Kaikki hyvin, silti ero?

Tää on tosi surullista luettavaa mielestäni. Täälläkin on satunnaisesti miehen mietteitä kun sopivaa hyvää naista ei löydy vaikka on huomaavainen ja kiltti mies. Päästä vaimo jonkun sellaisen kainaloon, sinä et häntä ansaitse.

Eniten tässä ihmetyttää oma suhtautuminen koska vastustan eroja ja kehotan aina taistelemaan liiton puolesta. Jostain syystä tämän kaverin kohdalla liputan eron puolesta.

Miksi olet tehnyt lapsen naisen kanssa jonka kanssa sinulla ei ole ollut mitään yhteistä " viime vuosiin".

6 vuotta yhdessä ja " viime vuosiin" ei mitään yhteistä.

Eli montako vuotta?

Lapsi on 2,5 vuotta eli ei kai parisuhde ole enää kukoistanut parhaimmillaan lapsen teko aikanakaan.

Koeta nyt oikeasti kasvaa aikuiseksi ja tajuta että sinulla on lapsi josta olet vastuussa. Sinun tulee huolehtia että lapsen elämästä tulee niin hyvä kuin suinkin on mahdollista.

Enää ei ole kysymys ensisijaisesti sinusta.

Voi olla että ero on edessä mutta et ikinä enää ole lapseton sinkku vaan olet isä .

Kyse ei ole enää vain teistä vaan rikkoisit myös perheen ja lapsesi lapsuuden. Enää ei pitäisi haluta vain mitä minä haluan vaan miettiä, miten te perheenä voisitte puhaltaa yhteen hiileen. On mielestäni väärin tuossa vaiheessa erota kun ei vain enää huvita ja haluaa jotain uutta tai muuta. Jos lasta ei olisi, niin asia voisi olla ihan toinen.

Kasva aikuiseski, ota vastuuta omasta ja perheesi hyvinvoinnista. Miettikää yhdessä miten saatte suhteenne toimimaan. Menkää vaikka perheterapiaan - kirkon kauttakin tarjotaan ilmaista terapiaa useissa kunnissa tai neuvolan kautta.

Unohda minä minä minä ja mieti miti miten te tulette onnelliseksi perheenä.

Jokaisessa suhteessa on vaiheensa - joskus huonot - joskus paremmat. Toivon tseppiä.

Vaihda sanat mies ja vaimo sanoihin nainen ja aviomies niin saat rehelliset vastaukset

Kunnioitus vaimoa kohtaan taitaa uupua nyt täysin. Ja arvostus. Jonkinsortin empatiakyvyttömyys, kun et hyvä mies tajunnut ennen tätä ajatella kuinka paljon vaimoosi sattuu.

Sanoit johonkin väliin että jos saisit päättää pitäisit lapsen itselläsi? No voi herramunjee, mikä siinä vaimossa nyt niin kovin päähän ottaa jos vaimo ei siihen kuvioon enää mahtuisi?

Vaimo joka ei vissiin suuremmin nalkuta (enää, ja tässä tilanteessa vois olla aihetta suuremmallekin räyhäämiselle), rakastaa noin ehdottomasti vaikka tietää takuulla saavansa parempaa.. Hoitelee kodin ja lapsen kun sä reissaat ja sit vielä sun kotona ollessa hoitelee sutkin vaikka sä mietit ettei se olis sulle se oikea. Jumankeuta.

Ap on ihan käsittämätön tyyppi. Kuka tahansa mies arvostaisi ap:n vaimoa ja haaveilee sellaisesta. Mutta ei ap, ei. Ap kokee että kaikki on hyvin mutta haluaa hylätä kaikki. Ap oletko niitä miehiä joiden elämä täytyy olla aina jollain tavalla päin helvettiä jotta ne osaa olla, ja ne tarvii jonkun mukaansa aina sinne uppoavaan veneeseensä. Ja samalla tuhoaa sen toisen elämän. Ap et ansaitse vaimoasi.

