukana ja oli kaiken aikaa olevinaan mun yläpuolellani, vaikka oli kulkevinaan rinnalla. Kun siitä pääsin, aloin hengittää vapaammin ja lakkasin tuntemasta turhaa syyllisyyttä ja sellaista kummallista vaillinnaisuutta mitä olin siihen asti tuntenut. Toisekseen mistään ei tiedetä kuinka tosissaan toinen rakastaa. Se voi olla manipulointia tai henkistä vallankäyttöä kun toinen antaa tilaa tai rauhaa, vaikka asiat eivät välttämättä edes varsinaisesti liity yhdessäoloon vaan kokonaan muihin juttuihin. Yhdessäolo ja kemiat voivat kohdata, mutta jos henkiset arvot ovat aivan toisenlaiset tai tietyistä asioista ei voi keskustella, niin kyse on todennäköisesti siitä että kannattaa erota ja antaa toisen mennä. Miksi jäädä väkisin roikkumaan, jollei tunnu hyvältä? 

Näiden viestien perusteella sanoisin, että kannattaa erota. Vaikutat sen verran hyvältä tyypiltä, että löydät todennäköisesti paremmankin naisen kun on sen aika. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaimo pyysi minua jäämään. Pyysi miettimään. En itse enää tiedä mitä miettimistä tässä on, mutta ehkä jokin osa minusta toivoisi että se aika auttaisi kuten vaimokin sitä jo sanoi. En vain näe tässä mitään järkeä. Mitä turhaa tämmöistä miettimään jos ei vaan enää tunnetta ole.

Vähän mietin sitä, että olisiko kuitenkin vaimon sanoissa perää, ehkä siksi tässä vielä olen. Rakastan kyllä vaimoani vaikken sitä ole pystynyt nyt edes sanomaan hänelle.

Käykö pariteraoiassa. Se voisi auttaa teitä löytämään toisenne uudelleen. Jossain välissä vain ajauduitte erillenne. Lapsen kannalta olisi parhaani jos se uusi kumppani olisi se nykyinen.

Ja vaikka miten puhutaan että ei se ero ole paha jos lapsia vain rakastetaan, niin tutkitusti lapsille on parempi että vanhemmat on yhdessä vaikka sitten vain kavereina kun eroavat. Jos siis ei ole väkivaltaa tai päihteitä tai muuta vakavaa. Näin se vain on, mutta eihän sitä kukaan halua kuulla kun mä haluun nyt vain erota.

Linkkejä näihin älynväläyksiin, kiitos?

Vierailija kirjoitti:

Toki ihmiset ovat erilaisia, mutta ainakin itsestäni tuntuu todella kummalliselta, että olisi mieluummin yksin kotona katsomassa Bumtsibumia kuin perheensä kanssa.

Vai, tarkoitatko ap  tällä yksin elämisen kaipuulla enemmänkin mahdollisuutta bailata ja elää vapaata poikamieselämää kaikkine mahdollisuuksineen?

Vierailija kirjoitti:

Ihminen on oman onnensa seppä. Oot sä joskus puolisoosi rakastunut ja hänestä ajatellut että on se oikea kun kerta olet lapsen tehnyt ja naimisiin mennyt. Asuntolainallakin asunnon hankkinut.

Voi olla ettet ymmärrä kuinka vaikeaksi kaikki menee jos päätät lähteä. Vaimosi jää lapsen kanssa yksin hoitamaan käytännön, samalla kun yrittää pärjätä jätetyksi tulemisen tuskan keskellä. Voin kertoa että se on pahinta tuskaa mitä toiselle voi aiheuttaa. Vaikka itse kuvittelisitkin että kaikki menisi helposti, sinulle se voi tuntua siltä hetken mutta vaimosi ja lapsesi kärsivät tästä eniten.

Nyt on aika jona ei vain voi olla itsekäs ja miettiä ansaitsevansa parempaa. Mikä olisi edes parempaa kuin noin sitoutunut rakastava töissäkäyvä aikuinen nainen, joka osaa käsitellä tällaisenkin tilanteen tyynesti? Mikä voisi olla parempaa?

Ketään ei voi syyllistää tällä tavalla, jos päättää lähteä. 

Tää ketju on sisältänyt niin käsittämättömiä vastauksia erotilastoista, eroista sun muusta siihen liittyestä et huh huh. Ihmiset hei, ajatelkaas vähän!

antro kirjoitti:

Edellinen parisuhteeni oli hankala, ja eroon johti kaikki hankaluudet. En jaksa niitä lähteä erittelemään. Mutta sitten tapasin nykyisen vaimoni ja rakastuin päätä pahkaa.

