Kaikki hyvin, silti ero?

Ap, esimerkiksi siitä, että sua ahdistaa vaimon "nalkutus" ja vaatimukset yhteisestä ajasta voi puhua suoraan ja rehellisesti. Sano, että vaikka ymmärrät ettei hän tarkoita sillä mitään pahaa (vai ymmärrätkö?), sen toistuvuus on ahdistanut sinua pidemmän aikaa ja toivoisit jotain ratkaisua tilanteeseen. Ratkaisu voisi olla, että alatte sopimaan treffejä viikon tai parin päähän? Vaimon ei tarvitsisi stessata siitä, että yhteistä aikaa ei ole tiedossa.

Miehillä ja naisilla taitaa olla aika erilainen tarve läheisyyteen parisuhteissa. Ainakin mun miehelle riittää yhdessäoloksi se, että ollaan saman katon alla ja jutellaan välillä niitä näitä. Mä taas tarvitsen kainalossa makoilua ja treffeillä käymistä. Arvostan kovasti että mies jaksaa järjestää "erityistä" aikaa minulle, vaikka itselleen riittää vähempikin.

Jospa vaimo vaan todella on ystävänsä kanssa ja keskittyy itseensä ja lapseen. Anna nyt hetki rauhaa sillekin, et vois hetken keskittyä johonkin muuhunkin kuin suhun. Vai haluatko nyt psyykata ittes oletuksiin joilla saisit lisää tekosyitä jättää vaimo? Miksi kytätä jos muka vaimon kans ei huvita olla?

Ja ap, vaikutat just nyt hyvin ristiriitaiselta tyypiltä. Toisaalta puhut rakastavasi ja toisaalta ettet tiedä mitä haluat. Rakastat ja näät vaimossas hyvää mut et voi sanoa sitä edes ääneen. Toisaalta olet mustasukkainen vaimosta mut sit et kuitenkaan voi mennä häntä vastaan ja petrata itse teidän suhteessa.

Nyt vaan teet päätöksen. Ei sen heti tarvitse tuntua oikealta, mut teet sen päätöksen itselles mitä lähdet tekemään.

A) päätät jäädä. Teet töitä teidän parisuhteen eteen.

B) päätät erota. Eroa sit ja sit on turha miettiä vaimon tekemisiä enää, koska ei ole sulle enää tilivelvollinen.

antro kirjoitti:

Lapsen pitäisin itselläni jos se vain olisi minusta kiinni, mutta ei omien työaikojeni vuoksi oikein ole mahdollista... Viikko-viikkoa olen ehdottanut, mutta vaimo on tehnyt selväksi ettei halua pienelle tyttärellemme sellaista.

Viikko-viikko on ihan normaalia nykyään. Tasa-arvo meillä. Vaimosi voi haluata ihan mitä vain, mutta sulla on oikeus tohon viikko-viikko-järjestelyyn tai jos se ei vaimollesi käy niin sitten on vähemmän hänellä. 

Muista pitää puolesi. Ja jos vaimosi tienaa enemmän, muista pyytää elatusapua!

Vissiin vaimo on palannut takas kotiin.

Keskustelkaa, keskustelkaa ja vielä kerran keskustelkaa. Miettikää yhteisiä tulevaisuudenhaaveita, olisko kyse siitä et nyt ei oo mitään tavoiteltavaa just enää?

Turhaan mietin... Vaimo tuli kotiin. Saatiin puhuttuakin, lupasin yrittää vielä. Vaimo sanoi olevansa helpottunut ja itki kun sain kuitenkin sit sanottua että rakastan yhä häntä. Hän meni jo nukkumaan, lupasin tulla viereen. Pakko se kai on ottaa päivä kerrallaan kuten vaimo ehdotti.

Ap

Ap mikä fiilis?

Sori nyt vaan, mutta mun mielestä ap on luuseri. Itsesääliä ja syiden etsimistä muista.

