Kaikki hyvin, silti ero?

Kerroit, että vaimosi on petrannut ne pienetkin asiat, joista hänelle mainitsit. Reiluuden nimissä, voisitko petrata myös itse? Ketju on pullollaan hyviä vinkkejä siitä, mitä kannattaisi ainakin kokeilla ennen kuin tekee lopullista eropäätöstä.

Pitkässä parisuhteessa on väistämättä aikoja, jolloin tulee mietittyä, onko nykyinen kumppani kuitenkaan "se oikea". Siksi en säikähtäisi tuollaisia fiiliksiä liikaa enkä varsinkaan takertuisi niihin. Keskity miettimään, mikä vaimossasi tuntuu edelleen oikealta ja mihin asioihin hänessä rakastuit.

Ja ennen kaikkea, tee päätös, että yrität kaikkesi saadaksesi suhteenne taas toimimaan - olet sen velkaa vaimollesi ja erityisesti pienelle lapsellesi. Kyseessä on myös hänen loppuelämänsä, ei vain sinun.

Kieltämättä täytyy myöntää etten ollut ajatellut niin pitkälle, että mitä se elämä oikeasti olisi jos eroaisimme. Kaipa halusin kieltää itseltäni ne ajatukset kun ero tuntui ainoalta parhaalta ratkaisulta... Soitin illalla vaimolle ja kuulin että hän oli itkenyt. Väitti olevansa flunssainen. Ehkei halunnut vain että ahdistuisin hänen itkemisestään...

Luulen että oli ihan hyvä valinta avautua jollekulle, työkavereille joille olen puhunut asiasta ovat lähinnä tsempanneet eroajatuksissani... Eräs puhui jopa eron olleen hyvä valinta hänelle aikanaan.

Huomenna aamusta lähden kotiin. Kammoan hiukan ajatusta mutta kai se on vain pakko yrittää vielä saada ajatuksia kokoon ennen kuin lähden.

Ap

Työkaverillas varmaan on ollut suurempia ongelmia parisuhteessaan joita ei oo vaan sulle kertonut. Oletko miettinyt sitä lainkaan? Tottakai se ero on parempi vaihtoehto jos kotona ilmapiiri on ollut pitkään tosi hankala, muista syistä kuin tällaisesta jahkaamisesta. Sain sen käsityksen että te ette riitele tässäkään tilanteessa, joten ilmapiiri on kylmä ja tunteeton tasan vain sinun aloitteestas.

Lisäksi, jos itse on eronnut (tämä sun työkaveri) ja myöhemmin todennut ettei se ollutkaan paras vaihtoehto, sitten kuulee kun kaveri pohtii samaa, niin jotkut tyypit haluavat "vetää toisen mukanaan" hehkuttamalla, kuinka siistiä on nyt eronneena, viiniä, naisia ja vapaa-aikaa ja kaikki on vaan hienoa. Vähän kuin alkoholisti, joka ei halua että se juoppokaveri ei lopeta ryyppäämistä, kun ei itsekään siihen pysty. Ja saattaisi saada sinusta hauskan menokaverin baarireissuille, kaksi eronnutta miestä naisia metsästämässä, toimiihan se ajatuksena paremmin kuin yksi yksinäinen luuseri humaltumassa baaritiskillä (ehkä vaimoaan ja menetettyä elämäänsä kaivaten).

Kuulostaa ihan meidän tilanteelta jokunen vuosi sitten. Meillä meni ihan perushyvin. Siten kuten kahden pikkulapsen perheessä menee. Oli kiirettä ja paineita ja molemmilla aika vaativa työkin. Mutta ihan hyvin saatiin arki rullaamaan ja oli sellaista perushyvää elämä.

Kunnes ihan yhtäkkiä mies ilmoitti ettei rakasta enää, meidän parisuhde ei toimi, hän haluaa olla onnellinen, hän on vähän ihastunut työkaveriinsakin. Olin aivan äimänä. No tilanne eskaloitui siihen, että mies muutti lähelle kaverinsa tyhjillään olevaan kämppään. Asusteli siellä n. kuukauden päivät kunnes alkoi tulla katumapäälle.

