Kaikki hyvin, silti ero?

Mulla on tuollainen nainen. Mitään varsinaista syytä ei erolle tipu, lapsia on kaksi. Seksiä ei ole, eikä läheisyys kelpaa vaikka siitä valitettiin.

Elätän kämppistä siis tällähetkellä.

Onko näissä kyseessä siis narsistit vai mikä tekee ihmisestä täysin tunnekylmän julmurin?

Pitäisikö mun tosiaan jättää lapset tällaisen huomaan joka ehkä näyttelee rakkauttaan lapsille?

Omahyväistä toisen kiusaamista. Pelkkä maksumies ilmeisesti kelpaa.

En ole hänelle koskaan kuitenkaan rahasta kitissyt, palkkkani ovat hänen käytettävissään.

Olen tehnyt älyttömästi töitä nykytilanteen eteen, ja nyt pikku prinsessaa tympii eikä osaa sanoa miksi. Voi saatana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinulla on oikeus olla hukassa elämäsi kanssa ja itsesi kanssa. Elämässä tulee kipeitä kasvun vaiheita, kun etsitään sitä itseä miksi on kasvettu. Ette te olekaan samat ihmiset enää. Mutta voit etsiä itseäsi heti eroamatta. Ota vaikka vuosi kin, jos kerran vaino ymmärtää ja antaa tilaa. Vaikka muuttaisit Yksiöön vuokralle, tekisi ihan hyvää. Eronneena sanon näin. Kun asuu yksin, huomaa esimerkiksi millainen itse on. Ne sotkut onkin kaikki omia. Huomaa mitä toinen tekee arjessa. Sitten mieti haluatko harrastaa jotain. Voit harrastaa niitä myös naimisissa ollessa. Tuskin seksi on se mitä haet. Olette vain olleet niin tiiviisti yhdessä ettet tiedä kuka olet.

Vuosikin erossa on paljon pienempi juttu kuin ero lopuksi ikää. Puolen vuoden, vuoden jälkeen voi palata yhteen uudelta pohjalta. Mutta käykää koko aika parisuhdeterapeutilla. Teidän pitää puhua rehellisesti mitä haluatte, se on vapauttavaa ja puhdistavaa.

Minä en kyllä suostuisi tuollaiseen puolen vuoden tai vuoden taukoon. Jos ollaan yhdessä niin ollaan ja sovittu vastuu kannetaan perheestä ja panostetaan perheeseen. Jos puoliso haluaisi mennä 6 kk ajaksi yksiöön tutkailemaan itseään ja vapaushaaveitaan ja minulle jäisi hoidettavaksi lapsiarki niin huh huh mikä idea. Jos minusta eroaa niin paluuta yhteen ei enää ole. En katso ees taas vatvomista, haluan luottaa siihen että toinen seisoo vierellä ne vaikeatkin hetket. Tottakai vaikka lomareissulle yksin voi lähteä jos haluaa omaa aikaa välillä, no problem, mutta se oikeus koskee molempia yhtälailla. Edellytän puolisoltani luotettavuutta ja suoraselkäisyyttä, jos sitä ei ole en halua olla yhdessä. Ihmisenä saa muuttua, saa mielessään epäröidä asioita, saa olla eksyksissä. Mutta niistä asioista puhutaan yhdessä ja muututaan yhdessä ja löydetään vastaukset eksyksissä oloon yhdessä. 

Niin, onhan monta mieltä. Minä taas ajattelin eron hetkellä, että kaikesta voi päästä yli yhdessä. Mutta välillä pitää saada olla olematta ihan koko ajan yhdessä, jotta asioita voi katsoa etäämpää. Parisuhteessa voi ymmärtää sitä epäröintiäkin, virheitäkin, en olisi ihan noin ehdoton. Erossa ehtii olla siten monta kymmentä vuotta, ei sinne niin kiire ole. Reissumiehen vaimolle ei puolen vuoden komennus ole mitään uutta. Minä olen odottanut kyllä miestä yli puoli vuotta, minulla ei ollut mikään kiire minnekään. Jos en olisi ollut hänen kanssaan en olisi halunnut olla kenenkään mun kanssa. Mielestäni kannatti odottaa. Minäkin olin sitoutunut, silloinkin kun hänellä on vaikeaa.