Tää on varmaan taas yksi, jota äippä on passannut täysi-ikäisyyteen asti. Sen jälkeen ollut vaimon riesana ja kehtaa vielä valittaa. Ota itseäs niskasta kiinni, ällöttää tuommoinen itsesäälissä kierivä mies.

Fiilis on outo. Vaimo oli aamulla iloinen. Ei tuntunut itsestäkään huonolta herätä vaimon vierestä, mutta ei yhtä hyvältä kuin jokin aika sitten... Kai tämä täytyy vain silti kestää.

Vaimo ehdotti että keksisin itselleni jotain uutta kivaa, samaa kuin täällä jotkut sanoneet. Täytynee yrittää miettiä sitä..

Ap

Voin kuvitella vaimon helpotuksen kun tuut ees vähän vastaan... Eikä sen kuule tarvii tuntuu erityisemmältä vaan nyt päivä kerrallaan alat huomioida sitä vaimoas ennekuin vaimolla tulee raja vastaan.

Täällä on paljon keskusteltu siitä, onko oikein erota, jos tunteet häviää tai hupenee tai muuttuu enemmän ystävyyskiintymykseksi. Minusta jos on sitoutunut avioliittoon ja perheeseen ei yhtäkkinen lähtö, mikäli ei ole niitä suuria ongelmia kuten väkivalta tai kaiken tieltään syövä alkoholismi, niin ensin pitää yrittää parantaa tilannetta ja keskinäistä yhteyttä, yrittää kaikkensa pariterapiasta yhteiseen ajanviettoon ja toisaalta ajan antamiseen itselle ja toiselle. Toisaalta, jos yrityksistä huolimatta toisen näkee vain henkilönä, joka on hyvä isä tai äiti, huolehtii käytännön asioista ja johon on kiintynyt, ei se riitä läheskään kaikille avioliiton jatkumiseen. On ihan ok tavoitella oikeaa rakkautta, joka toki vuosien varrella muuttaa muotoaan, mutta pitää sen tunteen siitä että toinen on se oikea, silti olla siellä ja jos se ei yrityksistä huolimatta tule, on oikeus erota.  Silloin ei voi erota lapsesta, pitää olla hyvä ja huolehtiva äiti tai isä, mutta puolisosta saa erota, jos hän ei yrityksistä huolimatta enää ole se oikea.

Joskus sitä myös sitoutuu ajatellen, että tietynlainen lämmin kiintymysrakkaus ilman suurta tunnetta riittää. Ajan kanssa henkilö voi huomata, että se ei riitäkään, eikä koko elämäänsä voi uhrata aiemman väärän valinnan takia. Minä asuin pitkään avoliitossa kumppanin kanssa, johon olin kiintynyt, arki sujui ja ajattelin, että suuri räiskyvä rakkaus on vain jotain, josta kirjoitetaan kirjoja. Lopulta vuosien saatossa huomasin, että ajatus siitä, että sitä oikeaa ja suurta rakkautta ei olisikaan, kuihduttaa minut. Yritimme kyllä, teimme matkoja, vietimme aikaa yhdessä, yritimme ilahduttaa toisiamme, keskustelimme, mutta syvällä sisimmässä tiesimme, että nyt me teemme oikeita asioita mutta väärän ihmisen kanssa. Erosimme ystävinä ja olen niin onnellinen, että hän sai mahdollisuuden löytää oikean rakkauden ja asuu nyt avoliitossa uuden ihana kumppanin kanssa ja minä olen naimisissa elämäni rakkauden kanssa, jonka tapasin noin puoli vuotta tuon avoeron jälkeen. Rakkaus on muuttanut muotoaan arjessa, mutta tiedän, että hän on se oikea ja olen niin tyytyväinen siihen, että uskalsin lähteä etsimään itselleni todellista rakkautta "aivan hyvän suhteen" sijaan. Myös ex-avokkini on tosi onnellinen, kun löytyi se oikea kolahdus ja oikea onni. 

