Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Uskotko että moni konmarittaja vielä katuu
14.11.2016 |
alkuhuuman jälkeen mitä on hävittänyt?
Kommentit (281)
Vierailija kirjoitti:
Mulla on aina ollut sellainen periaate että mitään turhaa roinaa ei kerätä,asunnossa on hyvin vähän tavaraa,helppo siivota ym.
Enkä tarvitse mitään konmareja tai muita opastamaan,ollut tämä periaate jo kymmeniä vuosia.
Voi kun oletkin upea ja täydellinen ihminen.
Tarkoitan siis säälittävä ja elämänsä siivoukselle pyhittänyt typerys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei konmarissa tarvitse heittää pois mitään mitä ei halua. Jos ei heitä pois, niin sitten on hyvä, jos voi pakata säilöttävän kaman siististi ja huolellisesti, niin sen löytää helposti tarvittaessa.
Anti-kondo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan noita jo konmaristi-katujia:D Miksi ihmiset uskovat johonkin mitä eivät koskaan ole nähneet? Marie Kondon koti ei ole ollut julkisuudelle avoinna koskaan.
Miksi ihmisten pitäisi nähdä Marien koti jotta tajuaisivat kirjan pointin? Ainakin minusta kirjassa oli ihan hyvää pohdintaa suhteesta tavaraan ja tavaran säilyttämiseen. Ei minun tarvitse nähdä Marien kotia osatakseni ammentaa hänen ajatuksiaan omaan toimintaani.
Jos näkisit ms. Kondon pankkitilisaldon opusten myynnistä ja hänen, New Yorkin Manhattanilla sijaitsevan mediayhtiönsä kirjanpidon ja tilit, niin vieläköhän uskoisit sellaisten omistajan ja johtajan kaiken päivää viikkailevan paitojaan ja sukkiaan kotonaan ?
Vähän ironiaa jos meikäläinen työtön ottaisi nuo hänen manipulointinsa elämänohjeekseen ja "uskonnokseen"....
En tarvitse kenenkään humpuukimiljonäärien 'hyvää tarkoittavia elämänohjeita' ja osaan kyllä itsekin järjestää asuntoni paikat itseä tyydyttävään järjestykseen (kuten olen aina tähänkin asti tehnyt)
No jos olisit lukenut Konmarin niin tietäisit, että eipä hän edes väitä viikkailevansa paitoja ja sukkia kotonaan jatkuvasti. Tuohan se hänen metodinsa idea onkin: kerran siivoaa ja järjestelee hyväksi, niin järjestys on helppo ylläpitää. Ja tuota sanotaan markkinavoimiksi: kysynnän ja tarjonan laki, ei se mitään humpuukia ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko. Kuka oikeasti jäisi kaipaamaan jotain tavaraa? Ikäänkuin ne yhtäkkiä katoaisivat kaupoista.
Kröhöm. Sano mulle kauppa, josta voi käydä ostamassa menneisyyden valokuvat, päiväkirjat ja kalenterit.
Niitä monet ovat voineetkin heittää pois marituksessaan, jos eivät ole sillä hetkellä tuottaneet iloa.
Mitä iloa on vuosikausien kalenterikertymästä, luetko itse useinkin vanhoja kalentereitasi? Tai niistä päiväkirjoista, jos ne sisältävät oikeasti vain tosi ikäviä muistoja? Ei ne ikävät muistot siitä parane, vaikka kuinka uskollisesti säilyttäisi päiväkirjoja odottaen muistojen kultaamista.
Ihmisen elämän jälkipuoliskon isoja kehitystehtäviä on rauhan tekeminen oman menneisyyden kanssa. Eli ne ikävät muistot saattavat ihan oikeasti parantua, tai ainakin niistä saattaa pystyä löytämään jonkun pienen lohdullisen murusen. Tässä niistä päiväkirjoista todella saattaa olla apua.
No kaikki eivät edes kirjoita päiväkirjaa. Heilläkö ei sitten ole mahdollisuuksia "rauhan tekemiseen oman menneisyyden kanssa"?
