Kaikki hyvin, silti ero?

En ymmärrä miten vaimos kestää tollasta. En vaan ymmärrä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajattelin että suutelisin vaimoa ennen kuin lähtee iltavuoroon töihin, mutta viime hetkellä jänistin. Seuraavan kerran näemmekin sitten vasta viikonloppuna kun palaan reissusta. En ymmärrä miksen pysty läheisyyteen. Ei kiinnosta yhtään.

Ap

Edellinen suhteesi oli myrkyisä. Nykyiseen suhteeseesi syöksyit päätäpahkaa suurien tunteiden vallassa. Nyt olet kyllästynyt, ei oikein nappaa, suunnittelet eroa pikavauhdilla. Olet juuri sellainen ihminen, joka tekee nopeita tunnepohjaisia päätöksiä ihmissuhdeasioissa. Olet täsmälleen sellainen ihminen, joka tyypillisesti katuu eroa. Tiesitkö? Pitkään harkinneet taas ovat niitä, jotka eivät kadu, erilaisia kuin snä nyt.

Olet selvästi pitkästynyt ja sinulla on jokin kriisi itsesi kanssa, sillä parisuhteessasi ei ole tapahtunut sellaista muutosta, joka olisi sysännyt suhteen kriisiin. Etkö ole ennen ollut tilanteessa, jossa parisuhteessa on vakaata ja turvallista ja voimavaroja olisi muuhunkin kuin suhteessa sinnittelyyn? Siksikö sinulla on tylsää ja tyhjää? Tarvitsetko kriisejä, vaikeuksia ja stressiä, jotta sisäinen tyhjyytesi täyttyisi? Vai oletko työmatkoillasi tavannut huolettomampia, vastuista vapaampia, jännittävämpiä naisia ja haaveilet nyt heistä?

Tuo kriiseily oli omalla kohdallani täysin totta. Parisuhde oli vakaa ja turvallinen, ja olin lapsesta saakka tottunut että parisuhteeseen kuuluu draamailu. Sitä draamaa piti sitten kehittää vaikka mistä, mutta kun mikään ei sitä parisuhdetta hetkauttanut, kehitin oman pikku kriisin jossa en muka enää rakastanut. Onneksi oli järkeä päässä enkä lähtenyt, ja pidin ajatukseni omana tietonani. Sopeuduin draamattomuuteen ja nyt elämä on ihanaa kun koko ajan ei tunteet myrskyä, eikä elämä ole ollenkaan tyhjää ja tylsää kun siihen on hankkinut muuta sisältöä kuin draamailun ja se luotettava rakastava puoliso on mukana jakamassa kaiken.

Olet mennyt naimisiin ja tehnyt lapsen. Olet hankkinut itsellesi velvollisuuksia ja sitoumuksia.

Nyt olet velvollinen parantamaan suhdettasi. Kyllä, sinä. Muutosta ei tapahdu, jos sinä itse et tee mitään. Vaimosi ilmeisesti on jo kantanut kortensa kekoon, näin kirjoituksistasi ymmärsin.

Olet oikeassa, odottelu ei muuta mitään, sinun omat tekosi voivat muuttaa. Ja olet erittäin velvollinen yrittämään. Menkää vaikka pari- tai yksilöterapiaan.

Eiköhän ap päädy vähintäänkin pettämään jollain työreissullaan. Sinulle ei tunnu uppoavan mikään puhe, niin mene ja pilaa kaikki. Käy panemassa jotain vierasta naista, ymmärrät takuulla ihanan perheesi arvon siinä vaiheessa, kun asuntoa myydään ja vaimo ja lapsi ovat häipyneet. Poikamiesboksista on sitten hyvä muistella kaikkea sitä, minkä itsekkyyttäsi ja tyhmyyttäsi tuhosit.