Toivon, että ap yrittää nyt kaikkensa rakentaa onnea ja uutta yhteyttä puolisonsa kanssa. Jos se ei millään onnistu, ei elämäänsä voi antaa sen edestä, että joskus on valinnut väärin, vaan on lupa lähteä. Mutta sitoutuminen on juuri sitä, että yritetään ensin ja yritetään kunnolla. Sitä välivaihetta älä jätä tekemättä täysillä, vaan anna mahdollisuus, aito mahdollisuus jolle avaat sydämesi ja mielesi, vaikka lopulta päätyisitkin eroon.

Ei ilman rakkautta pidä elää. Se, että pystyy elämään jonkun kanssa hammasta purren, ei muutu rakkaudeksi vaikka siinä sinnittelisi siihen asti kuin on lapsenlapsia.

Kyllä sen sitten tietää kun rakkaus osuu kohdalle.

Hurskastelijoita on usein ne, jotka ovat itse löytäneet rakkauden sopivasti jo nuorena. He eivät ymmärrä, että moni ei edes tiedä, miltä rakkauden pitäisi tuntua, ja menevät yhteen jonkun muuten sopivan oloisen kanssa, kun luulevat, ettei rakkaus tämän kummemmalta varmaan tunnu. Miesten kohdalla erityisesti, kun osuu kohdalle joku määrätietoinen, joka päättää tehdä heidän kanssa lapset, kun kellokin jo tikittää.

No eikö ap oo monta kertaa jo sanonut että rakastaa kyllä vaimoaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen aika vakuuttunut että ap on masentunut ja tuo eroajattelu on masennusoireilua. Vaikka ap sanoo ettei mielestään ole masentunut niin näin ulkopuolisesta kyllä tilanne vaikuttaa aika selvältä että on kyllä.

Saattaa olla näin. Ja jos on, niin nyt on käsillä sen virhearvioinnin tekeminen että apn olo ja tilanne johtuu vaimosta mikä sitten ei ollenkaan pidä paikkaansa.

Jep, niimpä. Ap projisoi oman pahan olonsa itsensä ulkopuolelle, vaimoon (eli kuvittelee oman pahan olonsa johtuvan vaimosta). Ap on masentunut ja syyt ap:n masennukselle ei ole vaimossa eikä parisuhteessa. On vain helpompaa etsiä syitä pahalle ololle itsensä ulkopuolelta muista ihmisistä kuin itsestään, omasta elämänhistoriastaan, omista heikkouksistaan, omista tunnevajeistaan. Ap on tekemässä nyt pahan virheen jos eroaa. Ap syyttää aiheettomasti parisuhdetta ja vaimoa omasta pahasta olosta ja masennuksesta.

Tätä palstaa lukeneena olen huomannut, että miehillä parisuhdevaikeuksien oletetaan johtuvan masennuksesta, naisilla masennus taas johtuu parisuhdevaikeuksista.

Itse kuvittelisin, että totuus on jossakin sillä välillä.

Äh, älä yleistä noin. Jos parisuhteessa joutuu henkisen tai fyysisen väkivallan kohteeksi, jos puoliso pettää, valehtelee, kiusaa, on etäinen ja torjuu koko ajan jne, niin masennus johtuu monesti parisuhteesta, oli sitten mies tai nainen.

Jos taas puoliso kohtelee hyvin ja huomioi ja kannustaa, rakentaa tunnetason yhteyttä, rakastaa ja osoittaa rakkautta jne eli kaikki on hyvin, niin silloin parisuhdevaikeudet usein johtuvat toisen osapuolen omista henkkoht ongelmista kuten masennuksesta esim.

Eli pitäisi pystyä olemaan onnellinen kenen tahansa kanssa, kunhan tämä kohtelee hyvin?

Noin ajatellaan järjestettyjen avioliittojen kulttuureissa. Niissä miehillä ja naisilla on paljolti omat elämänpiirinsä ja ystävänsä, eikä avioliiton ulkopuolinenkaan seksisuhde maailmaa kaada - miehellä ainakaan.

Itse olen länsimaalainen, ja kaipaan parisuhteelta muutakin kuin kiitollisuutta ja kunnioitusta.

