Lapseton: mikä lapsissa tai vanhemmuudessa on sinusta epämiellyttävin piirre?

Vastuu ja riippuvuussuhde. Ensimmäiset 18 vuotta ovat helppoja kun lapsi on lähellä, mutta ei se vanhemmuus siihen lopu kun lapsi aikuistuu. Henkinen side on ikuinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samat kuin aiemmilla, kunnes rakastuin.

Miten rakastuminen tähän vaikuttaa?

Katsos kun me muut ei vaan olla tavattu sitä oikeaa kumppania! Kyllä silloin ne ärsyttävät lapsetkin muuttuvat ihaniksi, kunhan vaan rakastutaan _oikeesti_!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yksinkertaisesti rutiinit ja lapsiperhe-elämä. Inhoan rutiineja, yli kaiken. Työaikani vaihtelevat rajustikin (onneksi!) ja matkustelen paljon. Inhoan rutiineja.

Tämä! Kun viikonloppuaamuisin katsoo noita isiä ja äitejä, jotka menevät pihalle kukonlaulun aikaan taaperoittensa kanssa ja sisälle iltapalaksi, viikko toisensa jälkeen, niin en varmastikaan pysty peittämään empatiaani heitä kohtaan... Miksi kukaan haluaisi tuollaista elämää?

Haluan olla rauhassa ja nauttia elämästäni, tehdä mitä haluan.

Minä myös inhoan rutiineja, enkä aamu-unisena todellakaan koskaan mene kukonlaulunaikaan mihinkään. Enkä muutenkaan ole koskaan harrastanut pahemmin ulkoilua kersojen kanssa. Mies on niiden kanssa ulkoillut, kun tulivat leikki-ikään ja nyt ulkoilevat ihan itse. Eikä koskaan mies ja kersatkaan aamulla ulos mene, vasta iltapäivällä tai illalla. Mies on omien tapojensa orja, rakastaa rutiinejaan.

Vanhemmuus on juuri sellaista minkälaiseksi sen itse tekee. Itse kasvattaa lapsensa vaatimaan kaikkea, ja itse haluaa suorittaa kaikenmaailman varhaisaamun ulkoiluja, en usko että sellaisista kukaan lapsi nauttii. Lapsena muistan kuinka kauheaa oli kun äiti vei mut hoitoon ennen seitsemää, olen aina vihannut aamuja, ja sen takia olenkin valinnut työni aina hyvin pitkälti sen mukaan että ei tarvi seitsemäksi tai kahdeksaksi mennä mihinkään.

Haluan rauhassa heräillä miehen kanssa ja nauttia mukavat aamukahvit sekä ties mitä muuta siinä mieleen tulee, rakastella ja kiehnätä pitkän kaavan mukaan.

(Lainatun kommentin kirjoittaja)

Monikin asia. Itselläni ei ole vielä lapsia, mutta havaintoni perustan lähipiiriini ja kokemuksiin arkielämästä.

- Synnyttäminen. Pelkään sitä ihan hulluna, jopa ajatuksen tasolla. Tutuilla on monilla hulluja repeytymiä ja tuskaa ollut kyseisessä tapahtumassa.

- Koko elämä = lapset. Todella toivon, että jos joskus lapsia saan, niin minusta ei tulisi sellaista pelkkien lapsien ja lapsien asioista jauhavaa möykkyä. Toivottavasti oma persoona ei huku lasten alle.

- Parisuhde pielessä. Niin monta kertaa nähty, että kaikki on kivaa ja mukavaa, kunnes niitä lapsia alkaa ilmestyä. Yhtäkkiä kumppani on rasittavin tyyppi ikinä ja seksiä ei ole ja yhteys kärsii ja vaikka mitä.