Se menneisyys on kyllä aina olemassa ja muistoissa, vaikka päiväkirjat eivät olisikaan viemässä tilaa kaapeissa ja laatikoissa ja keräämässä pölyä. Ikävät muistot eivät parannu koskaan, ja minusta on enemmän itselle valehtelua kuin rauhan tekemistä yrittää selittää niitä kauniiksi ja parantaa niitä. Olen nyt kolmekymppiseksi päästyäni käyttänyt jo yli vuosikymmenen elämästäni työskennellessäni asioiden kanssa (jopa terapiassa ja pyskiatrilla asti) yrittäessäni tulla normaalisti toimivaksi ihmiseksi, joten jotenkin en ole ajatellut että kuoleman porteilla kaivan sitten taas päiväkirjat esiin ja muistelisin ikäviä. Minun ei tarvitse tehdä rauhaa menneisyyden kanssa, koska rikollinen en ollut minä, minulla ei ole mitään sovitettavaa. Muilla on. Päiväkirjojen hävittäminen tuntui vapauttavalta: elämä on kaunista ja hyvää tässä, joten miksi kantaisin mukanani jokaiseen uuteen elämänvaiheeseeni ja kotiini kirjallisia dokumentteja siitä, että joskus se oli ihan jotain muuta. Hyvitystä en tule koskaan saamaan menneisyydestä, voin vain tehdä nykyhetkestäni ja tulevaisuudestani parempaa.
Mietin joskus, että ne, jotka kalentereita ja vanhoja joulukortteja ja muita säilyttävät laatikoissa (ilman, että kierrättävät niitä muuhun käyttöön tms.): kuinka usein katselette niitä kalentereita ja milloin viimeksi selasit kalenterit läpi tai kävit laatikollisen kuvia läpi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko. Kuka oikeasti jäisi kaipaamaan jotain tavaraa? Ikäänkuin ne yhtäkkiä katoaisivat kaupoista.
Kröhöm. Sano mulle kauppa, josta voi käydä ostamassa menneisyyden valokuvat, päiväkirjat ja kalenterit.
Niitä monet ovat voineetkin heittää pois marituksessaan, jos eivät ole sillä hetkellä tuottaneet iloa.
Mitä iloa on vuosikausien kalenterikertymästä, luetko itse useinkin vanhoja kalentereitasi? Tai niistä päiväkirjoista, jos ne sisältävät oikeasti vain tosi ikäviä muistoja? Ei ne ikävät muistot siitä parane, vaikka kuinka uskollisesti säilyttäisi päiväkirjoja odottaen muistojen kultaamista.
Ihmisen elämän jälkipuoliskon isoja kehitystehtäviä on rauhan tekeminen oman menneisyyden kanssa. Eli ne ikävät muistot saattavat ihan oikeasti parantua, tai ainakin niistä saattaa pystyä löytämään jonkun pienen lohdullisen murusen. Tässä niistä päiväkirjoista todella saattaa olla apua.
No kaikki eivät edes kirjoita päiväkirjaa. Heilläkö ei sitten ole mahdollisuuksia "rauhan tekemiseen oman menneisyyden kanssa"?
Se menneisyys on kyllä aina olemassa ja muistoissa, vaikka päiväkirjat eivät olisikaan viemässä tilaa kaapeissa ja laatikoissa ja keräämässä pölyä. Ikävät muistot eivät parannu koskaan, ja minusta on enemmän itselle valehtelua kuin rauhan tekemistä yrittää selittää niitä kauniiksi ja parantaa niitä. Olen nyt kolmekymppiseksi päästyäni käyttänyt jo yli vuosikymmenen elämästäni työskennellessäni asioiden kanssa (jopa terapiassa ja pyskiatrilla asti) yrittäessäni tulla normaalisti toimivaksi ihmiseksi, joten jotenkin en ole ajatellut että kuoleman porteilla kaivan sitten taas päiväkirjat esiin ja muistelisin ikäviä. Minun ei tarvitse tehdä rauhaa menneisyyden kanssa, koska rikollinen en ollut minä, minulla ei ole mitään sovitettavaa. Muilla on. Päiväkirjojen hävittäminen tuntui vapauttavalta: elämä on kaunista ja hyvää tässä, joten miksi kantaisin mukanani jokaiseen uuteen elämänvaiheeseeni ja kotiini kirjallisia dokumentteja siitä, että joskus se oli ihan jotain muuta. Hyvitystä en tule koskaan saamaan menneisyydestä, voin vain tehdä nykyhetkestäni ja tulevaisuudestani parempaa.