Mies suostui kanssani pariterapiaan ja kun asioita alettiin käymään läpi, niin lopulta paljastui, että mies oli ahdistunut kyllästynyt kaikkeen mahdolliseen elämässään ja projisoi kaiken minuun. Omat työpaineensa ja stressinsä hän projisoi minuun. Omat ahdistukset ikäääntymisestä (juuri täyttänyt 40) projisoi minuun jne. Ja kun asioita käytiin läpi, niin hänkin totesi, että meidän suhde on itse asiassa oikeasti aika toimiva.

Kun hänellä itsellä avautui silmät sen suhteen, että mistä hänen paha olonsa oikeasti johtui, hän huomasikin että ihastuminen työkaveriin oli ollut vain tapa saada elämään uutta sisältöä ja jännitystä. Että ihastumisen tunteet eivät olleet aitoja. Ja kun aika kului, niin mies tunnusti rakastuneensa minuun uudelleen. Ja monta kertaa sen jälkeen on sanonut, että hän meinasi tehdä elämänsä virheen kun halusi jättää meidät.

Mieheni on aika tyypillinen mies. Ei juurikaan puhu tunteistaan vaan patoaa kaikki sisälleen. Ja kun tulee kausi milloin menee vähän huonommin, niin kuin kaikilla väistämättä elämässä tulee, niin ei osaakaan eritellä mistä se paha olo johtuu. Tällöin se kaikista lähimpänä oleva sitten saa kaikki syyt niskoille vaikka tällä ihmisellä ei olisikaan juuri tekoa ahdistusten kanssa.

Tämä kriisi opetti meitä siinä, että puhumme, puhumme ja puhumme. Mies varsinkin on oppinut avaamaan paremmin ajatuksiaan ja tunteitaan kuin ennen. Se myös lähensi meitä kovasti. Tästä kriisistä on kohta kolme vuotta ja olemme onnellisempia kuin koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Se menee ihan oikeasti ohi, olen kokenut. Enkä katkera ollenkaan, onnellisempi kuin koskaan. Jos ero tuntuu yhtään pahalta niin kannattaa antaa ajan hieman kulua

Voi mennä, voi olla menemättä. Itse en menneestä elämästäni voi olla kovinkaan tyytyväinen, mutta siitä olen, että sain aikoinani erottua. Vaimoni siis oli kaikin puolin hieno ihminen ja arvostan häntä edelleen, mutta en rakastanut häntä. Erosimme ihan sovussa, vaikka siis päätös oli ainoastaan minun, eikä hän eroa halunnut.  Mitään riitoja ei ollut ja lapsen tapaamiset saatiin sovittua oikein mainiosti, eli lapsi sai olla minulla ihan milloin vaan, mutta minimissään viikonloput joka toinen viikko.

Entinen vaimoni meni myöhemmin naimisiin ja minulla taas oli erinäisiä suhteita, mutta loppujen lopuksi jäin yksin. Olin ja olen entisen vaimoni puolesta onnellinen, että hän löysi miehen joka häntä aidosti rakastaa, enkä ollut pätkääkään mustasukkainen, tai kaipaillut entistä elämääni, enkä kaipaa vieläkään, vaikka siis me kyllä tulimme oikein hyvin toimeen keskenämme.

Päätös siis aikoinaan oli 100 prosenttisen oikea.

Luulen, ap, ettet ole ihan sisäistänyt, kuinka se asiantila, että vaimosi teke valtavati asioita sinun eteesi ja on sinua varten, loppuu. Kun olette eronneet, hänelläei ole mitään moraalista velvoitetta istua kotona jalat ristissä odottamassa, että sinä ehkä suvaisisit huolia hänet takaisin. Hänen uusi elämänsä olisi oikein ja kohtuullista, etkä saisi puuttua siihen mitenkään. Sinun pitäisi niellä omistushalusi ja mustasukkaisuutesi, joita et ole käsitellyt. Hänen ei tarvitsisi tulla luoksesi siivoamaan ja laittamaan ruokaa. Hän saattaisi sopia huoltajuudesta siten, että sinun matkatyösi olisi edelleen mahdollista, mutta eihän hänen olisi mikään pakko.

Saisit olla onnellinen, että vaimo mahdollisesti vielä jaksaa itkeä siellä kotona. Sitten, kun se on tyyni ja reipas, eroajatukset on jo käsitelty ja se on valmis uuteen elämään. Sitten sua alkaa taas kiinnostamaan, kun haluttava vaimosi ei olekaan itsestäänselvyys ja varma nakki, mutta sitten et saa sitä enää. Joku muu saa.