- Jatkuvasti täynnä oleva kalenteri ja päivärytmi/ oman ajan puute. Olen introvertti siinä määrin, että kaipaan viikossa aikaa, jolloin en näe ketään ja voin vain olla itsekseni, taiteilla tms. Kumppanini on samanlainen, mutta moinen asia lapsen kanssa kuulostaa mahdottomalta yhtälöltä. "Joo äiti ei nyt jaksa ihmiskontaktia, niin anna äiti on rauhassa" :'D

- Ajatus lapsen lopullisuudesta. Siis se, että kun lapsen hankkii, niin siinä sitten ollaan. Vaikka sairastuisit, masentuisit, mies kuolee tai jättää, jäät työttömäksi tai mitä tahansa muuta ikävää, niin siitä lapsesta vain on jaksettava huolehtia ja turvata kiva elämä. Aika pelottavaa, olla niin vastuullisessa roolissa ties kuinka pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eritteet ja meluisuus. En tiedä kumpi on pahempi.

Lisäksi se, että siitähän voi kasvaa ihan hirveä ihminen, jota en kestä ollenkaan.

Jos sinä itse olet ollut meluinen ja eriteinen lapsi, niin luultavasti oma lapsesikin olisi sellainen. 

Lapsi on sellainen millaiseksi sen kasvattaa. Jos lapsesi olisi hirveä, se olisi 100% sun ja sun puolisos syytä.

Siis tämähän on ihan hirveä tapa ajatella. Oletko itse täysin omien vanhempiesi muovaama? Et kai?

Minä ainakin koen, että vanhempieni kasvatustyö on vain osa vaikuttavaa voimaa siihen, miksi olen tällainen kuin nyt olen.

Epämiellyttävintä ovat lapsista pitämättömälle ihan tiivististettynä ne lapset kaikkine ominaisuuksineen. Haluaisin lapsia elämääni yhtä paljon kuin joku henkeen ja vereen kaupunkilainen haluaisi muuttaa korpeen kanoja kasvattamaan, mieli ei myöskään muutu, nelikymppiset on jo vietetty ja sterikin tehty vuosia sitten. Vapaaehtoinen lapsettomuus on ollut minulle päivänselvä asia jo ihan teinistä tai itseasiassa aina, en edes lapsena pitänyt nukkeleikeistä ja barbit olivat koira ja hevosnaisia :)

En halua, että oma jälkeläiseni joutuisi kärsimään suvussani periytyvistä sairauksista, skitsofreniasta, vaikeasta migreenistä ja Parkinsonin taudista. Joten jätän mieluummin lisääntymättä.

Ehkä eniten se oman vapaa-ajan menetys useammaksi vuodeksi ja jatkuva vastuu pienestä ihmisestä. Tykkään lapsista, mutta en halua omia.

Niistä on huolehdittava 24/7, ei omaa aikaa. Valtavasti työtä ja rahanmenoa. Joutuisi käytännössä hylkäämään haaveet matkustelusta tai toiselle puolelle maailmaa muuttamisesta - joo jotkut tekee noita lasten kanssa mutta on se ihan hirvee härdelli verrattuna yksin tai vaikka kaksinkin liikkumiseen.

Aikuisissa ärsyttää se kun lapsi on sitten koko elämä,mitään muuta ei voi tehdä, lapsen ehdoilla mennään, ja kun vanhemmat sanoo "et ku ne on lapsia,ei ne noin vaan muutu" yms. Vanhempien mielestä lapsi saa olla lapsi,puhua rumasti,huutaa,kiusata muita jos on tylsää ja eikä tekemistä, koska lapsi on lapsi,ei sen sillon tarvi muuttua ja osata käytöstapoja. Eroperheiden lapset ja vanhemmat on pahimpia. Lapsi hemmotellaan pilalle, mika-petteri ja maija-liisa saa valita harrastuksia niin paljon kun haluaa, maksetaan monta satasta, lapsi menee tunneille jos huvittaa ja jos ei halua mennä niin alkaa tyranniosuus,kauhea huuto ja tappelu. Vanhemmat hemmottelee ja antaa anteeks kaiken niskuroinnin.

Lapsissa ärsyttää se kun ne huutaa,puhuu rumasti,hakkaa ja lyö. Kiusaa muita jos on tylsää tai ei keksi tekemistä. Jatkuvasti pitäis olla läsnä eikä saa liikkua mihinkään ilman et kysyy "mihin meet". Myös se et lapsi parkeeraa syliin tai lähelle,niin ettei saa liikkua mihinkään, jos liikkuu ni takerrutaan kiinni.