Ja lisäyksenä, että aloin itse voida paljon paremmin, kun annoin itselleni luvan myöntää, että kaikki oli juuri sitä miltä se näytti ja tuntui, enkä yrittänyt enää kaunistella ja selitellä asioita ja löytää niistä jotain hyvää, mikä tuntuu olevan tämän hetken outo trendi (että aina pitäisi nähdä jotain hyvää ja antaa anteeksi). Joskus ihmiset vain ovat kohtuuttomia, hirveitä ja julmia. Sen tunnistaminen, tunnustaminen ja että antaa itselleen vapauden tunteisiinsa ("minusta tuntui tältä ja siihen oli kaikki syyt") tekee suuren eron. Muuten jää outoon limboon, jossa epäilee omia vaistojaan, tunteitaan ja ajatuksiaan, mikä taas auttaa psyykkistä sairastumista.
Olen kohta 50 vuotias ja ilmeisesti tämä on jokin kuolevaisuuden läheisyys -asia sillä minä haluan itse siivota omat romuni enkä jättää niitä vieraille ihmisille naurettavaksi. Tarkoitan kirjeitä, päiväkirjoja, runoja jne. Voit sanoa, että mitä väliä kun olet kuollut mutta on sillä minulle väliä. NYT. En pidä ajatuksesta, että joku tonkisi kaapistani ne rumimmat menkkakauden pikkarit ja ihmettelisi niitä tai kaivaisi sen ala-asteella kirjoitetun "hienon" runon tai katsoisi kaikki ne tuhannet selfiet, joissa onnistuin näyttämään kaulattomalta madolta. Minä mieluimmin siivoan ne itse.
Minä en myöskään halua käsitellä vanhoja paskoja asioita, vaan unohtaa ne ja mennä eteenpäin. Tai paremminkin, elää tässä hetkessä, ne ihanat pikkarit jalassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katuu, jos elämässä tulee yllätyksenä köyhyys ja kodin säilytystilat on tyhjät marituksen jäljiltä ja on hukattu hyvää kulutustavaraa, esim. vaatteita, astioita, joita voisi rikkimenneen tilalle ottaa käyttöön. Minulla on hyvä työpaikka (toistaiseksi ), mutta säilytystiloissa varastoimme käyttökelpoista tavaraa ja se kyllä tuottaa ajatuksena mielihyvää, kun ei heti tarvitse ostoksille lähteä, kun joku hajoaa.
Miten olet päätynyt jemmaamaan vaatteita, joita et edes käytä? Kuinkahan todennäköistä on, että jos et ole nytkään käyttänyt jotain vaatetta, niin käytät sitä sitten kun ne lempparivaatteet hajoaa? Sitten tietysti vielä se, että tekstiilit harvoin varastosäilytyksessä ainakaan paranevat.
Minulla on n. 30 vuoden aikana kerätty valtava vaatevarasto. Olen sitä jo muutaman kerran siivonut ja kerran marittanut ja se on pienentynyt merkittävästi. Painonmuutoksesta johtuen en ole poistanut ihan kaikkia tällä hetkellä liian pieniä vaatteita vaan ne odottavat ensi kesää. Silloin maritan isommat vaatteet. Mutta jo nyt olen huomannut, että joistain varastoiduista vaatteista on esim. kuminauhakohdat kuluneet käyttökelvottomiksi (vyötärö). Vaatteet eivät kestä ikuisesti. Ja jos oikeasti tulisi niin paha paikka, että pitäisi kaivaa ne vanhimmat ja kauheimmat vaatteet käyttöön niin ihan satavarmasti kirpputorilta tai jostain ilmaispaikasta saisi yhtä hirveät rytkyt ilmaiseksi tai parilla kolikolla.
Vierailija kirjoitti:
Anti-kondo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan noita jo konmaristi-katujia:D Miksi ihmiset uskovat johonkin mitä eivät koskaan ole nähneet? Marie Kondon koti ei ole ollut julkisuudelle avoinna koskaan.
Miksi ihmisten pitäisi nähdä Marien koti jotta tajuaisivat kirjan pointin? Ainakin minusta kirjassa oli ihan hyvää pohdintaa suhteesta tavaraan ja tavaran säilyttämiseen. Ei minun tarvitse nähdä Marien kotia osatakseni ammentaa hänen ajatuksiaan omaan toimintaani.
Jos näkisit ms. Kondon pankkitilisaldon opusten myynnistä ja hänen, New Yorkin Manhattanilla sijaitsevan mediayhtiönsä kirjanpidon ja tilit, niin vieläköhän uskoisit sellaisten omistajan ja johtajan kaiken päivää viikkailevan paitojaan ja sukkiaan kotonaan ?