Minä olin vaimosi tilanteessa vuosi sitten. Toimin myös samalla lailla ja koitin järkeillä miehen kanssa. Yksin ollessani itkin ja oksensin kylpyhuoneessa, mietin miljoona kertaa onko mies sen arvoinen ja ennenkaikkea, onko vika kuitenkin minussa. Tästä alkoi oma henkisen kasvun tieni ja iloitsin käytökseni kritiikistä, pohdin millainen itse haluan olla ja tavoittelin sitä. Vei käsittämättömästi energiaa haluta muuttua itseään varten siinä tilanteessa. Mies kohteli minua kun itsestäänselvää paskaa lähes 6kk ajan, uskaltamatta kuitenkaan erota ja juuri kun voimani ja mielenterveyteni oli loppumassa hän oivalsi, että asia olikin juuri kuten täälläkin on sanottu. Hän poti omaa kolmenkympin kriisiään ja syytti parisuhdetta pahasta olostaan kun ei muuta osannut ajatella. Hän ymmärsi, että rakastaminen on valittava joskus ja se kuuluu asiaan. Ja ennenkaikkea; jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Muutos tapahtui nopeasti tämän oivalluksen jälkeen. Tämän jälkeen minulla oli mahdollisuus romahtaa ja mies ymmärsi ja tuki. Reilu vuosi myöhemmin olemme aidosti onnellisia. Arki ei ole niinkään muuttunut, se on aina ollut hyvää, mutta mieheni käytöksestä näkee, että hän arvostaa suhdettamme ja on sitoutunut siihen. Se tuo onnemme seitsemänteen taivaaseen ja rakastumisen huuman joka vaan kestää. Nyt pystyn myös tukemaan häntä rakentavasti kriisissään. Hän on useasti kiittänyt minua että kestin ja kauhulla ajatellut jos olisikin saanut tahtonsa läpi.

Ja sen sun vaimonko pitäisi yksi hoitaa se lapsi kun olet reissutöissä? mä voisin tuossa tilanteessa jos olisin vaimosi erota mutta lapsen suhteen se olisi ehdoton viikko-viikko. Haluaisin myös sitten omaa elämää.

Pieni vinkki ap, rakastaminen ei ole tunnetila, se on päätös ja tahtomista. Joo, epävakaan ihmisen kanssa parisuhde on jatkuvaa draamaa ja tunnevuoristorataa, mutta terve parisuhde ei sitä ole. Eikä missään parisuhteessa ihastumisen tunne jatku ikuisesti. Sinun kannattaa miettiä mitä rakastamisen mielestäsi on. Oletko ehkä väärässä siinä, mitä luulet sen olevan. Sen verran voin kertoa, että nyt sinulla on vaimo, joka oikeasti rakastaa sinua. Sellaista ei ole helppoa saada. 

Voin myös kertoa sinulle missä oikeasti mättää. Ongelmana ei ole mukamas rakkaudeton liitto tai se että te ette muka olisi toisillenne ne ns. oikeat. Ongelmana on että sinulla on henkilökohtainen kasvukriisi, etkä tunnista sitä. Syytät olotilastasi parisuhdettasi, kuvittelet että suhteessa on jotain vikaa, kun oikeasti olotilasi syynä on oma pään sisäinen kriisisi. Ratkaisu ei ole ero, vaan se että alat kehittää itseäsi ihmisenä ja tutustut itseesi, kasvat aikuiseksi, teet itsestäsi itsellesi mielenkiintoisen ihmisen.

Voi mikä aarre sinä olet....

Sanonpa vaan ap, että jokainen suomalainen mies haaveilee tuollaisesta naisesta kuin vaimosi on. Ja hän onneton menee nyt hukkaan sinunlaisen itsekkään haahuilijan kanssa. Ota hetkeksi pääsi per**estäsi ulos ja katso ulospäin. Sinä et ole maailman keskipiste, jonka onnen ympärillä kaikkien pitäisi pyöriä ja jonka onnellisuuden tekeminen olisi muiden vastuulla. Ja. Jos et näe millainen timantti sinulla on vaimona etkä osaa arvostaa sitä, niin tee kuule suomen miehille palvelus ja päästä vaimosi vapaille markkinoille, sillä ottajia on jonoksi asti. Sinunlaista itsekästä vastuuta pakenevaa sanonko mitä ei sen sijaan naiset kaipaa.

