Te jotka huudatte ja haukutte puolisoitanne

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Mitä jos se mies ei kestäkään enää sitä sun huutamista ja sille kostamista.. Jos se saakin tarpeekseen? Jos se lähtee saatko vain lisää missä piehtaroida et " sekin jätti, on se vika minussa"?

Ei kun tietäisin saaneeni mitä ansaitsin. Äitini vika. Koska sen mielestä mä ansaitsin sen hänen huutamisensa.

No etkö sä voisi vaan myöntää tietoisesti että sun äiti teki väärin ja oli mieleltään sairas ja kipeä, etkä sinä halua olla samanlainen. Kannattaa koittaa selvitä noista tilanteista jollakin toisella tavalla kuin huutamalla ja huomata kuinka hyväksi tuntee itsensä, kun osasi tehdä toisella tavalla.

No aika hankala mun on nähdä, että kumpi on loppujenlopuksi totta; minä ansaitsin sen kohtelun vai äitini oli sairas.

Kivikissaäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Niin että ratkaisepas nyt tekopyhä Väiti tämä tämmöinen ongelma. Miksi vanhempi saa huutaa lapselleen, ja satuttaa tätä, kun lapsi on heikompi, eikä kykene sitä estämään? Älä kuvittelekaan, että sellainen lapsi ei aikuisena itsekin huutaisi muille, koska niinhän sai tehdä!

Älä nyt, tiedän ihan hyvin mistä puhut. Kuten sanoin, sain itse paskat eväät kotoa. Eikä se jäänyt huutamiseen. Kyllä mun täytyy usein edelleen keräillä itseni etten sorru samaan. Nyt yli kolmekymppisenä osaan jo jotenkin huomata koska meinaa mennä yli. Tunteet on hyvästä, huutaminen ja riehuminenkin joskus. Mutta ei kukaan ole täydellinen. Tiedät itsekin että äitisi teki väärin, enkä voi kun pyytää anteeksi sen puolesta, ihan siksi että teen itse lapsilleni joskus samaa.. Huudan kuin kaleija. Mut en voi mennä sen taakse että muut kärsiköön kun mulla on trauma ja vaikeeta.. Otan vastuun itsestäni.

Minä kirjoitin tuossa aiemmin myös siitä 18 vuoden huutamisen kuuntelusta, äitini tosiaan noin teki. Plus, että läimi menemään, käsillä tai remmillä, syystä tai syyttä ja laittoi vastaamaan päiviä nuoremmista vanhin kun olin vaikka lapsi (alle10). Ilman muuta jättää jäljet, käsittelin lapsuuttani terapiassa. Mutta mulla oli lapsuudessa myös toisenlaisia malleja, herttainen, turvallinen ja nauravainen mummo, joka otti mukaan sukulaisreissuille ja jonka hetekan lisäosassa sai olla joskus yökylässä, isä, joka oli rauhallinen, tiukka, mutta oikeudenmukainen. Omassa elämässäni yritän käyttää hyväksi noita hyviä malleja ja jättää ne itse inhoamani käyttämättä. Jokainen vastaa omasta käyttäytymisestään, jos vihasi vanhempien mallia miksi sen siirtää seuraavalle sukupolvelle, että niillä olisi yhtä paskaa kuin itsellä oli lapsena? MInä ainakin saan paljon hyvää mieltä kun huomaan joskus hankalassa paikassa esim. teinin kanssa, että pystyin ratkaisemaan riidan paljon rakentavammin ja pysymään lapsen kanssa paremmissa väleissä kuin äitini aikoinaan. Eikö tuo ole se paras palkinto: omat lapset rakastavat oikeasti sinua ja pitävät hyvänä äitinä, ei täydellisenä mutta inhimillisenä, oikeudenmukaisena ja rakastavana?

Mun äidin pitäis tulla ja tehdä sulle paha mieli niin ettet nousis siitä enää koskaan senkin pee. Niin et keulis noi asiat niin kuin omina ansioinasi, jota ne eivät ole. Sun ansiotasi siis mitenkään.

Tottakai se on jokaisen omaa ansiota huomata tilanteet joista itse on kärsiny ja tehdä itse eri tavalla. Jokainen joka pystyy nousemaan näiden traumoista aiheutuneiden käytöskaavojen yläpuolelle, ansaitsisi jonkun palkinnon. Ei kukaan ole lähtökohtasesti paha ihminen, jolla on pahat vanhemmat. Kaikki ei parane, mutta sen verran inhimillinen täytyy olla että jos vaan itse huomaa viatonta lasta kohtaan käyttäytyvänsä epäreilusti omien kolhujensa takia, muuttaa käytöstään tietoisesti.

Kivikissakin on pystyny merkkaan tän ongelmansa, siitähän täytyy lähteä, unohtaa ja antaa anteeksi.

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että räyhään aika usein.

Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.

Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.

Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.

Sä taidat kiteyttää kaikki teidän ongelmat nyt niihin sukkiin? Ihan kuin se, että äijä keräisi sukkansa, ratkaisis teidän ongelmat? Se on kuule ihan niin yksinkertaista että jätä tekemättä. Anna olla. Jos et pysty, niin ongelma on sun. Mitä vähemmän minä olen nalkuttanut siivoamisesta, sitä enemmän mies tekee.

No noi likaset vaatteet ympäri taloa oli vaan yksi esimerkki. lista on pitkä mitä täällä possuillaan. Miehellä esim oli tossa viikonloppuna vapaata, muksut oli mummolassa. Minä viikonlopun töissä, ja kun tulen kotiin niin talo on kuin pommin jäljiltä, edes jääkaapista otettuja ruokia ei oltu nostettu takaisin jääkaappiin.. tuolla pöydällä lämpimässä oli juustot, voit ja edellisenä päivänä tehty lohikeitto.. mua ihan oikeastikkin huvittaa joka päivä tehdä ruokaa sen takia ettei mies jaksa edes nostaa ruokia takaisin jääkaappiin... no, ainakin koira kiittää.