Kalle kirjoitti:

Vaihda sanat mies ja vaimo sanoihin nainen ja aviomies niin saat rehelliset vastaukset

No jos joku nnainen avautuisi, että hänellä on mies joka hoitaa kodin ja lapsen, sanoo että rakastaa, eikä ole oikeastaan mitään vikaa... mutta kun on vaan joteski niin tylsää... niin sanoisin minäkin että eroa vaan, niin siinä vapautuu hyvä mies jollekin sellaiselle joka arvostaa.

Alkaa olla kohta varmaan kiire, jos tää tilanne on jatkunut jo viikkoja. Kohta vaimos tajuaa et se ei todellakaan tarvitse sua, ja päätös on sit hänellekin helpompi kun sen tajuaa. Sit meinaan on viimeinenkin luottamuksen ripe menny. En usko et ap:n vaimo kovin kauaa enää jaksaa. Kaikilla tulee raja jossain kohti vastaan ja jos nyt ap et tajua että korjausliike on pakko tehdä, ni saatat todella saada sitä mitä tilasit.

En koe et arki ahdistaisi tai lapsen kanssa olo ahdistaisi niinkään. Oon vaan jotenkin vakuuttunut että mun olis parempi elää yksin. Enkä usko jos asumuseroa edes kokeilisimme että siitä takaisin olis enää halua mennä.

Lapsen halusinkin ja juuri vaimoni kanssa. Hän on hyvä äiti.

Olen mä vuosien varrella aina pienten kärhämien yhteydessä tai jos vaimo on tiuskinut/nalkuttanut niin miettinyt että en jaksaisi sitä loputtomiin. Ja sanoinhan siitä kyllä jo aiemminkin. Piti näköjään näin pitkälle mennä että se meni perille... En vain tiedä enää haluanko tätäkään, kun vaimo on nyt muuttunut.

Mut pakko se on ehkä silti uskoa, et tää on joku ohimenevä vaihe. Nyt justiinsa kaikki tuntuu huonolta tai ärsyttää.

Huomenna kotiin. Pakko se kai olisi vaimon kanssa keskustella, vaikken oikein osaa...

Ap

Kyllä se kuitenkin on niin, että jos ei suhteessa halua olla eikä sitä koe sydämessään oikeaksi, niin siihen ei kannata jäädä, vaikka kuka sanoisi mitä. Se tunne on kuitenkin tärkein asia ja ilman sitä elät kuin robotti, joka suorittaa päivittäisiä tehtäviään. Lapsi kyllä pärjää, yhteishuoltajuus on paras ratkaisu aina eron yhteydessä - vaatimus on, että asutte lähekkäin. Mutta nykyään on ihan normaalia, että vanhemmat ovat eronneet eikä siinä ole mitään häpäenleimaa enää. Ei ole olemassa mitään sääntöä, että vain yhdinperhe on hyvä - vaikka sitä kirkko väkisin mainostaa ainoana vaihtoehtona. Muut vaihtoehdot ovat ihan yhtä hyviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe olevani uupunut, mutta kai se sitäkin voi sit olla. Ehkä osaltaan vaimon tilaa antava ja reilu käytös mua kohtaan saa mut miettimään että hän olis jo luovuttanut itsekin.. Jos vaan odottaa että jätän lopullisesti.

Kyllä alkuun hän itki kovastikin, toisena päivänä oli vihainen ja kolmantena välinpitämätön. Ja pari viikkoa tämä sykli toistui, vahvisti mulla tunnetta et en todella olisi oikean ihmisen kanssa... Tunteenpurkaukset ahdistaa mua, koska en osaa käsitellä niitä. Taikka reagoida niihin.

Sit käytös muuttui ja kolmisen viikkoa nyt vaimo on ollut kuin eri nainen.

Ap

Nyt kuulostat vain siltä, että hakemalla haet vaimosi käytöksestä syytä sille, että sinulla olisi "lupa" lähteä kävelemään.

