Lapseton: mikä lapsissa tai vanhemmuudessa on sinusta epämiellyttävin piirre?

En ole koskaan tuntenut halua olla äiti. Olen kohta 30-vuotias. Minulla on mielenterveysongelmia joten en sopisi muutenkaan huolehtimaan lapsesta kun välillä olen niin loppu että toivon etten olisi syntynyt. Olisin todella huono äiti. Luulen että luonto on tarkoittanut että minun ei edes kuulu lisääntyä.

Haluaisin kyllä parisuhteen ja lemmikkieläimiä minulla on aina ollut. Koiran kanssa teen mielelläni pitkiä lenkkejä ja herätään aamulla kukonlaulun aikaan :)

Mitkään vanhemmuuteen liittyvät asiat ei kiinnosta. Tavallaan minulle on aina pieni järkytys kun kuulen että joku tuttava on raskaana :D En oikeasti meinaa osata edes onnitella vaan mietin aina ensimmäisenä mielessäni että "kamalaa"... no en tietenkään sano niin mutta se on ensireaktio. Ja tottakai sitten onnittelen koska suurimmalle osalle raskaus on iloinen asia.

Vauvoja en ole koskaan pitänyt söpöinä. Somessa tutttavat jakaa lapsistaan niitä kuvia jossa joku ruoka on pitkin naamaa ja tunnen vain vastenmielisyyttä. Esimerkiksi joku oksentava juoppo kadulla aiheuttaa vähemmän vastenmielisyyttä kuin vaikka vauva.

Olen itsekin miettinyt mikä minussa on "vikana". Varmaan joku biologinen juttu että en sovi äidiksi niin en edes halua sellaista.

Vauvat herättää minussa sympatiaa, mutta kun ipanat kasvaa niistä tulee ärsyttäviä kiljuvia, sotkevia ja vaativia. 5-12v lapset ovat ärsyttävimpiä.

Synnytys. Pelkään sitä niin mielettömästi, että sen takia jätin lapset tekemättä. Olen nyt jo yli 50, joten päätös on peruuttamaton. Näin nuorena toistuvasti painajaisia synnyttämisestä.

Ehdottomasti epämiellytävin piirre on se, että minun täytyisi mennä lapsen ehdoilla. Myös äitiysloma on sellainen asia mikä ahdistaa ja se, että jäisin töistä pois hoitamaan lasta kun hän on kipeänä.

Ja se, että äitiydestä ei ole lomia tai vapaapäiviä. Minun olisi oltava äiti joka hemmetin viikonloppu ja joka hemmetin loma arjen lisäksi. Koen, etten äitinä saisi tarpeeksi aikaa itselleni ja omalle elämälleni. Näin ollen olisin varmaan erittäin katkera äiti, joka tekisi minusta erittäin huonon vanhemman.

Raskaus ja synnytys ovat myös kammottavia asioita. Ainakin tällaisen pahasta lääkäripelosta ja neulakammosta kärsivälle. 

Myönnän olevani itsekäs ja sen takia onkin hyvä, etten aio lapsia tähän maailmaan tuoda. Eipähän tarvitse lapsien kärsiä minun itsekkyyteni takia.

En ymmärrä. Onko teillä ollut jokin ongelma äitisuhteessanne vai oletteko oikeasti noin tunteettomia? Mulla raskaus, synnytys ja äitiysloma olivat onnellisinta aikaa. Lapsettomissa esimiesnaisissa on paljon narsisteja. Ne jotka myöntävät lapsettomuuden olleen kriisi ovat jotenkin sydämellisempiä.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Onko teillä ollut jokin ongelma äitisuhteessanne vai oletteko oikeasti noin tunteettomia? Mulla raskaus, synnytys ja äitiysloma olivat onnellisinta aikaa. Lapsettomissa esimiesnaisissa on paljon narsisteja. Ne jotka myöntävät lapsettomuuden olleen kriisi ovat jotenkin sydämellisempiä.