Kyllä pitäisi pystyä olemaan, jos on tämän kumppanikseen valinnut. Kysehän on nyt siitä, että tämä ap ei enää halua viettää aikaa vaimonsa kanssa, ei siis halua kohdata tätä.

Niin. Mikä on ratkaisu? Kun vaimo on kertaalleen valittu, ja tämä on kunnollinen, tekee kotityöt ja antaa seksiäkin, pitää pystyä olemaan yhdessä loppuelämä, halusi tai ei. Koska - tadaa - rakkaus on tahtolaji.

Jos ap ei ole vielä masentunut, niin näillä elämänohjeilla hän taatusti masentuu.

Käsitit väärin. Kypsä ihminen tajuaa, että - tadaa- onnellinen perhe-elämä on tahtolaji. Ap:hän sanoi edelleen rakastavansa puolisoaan.

Ihmistä voi rakastaa kuin ystävää, tai kuin siskoa. Sekin on rakkautta, mutta se ei ole sellaista rakkautta, joka on parisuhteessa, ja joka auttaa jaksamaan ja löytämään ratkaisuja, ja yrittämään silloinkin kun näyttää mahdottomalta. Tahdon asiaa on aika kova vaatia, jos parisuhde on aina ollut"ihan ok". Se vaan ei kanna kun tulee tosipaikka.

Ihmiset päätyy yhteen kun on ihan kivaa ja pitää toisesta ja seksi toimii. Lapsiperhearjen tultua niin laimea kiintymys ei anna voimaa, eikä kanna vaikeiden aikojen yli.

Näin minä analysoisin oman liittoni nousuun ja tuhon. Vasta aikuisena ja eronneena kohtasin elämäni rakkauden, ja tajusin, että TÄTÄ minun olisi pitänyt etsiä ja odottaa. Juuri siitä, mistä elokuvat ja kirjat tehdään.

Vierailija kirjoitti:

Ei ilman rakkautta pidä elää. Se, että pystyy elämään jonkun kanssa hammasta purren, ei muutu rakkaudeksi vaikka siinä sinnittelisi siihen asti kuin on lapsenlapsia.

Kyllä sen sitten tietää kun rakkaus osuu kohdalle.

Hurskastelijoita on usein ne, jotka ovat itse löytäneet rakkauden sopivasti jo nuorena. He eivät ymmärrä, että moni ei edes tiedä, miltä rakkauden pitäisi tuntua, ja menevät yhteen jonkun muuten sopivan oloisen kanssa, kun luulevat, ettei rakkaus tämän kummemmalta varmaan tunnu. Miesten kohdalla erityisesti, kun osuu kohdalle joku määrätietoinen, joka päättää tehdä heidän kanssa lapset, kun kellokin jo tikittää.

Jos ei siinä vaiheessa kun kellokin jo tikittää vieläkään yhtään tiedä miltä rakkaus tuntuu, niin mahtaako tulla tietämäänkään.

Oletko todella sitä mieltä että ihminen kohtaa jonkun mystisen rakkauden ja sitten kaikki on ratkaistu?

Kukahan se on hurskastelija.

Itse kyllä uskon että ihmisen kypsyydellä ja vakaudella on paljon merkitystä siinä miten parisuhteet onnistuu.

Usein toinen tai kolmas suhde jo onnistuu hyvin kun on oppinut tuntemaan itseään ja saanut kokemusta.

Ei siinä ole välttämättä kysymys mistään" siitä oikeasta".

Sitä omaa kypsyyttä voi saada kyllä ilman eroakin esim terapialla.

Aika monissa pitkissä suhteissa on kyllä ollut omat aallonpohjansakin mutta kun ei ole heti erottu, on suhde parantunut ja rakastuttu uudelleen.

Selvä homma on se ettei kaikki suhteet toimi eikä tule toimimaan.

On asioita jotka ei käy, monille pettäminen, alkoholismi mm on sellaisia.