Vaimo on reilu, huomioiva ja antaa tilaa -> AP: "Vaimo ei oikeasti välitä ja on itsekin luovuttanut."

Vaimo tuo tunteensa esille, miten parisuhteen tilanne ahdistaa häntä ja AP:n käytös tuntuu pahalta -> AP: "Vaimon tunteenpurkaukset ahdistavat, minulla ei ole vaimon käytöksen takia hyvä olla."

Eli teki vaimo mitä tahansa, niin AP käyttää sitä keppihevosena omalle erohalulleen.

Minusta sinä olet tosi epäreilu, AP. Elät jotain 3-kymppiskriisiä (kaikki me käydään se läpi jossain muodossa), olet todennäköisesti hieman masentunut (silloin kaikki tunteet lähimmäisiä kohtaan latistuvat, voin sanoa kokemuksesta) ja prinssiharhaa, jossa parisuhteen dynamiikka ei pitkässäkään suhteessa  muka muutu (tämänkin kaikki pitemmässä liitossa olevat tietävät, kyllä se kaikilla muuttuu ja arkipäiväistyy, kuuluu asiaan) vaan haikailet alitajuisesti jotain suurta ja oikeaa tosirakkautta. 

Minua niin turhauttaa jo pelkästään kirjoittaa tätä viestiä, koska mielestäni olet umpisokea omalle tilanteellesi, AP. Joten tiivistä ratkaisun yhteen sanaan: pariterapia.

Mutta kun ei se pitkä parisuhde ole kaikille mikään ihanne ja pakkomielle. Ei kaikki halua elää latistuneiden tunteiden kanssa väkisin ja halua esittää ja leikkiä, ettei niin koe. Ei ole mitään syytä elää tuollaisessa, kun voi olla myös vapaa ja tapailla uusia ihmisiä ja kokea intohimoa sitä kautta.

Mulla on ihan sama olo. 28 tulee tänä vuonna täyteen ja tätä tyytymätöntä oloa on jatkunut piiitkään. 30-kriisi?

Sä kuitenkin olet sanonut rakastavas vaimoas ni ihmettelempä vaan MIKÄ siinä yksin olemisessa olisi nyt niin tähdellistä? Ainiin, ethän sä ollut asunut koskaan yksin. Ethän sä sit tiedä kuinka ankeaa on tulla yksin tyhjään kotiin töistä. Ei ne harrastuksetkaan jaksa innostaa kun sit sitä aikaa on - vähän liikaakin.

Me erottiin pian vuosi sitten avovaimon kanssa. Jepjep, mä halusin pois. Nyt mä näen mun lapsia joka toinen viikonloppu, koska niin sovittiin ja lasten äiti halusi näin. Ei riitä vientiä mulla, avovaimolla on uusi mies. Kaks kuukautta oli ihan jees ja hyvä oli olla rauhassa. Sit se iski. Ikävä. Ei mulla ollutkaan enää sitä ihanaa avovaimoani siinä kömpimässä kainaloon iltaisin. Ei enää ollut lapsia jotka tuli herättään aamuisin jokaisena viikonloppuna. Alkuun oli avokki joka hyvä kun pystyi mua katsomaan kun hain lapset tai hän toi heidät. Kerroin avokille että kadun. Hän romahti täysin siinä vaiheessa ja tajusin et kaikki oli mennyttä.

Avokilla meni puolen vuotta ja kuvioissa rupes pyörimään uusi mies.

Arvaa kaks kertaa kaduttaako?

En jaksa lukea koko ketjua läpi, mutta kerronpa huomattavasti ap:tä vanhempana ydinperheen äitinä mielipiteeni.

Olette olleet todella nuoria yhteen mennessänne, ja kotileikkien pyörteissä on tullut tehtyä lapsi. Lapsen tarpeiden pitää mennä kaiken edelle, aina.