Minun mies purki työahdistuksensa ja stressin käyttämällä alkoholia. Ei suostunut terapiaan, ei työterveyteen ei mitään. Oli kiukkuinen ja ilkeä. Kun olin niin loppu että ilmoitin erosta ja muutin pois lasten kanssa, hän heräsi ja alkoi yrittää takaisin yhteen, mutta luottamus oli mennyt enkä enää voinut palata siihen mitä oli. Nyt minulla on raitis, sporttinen hyvä mies joka arvostaa minua, ja ex on minulle katkera.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, ap, ettet ole ihan sisäistänyt, kuinka se asiantila, että vaimosi teke valtavati asioita sinun eteesi ja on sinua varten, loppuu. Kun olette eronneet, hänelläei ole mitään moraalista velvoitetta istua kotona jalat ristissä odottamassa, että sinä ehkä suvaisisit huolia hänet takaisin. Hänen uusi elämänsä olisi oikein ja kohtuullista, etkä saisi puuttua siihen mitenkään. Sinun pitäisi niellä omistushalusi ja mustasukkaisuutesi, joita et ole käsitellyt. Hänen ei tarvitsisi tulla luoksesi siivoamaan ja laittamaan ruokaa. Hän saattaisi sopia huoltajuudesta siten, että sinun matkatyösi olisi edelleen mahdollista, mutta eihän hänen olisi mikään pakko.

Saisit olla onnellinen, että vaimo mahdollisesti vielä jaksaa itkeä siellä kotona. Sitten, kun se on tyyni ja reipas, eroajatukset on jo käsitelty ja se on valmis uuteen elämään. Sitten sua alkaa taas kiinnostamaan, kun haluttava vaimosi ei olekaan itsestäänselvyys ja varma nakki, mutta sitten et saa sitä enää. Joku muu saa.

Olet jonkinlaisessa itsekkyyskuplassa, joka osaltaan johtuu luonteestasi ja osaltaan siitä, että vaimosi tekee velvollisuudentuntoisesti oman osuutensa ja antaa sinun panostaa itse omantunnon mukaan. Hyvän puolison kanssa on ilmeisesti vaikea olla.

Tämä on hyvä kirjoitus.

Ja lisään vielä tähän että erittäin todennäköisesti käy niin että jos vaimoltasi loppuu ne kyyneleet ja arvostus aptä kohtaan niin ne loppuvat oikeasti eikä ole paluuta takaisin.

Luottamusta on vaikea saada takaisin ja kun rakkaus siinä loppuu niin se loppuu.

Ei kannata liikaa leikitellä.

Vierailija kirjoitti:

Ap minun mielestä sinun kannattaisi ehdottamasti pyytää vaimosi lukemaan tämä ketju. Se voisi avata monia solmuja ja auttaa teitä eteenpäin. Voi olla että päädytte eroon, voi olla että ette. Mutta pääsisitte ainakin paremmin samalle kartalle. 

Tää oli hyvä neuvo. Samat asiat pitäisi saada sanottua siellä parisuhdeterapeutilla, suoraan vaimolle. Väittäisin että vaimoa ainakin helpottaisi että toista naista ei ole.

Ap puhuu loppujen lopuksi kunnioittavasti vaimostaan. Se on oikein hyvä alku asioiden selviämiselle. Ja vaimo vielä rakastaa häntä, mikä on myös hyvä. Ap: pitäisi nyt käydä vähän työterveydessä valittamassa masennusta ja työuupumusta, ja päästä siten terapeutille miettimään, miksi pelkää niin kovasti että tulee ero, ikään kuin vaimolle valkenisi pian, että ap onkin feikkiä. Johtuuko vanhempien erosta? Perheen saaminen nostaa paljon tunteita lapsuudesta.

En koe olevani uupunut, mutta kai se sitäkin voi sit olla. Ehkä osaltaan vaimon tilaa antava ja reilu käytös mua kohtaan saa mut miettimään että hän olis jo luovuttanut itsekin.. Jos vaan odottaa että jätän lopullisesti.

Kyllä alkuun hän itki kovastikin, toisena päivänä oli vihainen ja kolmantena välinpitämätön. Ja pari viikkoa tämä sykli toistui, vahvisti mulla tunnetta et en todella olisi oikean ihmisen kanssa... Tunteenpurkaukset ahdistaa mua, koska en osaa käsitellä niitä. Taikka reagoida niihin.