Teepä Ap mielikuvitusharjoitus (ja ihan realistinen sellainen, ei mikään "sitten kun oon yksin, naisia riittää, rahaa on ja shampanja virtaa ja ajelen ferrarilla). Siis sellainen, että olet yksin. Ovi kolahtaa siinä uudessa yksiössäsi-kaksiossasi. Käyt töissä, tulet kotiin, käyt töissä, tulet kotiin. Yksin, yksin, yksin. Miten kauan luulet että se tuntuisi hyvältä? Ja kun tuskin sinä itsekään ihmisenä erilaiseksi muutut, vaikka eroaisit. Kohta olisit sitten siihenkin uuteen olotilaasi tyytymätön ja märisisit, kuinka olisi kuitenkin kiva että olisi se vaimo ja lapsi. Vai lasketko sen varaan, että hyvä ja kiltti vaimosi ottaisi sinut mahdollisesti vielä takaisin, kun oletkin huomannut ettei se ero ollutkaan oikea ratkaisu? Että voit niinkuin pyöriä teinimäisissä "emmäää tiiä mitä mää haluan" -oloissa ja vaimosi kestää ja sietää tuollaista, ja ymmärtää ja ymmärtää loputtomiin. Vaimosi ei ole äitisi, hän on äiti teidän yhteiselle lapsellenne, ei sinulle - aikuiselle miehelle!

Siinäkö eroat mutta et sää saa täältä tai muualtakaan enemmistön antamaa hyväksyntää.

Olen itse mennyt naimisiin ja hankkinut lapsia avioliittoon. Minä en ainakaan suostuisi siihen että toinen sanoo "emmä tiiä" ja veisi lapset mukanaan. Olen sitoutunut perheeseen. Aina ei ole kivaa ja jännää, eikä pidä ollakkaan. Ei se muillakaan ole. Siellä on taas joku sun sinkkukaveri mennyt kehuskelemaan keksityillä naisseikkailuilla ja nyt oot kateellinen. Todennäköisesti se sinkkukaveri on kateellinen sulle.

Lähde mutta älä vie lasta, tuskin saisitkaan mutta julmaa tollainen perhe-elämän "lupaaminen" ja sitten kun kypsyystaso ei itsellä riitä niin lähdet.

Kyllä ihmettelen itsekin miten vaimo vielä tässä on. Mitä hän minussa näkee. En koe olevani sen arvoinen.

Kun rakastuin vaimooni, muistan hänen naurunsa ja iloisen ilmeensä. Kuinka hän oli ihan hullaantunut minuun vaikken silloinkaan ymmärtänyt miksi. Pidän häntä viehättävänä ja kauniina, onhan hän haluttavakin. Haaveilinhan minäkin yhteisestä reissusta vielä kesällä. Emme löytäneet mahdollista rakoa mistään eikä lapselle saanut hoitajaa, joten elämä ei tosin mahdollistanut sitä lainkaan.

En vain usko että minua hiertäneet pikkuasiat olisivat muuttuneet nyt pysyvästi, ehkä siksikin vielä mietin tätä ja olen eron kannalla. Kai se on typerää toisaalta erota pikkuasioiden takia, mutta jos ne riittävät kaatamaan suhteen niin miksi sitten edes yrittää?

ap

Vierailija kirjoitti:

Sanonpa vaan ap, että jokainen suomalainen mies haaveilee tuollaisesta naisesta kuin vaimosi on. Ja hän onneton menee nyt hukkaan sinunlaisen itsekkään haahuilijan kanssa. Ota hetkeksi pääsi per**estäsi ulos ja katso ulospäin. Sinä et ole maailman keskipiste, jonka onnen ympärillä kaikkien pitäisi pyöriä ja jonka onnellisuuden tekeminen olisi muiden vastuulla. Ja. Jos et näe millainen timantti sinulla on vaimona etkä osaa arvostaa sitä, niin tee kuule suomen miehille palvelus ja päästä vaimosi vapaille markkinoille, sillä ottajia on jonoksi asti. Sinunlaista itsekästä vastuuta pakenevaa sanonko mitä ei sen sijaan naiset kaipaa.

Tämä!!!