Vähän ironiaa jos meikäläinen työtön ottaisi nuo hänen manipulointinsa elämänohjeekseen ja "uskonnokseen"....
En tarvitse kenenkään humpuukimiljonäärien 'hyvää tarkoittavia elämänohjeita' ja osaan kyllä itsekin järjestää asuntoni paikat itseä tyydyttävään järjestykseen (kuten olen aina tähänkin asti tehnyt)
Lukiko jossain, että Kondo viikkailee päivät pitkät vaatteita nykyään? Hän on kehittänyt konseptin, jota myy ja ei mulla henkilökohtaisesti ole mitään kuvitelmia, että hän viikkailee päivät pitkät vaatteita. Eiköhän hän hoida yritystään, kuten siinä asemassa olevat tekevät.
Aivan niin.Juuri niinkuin sanoit : on tällä hetkellä keskittynyt konseptinsa myymiseen.
Idea siinä on siis :tehkää niin kuin sanon ja se taas mitä minä teen on oma yksityisasiani,eikä kuulu teille.
Eli se vanha tuttu "älkää tehkö niinkuin minä teen vaan niinkuin minä teitä kehotan tekemään ".
Työttömien vaatetalous on kuitenkin joka suhteessa ihan eri juttu kuin sellaisen,jonka yksityistilillä on esim. 20000000
(lue: kaksikymmentämiljoonaaeuroa)...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko. Kuka oikeasti jäisi kaipaamaan jotain tavaraa? Ikäänkuin ne yhtäkkiä katoaisivat kaupoista.
Kröhöm. Sano mulle kauppa, josta voi käydä ostamassa menneisyyden valokuvat, päiväkirjat ja kalenterit.
Niitä monet ovat voineetkin heittää pois marituksessaan, jos eivät ole sillä hetkellä tuottaneet iloa.
Mitä iloa on vuosikausien kalenterikertymästä, luetko itse useinkin vanhoja kalentereitasi? Tai niistä päiväkirjoista, jos ne sisältävät oikeasti vain tosi ikäviä muistoja? Ei ne ikävät muistot siitä parane, vaikka kuinka uskollisesti säilyttäisi päiväkirjoja odottaen muistojen kultaamista.
Ihmisen elämän jälkipuoliskon isoja kehitystehtäviä on rauhan tekeminen oman menneisyyden kanssa. Eli ne ikävät muistot saattavat ihan oikeasti parantua, tai ainakin niistä saattaa pystyä löytämään jonkun pienen lohdullisen murusen. Tässä niistä päiväkirjoista todella saattaa olla apua.
Saa päiväkirjan avulla siitä, että teini-Pete petti tai äiti ei päästänyt discoon?
Niin, ehkä ikä tuo sellaista suhteellisuudentajua, että noillekin kauheille asioille voi joskus hymähtää lempeästi.
En tiedä, tuntuu että tämän palstan marittajille joka ainoa tunnemuisto on jotakin, joka pitää polttaa ja tuhka haudata maahan viiden sylen syvyyteen.
Vierailija kirjoitti:
Mietin joskus, että ne, jotka kalentereita ja vanhoja joulukortteja ja muita säilyttävät laatikoissa (ilman, että kierrättävät niitä muuhun käyttöön tms.): kuinka usein katselette niitä kalentereita ja milloin viimeksi selasit kalenterit läpi tai kävit laatikollisen kuvia läpi?
No juuri nyt ruuhkavuosina en tosiaankaan istuskele ja selaile mitään. Mutta pitäisikö minun vain omaa laiskuuttani ja kiireisyyttäni viedä lapsiltani mahdollisuus valita, haluavatko he katsella omia ristiäiskorttejaan ja kuviaan?
Ja sama perimieni valokuvien suhteen. En ole sukuni viimeinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siksi koska konmarissa kehotetaan ostamaan uutta heti tilalle, jos jokus jotain tarvitsee.
Konmarittaminen on selvästi markkinamiesten nerokas juoni saada ihmiset hävittmään kaiken vanhan, jotta on tilaa ostaa viiden vuoden päästä uutta tilalle.
Vierailija kirjoitti:
Elämälle kirjoitti:
Uskon, omasta kokemuksesta.
Tein itse muutamia vuosia sitten tavarattomuushuumassa reilulla kädellä poistoja kodistani.
Nyt kahden lapsen äitinä ja kierrätys-teemaa rakastavana olen kaivannut hyvin monia asioita. Joko sellaisenaan käytettäväksi tai sitten luomalla vanhasta uutta. Säästää rahaa, on ekologista, hauskaa ja hyödyllistä tekemistä.