Mutta jos ongelma on vaikka tylsyys tai tyytymättömyys yleensä omaan elämään niin väliaikaisesti uusi kumppani tuo siihen jännitystä mutta ongelma palaa ellei mitään muuta tapahdu. Tämä siis vain esimerkkinä.i

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe olevani uupunut, mutta kai se sitäkin voi sit olla. Ehkä osaltaan vaimon tilaa antava ja reilu käytös mua kohtaan saa mut miettimään että hän olis jo luovuttanut itsekin.. Jos vaan odottaa että jätän lopullisesti.

Kyllä alkuun hän itki kovastikin, toisena päivänä oli vihainen ja kolmantena välinpitämätön. Ja pari viikkoa tämä sykli toistui, vahvisti mulla tunnetta et en todella olisi oikean ihmisen kanssa... Tunteenpurkaukset ahdistaa mua, koska en osaa käsitellä niitä. Taikka reagoida niihin.

Sit käytös muuttui ja kolmisen viikkoa nyt vaimo on ollut kuin eri nainen.

Ap

Nyt kuulostat vain siltä, että hakemalla haet vaimosi käytöksestä syytä sille, että sinulla olisi "lupa" lähteä kävelemään.

Vaimo on reilu, huomioiva ja antaa tilaa -> AP: "Vaimo ei oikeasti välitä ja on itsekin luovuttanut."

Vaimo tuo tunteensa esille, miten parisuhteen tilanne ahdistaa häntä ja AP:n käytös tuntuu pahalta -> AP: "Vaimon tunteenpurkaukset ahdistavat, minulla ei ole vaimon käytöksen takia hyvä olla."

Eli teki vaimo mitä tahansa, niin AP käyttää sitä keppihevosena omalle erohalulleen.

Minusta sinä olet tosi epäreilu, AP. Elät jotain 3-kymppiskriisiä (kaikki me käydään se läpi jossain muodossa), olet todennäköisesti hieman masentunut (silloin kaikki tunteet lähimmäisiä kohtaan latistuvat, voin sanoa kokemuksesta) ja prinssiharhaa, jossa parisuhteen dynamiikka ei pitkässäkään suhteessa  muka muutu (tämänkin kaikki pitemmässä liitossa olevat tietävät, kyllä se kaikilla muuttuu ja arkipäiväistyy, kuuluu asiaan) vaan haikailet alitajuisesti jotain suurta ja oikeaa tosirakkautta. 

Minua niin turhauttaa jo pelkästään kirjoittaa tätä viestiä, koska mielestäni olet umpisokea omalle tilanteellesi, AP. Joten tiivistä ratkaisun yhteen sanaan: pariterapia.

Mutta kun ei se pitkä parisuhde ole kaikille mikään ihanne ja pakkomielle. Ei kaikki halua elää latistuneiden tunteiden kanssa väkisin ja halua esittää ja leikkiä, ettei niin koe. Ei ole mitään syytä elää tuollaisessa, kun voi olla myös vapaa ja tapailla uusia ihmisiä ja kokea intohimoa sitä kautta.

Kaikissa, siis ihan kaikissa, suhteissa alun suuret tunteet ja intohimot latistuvat. Jos haluaa elää ne uudelleen ja uudelleen, niin ei pidä lähteä pitkiin parisuhteisiin vaan harrastaa lyhyitä suhteita ja olla rehellinen kumppanilleen asiasta.

Eikä lapsia tuohon kuvioon.

Itseään pitää opetella tuntemaan eikä olla niin perin itsekäs ettei piittaa niin kumppaneidensa kuin lastensakaan tunteista.

Ja vielä se että jos aina lähtee kun suurimmat tunteet ovat arkipäiväistyneet niin menettääkin kyllä jotain .

Meille on tulossa ensimmäinen lapsenlapsi. Mieheni sanoi että kyllä on ihanaa että saadaan yhdessä nauttia siitä.