Vaimo on töissä ja hoitaa kotia siinä missä minäkin. Olen osallistunut kotitöihin yhtälailla, joten siksi vaimo ei ainakaan siitä ole joutunut koskaan valittamaan. Oli aika, jolloin minä olin taloudellisessa vastuussa kaikesta, ja vaikea raskaus, lapsen syntymän jälkeen jouduin pitkään huolehtimaan kaikesta yksin. Nyt juuri siksi sanonkin ettei mitään vikaa niinkään ole, sillä vaimo on töissä, hoidamme yksissä tuumin kodin ja lapsen - molemmilla on omaa aikaa.. Mut joku puuttuu.

Tiedän ettei tämä vaimolle varmaan helppoa ole. Hän saa sen kyllä vaikuttamaan siltä, hymyilee ja koskee, halaa ja antaa huomiota - sekä minulle omaa aikaa niin paljon kuin vain tarvitsen. Välillä mietin onko tämä vain sitä että vaimo on jo päästänyt irti ja siksi ottaa niin kevyesti.. Mutta sitten hän mainitsee joka päivä/joka toinen päivä kuinka haluaa olla kanssani ja en oikein tiedä miten minun siihen pitäisi suhtautua. Kun ei sitä omaa halua nyt juurikaan ole.

En tiedä mitä haluaisin tulevalta, kaipa siellä joku voisi olla minuakin varten, jonka kanssa ei tällaisia tunteita tulisi.

ap

En usko, että siellä joku olisi sinua varten, jonka kanssa tuollaisia tunteita ei tulisi. Rakastuit päätä pahkaa vaimoosi, mutta nyt ei tunnukaan ihan siltä. Sama kuvio toistuisi taas. Sekoitat rakastumisen ja rakastamisen, jälkimmäisessä sinun pitäisi kehittyä.

Vierailija kirjoitti:

Teepä Ap mielikuvitusharjoitus (ja ihan realistinen sellainen, ei mikään "sitten kun oon yksin, naisia riittää, rahaa on ja shampanja virtaa ja ajelen ferrarilla). Siis sellainen, että olet yksin. Ovi kolahtaa siinä uudessa yksiössäsi-kaksiossasi. Käyt töissä, tulet kotiin, käyt töissä, tulet kotiin. Yksin, yksin, yksin. Miten kauan luulet että se tuntuisi hyvältä? Ja kun tuskin sinä itsekään ihmisenä erilaiseksi muutut, vaikka eroaisit. Kohta olisit sitten siihenkin uuteen olotilaasi tyytymätön ja märisisit, kuinka olisi kuitenkin kiva että olisi se vaimo ja lapsi. Vai lasketko sen varaan, että hyvä ja kiltti vaimosi ottaisi sinut mahdollisesti vielä takaisin, kun oletkin huomannut ettei se ero ollutkaan oikea ratkaisu? Että voit niinkuin pyöriä teinimäisissä "emmäää tiiä mitä mää haluan" -oloissa ja vaimosi kestää ja sietää tuollaista, ja ymmärtää ja ymmärtää loputtomiin. Vaimosi ei ole äitisi, hän on äiti teidän yhteiselle lapsellenne, ei sinulle - aikuiselle miehelle!

Silloin kun mä erosin ja mies vei kämpästä huonekalut ja kissat mukanaan, mulle kävi seuraavalla tavalla: 

Olin masentunut siitä, että olin yksin. Oli ankeaa tulla pommin jäljeltä olevaan kämppään, jossa oli vain tavarat mutta ei säilytystiloja. Mutta, en kaivannut lainkaan sitä miestä tai niitä joka paikan repiviä eläimiä, vaan kaipasin elämää itseään ympärilleni. Sitä järjestyi pian. Mun luokseni sai kaverit tulla vapaammin kuin aiemmin, eikä kukaan ollut aggressiivisena vahtimassa oliko tulija nainen vai mies. Lisäksi olin onnellinen omasta vapaudestani. Vastassa ei ollut mies, joka passiivisaggressiivisesti kiukutteli poissaolostani, ja lisäksi mulla oli enemmän aikaa ystäville ja yhtäkkisille menoille. Lisäksi spontaanit asiat alkoivat luistaa muutenkin paremmin: jos halusin mennä saunaan sunnuntai aamulla kymmenen aikaan, mä menin saunaan. Kukaan ei tullut lättäämään sitä pois päältä ja marisemaan sähkölaskusta, vaan maksoin jatkossa sähköni itse. Kukaan ei kytännyt mihin laitoin rahani tai valittanut sen vähyydestä. Kaikki sotkut, jotka olivat vastassa, olivat omiani eikä miehen. Jos halusin meikata, sain tehdä sen rauhassa ilman tuhahteluita. 

Se siitä siis. Aloittajan tilanne saattaa olla aivan toinen, mutta tuollaisten uhkakuvien maalailu siitä että elämä riippuu yhden ihmisen varassa on todella asiatonta ja typerää, jopa. 

Tuskin siis kenenkään elämä menee noin kuten edellä pelottelit. Se saattaa jopa parantua, koska liikkumavara lisääntyy huomattavasti.