Mulla ainakin ihan todellakin oli ongelmia äitisuhteessa ja tiedostan täysin, että se voi olla syy siihen, etten halua lapsia. Taannoin otin ihan muun keskustelun yhteydessä jossain sivulauseessa tutun psykologin kanssa puheeksi vapaaehtoisen lapsettomuuteni. Hän takertui siihen heti ja alkoi tentata minulta, millainen äitisuhteeni oli. Oli todella ahdistavaa.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä. Onko teillä ollut jokin ongelma äitisuhteessanne vai oletteko oikeasti noin tunteettomia? Mulla raskaus, synnytys ja äitiysloma olivat onnellisinta aikaa. Lapsettomissa esimiesnaisissa on paljon narsisteja. Ne jotka myöntävät lapsettomuuden olleen kriisi ovat jotenkin sydämellisempiä.

Lisääntyneistä yksilöistä löytyy narsisteja ja psykopaatteja suhteessa enemmän.

Olen masentunut. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja rauhaa,vihaan kovia ääniä ja melua. Suvussa on paljon sairauksia,pahinta olisi jo lapselle tulisi esim masennus tai olisin huono äiti. En halua sitoutua yhteenkään mieheen niin paljon,että hankkisin yhteisen lapsen. Pidän suurinta osaa ihmisistä tyhminä, en jaksaisi jauhaa bullshittiä jossain koulun kevätjuhlissa jonkun Mirja-Petterin äidin kanssa.

Mulla aivan ihana suhde omaan äitiin, mutta en halua omia lapsia. Oma ura ja tulevaisuus voisi mennä pilalle, mulla ei ole kärsivällisyyttä keskittyä lapseen ja sen asioihin jatkuvasti. En tiedä osaisinko tarjota parasta lapsuutta tai mahdollisuuksia elämään. 

Eikä lapsettomuus tarkoita yksinäisyyttä. Onko muka jostain taaperosta oikeasti aikuiselle ihmisille seuraa ja yksinäisyyden poistajaksi muutenkaan? 

Pelkään tällaista kohtaloa niin, etten koskaan aio lisääntyä.

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000004889859.html

Vierailija kirjoitti:

Edellä mainittujen lisäksi en voi ymmärtää sitä, mitä kivaa on pitkän työpäivän jälkeen seisoa jossain jääkiekkokaukalon/jalkapallokentän laidalla seuraamassa, kun lapsi pelaa. Ei oikein käy liikunnasta itselle, kun katsoo, mitä toiset tekee. Tai odottaa autossa, kun lapsi käy soittotunnilla tms. Ja suhata illat eri harrastuspaikkojen väliä kelloa tarkkaillen, että ehtii joka paikkaan. Viikonloppuna sitten matkoja usein lasten harrastusten ehdoilla, eli ei sellaisiin kohteisiin, mihin itse muuten menisi. Ja kaikki tämähän maksaa, usein paljonkin.

Joo ei. En tehnyt tuota esikoisen aikana (nyt jo aikuinen) enkä tee näitten nuorimpien kanssakaan vaikka ovat poikia, turha kuvitella että minä olen missään jääkiekko/jalkapallo/sählysysteemeissä, saa isänsä mennä jos pakko on. Ei kyllä kahdelle ole varaakaan tuollaisia harrastuksia kustantaa. Ei munkaan vanhemmat kuskannut harrastuksiin, harrastukset aloitettiin siinä vaiheessa kun sinne harrastuspaikkaan osasi itse pyörällä ajaa, eikä ne harrastukset mulla ainakaan maksaneet pennikään. 

Ihme hössötystä että kersoilla pitää olla harrastuksia jotka velvoittaa monta kertaa viikossa harkkoja ja vielä matkoja, ei mitään järkeä.

N42

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eritteet ja meluisuus. En tiedä kumpi on pahempi.

Lisäksi se, että siitähän voi kasvaa ihan hirveä ihminen, jota en kestä ollenkaan.

Jos sinä itse olet ollut meluinen ja eriteinen lapsi, niin luultavasti oma lapsesikin olisi sellainen. 