Sit käytös muuttui ja kolmisen viikkoa nyt vaimo on ollut kuin eri nainen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

En koe olevani uupunut, mutta kai se sitäkin voi sit olla. Ehkä osaltaan vaimon tilaa antava ja reilu käytös mua kohtaan saa mut miettimään että hän olis jo luovuttanut itsekin.. Jos vaan odottaa että jätän lopullisesti.

Kyllä alkuun hän itki kovastikin, toisena päivänä oli vihainen ja kolmantena välinpitämätön. Ja pari viikkoa tämä sykli toistui, vahvisti mulla tunnetta et en todella olisi oikean ihmisen kanssa... Tunteenpurkaukset ahdistaa mua, koska en osaa käsitellä niitä. Taikka reagoida niihin.

Sit käytös muuttui ja kolmisen viikkoa nyt vaimo on ollut kuin eri nainen.

Ap

Nyt kuulostat vain siltä, että hakemalla haet vaimosi käytöksestä syytä sille, että sinulla olisi "lupa" lähteä kävelemään.

Vaimo on reilu, huomioiva ja antaa tilaa -> AP: "Vaimo ei oikeasti välitä ja on itsekin luovuttanut."

Vaimo tuo tunteensa esille, miten parisuhteen tilanne ahdistaa häntä ja AP:n käytös tuntuu pahalta -> AP: "Vaimon tunteenpurkaukset ahdistavat, minulla ei ole vaimon käytöksen takia hyvä olla."

Eli teki vaimo mitä tahansa, niin AP käyttää sitä keppihevosena omalle erohalulleen.

Minusta sinä olet tosi epäreilu, AP. Elät jotain 3-kymppiskriisiä (kaikki me käydään se läpi jossain muodossa), olet todennäköisesti hieman masentunut (silloin kaikki tunteet lähimmäisiä kohtaan latistuvat, voin sanoa kokemuksesta) ja prinssiharhaa, jossa parisuhteen dynamiikka ei pitkässäkään suhteessa  muka muutu (tämänkin kaikki pitemmässä liitossa olevat tietävät, kyllä se kaikilla muuttuu ja arkipäiväistyy, kuuluu asiaan) vaan haikailet alitajuisesti jotain suurta ja oikeaa tosirakkautta. 

Minua niin turhauttaa jo pelkästään kirjoittaa tätä viestiä, koska mielestäni olet umpisokea omalle tilanteellesi, AP. Joten tiivistä ratkaisun yhteen sanaan: pariterapia.

Tää olikin jännä ketju. Mielenkiintoisia mietteitä ihmisillä kyllä.

Säälin vaimoasi, täytyy olla hänelle järkyttävän raskasta.

Vierailija kirjoitti:

En koe olevani uupunut, mutta kai se sitäkin voi sit olla. Ehkä osaltaan vaimon tilaa antava ja reilu käytös mua kohtaan saa mut miettimään että hän olis jo luovuttanut itsekin.. Jos vaan odottaa että jätän lopullisesti.

Kyllä alkuun hän itki kovastikin, toisena päivänä oli vihainen ja kolmantena välinpitämätön. Ja pari viikkoa tämä sykli toistui, vahvisti mulla tunnetta et en todella olisi oikean ihmisen kanssa... Tunteenpurkaukset ahdistaa mua, koska en osaa käsitellä niitä. Taikka reagoida niihin.

Sit käytös muuttui ja kolmisen viikkoa nyt vaimo on ollut kuin eri nainen.

Ap

Niin, tunteenpurkaukset ahdistavat sinua, vaikka aiheutit ne itse ja puolisollasi on oikeus tunteisiinsa. Et osaa käsitellä omiakaan tunteitasi, tarvitsisit apua siihen. Aina, kun jokin tunne painaa tarvitaan mielestäsi jokin repäisy tai tempaus? Sinun menetelmäsi on ns. acting out, sekin on tapa käsitellä tunteita, joskin huonoimmasta päästä. Olet ilmeisesti tottunut tempomaan? Kaipaatko takaisin sellaiseen suhteeseen, joka sinulla oli ennen? Tuntuiko se jotenkin tasa-arvoisemmalta, kun ei ollut niin suurta eroa kypsyydessä käsitellä asioita? Et tuntenut samanlaista huonoutta kuin nyt?

Osa ihmisistä on niin fiksuja että oppivat kun näkevät toisen mokaavan.