Jälkikäteen harmittaa vielä enemmän se, että vein tavaroita SPR:n Konttiin, nyt kun tiedän että SPR:ssä suurin osa rahoista menee kaikkeen muuhun kuin todelliseen auttamiseen.
Mutta harmituksessa ei kannata elää, otin opikseni. Nykyään säilytän tavaroita tietyissä paikoissa pois arjen tieltä, ja haen sieltä jos ja kun ahaa-elämys tulee.
Uuden ostaminen on aina tyhmin mahdollinen ratkaisu.
Miksi vastaat ketjuun, jolla ei ole mitään tekemistä tavarattomuushuuman kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko. Kuka oikeasti jäisi kaipaamaan jotain tavaraa? Ikäänkuin ne yhtäkkiä katoaisivat kaupoista.
Kröhöm. Sano mulle kauppa, josta voi käydä ostamassa menneisyyden valokuvat, päiväkirjat ja kalenterit.
Niitä monet ovat voineetkin heittää pois marituksessaan, jos eivät ole sillä hetkellä tuottaneet iloa.
Mitä iloa on vuosikausien kalenterikertymästä, luetko itse useinkin vanhoja kalentereitasi? Tai niistä päiväkirjoista, jos ne sisältävät oikeasti vain tosi ikäviä muistoja? Ei ne ikävät muistot siitä parane, vaikka kuinka uskollisesti säilyttäisi päiväkirjoja odottaen muistojen kultaamista.
Ihmisen elämän jälkipuoliskon isoja kehitystehtäviä on rauhan tekeminen oman menneisyyden kanssa. Eli ne ikävät muistot saattavat ihan oikeasti parantua, tai ainakin niistä saattaa pystyä löytämään jonkun pienen lohdullisen murusen. Tässä niistä päiväkirjoista todella saattaa olla apua.
No kaikki eivät edes kirjoita päiväkirjaa. Heilläkö ei sitten ole mahdollisuuksia "rauhan tekemiseen oman menneisyyden kanssa"?
Se menneisyys on kyllä aina olemassa ja muistoissa, vaikka päiväkirjat eivät olisikaan viemässä tilaa kaapeissa ja laatikoissa ja keräämässä pölyä. Ikävät muistot eivät parannu koskaan, ja minusta on enemmän itselle valehtelua kuin rauhan tekemistä yrittää selittää niitä kauniiksi ja parantaa niitä. Olen nyt kolmekymppiseksi päästyäni käyttänyt jo yli vuosikymmenen elämästäni työskennellessäni asioiden kanssa (jopa terapiassa ja pyskiatrilla asti) yrittäessäni tulla normaalisti toimivaksi ihmiseksi, joten jotenkin en ole ajatellut että kuoleman porteilla kaivan sitten taas päiväkirjat esiin ja muistelisin ikäviä. Minun ei tarvitse tehdä rauhaa menneisyyden kanssa, koska rikollinen en ollut minä, minulla ei ole mitään sovitettavaa. Muilla on. Päiväkirjojen hävittäminen tuntui vapauttavalta: elämä on kaunista ja hyvää tässä, joten miksi kantaisin mukanani jokaiseen uuteen elämänvaiheeseeni ja kotiini kirjallisia dokumentteja siitä, että joskus se oli ihan jotain muuta. Hyvitystä en tule koskaan saamaan menneisyydestä, voin vain tehdä nykyhetkestäni ja tulevaisuudestani parempaa.
Minä kirjoitan, että "päiväkirjoista saattaa olla apua...". Sinä vastaat, että "No kaikki eivät edes kirjoita päiväkirjaa. Heilläkö ei sitten ole mahdollisuuksia..."
Ihan oikeasti, tekeekö maritus jotenkin ihmisestä riidanhaluisen, vai onko se vain tietty ihmistyyppi, joka täällä jankuttaa? Olivatko nämä samat ihmiset solvaamassa hiilihydraattien syöjiä viisi vuotta sitten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et saa välttämättä sitä mihin liittyy muistoja
Mutta miksi kukaan konmarittaja hävittäisi sellaista, mihin liittyy hyviä muistoja? Kun eikö konmarin idea ole nimenomaan säilyttää tarpeelliset ja tunnearvoltaan tärkeät tavarat ja heittää pois tarpeettomat ja tunnearvoltaan merkityksettömät tavarat?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko. Kuka oikeasti jäisi kaipaamaan jotain tavaraa? Ikäänkuin ne yhtäkkiä katoaisivat kaupoista.