Lapsi on sellainen millaiseksi sen kasvattaa. Jos lapsesi olisi hirveä, se olisi 100% sun ja sun puolisos syytä.

Olen tainnut nukkua biologian tunneilla kun olen tähän asti luullut, ettei se vauva voi eritteilleen mitään.. se onkin kasvatuskysymys :o

Kaikilla ihmisillä tulee eritteitä, mutta niille tehdään jotain. Pienen lapsen naaman ja kädet saa ihan pestä niin monta kertaa kun on tarvis, samoin takapuoli pestään kerran-kaksi päivässä kun sontii. 

Kauheimmat eritteet tulee koirilla, se kuola esimerkiksi... hyi helvetti.

Se, että "lapsista tulee elämän tarkoitus", kuten eräs tuttu äiti-ihminen minulle tässä vasta sanoi. Kyseinen rouva oli jopa lopettanut yliopiston lastensa takia. Itketti. En haluaisi menettää itseäni tai tehdä jälkeläisistäni elämäni tarkoitusta.

Lapset on kauheita takertujia ja elämä pyörii vaan niiden ympärillä. 

Oon köyhä, elän opintolainalla (vuokra suurempi kuin opintotuki) että aika idiootti pitäs olla jos rupeisin lapsia hankkimaan. Eli lapset on niin hemmetinmoinen rahareikä ett ei niihin ole varaa. Sitten kun viiden vuoden päästä oon valmistunut, nii rahaa saattaa olla mutta ei aikaa ku pitää käydä ahkerasti töissä ja sitten aloittaa erikoistumiskoulutus, joka kestää min. 5 vuotta. Sitten oonkin jo nelikymppinen ja voipi olla liian myöhä saada lapsia.

minä kahden pienen lapsen äitinä voin rehellisesti sanoa, että kaikkein ärsyttävintä on se, kun joka ikinen päivä ottaa kipeää!!! sylittely ja haliminen on ihanaa. mutta kun hetken haluais maata sohvalla, niin jo sieltä tullaan kauhealla vimmalla ja kyynärpäätaktiikalla kimppuun. pienet polvet ja kyynärpäät tekee yllättävän kipeää, itse olen vielä niin mustelmaherkkä, että oikeasti väliin kintut ja joka paikka täynnä pieniä mustelmia. eli toinen ärsytys myös tää kyltymätön iholla olemisen ja sylin tarve, kun mikään ei riitä. sitten kun joskus joutuu sanoa, että nyt menet siitä, niin huono omatuntohan siitä tulee..  lapset toki ovat erilaisia, siskoillani esim aina riittää päänpuisteltavaa, kun näkeevät miten paljon lapseni haluaa syliini, omansa ei niinkään ole sellaisia kimpussa roikkujia..

Vierailija kirjoitti:

Luojan kiitos teillä on ollut äitinne ja isänne, jotta olette saavuttaneet ja ansainneet oman rauhan, netflixin tölläämisen päivästä toiseen ja vapauden olla tekemättä yhtään lasta.

Lässyn lässyn. Tietäisitpä kuinka usein olen toivonut, etten olisi koskaan syntynytkään.

Se kun elämä on päivästä ja vuodesta toiseen yhtä vaipanvaihtoa, pyykinpesua, tiskiä, kuraisia haalareita, lattialla ajelehtivia leluja, lasten "askarteluja" (lue: paperisilppua, liimaa ja lisää paperisilppua), kiljumista, sisarusten tappelua... päivästä toiseen sitä samaa. En vaan jaksaisi. Okei, ehkä vanhemmat saavat lapsiperhe-elämästä niin paljon, että sillä jaksaa tuon puuduttavan ja raskaan arjen, mutta minä en saisi. Lapset kasvavat, se on totta, mutta vaikka kolmenkin lapsen kanssa niitä vuosia ja päiviä on aivan liikaa että jaksaisi ajatellakaan sen olevan joskus ohi.

Vierailija kirjoitti:

Samat kuin aiemmilla, kunnes rakastuin.

Miten rakastuminen tähän vaikuttaa?