Mutta. Ja se iso mutta. Ei todellakaan riitä loppuiäksi, että on joku yleisellä tasolla "hyvä nainen", joka hoitelee kodin, hoitelee lapsen, hoitelee miehen eikä nalkutakaan. Kaikki nuo palvelut saa ostettua ulkopuolelta, jos pitää niitä jotenkin hyvän elämän mittana. En ole uskonnollinen, mutta siteeraan raamattua: jos ei ole rakkautta, ei ole mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe olevani uupunut, mutta kai se sitäkin voi sit olla. Ehkä osaltaan vaimon tilaa antava ja reilu käytös mua kohtaan saa mut miettimään että hän olis jo luovuttanut itsekin.. Jos vaan odottaa että jätän lopullisesti.

Kyllä alkuun hän itki kovastikin, toisena päivänä oli vihainen ja kolmantena välinpitämätön. Ja pari viikkoa tämä sykli toistui, vahvisti mulla tunnetta et en todella olisi oikean ihmisen kanssa... Tunteenpurkaukset ahdistaa mua, koska en osaa käsitellä niitä. Taikka reagoida niihin.

Sit käytös muuttui ja kolmisen viikkoa nyt vaimo on ollut kuin eri nainen.

Ap

Nyt kuulostat vain siltä, että hakemalla haet vaimosi käytöksestä syytä sille, että sinulla olisi "lupa" lähteä kävelemään.

Vaimo on reilu, huomioiva ja antaa tilaa -> AP: "Vaimo ei oikeasti välitä ja on itsekin luovuttanut."

Vaimo tuo tunteensa esille, miten parisuhteen tilanne ahdistaa häntä ja AP:n käytös tuntuu pahalta -> AP: "Vaimon tunteenpurkaukset ahdistavat, minulla ei ole vaimon käytöksen takia hyvä olla."

Eli teki vaimo mitä tahansa, niin AP käyttää sitä keppihevosena omalle erohalulleen.

Minusta sinä olet tosi epäreilu, AP. Elät jotain 3-kymppiskriisiä (kaikki me käydään se läpi jossain muodossa), olet todennäköisesti hieman masentunut (silloin kaikki tunteet lähimmäisiä kohtaan latistuvat, voin sanoa kokemuksesta) ja prinssiharhaa, jossa parisuhteen dynamiikka ei pitkässäkään suhteessa  muka muutu (tämänkin kaikki pitemmässä liitossa olevat tietävät, kyllä se kaikilla muuttuu ja arkipäiväistyy, kuuluu asiaan) vaan haikailet alitajuisesti jotain suurta ja oikeaa tosirakkautta. 

Minua niin turhauttaa jo pelkästään kirjoittaa tätä viestiä, koska mielestäni olet umpisokea omalle tilanteellesi, AP. Joten tiivistä ratkaisun yhteen sanaan: pariterapia.

Mutta kun ei se pitkä parisuhde ole kaikille mikään ihanne ja pakkomielle. Ei kaikki halua elää latistuneiden tunteiden kanssa väkisin ja halua esittää ja leikkiä, ettei niin koe. Ei ole mitään syytä elää tuollaisessa, kun voi olla myös vapaa ja tapailla uusia ihmisiä ja kokea intohimoa sitä kautta.

Kaikissa, siis ihan kaikissa, suhteissa alun suuret tunteet ja intohimot latistuvat. Jos haluaa elää ne uudelleen ja uudelleen, niin ei pidä lähteä pitkiin parisuhteisiin vaan harrastaa lyhyitä suhteita ja olla rehellinen kumppanilleen asiasta.

Eikä lapsia tuohon kuvioon.

Itseään pitää opetella tuntemaan eikä olla niin perin itsekäs ettei piittaa niin kumppaneidensa kuin lastensakaan tunteista.

Ja vielä se että jos aina lähtee kun suurimmat tunteet ovat arkipäiväistyneet niin menettääkin kyllä jotain .

Meille on tulossa ensimmäinen lapsenlapsi. Mieheni sanoi että kyllä on ihanaa että saadaan yhdessä nauttia siitä.