Ja kun on pieniä lapsia , niin ei sitä vaan voi "jättää tekemättä". En tiedä mitä ihmettä tässä vuosien aika on tapahtunut? (tätä olen monta kertaa pohtinut) miten niin jämerästä ja touhukkaasta miehestä tuli ihminen, joka ei kotona tee mitään? Syytä on ihan varmasti meissä molemmissa että ollaan tässä pisteessä. Sen ainakin tiedän että käännekohta tapahtui silloin kun olin äippälomalla ja todella hoidin kotona kaiken, niinkuin kotona olevan kuuluukin, ja kun palasin takaisin töihin, kaikki jäi silti minun harteilleni, ei puhettakaan enää siitä että ennen tehtiin yhdessä tuumin kotihommat. Vaikket sitä uskokkaan, niin on aika posti hoitaa kotona kaikki, hoitaa kaikki juoksevat asiat, lapsiin liittyvät asiat ja käydä vielä vuorotöissä. Minustakin olis joskus hauskaa että olis aikaa viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Valitanko mielestäsi turhaan?

No musta kuulostaa että olette täysin eriarvoiset. Ymmärrän ja tajuan kuinka suuri homma on lapsiperheessä jossa käydään töissä. Itse olen ollut äitiyslomilla ja hoitanut kotihommat mutta kuitenkin mieheni tekee ne asiat, jotka minulta jäävät hoitamatta. Ja nyt kun jää lasten kanssa, koittaa hoitaa niin paljon asioita kuin, noh, mies nyt vaan osaa ja pystyy (sori miehet).

Eih, musta vaan kuulostaa että teillä on pahempiakin ongelmia kuin noi kotihommat. Nalkutatko miehelle kuin pikkulapselle? Kuulostaa aika erikoiselta että jättää ruokia pöydälle eikä laita niitä edes pois kun sinä olet tulossa kotiin ja tietää varmasti että valitat asiasta....

Joku tässä todellakin mättää. Oltiin yksissä 6 vuotta ennenkuin esikoinen saapui maailmaan, ja sitä ennen tää arki touhuineen sujui todella hyvin, yhtä paljon kotihommia tehtiin ja asioita hoidettiin... Jäin sitten oletettavastikkin kotiin esikoisen tultua maailmaan ja hoidin kaiken kotona, niinkuin "kotiäipän kuuluu", ja siinä vaiheessa mies "laiskistui". Eipä siinä mitään, mun hommahan oli hoitaa silloin koti, ja kyllähän  tuo oli hitokseen tyytyväinen kun hän töistä tuli kotiin, niin ruoat oli valmiina katettuna ja talo siistinä.. Monta kertaa mies sanoikin että jos vaan voisi elättää niin perheensä, ettei mun tarttis käydä töissä, niin se olis ideaali tilanne.. Kaunis ajatus joo, mutta myönnän että eipä musta ihan siihen olis, kaipaan myös työntekemistä ja tykkään ammatistani tosi paljon. Mies on kyllä mitä parhain isä, ja sen voin käsi sydämmellä sanoa. Kumppanina kaipaan sitä A-PU-A. Jostain syystä kaikki vain on kääntynyt päälaelleen työhön palaamiseni jälkeen, josta on nyt kulunut jokunen vuosi. Miehelle jotenkin jäi pahasti päälle se että kotona hommat tapahtuu vaan, ilman että hänen täytyy mitään tehdä.

Ja en tiedä miten tota mun räyhäämistä nyt kuvailisin, rähisen vaan. "etkö nyt ihan oikeasti vois jälkes siivota, mulla on paljon muutakin tekemistä tässä talossa kun sun jälkiä siivota" -tyyppistä napinaa. ja "etkö sä vois mua edes vähän auttaa". ja välillä sinne lipsahtaa tää perkeleen perkele.

En tiedä, en todellakaan tiedä mitä tässä pitäs tehdä. Edelleen, vikaa on molemmissa, ja jos jotenkin päästäs tästä yli, niin moni muukin asia vois selvitä.  Mutta tällä hetkellä olen AIVAN naatti. Tulin juuri töistä, (yövuoro). Muksut päiväkodissa, mies töissä ja pitäs vähän tässä touhuta ja viedä koira lenkille, mutten nyt vaan jaksa takapuoltani tuolista nostaa.

Siis tiedän niin hyvin mistä puhut. Musta vaan tuntuu siltä että kun olen lähtenyt sinne töihin, ja mies on pikkuhiljaa huomannut että asiat täytyy itse tehdä, kukaan ei ole niitä tekemässä, niin se on ruvennut tekemään. Eu se oikeasti osaa niitä sillain tehdä kun minä, mutta ainakin se yrittää... Ja sitten se raukka on ihan masis kun ei ole yhtä siistiä kuin silloin kun minä olen tehnyt.. Ei se pysty siivoon ja laittaan ruokaa, peseen pyykkiä ja ulkoiluttamaan lapsia, kaikki 8. ssa tunnissa. Mut se yrittää. Ja rupesi tekemään kun huomasi että on pakko.

Oikeesti höllää itse vähän. Anna olla ja anna sen miehen tarttua itse toimeen. Parasta jos se saisi itse välillä vähän nalkuttaa ja saisi tuntea olonsa oikein tärkeäksi. Jätä hommia tekemättä.. Jätä itse sukat lojumaan ja älä koita itse suoriutua kaikesta. Ne jotenkin kuvittelee olevansa turhia kun nainen puuhaa ja tekee kaiken ennenkuin mies kerkee kissaa sanoa...