Kröhöm. Sano mulle kauppa, josta voi käydä ostamassa menneisyyden valokuvat, päiväkirjat ja kalenterit.
Niitä monet ovat voineetkin heittää pois marituksessaan, jos eivät ole sillä hetkellä tuottaneet iloa.
Mitä iloa on vuosikausien kalenterikertymästä, luetko itse useinkin vanhoja kalentereitasi? Tai niistä päiväkirjoista, jos ne sisältävät oikeasti vain tosi ikäviä muistoja? Ei ne ikävät muistot siitä parane, vaikka kuinka uskollisesti säilyttäisi päiväkirjoja odottaen muistojen kultaamista.
Ihmisen elämän jälkipuoliskon isoja kehitystehtäviä on rauhan tekeminen oman menneisyyden kanssa. Eli ne ikävät muistot saattavat ihan oikeasti parantua, tai ainakin niistä saattaa pystyä löytämään jonkun pienen lohdullisen murusen. Tässä niistä päiväkirjoista todella saattaa olla apua.
Saa päiväkirjan avulla siitä, että teini-Pete petti tai äiti ei päästänyt discoon?
Niin, ehkä ikä tuo sellaista suhteellisuudentajua, että noillekin kauheille asioille voi joskus hymähtää lempeästi.
En tiedä, tuntuu että tämän palstan marittajille joka ainoa tunnemuisto on jotakin, joka pitää polttaa ja tuhka haudata maahan viiden sylen syvyyteen.
Voit toki nähdä asian noin yksinkertaisesti jos haluat. Tuskin monikaan on heti heittämässä menemään asioita, joihin liittyy hyviä muistoja. Hieman ihmetyttää, miksi sinulle on niin tärkeää, että muut säilyttävät kaiken ja istuvat tavaroidensa kanssa lämmittelemässä muistoa lapsuuden yksinäisyydestä ja pahoinpitelyistä. Ilmeisesti et ole koskaan kokenut mitään kovin pahaa, jos tuntuu että ikäville muistoille on helppoa vain vähän hymähtää.
Kuka sua on alunperin kehoittanut heittämään ne tarvitsemasi tavarat pois? Järjen käyttö sallittu!
Vierailija kirjoitti:
Siksi koska konmarissa kehotetaan ostamaan uutta heti tilalle, jos jokus jotain tarvitsee.
Konmarittaminen on selvästi markkinamiesten nerokas juoni saada ihmiset hävittmään kaiken vanhan, jotta on tilaa ostaa viiden vuoden päästä uutta tilalle.
Vierailija kirjoitti:
Elämälle kirjoitti:
Uskon, omasta kokemuksesta.
Tein itse muutamia vuosia sitten tavarattomuushuumassa reilulla kädellä poistoja kodistani.
Nyt kahden lapsen äitinä ja kierrätys-teemaa rakastavana olen kaivannut hyvin monia asioita. Joko sellaisenaan käytettäväksi tai sitten luomalla vanhasta uutta. Säästää rahaa, on ekologista, hauskaa ja hyödyllistä tekemistä.
Jälkikäteen harmittaa vielä enemmän se, että vein tavaroita SPR:n Konttiin, nyt kun tiedän että SPR:ssä suurin osa rahoista menee kaikkeen muuhun kuin todelliseen auttamiseen.
Mutta harmituksessa ei kannata elää, otin opikseni. Nykyään säilytän tavaroita tietyissä paikoissa pois arjen tieltä, ja haen sieltä jos ja kun ahaa-elämys tulee.
Uuden ostaminen on aina tyhmin mahdollinen ratkaisu.
Miksi vastaat ketjuun, jolla ei ole mitään tekemistä tavarattomuushuuman kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko. Kuka oikeasti jäisi kaipaamaan jotain tavaraa? Ikäänkuin ne yhtäkkiä katoaisivat kaupoista.
Kröhöm. Sano mulle kauppa, josta voi käydä ostamassa menneisyyden valokuvat, päiväkirjat ja kalenterit.
Niitä monet ovat voineetkin heittää pois marituksessaan, jos eivät ole sillä hetkellä tuottaneet iloa.