Jotkut oppivat kun ITSE mokaavat.

Loput eivät vaan opi.

Ap on lapsellinen ja kypsymätön, harmi että on hankkiutunut isäksi.

Lapsi tulee saamaan traumat ( toivottavasti ei pahoja) isänsä välinpitämättömyyden takia.

Teoilla on seurauksensa ja sen luulisi jo tuossa iässä ymmärtävän.

Luulen että apn on erottava koska hän ei tule uskomaan mitään kun se oma napa nyt vaan on niin tärkeä.

Toivon todella että hän lähtee nopeasti eikä enää tee lisää lapsia eikä vedätä ketään luulemaan hänen olevan selkärankainen mies.

Menkää parisuhdeneuvontaan, joku kommunikaatio-ongelma tässä on, näit sen sitten tai et.

Vierailija kirjoitti:

En koe olevani uupunut, mutta kai se sitäkin voi sit olla. Ehkä osaltaan vaimon tilaa antava ja reilu käytös mua kohtaan saa mut miettimään että hän olis jo luovuttanut itsekin.. Jos vaan odottaa että jätän lopullisesti.

Kyllä alkuun hän itki kovastikin, toisena päivänä oli vihainen ja kolmantena välinpitämätön. Ja pari viikkoa tämä sykli toistui, vahvisti mulla tunnetta et en todella olisi oikean ihmisen kanssa... Tunteenpurkaukset ahdistaa mua, koska en osaa käsitellä niitä. Taikka reagoida niihin.

Sit käytös muuttui ja kolmisen viikkoa nyt vaimo on ollut kuin eri nainen.

Ap

Ap. Sanot että tunteenpurkaukset ahdistavat sinua. Sinä kuitenkin itse aiheutit sen, että vaimo tuli surulliseksi, hätääntyi, itki, suuttui. Vaimon tunteenpurkaus oli reaktio sinun tekemisiin, sinun sanoihin.  Vaimon "tunteenpurkaus" oli täysin normaali tavallisen ihmisen reaktio siihen että ihan puskista joku sanoo haluavansa jättää. 

Olisiko vaimon pitänyt vain olla hiljaa tai ilahtua kun sinä sanot että haluat erota? Mutta sekään ei sinulle kelpaisi, koska sinua ahdistaa myös "sinulle tilaa antava" käytös, tulkitset sen rakkauden puutteeksi. Olet ihan hukassa kaikkien tunneasioiden kanssa, omien tunteidesi ja muiden ihmisten tunteiden. Vaimo ei saisi osoittaa tunteitaan mutta ei saisi olla osoittamattakaan tunteitaan. Ajat vaimosi ihan mahdottomaan tilanteeseen, vaimolla ei saisi olla tunteita mutta ei saisi olla olematta tunteita.  

Liitto sinun kanssasi kuulostaa todella ahdistavalta, koska sinä et hyväksy tunteita etkä tunteiden näyttämistä. Sinun kanssasi pitäisi olla kai jonkinlainen kummallinen tyhjä kuori, elämän tunteeton suorittaja, ilman tunnetason yhteyttä sinuun, mutta jatkuvasti rakkauttaan vakuuttaen. Eikä saisi vastineeksi sinulta mitään tunnetason yhteyttä, ei tunteiden jakamista, ei empatiaa vaikeiden tunteiden hetkellä. Saisi vain torjunnan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En koe olevani uupunut, mutta kai se sitäkin voi sit olla. Ehkä osaltaan vaimon tilaa antava ja reilu käytös mua kohtaan saa mut miettimään että hän olis jo luovuttanut itsekin.. Jos vaan odottaa että jätän lopullisesti.

Kyllä alkuun hän itki kovastikin, toisena päivänä oli vihainen ja kolmantena välinpitämätön. Ja pari viikkoa tämä sykli toistui, vahvisti mulla tunnetta et en todella olisi oikean ihmisen kanssa... Tunteenpurkaukset ahdistaa mua, koska en osaa käsitellä niitä. Taikka reagoida niihin.

Sit käytös muuttui ja kolmisen viikkoa nyt vaimo on ollut kuin eri nainen.