Hänellä on nimittäin ystävä joka on juuri tullut isoisäksi mutta tämän kumppani ei halua olla tekemisissä miehen lapsenlapsen kanssa. Mieheni ystävä pelkää että jää etäiseksi tuolle lapselle. Hän on nyt valintatilanteessa vastoin tahtoaan.

Rakastan mä vaimoani yhä, mut tuntuu ettei se riitä. Jotenkin vain kaipaisi sen oman rauhan.

Aamulla tulin kotiin. Emme ole ehtineet vielä jutella. Vaimo lähti ystävänsä luo käymään, ja kun hän puki päälleen vaatteet jotka ostin hänelle kesällä huomasin että hän on ihan muutamassa viikossa laihtunut huomattavasti..

Vaimo lähti lapsen kanssa ja olen kotona yksin. Voisin tehdä mitä haluaisin mutta nyt ei huvita yhtään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea koko ketjua läpi, mutta kerronpa huomattavasti ap:tä vanhempana ydinperheen äitinä mielipiteeni.

Olette olleet todella nuoria yhteen mennessänne, ja kotileikkien pyörteissä on tullut tehtyä lapsi. Lapsen tarpeiden pitää mennä kaiken edelle, aina.

Mutta. Ja se iso mutta. Ei todellakaan riitä loppuiäksi, että on joku yleisellä tasolla "hyvä nainen", joka hoitelee kodin, hoitelee lapsen, hoitelee miehen eikä nalkutakaan. Kaikki nuo palvelut saa ostettua ulkopuolelta, jos pitää niitä jotenkin hyvän elämän mittana. En ole uskonnollinen, mutta siteeraan raamattua: jos ei ole rakkautta, ei ole mitään.

Minä aina ihmettelen näitä ihmisiä jotka puhuvat " kotileikeistä".

Mitä ihmeen kotileikkejä? Ei se leikiksi ainakaan lapsen näkökulmasta muutu vaikka huomaisi ettei enää huvitakaan.

Ja mitä se rakkaus on? Kyllä sen ylläpito aina teettää tahtoa ja työtä.

Ei se ole mikään ulkoapäin tuleva luonnonvoima jolle ei voi itse mitään.

Jos toinen pettää luottamuksen, osoittautuu väkivaltaiseksi tms niin tietenkin rakkaus voi loppua .

Ihan eri asia on se että kaipaa alun huumaa uudestaan ja uudestaan.

Se mitään rakkautta ole.

No jos sulla on kotona nyt tylsä olo kun vaimo ja laps on poissa ni mites sit kun ne on OIKEESTI poissa. Sitä se yksin oleminen on.

Kuinka nopeesti tää tunne sulla nyt oikeen tuli, onko tää kehittyny pitkällä aikavälillä vai nyt joku yhtäkkinen?

Oon mä tässä suhteessa pidempään miettiny et jaksanko loputtomiin vaimon nalkutusta tai tiuskimista.. Mut tää eron haluamispäätös vaimon sanoin tuli tosi puskista. Hän kertoi et ei usko sekuntiakaan että tää olis ollut pidempään tää olo, muistutti mun ostaneen korun hänelle vielä viikko ennen kaiken kertomista... Enkä muista itse mitä sillon ees ajattelin.

Ap

Luuletko et sun tunne yksinolemisesta olis jotenkin erilainen jos asuisit omillasi? Voin kertoo ettei ole.

Ehkä siitä sit puuttuis se että tiedät vaimon tulevan kotiin kun johonkin lähtee. Mut ei se muuttais mitään muuta. Nytkin jos vaimos antaa sulle aikaa näin yksin et lähtee lapsen kanssa johonkin sun oltua reissussa, se on hieno välittämisen ele! Varmaan vaimokin kaipais omaa aikaa oikeasti. Mut nyt tinkii SIITÄKIN että sä saisit olla yksin.