Ap on sortunut siihen klassiseen itsekkään keskenkasvuisen ihmisen harhaan. Kuvitelmaan siitä, että puolison ja parisuhteen tehtävä olisi tehdä MINUT onnelliseksi. Ja jos ei tee, niin parisuhteessa vikaa, haluan erota. Jokaisen pitää ymmärtää kasvaessaan aikuiseksi, että puolison vastuulla ei ole sinun onnesi, vaan jokaisen tehtävänä on tehdä itse itsensä onnelliseksi. Parisuhde on tapa jakaa se onnellisuus. Mutta vastuu siitä on itselläsi, ei parisuhteella.

Itselläni oli sama juttu, mutta ei ollut lasta. Muutin vanhempieni luota toiselle paikkakunnalle ja sain asua noin kuukauden yksin. Se oli ihanan vapaata ja mahtavaa. Sen jälkeen aloin seurustelemaan ja minulle tuli kämppis. Kämppiksen luota muutin suoraan avovaimon kanssa yhteen. Sain maistiaisen vapaudesta, mutta en varsinaisesti ollut elänyt koskaan yksin. Myös sinkkuelämä oli naisseikkailuiden suhteen jäänyt lähes olemattomaksi ennen parisuhdetta, koska asuin tosiaan sinkkuna maalla ja vanhempieni luona.

Parisuhteessa minua alkoi ahdistamaan elämäni tuhlaaminen. Olin niin kauan haaveillut siitä vapaudesta ja sitten kun viimein sen sain, niin löin itselleni pallon jalkaan. Jälkikäteen ajateltuna aika typerä teko, mutta toisaalta olihan minulla hauskaa monen vuoden ajan ja sain arvokkaita kokemuksia seurustelusta ja muutenkin. 

Ahdistus meni vuosi vuodelta pahempaan suuntaan, vaikka periaatteessa olin ihan tyytyväinen suhteeseen. Aloin kuitenkin jatkuvasti enemmän viettämään aikaa itsekseni ja omien harrastusteni parissa. Halusin lähteä reissuille ilman avovaimoani ja ehkä vähän flirttaillakin muille naisille.

Avovaimo alkoi varmasti tämänkin seurauksena (oli myös muita syitä) olemaan vähemmän kiinnostunu minusta. Lopulta hän halusi erota, johon minä oikopäätä suostuin. En pitänyt siitä kuinka passiiviseksi ihmiseksi olin tullut tuon seurustelun aikana. Toki olisin voinut olla aktiivisempi seurustelusta huolimatta, mutta en olisi koskaan kokenut sitä vapautta, jota kaipasin. 

Nyt olen ollut pari vuotta yksin. Tuntuu, että tuhlasin aikaani vähän turhankin paljon parisuhteessa. Olisi pitänyt lähteä muutama vuosi aiemmin. En kuitenkaan ole vieläkään liian vanha tekemään asioita, joita haluan tehdä. Vapaus ei ole ollut yhtä maittavaa kuin oletin sen olevan, vaan pääosin arkista, jota sen pelkäsin olevan. Nuorena kokemani into yksin asumisesta oli vain nuoruuden intoa, enkä minä vastaavaa tunnetta enää saanut ainakaan samassa mittakaavassa. Naistarjonta on heikkoa, enkä ole enää mukana missään piireissä, joissa pyörisi sinkkunaisia, joten tasokkaan seuran saaminen on aika vaivalloista. Vaikka minulla on vapautta enemmän, niin olen kuitenkin muun arjen takia aika sidottu, enkä voi siten tehdä paljon enempää kuin parisuhteessakaan, vaikka tietenkin voin tehdä periaatteessa joka ilta ihan mitä haluan ja lähteä viikonloppuna spontaanisti ihan mihin haluan. 

Vaikka elämäni ei ainakaan merkittävästi parantunut, jos ei jopa huonontunut, eron myötä, niin olen silti tyytyväinen, että ero tapahtui. En olisi halunut elää vuosi toisensa jälkeen huomaten olevani taas vuoden vanhempi ja koen edelleen, että minulla on pallo jalassa. Tällä hetkellä ainoa asia, joka minua estää on rohkeuteni ja tavallaan se on ihanan motivoivaa. Kaikki on nyt itsestäni kiinni, koska kukaan ei ole estämässä minua.