Ap

Ap. Sanot että tunteenpurkaukset ahdistavat sinua. Sinä kuitenkin itse aiheutit sen, että vaimo tuli surulliseksi, hätääntyi, itki, suuttui. Vaimon tunteenpurkaus oli reaktio sinun tekemisiin, sinun sanoihin.  Vaimon "tunteenpurkaus" oli täysin normaali tavallisen ihmisen reaktio siihen että ihan puskista joku sanoo haluavansa jättää. 

Olisiko vaimon pitänyt vain olla hiljaa tai ilahtua kun sinä sanot että haluat erota? Mutta sekään ei sinulle kelpaisi, koska sinua ahdistaa myös "sinulle tilaa antava" käytös, tulkitset sen rakkauden puutteeksi. Olet ihan hukassa kaikkien tunneasioiden kanssa, omien tunteidesi ja muiden ihmisten tunteiden. Vaimo ei saisi osoittaa tunteitaan mutta ei saisi olla osoittamattakaan tunteitaan. Ajat vaimosi ihan mahdottomaan tilanteeseen, vaimolla ei saisi olla tunteita mutta ei saisi olla olematta tunteita.  

Liitto sinun kanssasi kuulostaa todella ahdistavalta, koska sinä et hyväksy tunteita etkä tunteiden näyttämistä. Sinun kanssasi pitäisi olla kai jonkinlainen kummallinen tyhjä kuori, elämän tunteeton suorittaja, ilman tunnetason yhteyttä sinuun, mutta jatkuvasti rakkauttaan vakuuttaen. Eikä saisi vastineeksi sinulta mitään tunnetason yhteyttä, ei tunteiden jakamista, ei empatiaa vaikeiden tunteiden hetkellä. Saisi vain torjunnan.

Komppi tälle. Ap:n kannattaisi oikeasti hakeutua terapiaan käsittelemään noita omia tunnemaailman solmujaan ja pelkojaan. 

Luin koko ketjun ja olin aluksi sitä mieltä, että toivottavasti ap ei eroa. Mutta nyt alan kallistua sille kannalle, että ap:n vaimolle saattaisi olla onni saada rinnalleen joku kypsä tunteva empaattinen aikuinen kumppani. Ap, vaimosi ansaitsee sellaisen. Osaatko sinä olla se?

Ap on kovin kypsymätön, ja tottumaton käsittelemään omia tunteitaan. Niitä haluaa paeta, niin ratkaisu on paeta parisuhteesta. Ei pako kotoa ole ratkaisu, se on ainoa paikka jossa ketään kiinnostaa tekemisesi.

Mieti ap elämää, jossa sinun tekemiset ja miettimiset ei kiinnosta ketään paskaakaan. Kukaan ei saa tunteenpurkauksia suuntaan tai toiseen vaikka tekisit mitä.

Ex-vaimosi laittaisi uudessa elämässään iltapalan perheelle ja menisi rakastettuna uuden miehensä kainaloon. Sinä saisit olla baarissa vaikka koko viikonlopun, ja eri naisen kanssa joka yö, se ei heitä hetkauttaisi, koska he lähtevät mökille, sukulaisiin, joulumarkkinoille. Sinä palaisit vuokrayksiöösi vain lähteäksesi taas työreissuun.

Mutta ai niin, sinähän et enää rakasta vaimoasi, se on sinulle vain helpotus että ovat pois tieltä.

Ap:n halu erota on vain ja ainoastaan halu paeta omia tunteitaan. Ap:n parisuhteessa ei ole ainoatakaan syytä erota. Ap:n tapa vain on elää elämäänsä niin että hän pakenee vaikean hetken tullen, ja hän pakenee kun hän tuntee jotain, tai jos joku muu tuntee jotain. Koska tunteet AHDISTAA ap:ta. Ap, voit elää elämäsi paeten, aina nimittäin tulee eteen uusi tilanne, jota paeta. Pakeneminen se vasta onkin miehekäs teko. Oikein sankarin puuhaa. 

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa ihan meidän tilanteelta jokunen vuosi sitten. Meillä meni ihan perushyvin. Siten kuten kahden pikkulapsen perheessä menee. Oli kiirettä ja paineita ja molemmilla aika vaativa työkin. Mutta ihan hyvin saatiin arki rullaamaan ja oli sellaista perushyvää elämä.