Olet jonkinlaisessa itsekkyyskuplassa, joka osaltaan johtuu luonteestasi ja osaltaan siitä, että vaimosi tekee velvollisuudentuntoisesti oman osuutensa ja antaa sinun panostaa itse omantunnon mukaan. Hyvän puolison kanssa on ilmeisesti vaikea olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se menee ihan oikeasti ohi, olen kokenut. Enkä katkera ollenkaan, onnellisempi kuin koskaan. Jos ero tuntuu yhtään pahalta niin kannattaa antaa ajan hieman kulua

Voi mennä, voi olla menemättä. Itse en menneestä elämästäni voi olla kovinkaan tyytyväinen, mutta siitä olen, että sain aikoinani erottua. Vaimoni siis oli kaikin puolin hieno ihminen ja arvostan häntä edelleen, mutta en rakastanut häntä. Erosimme ihan sovussa, vaikka siis päätös oli ainoastaan minun, eikä hän eroa halunnut.  Mitään riitoja ei ollut ja lapsen tapaamiset saatiin sovittua oikein mainiosti, eli lapsi sai olla minulla ihan milloin vaan, mutta minimissään viikonloput joka toinen viikko.

Entinen vaimoni meni myöhemmin naimisiin ja minulla taas oli erinäisiä suhteita, mutta loppujen lopuksi jäin yksin. Olin ja olen entisen vaimoni puolesta onnellinen, että hän löysi miehen joka häntä aidosti rakastaa, enkä ollut pätkääkään mustasukkainen, tai kaipaillut entistä elämääni, enkä kaipaa vieläkään, vaikka siis me kyllä tulimme oikein hyvin toimeen keskenämme.

Päätös siis aikoinaan oli 100 prosenttisen oikea.

Miksi siis alun perin menit hänen kanssaan naimisiin ja teit vaimolle lupauksen olla hänen kanssaan myötä- ja vastoinkäymisissä?

Eli et ollut aiemmin miettinyt eroa mitenkään päin konkreettisesti ennen tätä ketjua? Toteat vaan että haluat eron, muttet yhtään mieti mitä se elämä oikeasti sit on jos eroatte?

Tai vaikka mietitkin niin ennen tätä vissiin mietit tyyliin sitä et yksin on hirrrrmuisen kivaa olla. Nojoo, ehkä kuukauden tai kaks. JOS SULLA EI OLIS LASTA. Sä oot isä. Sä et oikeesti tuu sitä vähästä vapaa-aikaas viettään koskaan yksin, pitäähän vaimolleki jonkun sortin elämä jäädä.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan meidän tilanteelta jokunen vuosi sitten. Meillä meni ihan perushyvin. Siten kuten kahden pikkulapsen perheessä menee. Oli kiirettä ja paineita ja molemmilla aika vaativa työkin. Mutta ihan hyvin saatiin arki rullaamaan ja oli sellaista perushyvää elämä.

Kunnes ihan yhtäkkiä mies ilmoitti ettei rakasta enää, meidän parisuhde ei toimi, hän haluaa olla onnellinen, hän on vähän ihastunut työkaveriinsakin. Olin aivan äimänä. No tilanne eskaloitui siihen, että mies muutti lähelle kaverinsa tyhjillään olevaan kämppään. Asusteli siellä n. kuukauden päivät kunnes alkoi tulla katumapäälle.

Mies suostui kanssani pariterapiaan ja kun asioita alettiin käymään läpi, niin lopulta paljastui, että mies oli ahdistunut kyllästynyt kaikkeen mahdolliseen elämässään ja projisoi kaiken minuun. Omat työpaineensa ja stressinsä hän projisoi minuun. Omat ahdistukset ikäääntymisestä (juuri täyttänyt 40) projisoi minuun jne. Ja kun asioita käytiin läpi, niin hänkin totesi, että meidän suhde on itse asiassa oikeasti aika toimiva.