Elämä on täynnä valintoja ja uskon, että voit elää onnellisen elämän jäämällä suhteeseen tai eroamalla suhteesta. Voit myös elää onnettoman elämän ihan sama kumman valinnan teet. Kaikki on kiinni asenteesta.

Mielestäni elämä on turhan lyhyt siihen, että kannattaa liiaksi pelätä mitä menettää tavoitellessaan sitä mitä haluaa. Asiaa voi miettiä loputtomiin, mutta et koskaan oikeasti tiedä ellet kokeile. 

Mistä löytääkään tuollaasia ukkeleita kuin sinä oot?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ihmettelen itsekin miten vaimo vielä tässä on. Mitä hän minussa näkee. En koe olevani sen arvoinen.

Kun rakastuin vaimooni, muistan hänen naurunsa ja iloisen ilmeensä. Kuinka hän oli ihan hullaantunut minuun vaikken silloinkaan ymmärtänyt miksi. Pidän häntä viehättävänä ja kauniina, onhan hän haluttavakin. Haaveilinhan minäkin yhteisestä reissusta vielä kesällä. Emme löytäneet mahdollista rakoa mistään eikä lapselle saanut hoitajaa, joten elämä ei tosin mahdollistanut sitä lainkaan.

En vain usko että minua hiertäneet pikkuasiat olisivat muuttuneet nyt pysyvästi, ehkä siksikin vielä mietin tätä ja olen eron kannalla. Kai se on typerää toisaalta erota pikkuasioiden takia, mutta jos ne riittävät kaatamaan suhteen niin miksi sitten edes yrittää?

ap

Kerros nyt vähän esimerkkejä niistä pikkuasioista, niin voidaan kommentoida asiaa paremmin.

Helppohan se olis sun vielä kokeilla mitä elämä tuo tullessaan jos vähän asennettasi korjaisit, ja viitsisit yrittää. Et sinä siinä menetä mitään muuta kuin pienen hetken elämästäsi, joka on todella pieni menetys loppupeleissä. Jos sä haaveilet siitä yksinolosta niin sitä on tarjolla piiiiiitkät pätkät vielä jos päätät lähteä, koska tuskin kovin moni nainen haluaa itselleen miestä joka noin heppoisin perustein jättää perheensä. Et olisi kyllä kovin kuumaa kamaa naisille.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ihmettelen itsekin miten vaimo vielä tässä on. Mitä hän minussa näkee. En koe olevani sen arvoinen.

Kun rakastuin vaimooni, muistan hänen naurunsa ja iloisen ilmeensä. Kuinka hän oli ihan hullaantunut minuun vaikken silloinkaan ymmärtänyt miksi. Pidän häntä viehättävänä ja kauniina, onhan hän haluttavakin. Haaveilinhan minäkin yhteisestä reissusta vielä kesällä. Emme löytäneet mahdollista rakoa mistään eikä lapselle saanut hoitajaa, joten elämä ei tosin mahdollistanut sitä lainkaan.

En vain usko että minua hiertäneet pikkuasiat olisivat muuttuneet nyt pysyvästi, ehkä siksikin vielä mietin tätä ja olen eron kannalla. Kai se on typerää toisaalta erota pikkuasioiden takia, mutta jos ne riittävät kaatamaan suhteen niin miksi sitten edes yrittää?

ap

Mistä kuvittelet löytäväsi parisuhteen, jossa mitkään pikkuasiat ei vähän hiertäisi? Et kai vaan etsi nyt sitä kuuta taivaalta. Sitä, jota ei ole olemassakaan, ei kenenkään ihmisen saavutettavissa.

Ymmärräthän ap, että kun uudelle naisellesi paljastuu, että jätit aviovaimosi ja teit lapsestasi erolapsen, koska koit kyllästymistä, koska sinua hiersi muutama pikkuasia, koska elämä ei ollut jatkuvaa hurmiota vaikka liitossa ei mitään oikeaa ongelmaa edes ollut, niin kukaan uusi nainen ei enää uskalla olla kanssasi. Koska pelkää, että toistat samaa uusissa suhteissasi, koska pelkää että tulet jatkossakin jättämään kumppanisi olemattomista syistä, joihin kumppani ei voi mitenkään vaikuttaa.