Näin mun mies asiaa selvitti kun näistä ollaan miljoona kertaa riidelty ja puhuttukin...

En ole se kenelle vastasit. On pöljä neuvo jättää hommia tekemättä, jotta mies voisi nalkuttaa...? Jos sitä miestä ei kiinnosta sukkansa nyt, niin miksi ne alkaisi kiinnostaa häntä niiden oltua vaikka kuukauden lattialla? Ihmisillä on erilaiset siisteyskäsitykset. Mua ei sotkut haittaa, mutta mun puolisoa haittaa. Vaikka mies jättäisi siivoamatta, niin en mä siivoaisi yhtään sen enempää ennen kuin sotku alkaisi oikeasti minua ahdistamaan. Mies ehtii siivota ennen kuin mun ahdistusta, koska hän ei kestä tiskejä pöydillä, sukkia lattialla etc.

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Mitä jos se mies ei kestäkään enää sitä sun huutamista ja sille kostamista.. Jos se saakin tarpeekseen? Jos se lähtee saatko vain lisää missä piehtaroida et " sekin jätti, on se vika minussa"?

Ei kun tietäisin saaneeni mitä ansaitsin. Äitini vika. Koska sen mielestä mä ansaitsin sen hänen huutamisensa.

No etkö sä voisi vaan myöntää tietoisesti että sun äiti teki väärin ja oli mieleltään sairas ja kipeä, etkä sinä halua olla samanlainen. Kannattaa koittaa selvitä noista tilanteista jollakin toisella tavalla kuin huutamalla ja huomata kuinka hyväksi tuntee itsensä, kun osasi tehdä toisella tavalla.

Tämä keskustelu on ollut todella antoisa minulle. Se valaisi samantien itselleni sen, että koen edelleen ansainneeni äitin pahan kohtelun ja käytöksen itseäni kohtaan. Sinä sait minut tajuamaan tämän sanomalla, ettei miehesi ole tehnyt mitään pahaa ansaitakseen toimintasi. Ei minunkaan. Ja sitä ihmetellessäni tajusin, että mites minä, ansaitsinko mä sitten äitini käytöksen? Sitä en ollut koskaan aikaisemmin päässyt niin syvälle ajattelemaan. Koska äiti teki kaikkensa jopa manipuloiden, etä minä kokisin ansainneeni hänen huonon käytöksensä, jonka hän itse näki käytöksena, kasvatuksena, tukemisena ja auttamisena. Ja minä henkisenä väkivaltana.

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Mitä jos se mies ei kestäkään enää sitä sun huutamista ja sille kostamista.. Jos se saakin tarpeekseen? Jos se lähtee saatko vain lisää missä piehtaroida et " sekin jätti, on se vika minussa"?

Ei kun tietäisin saaneeni mitä ansaitsin. Äitini vika. Koska sen mielestä mä ansaitsin sen hänen huutamisensa.

No etkö sä voisi vaan myöntää tietoisesti että sun äiti teki väärin ja oli mieleltään sairas ja kipeä, etkä sinä halua olla samanlainen. Kannattaa koittaa selvitä noista tilanteista jollakin toisella tavalla kuin huutamalla ja huomata kuinka hyväksi tuntee itsensä, kun osasi tehdä toisella tavalla.

No aika hankala mun on nähdä, että kumpi on loppujenlopuksi totta; minä ansaitsin sen kohtelun vai äitini oli sairas.

Ei kukaan ansaitse tulla kaltoinkohdelluksi. Vaikka lapsi tekisi mitä, sitä ei saa pahoinpidellä henkisesti eikä fyysisesti. Sun äiti on tehnyt väärin! Jos itse äitinä en selviäisi jostain tilanteesta, se olisi minun vastuulla hakea itselleni ja lapselleni apua, ei käyttää pahoja keinoja. Lapsi ei voi tehdä mitään sellaista, ettei olisi vanhemman vastuu ottaa tilanteesta vastuuta.

Me ollaan molemmat temperamenttisia ja huudetaan varmaan keskimääräistä enemmän toisillemme. Meillä kuitenki erona on se, että koskaan ei mennä henkilökohtaisuuksiin (ei haukuta lihavaksi, tyhmäksi jne. ), eikä kumpikaan mökötä. Tää on jollekin kauhistus, mutta onneksi tunnetaan toisemme ja pystytään näkemään myös omat vikamme.

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Niin että ratkaisepas nyt tekopyhä Väiti tämä tämmöinen ongelma. Miksi vanhempi saa huutaa lapselleen, ja satuttaa tätä, kun lapsi on heikompi, eikä kykene sitä estämään? Älä kuvittelekaan, että sellainen lapsi ei aikuisena itsekin huutaisi muille, koska niinhän sai tehdä!

Älä nyt, tiedän ihan hyvin mistä puhut. Kuten sanoin, sain itse paskat eväät kotoa. Eikä se jäänyt huutamiseen. Kyllä mun täytyy usein edelleen keräillä itseni etten sorru samaan. Nyt yli kolmekymppisenä osaan jo jotenkin huomata koska meinaa mennä yli. Tunteet on hyvästä, huutaminen ja riehuminenkin joskus. Mutta ei kukaan ole täydellinen. Tiedät itsekin että äitisi teki väärin, enkä voi kun pyytää anteeksi sen puolesta, ihan siksi että teen itse lapsilleni joskus samaa.. Huudan kuin kaleija. Mut en voi mennä sen taakse että muut kärsiköön kun mulla on trauma ja vaikeeta.. Otan vastuun itsestäni.