Hänellä on nimittäin ystävä joka on juuri tullut isoisäksi mutta tämän kumppani ei halua olla tekemisissä miehen lapsenlapsen kanssa. Mieheni ystävä pelkää että jää etäiseksi tuolle lapselle. Hän on nyt valintatilanteessa vastoin tahtoaan.

Ihme jeesustelua. Sitä nyt on aika vaikea tietää etukäteen, että haluaako todella elää siinä latteassa suhteessa pidemmän päälle - hyvin hyvin moni kokee, että ei todellakaan kannata. Tämän voi todeta ihan katsomassa erotilastoja. En muutenkaan voi ymmärtää tällaista pakkomielteistä pitkien parisuhteiden ihannointia ja kuinka täälläkin annetaan neuvoja, mitä siinä pitkässä suhteessa pitää tehdä, että sen kanssa voi elää. Miksi sen kanssa pitäisi elää, jos ei siltä tunnu? Ei todellakaan pidä eikä sitä voi perustella, että vain lapsen takia. Lapselle on tärkeää kaksi yhteishuoltajuuden jakavaa vanhempaa, jotka rakastavat. 

Kaikki nämä hokemat, ettei ruoho ole muka vihreämpää aidan toisella puolella - todellakin voi olla. Omallakin kohdalla on ollut, vaikkei suhteessa ollutkaan "mitään vikaa". Onhan se nyt ihan eri asia tuntea elävänsä ja saavansa kokea ihan uusia ihmisiä ja aisioita - sekä rakastua - kuin olla suhteessa, jossa mikään ei tunnu oikein miltään. Ette te siitä ruohosta mitään tiedä. 

Ja ei todellakaan ole mitenkään yleistä, että nainen nalkuttaa kotitöistä. En itsekään ole koskaan nalkuttanut enkä usko, että kovinkaan moni - varsinkaan nuorempi nainen - nalkuttaa. Se nyt ei ole mikään kriteeri olla kenenkään kanssa. 

Kyllä suhteeseen jäämälläkin voi menettää todella paljon. Itse ainakin sain kaikki parhaimmat asiat lähteämällä. Ei näistä ole olemassa mitään sääntöjä, joku menettää joku saa. Mutta kyllä elämä on elämistä varten. 

No herran jestas. Nyt puhutaan 6 vuotta suhteessa olevasta joka on tehnyt 3 vuotta sitten lapsen vaimonsa kanssa.

Ei siis 40-50 vuotiaista 20-30 vuotta yhdessä olleista jotka ovat kehittyneet täysin eri suuntiin.

Tuskinpa apn kohdalla on kyse tästä vaan jostain omasta ongelmasta joka tulee hyvin helposti uuteenkin suhteeseen.

Tai sitten on tehnyt lapsen vastoin omaa todellista tuntemustaan , itseään kai siitäkin voi syyttää eikä puolisoa.

Jos vika on todella vaimossa , niin tietty ero on sitten oikea ratkaisu molemmille. En kuitenkaan ymmärrä miten ap ei ole yhtään asiaa tajunnut lasta tehdessään.

Jos ongelma on apn henkilökohtainen, ero ei sitä ratkaise.

Jos ongelma on se, että ap on tehnyt lapsen vastoin todellista tuntemustaan, ja huomaa tehneensä virheen mennessään naimisiin tämän ihmisen kanssa, niin tottakai se on oma vika eikä ole vaimon syy. Mutta silti virhe on tapahtunut. Jos näin on, niin ehkä ero ole muuta kun ero.

Aina puhutaan lapsen parhaasta. Olen sivusta katsonut perhettä, jossa rakkautta ei enää ollut, mutta yhdessä pysyttiin lasten takia. Heidän lähellä oli tukalaa ja ahdistavaa olla, enkä olisi lapsena halunnut asua niin ahdistavassa perheessä ja ilmapiirissä. Rakkaudettomuus huokui kaikesta olemisesta ja tekemisestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ilman rakkautta pidä elää. Se, että pystyy elämään jonkun kanssa hammasta purren, ei muutu rakkaudeksi vaikka siinä sinnittelisi siihen asti kuin on lapsenlapsia.