Kunnes ihan yhtäkkiä mies ilmoitti ettei rakasta enää, meidän parisuhde ei toimi, hän haluaa olla onnellinen, hän on vähän ihastunut työkaveriinsakin. Olin aivan äimänä. No tilanne eskaloitui siihen, että mies muutti lähelle kaverinsa tyhjillään olevaan kämppään. Asusteli siellä n. kuukauden päivät kunnes alkoi tulla katumapäälle.

Mies suostui kanssani pariterapiaan ja kun asioita alettiin käymään läpi, niin lopulta paljastui, että mies oli ahdistunut kyllästynyt kaikkeen mahdolliseen elämässään ja projisoi kaiken minuun. Omat työpaineensa ja stressinsä hän projisoi minuun. Omat ahdistukset ikäääntymisestä (juuri täyttänyt 40) projisoi minuun jne. Ja kun asioita käytiin läpi, niin hänkin totesi, että meidän suhde on itse asiassa oikeasti aika toimiva.

Kun hänellä itsellä avautui silmät sen suhteen, että mistä hänen paha olonsa oikeasti johtui, hän huomasikin että ihastuminen työkaveriin oli ollut vain tapa saada elämään uutta sisältöä ja jännitystä. Että ihastumisen tunteet eivät olleet aitoja. Ja kun aika kului, niin mies tunnusti rakastuneensa minuun uudelleen. Ja monta kertaa sen jälkeen on sanonut, että hän meinasi tehdä elämänsä virheen kun halusi jättää meidät.

Mieheni on aika tyypillinen mies. Ei juurikaan puhu tunteistaan vaan patoaa kaikki sisälleen. Ja kun tulee kausi milloin menee vähän huonommin, niin kuin kaikilla väistämättä elämässä tulee, niin ei osaakaan eritellä mistä se paha olo johtuu. Tällöin se kaikista lähimpänä oleva sitten saa kaikki syyt niskoille vaikka tällä ihmisellä ei olisikaan juuri tekoa ahdistusten kanssa.

Tämä kriisi opetti meitä siinä, että puhumme, puhumme ja puhumme. Mies varsinkin on oppinut avaamaan paremmin ajatuksiaan ja tunteitaan kuin ennen. Se myös lähensi meitä kovasti. Tästä kriisistä on kohta kolme vuotta ja olemme onnellisempia kuin koskaan.

Onnea teille, olet hieno ja aikuinen ihminen, kun jaksoit käydä tuon läpi. Sinulla taitaa olla itsetunto kohdillaan. Miehesi on todella onnekas.

Vierailija kirjoitti:

Ketään ei ole kiikarissa, enkä tekisi niin vaimolleni. En vain koe että vaimoni olisi enää se oikea.

Vaimossa ei ole mitään vikaa, ja varsinkin nyt kun hän on jo muuttanut senkin vähän mistä hänelle mainitsin ilmaistessani haluni erota. Lähinnä olen miettinyt että esittääkö hän vain pitääkseen minut elämässään. Olen sanonut ettei hänen tarvitsisi niin kovin yrittää mutta ei tunnu menevän perille.

Nukutaan eri huoneissa. En näe järkeä ylläpitää mitään läheisyyttä jos kuitenkin eroamme, vaimo halaa ja suukottaa kyllä poskelle. Itseäni ei kiinnosta seksi erityisemmin, eikä suutelu juuri nyt. Vaimo on silti esim. kyllä ottanut minut huomioon ja käsin tai suulla touhunnut. Itse välillä käsin hänelle, kun en viitsisi täysin ilmankaan pitää, vaikkei minua juuri nyt kiinnostakaan.

Vaikutat ällöttävän itsekeskeiseltä ongelmoijalta. Rakkaus vaatii tahtoa, ja on puhtaasti päätettävissä alatko vaalia itsessäsi etäännyttäviä vai vaimoosi lähentäviä ajatuksia.

Jotenkin kylmää aika paljon ap:n jutut. Ahdistaisi aivan suunnattomasti jos oma mies olisi tuollainen.

Uskon, että vaimosi löytäisi nopeasti paremman miehen, mutta koska sinulla onisoja ongelmia itselläsi, sinä et tyytyisi seuraavaankaan suhteeseen. Lapsen kannalta tilanne on surullisin. Vaimosi todennäköisesti ajatteleehäntä, ei niinkään itseään tai sinua. Sinä puolestasi mietit vain itseäsi ja omaa haluasi. Mietitkö sinä yhtään lastasi? Mihin lapsi sijoittuu tuossa yhtälössä?