Minä kirjoitin tuossa aiemmin myös siitä 18 vuoden huutamisen kuuntelusta, äitini tosiaan noin teki. Plus, että läimi menemään, käsillä tai remmillä, syystä tai syyttä ja laittoi vastaamaan päiviä nuoremmista vanhin kun olin vaikka lapsi (alle10). Ilman muuta jättää jäljet, käsittelin lapsuuttani terapiassa. Mutta mulla oli lapsuudessa myös toisenlaisia malleja, herttainen, turvallinen ja nauravainen mummo, joka otti mukaan sukulaisreissuille ja jonka hetekan lisäosassa sai olla joskus yökylässä, isä, joka oli rauhallinen, tiukka, mutta oikeudenmukainen. Omassa elämässäni yritän käyttää hyväksi noita hyviä malleja ja jättää ne itse inhoamani käyttämättä. Jokainen vastaa omasta käyttäytymisestään, jos vihasi vanhempien mallia miksi sen siirtää seuraavalle sukupolvelle, että niillä olisi yhtä paskaa kuin itsellä oli lapsena? MInä ainakin saan paljon hyvää mieltä kun huomaan joskus hankalassa paikassa esim. teinin kanssa, että pystyin ratkaisemaan riidan paljon rakentavammin ja pysymään lapsen kanssa paremmissa väleissä kuin äitini aikoinaan. Eikö tuo ole se paras palkinto: omat lapset rakastavat oikeasti sinua ja pitävät hyvänä äitinä, ei täydellisenä mutta inhimillisenä, oikeudenmukaisena ja rakastavana?

Mun äidin pitäis tulla ja tehdä sulle paha mieli niin ettet nousis siitä enää koskaan senkin pee. Niin et keulis noi asiat niin kuin omina ansioinasi, jota ne eivät ole. Sun ansiotasi siis mitenkään.

Tottakai se on jokaisen omaa ansiota huomata tilanteet joista itse on kärsiny ja tehdä itse eri tavalla. Jokainen joka pystyy nousemaan näiden traumoista aiheutuneiden käytöskaavojen yläpuolelle, ansaitsisi jonkun palkinnon. Ei kukaan ole lähtökohtasesti paha ihminen, jolla on pahat vanhemmat. Kaikki ei parane, mutta sen verran inhimillinen täytyy olla että jos vaan itse huomaa viatonta lasta kohtaan käyttäytyvänsä epäreilusti omien kolhujensa takia, muuttaa käytöstään tietoisesti.

Kivikissakin on pystyny merkkaan tän ongelmansa, siitähän täytyy lähteä, unohtaa ja antaa anteeksi.

"sen verran inhimillinen täytyy olla että jos vaan itse huomaa viatonta lasta kohtaan käyttäytyvänsä epäreilusti omien kolhujensa takia, muuttaa käytöstään tietoisesti."

No, mien, jos siellä kengässä puristaa esim. oman vanhemman uskottelu siitä, että sä olit niin huono, että ansaitsit päällesi henkistä vihaa ja oksennusta jolloin vaikka tajuaisikin, ettei se kivalta tunnu niin uskoo että kos mä ansaitsin sitä, niin sitten ansaitsee kaikki muutkin? Toki siinä vaiheessa voi teoriassa tajuta, että omien lasten jättäminen saattaisi olla heille pitkässä juoksussa parempi vaihtoehto (ellei oma paraneminen edisty) mutta haloo, kuka äiti jättää lapset siksi, kun se sillä jättämisen hetkellä näyttäytyy hyvin pahana hylkäämisenä, jonka tietysti myös koko ympäristö tuomitsee?

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Mitä jos se mies ei kestäkään enää sitä sun huutamista ja sille kostamista.. Jos se saakin tarpeekseen? Jos se lähtee saatko vain lisää missä piehtaroida et " sekin jätti, on se vika minussa"?

Ei kun tietäisin saaneeni mitä ansaitsin. Äitini vika. Koska sen mielestä mä ansaitsin sen hänen huutamisensa.

No etkö sä voisi vaan myöntää tietoisesti että sun äiti teki väärin ja oli mieleltään sairas ja kipeä, etkä sinä halua olla samanlainen. Kannattaa koittaa selvitä noista tilanteista jollakin toisella tavalla kuin huutamalla ja huomata kuinka hyväksi tuntee itsensä, kun osasi tehdä toisella tavalla.

Tämä keskustelu on ollut todella antoisa minulle. Se valaisi samantien itselleni sen, että koen edelleen ansainneeni äitin pahan kohtelun ja käytöksen itseäni kohtaan. Sinä sait minut tajuamaan tämän sanomalla, ettei miehesi ole tehnyt mitään pahaa ansaitakseen toimintasi. Ei minunkaan. Ja sitä ihmetellessäni tajusin, että mites minä, ansaitsinko mä sitten äitini käytöksen? Sitä en ollut koskaan aikaisemmin päässyt niin syvälle ajattelemaan. Koska äiti teki kaikkensa jopa manipuloiden, etä minä kokisin ansainneeni hänen huonon käytöksensä, jonka hän itse näki käytöksena, kasvatuksena, tukemisena ja auttamisena. Ja minä henkisenä väkivaltana.

Nii,i. Kun maailmassa on todella sairaita ihmisiä, jotka pystyvät menemään toisen päähän ja mieleen ( varsikin helppoa tehdä lapselle) ja saa toisen kuvittelemaan, että on ansainnut tulla kohdelluksi huonosti. Kukaan ei ole sellaista ansainnut. Ja vaikka sun äidillä olisi ollut kuinka hankalaa, sen olisi pitänut hakea apua. Syy ei missään nimessä ole sinussa. Sulla vaan on ollut paska äiti mutta ei sun tarvi olla, kuten ei tarvi olla minunkaan.