Kun hänellä itsellä avautui silmät sen suhteen, että mistä hänen paha olonsa oikeasti johtui, hän huomasikin että ihastuminen työkaveriin oli ollut vain tapa saada elämään uutta sisältöä ja jännitystä. Että ihastumisen tunteet eivät olleet aitoja. Ja kun aika kului, niin mies tunnusti rakastuneensa minuun uudelleen. Ja monta kertaa sen jälkeen on sanonut, että hän meinasi tehdä elämänsä virheen kun halusi jättää meidät.

Mieheni on aika tyypillinen mies. Ei juurikaan puhu tunteistaan vaan patoaa kaikki sisälleen. Ja kun tulee kausi milloin menee vähän huonommin, niin kuin kaikilla väistämättä elämässä tulee, niin ei osaakaan eritellä mistä se paha olo johtuu. Tällöin se kaikista lähimpänä oleva sitten saa kaikki syyt niskoille vaikka tällä ihmisellä ei olisikaan juuri tekoa ahdistusten kanssa.

Tämä kriisi opetti meitä siinä, että puhumme, puhumme ja puhumme. Mies varsinkin on oppinut avaamaan paremmin ajatuksiaan ja tunteitaan kuin ennen. Se myös lähensi meitä kovasti. Tästä kriisistä on kohta kolme vuotta ja olemme onnellisempia kuin koskaan.

Minä olen ollut aivan identtisessä tilanteessa. Ihan puskista mies ilmoitti että ei rakasta, vaikka 15 vuotta oli mennyt hyvin ja rakasti. Teki juuri noin että omat työkriisinsä ym projisoi minuun ja minun syyksi, haki uutta jännitystä ihastumalla erääseen täysin saavuttamattomaan kohteeseen jota ei edes tuntenut hyvin, kunhan tarvitsi niitä ihastumisen tunteita koska työelämän pettymykset ahdisti. Mutta me ei selvitty siitä, mies ei suostunut terapiaan. Erosimme, ja mies jäi yksin miettimään tilannetta. Tajusi kuvion muutama kuukausi myöhemmin, otti monta kertaa yhteyttä ja itki sitä mitä on tehnyt ja miten on oivaltanut että rakastaa minua ja meillä menee hyvin ja on projisoinut omat ongelmansa minuun ja haluaa enemmän kuin mitään minut ja meidän suhteen takaisin. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä, en voinut ottaa miestä enää takaisin. Minuun oli sattunut ero liikaa ja luottamus sen myötä mieheen mennyt.

Huomaatko ettet todellakaan oo ainoa jolle näitä tunteita tulee? Kyllä vaan - ne kuuluu siihen elämään ja pitkään parisuhteeseen.

Kun on kerran rakastanut ni ei se loppuiäks lopu "tosta noin vaan" jos ei oo mitään suurempaa syytä. Toki voihan sitä, mut ei se nyt AINA niin mee.

Ja jos rakkautta on, ni miksi erota? Vai etkö vaan rakasta vaimoasi enää, mikset?

Ymmärräthän sit sen myös et jahkailulla rikot vaan vaimoas enemmän. Vaimosi menettää pala palalta luottamusta sua kohtaan. Ja todennäköisesti jää vielä luottamuspula KAIKKIA miehiä kohtaan. Hänen täytyy se luottamus rakentaa jokatapauksessa uusiksi, ja helpompaa se olis sun kanssa kun ootte jo tutut toisillenne.

Mikä on se mystinen "yhteinen" mitä pitäisi olla? Miehille ilmeisesti jokin harrastus tai muu kiinnostuksenkohde?

Eikö yhteiset elämänarvot ja yhteinen perhe ole tarpeeksi?

Voi mä en niin jaksais tommosta jahkailua. Voin vaan kuvitella miten rankkaa toi on vaimolle!! :o

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan meidän tilanteelta jokunen vuosi sitten. Meillä meni ihan perushyvin. Siten kuten kahden pikkulapsen perheessä menee. Oli kiirettä ja paineita ja molemmilla aika vaativa työkin. Mutta ihan hyvin saatiin arki rullaamaan ja oli sellaista perushyvää elämä.

Kunnes ihan yhtäkkiä mies ilmoitti ettei rakasta enää, meidän parisuhde ei toimi, hän haluaa olla onnellinen, hän on vähän ihastunut työkaveriinsakin. Olin aivan äimänä. No tilanne eskaloitui siihen, että mies muutti lähelle kaverinsa tyhjillään olevaan kämppään. Asusteli siellä n. kuukauden päivät kunnes alkoi tulla katumapäälle.