Kyllä sen sitten tietää kun rakkaus osuu kohdalle.

Hurskastelijoita on usein ne, jotka ovat itse löytäneet rakkauden sopivasti jo nuorena. He eivät ymmärrä, että moni ei edes tiedä, miltä rakkauden pitäisi tuntua, ja menevät yhteen jonkun muuten sopivan oloisen kanssa, kun luulevat, ettei rakkaus tämän kummemmalta varmaan tunnu. Miesten kohdalla erityisesti, kun osuu kohdalle joku määrätietoinen, joka päättää tehdä heidän kanssa lapset, kun kellokin jo tikittää.

Jos ei siinä vaiheessa kun kellokin jo tikittää vieläkään yhtään tiedä miltä rakkaus tuntuu, niin mahtaako tulla tietämäänkään.

Oletko todella sitä mieltä että ihminen kohtaa jonkun mystisen rakkauden ja sitten kaikki on ratkaistu?

Kukahan se on hurskastelija.

Itse kyllä uskon että ihmisen kypsyydellä ja vakaudella on paljon merkitystä siinä miten parisuhteet onnistuu.

Usein toinen tai kolmas suhde jo onnistuu hyvin kun on oppinut tuntemaan itseään ja saanut kokemusta.

Ei siinä ole välttämättä kysymys mistään" siitä oikeasta".

Sitä omaa kypsyyttä voi saada kyllä ilman eroakin esim terapialla.

Aika monissa pitkissä suhteissa on kyllä ollut omat aallonpohjansakin mutta kun ei ole heti erottu, on suhde parantunut ja rakastuttu uudelleen.

Selvä homma on se ettei kaikki suhteet toimi eikä tule toimimaan.

On asioita jotka ei käy, monille pettäminen, alkoholismi mm on sellaisia.

Mutta jos ongelma on vaikka tylsyys tai tyytymättömyys yleensä omaan elämään niin väliaikaisesti uusi kumppani tuo siihen jännitystä mutta ongelma palaa ellei mitään muuta tapahdu. Tämä siis vain esimerkkinä.i

Itse koen, että kypsän iän suhteessa olen ymmärtänyt, että olin siihen asti yrittänyt kovastikin, mutta väärien ihmisten kanssa. Että sikäli ikä ja kokemus auttaa. Tällä nykyisellä tiedolla en olisi edes alkanut seurustella ex-mieheni ja lasteni isän kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ilman rakkautta pidä elää. Se, että pystyy elämään jonkun kanssa hammasta purren, ei muutu rakkaudeksi vaikka siinä sinnittelisi siihen asti kuin on lapsenlapsia.

Kyllä sen sitten tietää kun rakkaus osuu kohdalle.

Hurskastelijoita on usein ne, jotka ovat itse löytäneet rakkauden sopivasti jo nuorena. He eivät ymmärrä, että moni ei edes tiedä, miltä rakkauden pitäisi tuntua, ja menevät yhteen jonkun muuten sopivan oloisen kanssa, kun luulevat, ettei rakkaus tämän kummemmalta varmaan tunnu. Miesten kohdalla erityisesti, kun osuu kohdalle joku määrätietoinen, joka päättää tehdä heidän kanssa lapset, kun kellokin jo tikittää.

Jos ei siinä vaiheessa kun kellokin jo tikittää vieläkään yhtään tiedä miltä rakkaus tuntuu, niin mahtaako tulla tietämäänkään.

Oletko todella sitä mieltä että ihminen kohtaa jonkun mystisen rakkauden ja sitten kaikki on ratkaistu?

Kukahan se on hurskastelija.

Itse kyllä uskon että ihmisen kypsyydellä ja vakaudella on paljon merkitystä siinä miten parisuhteet onnistuu.

Usein toinen tai kolmas suhde jo onnistuu hyvin kun on oppinut tuntemaan itseään ja saanut kokemusta.

Ei siinä ole välttämättä kysymys mistään" siitä oikeasta".