En minä ainakaan halua olla yhtään samanlainen kuin vanhempani, joita tietyissä asioissa en arvosta tippaakaan!

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Niin että ratkaisepas nyt tekopyhä Väiti tämä tämmöinen ongelma. Miksi vanhempi saa huutaa lapselleen, ja satuttaa tätä, kun lapsi on heikompi, eikä kykene sitä estämään? Älä kuvittelekaan, että sellainen lapsi ei aikuisena itsekin huutaisi muille, koska niinhän sai tehdä!

Älä nyt, tiedän ihan hyvin mistä puhut. Kuten sanoin, sain itse paskat eväät kotoa. Eikä se jäänyt huutamiseen. Kyllä mun täytyy usein edelleen keräillä itseni etten sorru samaan. Nyt yli kolmekymppisenä osaan jo jotenkin huomata koska meinaa mennä yli. Tunteet on hyvästä, huutaminen ja riehuminenkin joskus. Mutta ei kukaan ole täydellinen. Tiedät itsekin että äitisi teki väärin, enkä voi kun pyytää anteeksi sen puolesta, ihan siksi että teen itse lapsilleni joskus samaa.. Huudan kuin kaleija. Mut en voi mennä sen taakse että muut kärsiköön kun mulla on trauma ja vaikeeta.. Otan vastuun itsestäni.

Minä kirjoitin tuossa aiemmin myös siitä 18 vuoden huutamisen kuuntelusta, äitini tosiaan noin teki. Plus, että läimi menemään, käsillä tai remmillä, syystä tai syyttä ja laittoi vastaamaan päiviä nuoremmista vanhin kun olin vaikka lapsi (alle10). Ilman muuta jättää jäljet, käsittelin lapsuuttani terapiassa. Mutta mulla oli lapsuudessa myös toisenlaisia malleja, herttainen, turvallinen ja nauravainen mummo, joka otti mukaan sukulaisreissuille ja jonka hetekan lisäosassa sai olla joskus yökylässä, isä, joka oli rauhallinen, tiukka, mutta oikeudenmukainen. Omassa elämässäni yritän käyttää hyväksi noita hyviä malleja ja jättää ne itse inhoamani käyttämättä. Jokainen vastaa omasta käyttäytymisestään, jos vihasi vanhempien mallia miksi sen siirtää seuraavalle sukupolvelle, että niillä olisi yhtä paskaa kuin itsellä oli lapsena? MInä ainakin saan paljon hyvää mieltä kun huomaan joskus hankalassa paikassa esim. teinin kanssa, että pystyin ratkaisemaan riidan paljon rakentavammin ja pysymään lapsen kanssa paremmissa väleissä kuin äitini aikoinaan. Eikö tuo ole se paras palkinto: omat lapset rakastavat oikeasti sinua ja pitävät hyvänä äitinä, ei täydellisenä mutta inhimillisenä, oikeudenmukaisena ja rakastavana?

Mun äidin pitäis tulla ja tehdä sulle paha mieli niin ettet nousis siitä enää koskaan senkin pee. Niin et keulis noi asiat niin kuin omina ansioinasi, jota ne eivät ole. Sun ansiotasi siis mitenkään.

Tottakai se on jokaisen omaa ansiota huomata tilanteet joista itse on kärsiny ja tehdä itse eri tavalla. Jokainen joka pystyy nousemaan näiden traumoista aiheutuneiden käytöskaavojen yläpuolelle, ansaitsisi jonkun palkinnon. Ei kukaan ole lähtökohtasesti paha ihminen, jolla on pahat vanhemmat. Kaikki ei parane, mutta sen verran inhimillinen täytyy olla että jos vaan itse huomaa viatonta lasta kohtaan käyttäytyvänsä epäreilusti omien kolhujensa takia, muuttaa käytöstään tietoisesti.

Kivikissakin on pystyny merkkaan tän ongelmansa, siitähän täytyy lähteä, unohtaa ja antaa anteeksi.

"sen verran inhimillinen täytyy olla että jos vaan itse huomaa viatonta lasta kohtaan käyttäytyvänsä epäreilusti omien kolhujensa takia, muuttaa käytöstään tietoisesti."

No, mien, jos siellä kengässä puristaa esim. oman vanhemman uskottelu siitä, että sä olit niin huono, että ansaitsit päällesi henkistä vihaa ja oksennusta jolloin vaikka tajuaisikin, ettei se kivalta tunnu niin uskoo että kos mä ansaitsin sitä, niin sitten ansaitsee kaikki muutkin? Toki siinä vaiheessa voi teoriassa tajuta, että omien lasten jättäminen saattaisi olla heille pitkässä juoksussa parempi vaihtoehto (ellei oma paraneminen edisty) mutta haloo, kuka äiti jättää lapset siksi, kun se sillä jättämisen hetkellä näyttäytyy hyvin pahana hylkäämisenä, jonka tietysti myös koko ympäristö tuomitsee?

Eihän sen tarvi ainakaan tänäpäivänä olla jättämistä vaan apua, perheneuvola tai auttavat puhelimet. Ystävät joita jo on tai etsiä niitä, että pääsee puhumaan.

Esim. nyt alkoholismin aiheuttamat tuhot perheessä on niin vaikea korjata, ja alkoholismista on niin vaikeaa parantua että moni lapsi on traumansa saanut sieltä.

Mielenterveysongelmaiset voi olla niin syvällä paskassa, etteivät tajua hakea apua...