Mies suostui kanssani pariterapiaan ja kun asioita alettiin käymään läpi, niin lopulta paljastui, että mies oli ahdistunut kyllästynyt kaikkeen mahdolliseen elämässään ja projisoi kaiken minuun. Omat työpaineensa ja stressinsä hän projisoi minuun. Omat ahdistukset ikäääntymisestä (juuri täyttänyt 40) projisoi minuun jne. Ja kun asioita käytiin läpi, niin hänkin totesi, että meidän suhde on itse asiassa oikeasti aika toimiva.

Kun hänellä itsellä avautui silmät sen suhteen, että mistä hänen paha olonsa oikeasti johtui, hän huomasikin että ihastuminen työkaveriin oli ollut vain tapa saada elämään uutta sisältöä ja jännitystä. Että ihastumisen tunteet eivät olleet aitoja. Ja kun aika kului, niin mies tunnusti rakastuneensa minuun uudelleen. Ja monta kertaa sen jälkeen on sanonut, että hän meinasi tehdä elämänsä virheen kun halusi jättää meidät.

Mieheni on aika tyypillinen mies. Ei juurikaan puhu tunteistaan vaan patoaa kaikki sisälleen. Ja kun tulee kausi milloin menee vähän huonommin, niin kuin kaikilla väistämättä elämässä tulee, niin ei osaakaan eritellä mistä se paha olo johtuu. Tällöin se kaikista lähimpänä oleva sitten saa kaikki syyt niskoille vaikka tällä ihmisellä ei olisikaan juuri tekoa ahdistusten kanssa.

Tämä kriisi opetti meitä siinä, että puhumme, puhumme ja puhumme. Mies varsinkin on oppinut avaamaan paremmin ajatuksiaan ja tunteitaan kuin ennen. Se myös lähensi meitä kovasti. Tästä kriisistä on kohta kolme vuotta ja olemme onnellisempia kuin koskaan.

Olipa kerrassaan opettavainen teksti. Ihan kyyneleet tuli silmiin kun tätä luin. Juuri näiden asioiden vuoksi tarvitaan psykologeja ja terapeutteja.

Vierailija kirjoitti:

Mikä on se mystinen "yhteinen" mitä pitäisi olla? Miehille ilmeisesti jokin harrastus tai muu kiinnostuksenkohde?

Eikö yhteiset elämänarvot ja yhteinen perhe ole tarpeeksi?

Jeps. Ja sitä paitsi, seurusteluaikana ap on varmasti kokenut että heillä on riittävästi sitä yhteistä (yhteinen ajattelutapa tai kiinnostuksen kohde). Ei se ole mihinkään muuttunut eikä kadonnut, ap vaan selittelee itselleen asioita negatiivisiksi ja keksii syitä erota, koska ap:ta ahdistaa hänen koko oma elämänsä ja on joku kolmenkympin kriisi. Ap jos sen yhteisen puuttuminen vaivaa, ehdota vaimolle että alatte harrastaa yhdessä jotain uutta juttua, ihan varmasti löytyy joku mikä molemmille sopii. Tai haluatko että teillä olisi enemmän yhteisiä kiinnostuksen kohteita? Asia ratkee niin että alat puhumaan kaikesta kiinnostavasta, olen varma että vaimo innostuu keskusteluun mukaan. Jos ei kotona puhu mistään muusta kuin arjesta ja kotitöistä niin varmaan tuntuu siltä että ei ole mitään kiinnostavaa.

Sinulla on oikeus olla hukassa elämäsi kanssa ja itsesi kanssa. Elämässä tulee kipeitä kasvun vaiheita, kun etsitään sitä itseä miksi on kasvettu. Ette te olekaan samat ihmiset enää. Mutta voit etsiä itseäsi heti eroamatta. Ota vaikka vuosi kin, jos kerran vaino ymmärtää ja antaa tilaa. Vaikka muuttaisit Yksiöön vuokralle, tekisi ihan hyvää. Eronneena sanon näin. Kun asuu yksin, huomaa esimerkiksi millainen itse on. Ne sotkut onkin kaikki omia. Huomaa mitä toinen tekee arjessa. Sitten mieti haluatko harrastaa jotain. Voit harrastaa niitä myös naimisissa ollessa. Tuskin seksi on se mitä haet. Olette vain olleet niin tiiviisti yhdessä ettet tiedä kuka olet.