Tosi ärsyttävää on myös se et haluavat änkeä aikuisten sänkyyn, en ole koskaan sietänyt sitä et lapset mönkii mun sängyssä. Likaset sukat ja vaatteet inhottaa(varsinkin jos ryömii sängyssä).Muutenkin lapset haisee koska niissä on tietynlainen ominaisuushaju. Ahdistaa myös ihan törkeän paljon se kun haluaa olla mun lähellä, ei vois vähempääkään kiinnostaa. Ja jos askarrellaan niin piirretään yks viiva ja se meni "pilalle" ja paperi lattialle. Paperi on kallista eikä se ole tuhlattavaksi. Lapset ei osaa kunnioittaa aikuisia,aina huudetaan ja kiroillaan vastaan, tai et "aha" , "ei kiinnosta" "oo hiljaa". Lapsi joka on tyranni, en tiedä mistä helvetistä tämmönen on syntynyt? Tyranni lapsi on todella vaikea tapaus, lapsen ehdoilla ja kiukutteluilla mennään, jos ei saa tahtoaan läpi niin alkaa kolmas maailmansota.

Onneks ei ole omia lapsia enkä todellakaan hanki, lapset on pahimpia sillon ku ne osaa kävellä,puhuu ja tapella. Oon nyt kokenu tän kaiken ja oon ihan loppu vaikka ne ei oo omia. Ahdistaa aivan törkeästi ku tietää et ne tulee taas.

Mua ärsyttää vanhemmuudessa se, että vielä nykypäivänäkin vanhemmuus on se ihmiselämän arvo ja kruunu. IHAN SAMA MITEN SIITÄ SUORIUTUU.

En nyt tarkoita ihan sitä että pieksää lapsensa, mutta näitä lievempiä esimerkkejä. Yh:t joilla on lapsia kolmelle eri isälle/äidille, lapset joita vaan "tehdään" ja jotka kasvavat "siinä sivussa" (ja tällä leuhkitaan), lapset jotka tehdään oman elämän "sisällöksi" (aikamoinen vastuu ja taakka pienelle nyytille tulla tydentämään aikuisen tyhjää elämää). Tai tehdään lapsia oman mielenterveyden kustannuksella, käydän välillä psykiatrisella osastolla latauksessa, koska kyllähän yhteiskunta hoitaa koska jokaisen on saatava hankkia lapsia, vaikka millä hinnalla! Maksellaan sitten kalliita terapiamaksuja kun näistä lapsista tulee aikuisia. 

Tulipa vuodatus, mutta tätä se monesti on. On toki hyviä ja ihania perheitäkin, ja arvostus heille. 

Pointtini oli se, että itse lapsettomana kuuntelee tarkemmalla korvalla sitä, kuinka ihminen kuitenkin arvotetaan vielä nykyäänkin sen mukaan onko hänellä lapsia vai ei. Monet lapsettomat ovat paljon fuksumpia ja harkitsevaisempia kuin lapselliset. Silti heidän elämästään saatetaan sanoa loppumetreillä "olihan se vähän outo tyyppi, ei ollut lapsiakaan. " Kun taas siitä yh-puolisuoriutujasta sanotaan "kyllä hän sentään kasvatti kolme lasta" vaikka lapset olisivat oireilleet kuinka pahasti. 

Eli ihan sama miten elät elämääsi, jos sulla on lapsia olet parempi ihminen. Jos olet lapseton, et koskaan ole onnistunut elämässäsi täysin. 

Päivähoito- ja harrastusrumba (ja iltapäivähoitorumba). Aamulla roudaat lapsen hoitoon, kiirehdit töihin ja iltapäivällä sama juttu toisinpäin ja ruokakaupan kautta kotiin, jotta ehtii ruokki lapset jotta ehditään roudata lapset harrastuksiin. Toista samaa 5 pv / viikko 5 - 20 vuoden ajan. 

Se, miten merkityksetöntä ja suorastaan haitallista vanhemmuus on. Näet valtavasti vaivaa ja teet suunnattomia uhrauksia, ja sitten kuitenkin koko touhu on yhtä palkitsevaa ja tärkeää kuin paskan lapioiminen läjästä toiseen.