Mut ikinä nää tilanteet ei ole lasten syytä, ja se on todella väärin ja vittumaista että joku joutuu sellaisessa kodissa kasvamaan, jossa tuollaisia ongelmia on, ja niihin ei ikinä saa apua. Meitä on paljon, mutta sukupolvet aina paranee, kun seuraavat oppivat vanhempiensa virheistä..

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Mitä jos se mies ei kestäkään enää sitä sun huutamista ja sille kostamista.. Jos se saakin tarpeekseen? Jos se lähtee saatko vain lisää missä piehtaroida et " sekin jätti, on se vika minussa"?

Ei kun tietäisin saaneeni mitä ansaitsin. Äitini vika. Koska sen mielestä mä ansaitsin sen hänen huutamisensa.

No etkö sä voisi vaan myöntää tietoisesti että sun äiti teki väärin ja oli mieleltään sairas ja kipeä, etkä sinä halua olla samanlainen. Kannattaa koittaa selvitä noista tilanteista jollakin toisella tavalla kuin huutamalla ja huomata kuinka hyväksi tuntee itsensä, kun osasi tehdä toisella tavalla.

No aika hankala mun on nähdä, että kumpi on loppujenlopuksi totta; minä ansaitsin sen kohtelun vai äitini oli sairas.

Ei kukaan ansaitse tulla kaltoinkohdelluksi. Vaikka lapsi tekisi mitä, sitä ei saa pahoinpidellä henkisesti eikä fyysisesti. Sun äiti on tehnyt väärin! Jos itse äitinä en selviäisi jostain tilanteesta, se olisi minun vastuulla hakea itselleni ja lapselleni apua, ei käyttää pahoja keinoja. Lapsi ei voi tehdä mitään sellaista, ettei olisi vanhemman vastuu ottaa tilanteesta vastuuta.

Olen ihan samaa mieltä! Olen hakenut apua itselleni ja lasten kanssa, varsinkin kun he olivat pienempiä, nyttemmin itselleni pääasiassa. Ja lapsille hakisin, jos sille näytää, että heillä olisi rikkoutumia takiani. Ehdottomasti. Mutta täysjärkinen mieheni on auttanut siinä, että lapsilla on asiat aika ookoo.

En syytä lapsiani heidän reaktioistaan siihen, että äiti on kevyesti sekopää...

Äitini ei koskaan ollut epätietoinen, koska eli omassa kasvatuskuplassaan, jossa hyväksyi kaiken mitä itse teki, eli tosiaan kuvitteli jopa tukevansa minua, kun minä itkin vain, kun hän kuulusteli vaikkapa läksyjä... Itkin siksi kun äidin toiminta tuntui niin pahalta. Äiti ei siinä tosiaankaan tukenut minua, vaan sorti. Sorto oli hänelle tuen antamista. Voi sen niinkin nähdä, kun ei lainkaan katso mitä siitä, mitä tekee ("tuesta") seuraa.

Tai kuvittelee milssään lapsen itkun vaikkapa niskuroinniksi, niin voi edellen kokea tekonsa tueksi.

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että räyhään aika usein.

Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.

Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.

Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.

Sä taidat kiteyttää kaikki teidän ongelmat nyt niihin sukkiin? Ihan kuin se, että äijä keräisi sukkansa, ratkaisis teidän ongelmat? Se on kuule ihan niin yksinkertaista että jätä tekemättä. Anna olla. Jos et pysty, niin ongelma on sun. Mitä vähemmän minä olen nalkuttanut siivoamisesta, sitä enemmän mies tekee.

No noi likaset vaatteet ympäri taloa oli vaan yksi esimerkki. lista on pitkä mitä täällä possuillaan. Miehellä esim oli tossa viikonloppuna vapaata, muksut oli mummolassa. Minä viikonlopun töissä, ja kun tulen kotiin niin talo on kuin pommin jäljiltä, edes jääkaapista otettuja ruokia ei oltu nostettu takaisin jääkaappiin.. tuolla pöydällä lämpimässä oli juustot, voit ja edellisenä päivänä tehty lohikeitto.. mua ihan oikeastikkin huvittaa joka päivä tehdä ruokaa sen takia ettei mies jaksa edes nostaa ruokia takaisin jääkaappiin... no, ainakin koira kiittää.

Ja kun on pieniä lapsia , niin ei sitä vaan voi "jättää tekemättä". En tiedä mitä ihmettä tässä vuosien aika on tapahtunut? (tätä olen monta kertaa pohtinut) miten niin jämerästä ja touhukkaasta miehestä tuli ihminen, joka ei kotona tee mitään? Syytä on ihan varmasti meissä molemmissa että ollaan tässä pisteessä. Sen ainakin tiedän että käännekohta tapahtui silloin kun olin äippälomalla ja todella hoidin kotona kaiken, niinkuin kotona olevan kuuluukin, ja kun palasin takaisin töihin, kaikki jäi silti minun harteilleni, ei puhettakaan enää siitä että ennen tehtiin yhdessä tuumin kotihommat. Vaikket sitä uskokkaan, niin on aika posti hoitaa kotona kaikki, hoitaa kaikki juoksevat asiat, lapsiin liittyvät asiat ja käydä vielä vuorotöissä. Minustakin olis joskus hauskaa että olis aikaa viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Valitanko mielestäsi turhaan?

No musta kuulostaa että olette täysin eriarvoiset. Ymmärrän ja tajuan kuinka suuri homma on lapsiperheessä jossa käydään töissä. Itse olen ollut äitiyslomilla ja hoitanut kotihommat mutta kuitenkin mieheni tekee ne asiat, jotka minulta jäävät hoitamatta. Ja nyt kun jää lasten kanssa, koittaa hoitaa niin paljon asioita kuin, noh, mies nyt vaan osaa ja pystyy (sori miehet).