Mitä iloa on vuosikausien kalenterikertymästä, luetko itse useinkin vanhoja kalentereitasi? Tai niistä päiväkirjoista, jos ne sisältävät oikeasti vain tosi ikäviä muistoja? Ei ne ikävät muistot siitä parane, vaikka kuinka uskollisesti säilyttäisi päiväkirjoja odottaen muistojen kultaamista.
Ihmisen elämän jälkipuoliskon isoja kehitystehtäviä on rauhan tekeminen oman menneisyyden kanssa. Eli ne ikävät muistot saattavat ihan oikeasti parantua, tai ainakin niistä saattaa pystyä löytämään jonkun pienen lohdullisen murusen. Tässä niistä päiväkirjoista todella saattaa olla apua.
No kaikki eivät edes kirjoita päiväkirjaa. Heilläkö ei sitten ole mahdollisuuksia "rauhan tekemiseen oman menneisyyden kanssa"?
Se menneisyys on kyllä aina olemassa ja muistoissa, vaikka päiväkirjat eivät olisikaan viemässä tilaa kaapeissa ja laatikoissa ja keräämässä pölyä. Ikävät muistot eivät parannu koskaan, ja minusta on enemmän itselle valehtelua kuin rauhan tekemistä yrittää selittää niitä kauniiksi ja parantaa niitä. Olen nyt kolmekymppiseksi päästyäni käyttänyt jo yli vuosikymmenen elämästäni työskennellessäni asioiden kanssa (jopa terapiassa ja pyskiatrilla asti) yrittäessäni tulla normaalisti toimivaksi ihmiseksi, joten jotenkin en ole ajatellut että kuoleman porteilla kaivan sitten taas päiväkirjat esiin ja muistelisin ikäviä. Minun ei tarvitse tehdä rauhaa menneisyyden kanssa, koska rikollinen en ollut minä, minulla ei ole mitään sovitettavaa. Muilla on. Päiväkirjojen hävittäminen tuntui vapauttavalta: elämä on kaunista ja hyvää tässä, joten miksi kantaisin mukanani jokaiseen uuteen elämänvaiheeseeni ja kotiini kirjallisia dokumentteja siitä, että joskus se oli ihan jotain muuta. Hyvitystä en tule koskaan saamaan menneisyydestä, voin vain tehdä nykyhetkestäni ja tulevaisuudestani parempaa.
Minä kirjoitan, että "päiväkirjoista saattaa olla apua...". Sinä vastaat, että "No kaikki eivät edes kirjoita päiväkirjaa. Heilläkö ei sitten ole mahdollisuuksia..."
Ihan oikeasti, tekeekö maritus jotenkin ihmisestä riidanhaluisen, vai onko se vain tietty ihmistyyppi, joka täällä jankuttaa? Olivatko nämä samat ihmiset solvaamassa hiilihydraattien syöjiä viisi vuotta sitten?
Hmm, aika nopeasti sinultakin meni hermot minun sanavalintoihin, ja siitä heräsi mielessäsi epäilys, että olen jankuttaja tai riidanhaluinen marittaja. Selvennyksenä nyt vielä, minkä olen sanonut aikaisemmassa viestissäni, että minä (kuten muutama muukaan ketjuun vastannut) en ole marittaja enkä ole edes lukenut Kon-Marin kirjaa. En myöskään ole mielestäni jankuttanut tässä ketjussa mitään, ainakaan siten miten minä ymmärrän sanan "jankuttaa".
Vierailija kirjoitti:
Anti-kondo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan noita jo konmaristi-katujia:D Miksi ihmiset uskovat johonkin mitä eivät koskaan ole nähneet? Marie Kondon koti ei ole ollut julkisuudelle avoinna koskaan.
Miksi ihmisten pitäisi nähdä Marien koti jotta tajuaisivat kirjan pointin? Ainakin minusta kirjassa oli ihan hyvää pohdintaa suhteesta tavaraan ja tavaran säilyttämiseen. Ei minun tarvitse nähdä Marien kotia osatakseni ammentaa hänen ajatuksiaan omaan toimintaani.
Jos näkisit ms. Kondon pankkitilisaldon opusten myynnistä ja hänen, New Yorkin Manhattanilla sijaitsevan mediayhtiönsä kirjanpidon ja tilit, niin vieläköhän uskoisit sellaisten omistajan ja johtajan kaiken päivää viikkailevan paitojaan ja sukkiaan kotonaan ?
Vähän ironiaa jos meikäläinen työtön ottaisi nuo hänen manipulointinsa elämänohjeekseen ja "uskonnokseen"....