Vuosikin erossa on paljon pienempi juttu kuin ero lopuksi ikää. Puolen vuoden, vuoden jälkeen voi palata yhteen uudelta pohjalta. Mutta käykää koko aika parisuhdeterapeutilla. Teidän pitää puhua rehellisesti mitä haluatte, se on vapauttavaa ja puhdistavaa.

Reissumiehen exänä väitän monikymmenvuotisella kokemuksella, että työ syö miestä. Olet uupunut ja ehkä masentunut. Mene lääkäriin, ja vaihda mieluummin työ kuin vaimo ja perhe. Olisipa oma mies tehnyt samoin, mieluummin että yritti minua takaisin jälkeen päin.

Vierailija kirjoitti:

Sinulla on oikeus olla hukassa elämäsi kanssa ja itsesi kanssa. Elämässä tulee kipeitä kasvun vaiheita, kun etsitään sitä itseä miksi on kasvettu. Ette te olekaan samat ihmiset enää. Mutta voit etsiä itseäsi heti eroamatta. Ota vaikka vuosi kin, jos kerran vaino ymmärtää ja antaa tilaa. Vaikka muuttaisit Yksiöön vuokralle, tekisi ihan hyvää. Eronneena sanon näin. Kun asuu yksin, huomaa esimerkiksi millainen itse on. Ne sotkut onkin kaikki omia. Huomaa mitä toinen tekee arjessa. Sitten mieti haluatko harrastaa jotain. Voit harrastaa niitä myös naimisissa ollessa. Tuskin seksi on se mitä haet. Olette vain olleet niin tiiviisti yhdessä ettet tiedä kuka olet.

Vuosikin erossa on paljon pienempi juttu kuin ero lopuksi ikää. Puolen vuoden, vuoden jälkeen voi palata yhteen uudelta pohjalta. Mutta käykää koko aika parisuhdeterapeutilla. Teidän pitää puhua rehellisesti mitä haluatte, se on vapauttavaa ja puhdistavaa.

Minä en kyllä suostuisi tuollaiseen puolen vuoden tai vuoden taukoon. Jos ollaan yhdessä niin ollaan ja sovittu vastuu kannetaan perheestä ja panostetaan perheeseen. Jos puoliso haluaisi mennä 6 kk ajaksi yksiöön tutkailemaan itseään ja vapaushaaveitaan ja minulle jäisi hoidettavaksi lapsiarki niin huh huh mikä idea. Jos minusta eroaa niin paluuta yhteen ei enää ole. En katso ees taas vatvomista, haluan luottaa siihen että toinen seisoo vierellä ne vaikeatkin hetket. Tottakai vaikka lomareissulle yksin voi lähteä jos haluaa omaa aikaa välillä, no problem, mutta se oikeus koskee molempia yhtälailla. Edellytän puolisoltani luotettavuutta ja suoraselkäisyyttä, jos sitä ei ole en halua olla yhdessä. Ihmisenä saa muuttua, saa mielessään epäröidä asioita, saa olla eksyksissä. Mutta niistä asioista puhutaan yhdessä ja muututaan yhdessä ja löydetään vastaukset eksyksissä oloon yhdessä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjusta sain kyllä ajateltavaa... Sen verran että eipä nyt oikein unikaan tullut kun itsekseen hotelliin tulin. Päivä tulee juostua palavereissa joten on muutakin ajateltavaa..

Ehkä mä olen osaltani kyllästynyt työn mukana tulleeseen reissaamiseen, kun kotona ei oo jäänyt aikaa aiemmin olla itsekseen ja harrastaa. En tiedä.

Enkä oikeastaan tiedä enää mitä haluan, kun ei mikään oikein tunnu miltään. En mä koe masentuneeksi itteeni mutta ehkä tuntuu et oon jo saavuttanu kaiken mitä voin...

Enkä tiedä miten osaisin tehdä vaimostani onnellisen.

Ap

No nyt tämä kuulostaa klassiselta 30-kriisiltä... terveisin psykologi

Kuulostaa työuupumukselta ja masennukselta, kun mikään ei tunnu enää miltään