Eih, musta vaan kuulostaa että teillä on pahempiakin ongelmia kuin noi kotihommat. Nalkutatko miehelle kuin pikkulapselle? Kuulostaa aika erikoiselta että jättää ruokia pöydälle eikä laita niitä edes pois kun sinä olet tulossa kotiin ja tietää varmasti että valitat asiasta....

Joku tässä todellakin mättää. Oltiin yksissä 6 vuotta ennenkuin esikoinen saapui maailmaan, ja sitä ennen tää arki touhuineen sujui todella hyvin, yhtä paljon kotihommia tehtiin ja asioita hoidettiin... Jäin sitten oletettavastikkin kotiin esikoisen tultua maailmaan ja hoidin kaiken kotona, niinkuin "kotiäipän kuuluu", ja siinä vaiheessa mies "laiskistui". Eipä siinä mitään, mun hommahan oli hoitaa silloin koti, ja kyllähän  tuo oli hitokseen tyytyväinen kun hän töistä tuli kotiin, niin ruoat oli valmiina katettuna ja talo siistinä.. Monta kertaa mies sanoikin että jos vaan voisi elättää niin perheensä, ettei mun tarttis käydä töissä, niin se olis ideaali tilanne.. Kaunis ajatus joo, mutta myönnän että eipä musta ihan siihen olis, kaipaan myös työntekemistä ja tykkään ammatistani tosi paljon. Mies on kyllä mitä parhain isä, ja sen voin käsi sydämmellä sanoa. Kumppanina kaipaan sitä A-PU-A. Jostain syystä kaikki vain on kääntynyt päälaelleen työhön palaamiseni jälkeen, josta on nyt kulunut jokunen vuosi. Miehelle jotenkin jäi pahasti päälle se että kotona hommat tapahtuu vaan, ilman että hänen täytyy mitään tehdä.

Ja en tiedä miten tota mun räyhäämistä nyt kuvailisin, rähisen vaan. "etkö nyt ihan oikeasti vois jälkes siivota, mulla on paljon muutakin tekemistä tässä talossa kun sun jälkiä siivota" -tyyppistä napinaa. ja "etkö sä vois mua edes vähän auttaa". ja välillä sinne lipsahtaa tää perkeleen perkele.

En tiedä, en todellakaan tiedä mitä tässä pitäs tehdä. Edelleen, vikaa on molemmissa, ja jos jotenkin päästäs tästä yli, niin moni muukin asia vois selvitä.  Mutta tällä hetkellä olen AIVAN naatti. Tulin juuri töistä, (yövuoro). Muksut päiväkodissa, mies töissä ja pitäs vähän tässä touhuta ja viedä koira lenkille, mutten nyt vaan jaksa takapuoltani tuolista nostaa.

Siis tiedän niin hyvin mistä puhut. Musta vaan tuntuu siltä että kun olen lähtenyt sinne töihin, ja mies on pikkuhiljaa huomannut että asiat täytyy itse tehdä, kukaan ei ole niitä tekemässä, niin se on ruvennut tekemään. Eu se oikeasti osaa niitä sillain tehdä kun minä, mutta ainakin se yrittää... Ja sitten se raukka on ihan masis kun ei ole yhtä siistiä kuin silloin kun minä olen tehnyt.. Ei se pysty siivoon ja laittaan ruokaa, peseen pyykkiä ja ulkoiluttamaan lapsia, kaikki 8. ssa tunnissa. Mut se yrittää. Ja rupesi tekemään kun huomasi että on pakko.

Oikeesti höllää itse vähän. Anna olla ja anna sen miehen tarttua itse toimeen. Parasta jos se saisi itse välillä vähän nalkuttaa ja saisi tuntea olonsa oikein tärkeäksi. Jätä hommia tekemättä.. Jätä itse sukat lojumaan ja älä koita itse suoriutua kaikesta. Ne jotenkin kuvittelee olevansa turhia kun nainen puuhaa ja tekee kaiken ennenkuin mies kerkee kissaa sanoa...

Näin mun mies asiaa selvitti kun näistä ollaan miljoona kertaa riidelty ja puhuttukin...

En ole se kenelle vastasit. On pöljä neuvo jättää hommia tekemättä, jotta mies voisi nalkuttaa...? Jos sitä miestä ei kiinnosta sukkansa nyt, niin miksi ne alkaisi kiinnostaa häntä niiden oltua vaikka kuukauden lattialla? Ihmisillä on erilaiset siisteyskäsitykset. Mua ei sotkut haittaa, mutta mun puolisoa haittaa. Vaikka mies jättäisi siivoamatta, niin en mä siivoaisi yhtään sen enempää ennen kuin sotku alkaisi oikeasti minua ahdistamaan. Mies ehtii siivota ennen kuin mun ahdistusta, koska hän ei kestä tiskejä pöydillä, sukkia lattialla etc.

Joo mut jos itsellä on tietyt siisteysvaatimukset, ei kannata olettaa että toinen haluaa samaa. Jos vaivaa pieninkin niin sitten tehdään itse. Mut kyllä mä näkisin ettei sillä nalkuttamisella mitään saavuta. Kannattaa itse vähän höllätä. Yleensä nainen touhottaa ja tekee niin kovasti ja tehokkaasti ettei se mies tajua että hänenkin panostaan tarvitaan, ei nuo miehet vaan ole välttämättä yhtä tehokkaita eikä tajuakaan kaikkea tehdä ( sori miehille taas) koska se nainen hoitaa ja on hoitanut. Kyllä sitä kannattaa hetki koittaa tajuaako ne itse tai sitten vaan nielaista, laskea kymmeneen ja näyttää sormella että viitsitkö tehdä tuon.