En tarvitse kenenkään humpuukimiljonäärien 'hyvää tarkoittavia elämänohjeita' ja osaan kyllä itsekin järjestää asuntoni paikat itseä tyydyttävään järjestykseen (kuten olen aina tähänkin asti tehnyt)
No jos olisit lukenut Konmarin niin tietäisit, että eipä hän edes väitä viikkailevansa paitoja ja sukkia kotonaan jatkuvasti. Tuohan se hänen metodinsa idea onkin: kerran siivoaa ja järjestelee hyväksi, niin järjestys on helppo ylläpitää. Ja tuota sanotaan markkinavoimiksi: kysynnän ja tarjonan laki, ei se mitään humpuukia ole.
Niinpä,markkinoiden laki. Ja väitätkö sitten ,ettei humpuukilla maailmassa olisi tehty rahaa ja etteikö sillä olisi aina myös kysyntää ?
(Feng-shui on hyvä esimerkki siitä ja esim. australialaisen Rhonda Byrnen*) kirjat... )
*)"That 'law of attraction' bullshit"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anti-kondo kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan noita jo konmaristi-katujia:D Miksi ihmiset uskovat johonkin mitä eivät koskaan ole nähneet? Marie Kondon koti ei ole ollut julkisuudelle avoinna koskaan.
Miksi ihmisten pitäisi nähdä Marien koti jotta tajuaisivat kirjan pointin? Ainakin minusta kirjassa oli ihan hyvää pohdintaa suhteesta tavaraan ja tavaran säilyttämiseen. Ei minun tarvitse nähdä Marien kotia osatakseni ammentaa hänen ajatuksiaan omaan toimintaani.
Jos näkisit ms. Kondon pankkitilisaldon opusten myynnistä ja hänen, New Yorkin Manhattanilla sijaitsevan mediayhtiönsä kirjanpidon ja tilit, niin vieläköhän uskoisit sellaisten omistajan ja johtajan kaiken päivää viikkailevan paitojaan ja sukkiaan kotonaan ?
Vähän ironiaa jos meikäläinen työtön ottaisi nuo hänen manipulointinsa elämänohjeekseen ja "uskonnokseen"....
En tarvitse kenenkään humpuukimiljonäärien 'hyvää tarkoittavia elämänohjeita' ja osaan kyllä itsekin järjestää asuntoni paikat itseä tyydyttävään järjestykseen (kuten olen aina tähänkin asti tehnyt)
Lukiko jossain, että Kondo viikkailee päivät pitkät vaatteita nykyään? Hän on kehittänyt konseptin, jota myy ja ei mulla henkilökohtaisesti ole mitään kuvitelmia, että hän viikkailee päivät pitkät vaatteita. Eiköhän hän hoida yritystään, kuten siinä asemassa olevat tekevät.
Aivan niin.Juuri niinkuin sanoit : on tällä hetkellä keskittynyt konseptinsa myymiseen.
Idea siinä on siis :tehkää niin kuin sanon ja se taas mitä minä teen on oma yksityisasiani,eikä kuulu teille.
Eli se vanha tuttu "älkää tehkö niinkuin minä teen vaan niinkuin minä teitä kehotan tekemään ".
Työttömien vaatetalous on kuitenkin joka suhteessa ihan eri juttu kuin sellaisen,jonka yksityistilillä on esim. 20000000
(lue: kaksikymmentämiljoonaaeuroa)...
Onko sulla ymmärryksessä vikaa? Miksi kukaan ihminen, työtön tai toimitusjohtaja, käyttäisi aikaa turhaan vaatehuoltoon? Mulla on vaatteet viikattuna kaappiin ja teen sen vain kerran vaatteiden tultua pyykistä. En revi joka päivä vaatekaappieni sisältöä lattialle ja viikkaa niitä uudelleen, joten miksi Kondokaan niin tekisi tai kukaan muukaan? Pitäisikö Kondon siis nyhjää vaatekaappejaan joka päivä ja tehdä siitä päivitys faceen? Hölmöhän hän olisi jos ei keskittyisi bisneksensä hoitamiseen ja se ei ole mitenkään hänen konseptinsa toijivuudesta tai uskottavuudesta pois.
Alue: Aihe vapaa
Miksi jotkut niin tiukasti kiinnittävät muistonsa tavaraan? Kyllä se muisto säilyy muistoissa, jos on säilyäkseen. Et tarvitse siihen mitään erillistä tavaraa.
(Enkä ole edes konmarin kannattaja tai opusta lukenut.)