Sitä omaa kypsyyttä voi saada kyllä ilman eroakin esim terapialla.

Aika monissa pitkissä suhteissa on kyllä ollut omat aallonpohjansakin mutta kun ei ole heti erottu, on suhde parantunut ja rakastuttu uudelleen.

Selvä homma on se ettei kaikki suhteet toimi eikä tule toimimaan.

On asioita jotka ei käy, monille pettäminen, alkoholismi mm on sellaisia.

Mutta jos ongelma on vaikka tylsyys tai tyytymättömyys yleensä omaan elämään niin väliaikaisesti uusi kumppani tuo siihen jännitystä mutta ongelma palaa ellei mitään muuta tapahdu. Tämä siis vain esimerkkinä.i

Ei välttämättä ole tiennyt aiemmin. On voinut olla teinirakkaus joskus 15veenä tai ihastuksia tai mukavia kivoja kumppaneita, joihin kiintyy ja rakastaa jollain tavalla. Minä rakastuin ensimmäisen kerran todella syvästi ja aidosti vasta vajaa 30-vuotiaana. Minä oikeasti luulin, että se turvallinen kiintymys ja jonkinlainen rakkauskin, mut ehkä tosiaan enemmän ystärakkaus, riittää ja oli se vaikea lopettaa suhde, jossa toinen on todella hyvä mies, mutta lopulta ei pysty enää elämään niin. En lähtenyt niinkään etsimään rakkautta, vaan tuntui, että ihan hyvän kunnon miehen, jota ei rakasta syvästi, kuten nainen miestä vaan enemmän kuten ystävä ystävää, kanssa se todellinen rakkaus ei voisi edes tulla vastaan, koska en koskaan pettäisi, en ikinä. Huomasin, että yksin olen lopulta vähemmän yksinäinen kuin kahdestaan ihmisen kanssa, jota en koe oikeaksi ja jota kohtaan ei ole romanttista rakkautta ja intohimoa. Myöhemmin löysimme molemmat exän kanssa (ei kyl oltu naimisissa) sen oikean, joka ei mystisesti ratkaise kaikkea, mutta ratkaisee sen ongelman, että aiemmin ei ole löytänyt sitä oikeaa kumppania ja nyt on.

Vuodet vierii ja vastoinkäymisiä tulee ja kyllästymistä arkeen, joo, mutta kertaakaan ei ole oikean rakkauden kanssa tullut tunnetta, että minulta puuttuu jotain rakkauden saralla. Ja vastoinkäymisistä selvitään ja kriiseistä, koska on olemassa jotain niin suurta, jota ei siirrä syrjään, vaikka joku hetki tuntuiskin tylsältä. Mutta ainakin minulle sellainen rakkaus on se, mikä hitsaa tylsinä ja vaikeina aikoina perheen yhteen, pitää koossa, enkä kertaakaan ole harkinnut, että lähtisin tästä liitosta. Tämä on hyvinä ja pahoina hetkinä se minulle oikea parisuhde. Sen tietää, jos toinen on se oikea ja tietää myös jos ei ole ja jos ei yrityksestä huolimatta saa suhdetta sellaiseksi, että siitä toisesta tulee se oikea. Yrittää toki pitää aikansa ja ihan tosissaan, jos on sitoutunut avioliittoon ja perheeseen.

Mutta jos yrityksestä huolimatta ei löydy sitä syvää tunnetta, pitää päästää itsensä ja myös se puoliso etsimään sitä muualta. Se on surullista, kun niin käy, mutta vielä surullisempaa on kaivata naisen ja miehen välistä rakkautta ja tyytyä johonkin muuhun. Jos ei kaipaa niin sitten se ei ole surullista, mut jos kaipaa, sitä on lupa etsiä.

t. eri kuin se kenelle vastasit

Juttelimme vaimon kanssa ja hän sai suostuteltua pariterapiaan. On se kai parempi että teen sen mitä nyt vain suinkin pystyn, jospa tästä saisi vielä jotain.

Ap

Mikä tilanne?