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Mitä jos se mies ei kestäkään enää sitä sun huutamista ja sille kostamista.. Jos se saakin tarpeekseen? Jos se lähtee saatko vain lisää missä piehtaroida et " sekin jätti, on se vika minussa"?

Ei kun tietäisin saaneeni mitä ansaitsin. Äitini vika. Koska sen mielestä mä ansaitsin sen hänen huutamisensa.

No etkö sä voisi vaan myöntää tietoisesti että sun äiti teki väärin ja oli mieleltään sairas ja kipeä, etkä sinä halua olla samanlainen. Kannattaa koittaa selvitä noista tilanteista jollakin toisella tavalla kuin huutamalla ja huomata kuinka hyväksi tuntee itsensä, kun osasi tehdä toisella tavalla.

No aika hankala mun on nähdä, että kumpi on loppujenlopuksi totta; minä ansaitsin sen kohtelun vai äitini oli sairas.

Ei kukaan ansaitse tulla kaltoinkohdelluksi. Vaikka lapsi tekisi mitä, sitä ei saa pahoinpidellä henkisesti eikä fyysisesti. Sun äiti on tehnyt väärin! Jos itse äitinä en selviäisi jostain tilanteesta, se olisi minun vastuulla hakea itselleni ja lapselleni apua, ei käyttää pahoja keinoja. Lapsi ei voi tehdä mitään sellaista, ettei olisi vanhemman vastuu ottaa tilanteesta vastuuta.

Olen ihan samaa mieltä! Olen hakenut apua itselleni ja lasten kanssa, varsinkin kun he olivat pienempiä, nyttemmin itselleni pääasiassa. Ja lapsille hakisin, jos sille näytää, että heillä olisi rikkoutumia takiani. Ehdottomasti. Mutta täysjärkinen mieheni on auttanut siinä, että lapsilla on asiat aika ookoo.

En syytä lapsiani heidän reaktioistaan siihen, että äiti on kevyesti sekopää...

Äitini ei koskaan ollut epätietoinen, koska eli omassa kasvatuskuplassaan, jossa hyväksyi kaiken mitä itse teki, eli tosiaan kuvitteli jopa tukevansa minua, kun minä itkin vain, kun hän kuulusteli vaikkapa läksyjä... Itkin siksi kun äidin toiminta tuntui niin pahalta. Äiti ei siinä tosiaankaan tukenut minua, vaan sorti. Sorto oli hänelle tuen antamista. Voi sen niinkin nähdä, kun ei lainkaan katso mitä siitä, mitä tekee ("tuesta") seuraa.

Tai kuvittelee milssään lapsen itkun vaikkapa niskuroinniksi, niin voi edellen kokea tekonsa tueksi.

Niin, äitisi kuulostaa itsekin traumaiselta. Ehkä hänelle on tehty samaa. Kuulostaa siltä että äidilläsi on ollut usein hermo todella pinnassa ja stressiä jota ei ole pystynyt käsittelemään, ehkä masennusta. Hän ei ole pystynyt herkkää lasta tukemaan millään tavalla eikä ottanut vastaan lapsen tunteita kuten äidin pitäsi.. Äidin pitää huomata silloin, kun lapsi itkee läksyjä tehdessä, että nyt on jokin huonosti, eikä kunnianhimoisesti ajaa omia ajatuksiaan ja tarkoituksiaan ja tarpeitaan läpi.

Sulla on varmasti ihana mies ja lapset ja toivon todella että aletaan kumpikin parantua heti tänään ja mietitään hetki jokaista tilannetta joka tulee tänään vastaan, että miten voin olla hyvä toisille--- ja varsinkin itselle!!! Me ollaan ansaittu rauhallinen ja kiva elämä, äideistä huolimatta. Mä en ainakaan halua olla kuten vanhempani..

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että räyhään aika usein.

Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.

Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.

Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.

Sä taidat kiteyttää kaikki teidän ongelmat nyt niihin sukkiin? Ihan kuin se, että äijä keräisi sukkansa, ratkaisis teidän ongelmat? Se on kuule ihan niin yksinkertaista että jätä tekemättä. Anna olla. Jos et pysty, niin ongelma on sun. Mitä vähemmän minä olen nalkuttanut siivoamisesta, sitä enemmän mies tekee.

No noi likaset vaatteet ympäri taloa oli vaan yksi esimerkki. lista on pitkä mitä täällä possuillaan. Miehellä esim oli tossa viikonloppuna vapaata, muksut oli mummolassa. Minä viikonlopun töissä, ja kun tulen kotiin niin talo on kuin pommin jäljiltä, edes jääkaapista otettuja ruokia ei oltu nostettu takaisin jääkaappiin.. tuolla pöydällä lämpimässä oli juustot, voit ja edellisenä päivänä tehty lohikeitto.. mua ihan oikeastikkin huvittaa joka päivä tehdä ruokaa sen takia ettei mies jaksa edes nostaa ruokia takaisin jääkaappiin... no, ainakin koira kiittää.

Ja kun on pieniä lapsia , niin ei sitä vaan voi "jättää tekemättä". En tiedä mitä ihmettä tässä vuosien aika on tapahtunut? (tätä olen monta kertaa pohtinut) miten niin jämerästä ja touhukkaasta miehestä tuli ihminen, joka ei kotona tee mitään? Syytä on ihan varmasti meissä molemmissa että ollaan tässä pisteessä. Sen ainakin tiedän että käännekohta tapahtui silloin kun olin äippälomalla ja todella hoidin kotona kaiken, niinkuin kotona olevan kuuluukin, ja kun palasin takaisin töihin, kaikki jäi silti minun harteilleni, ei puhettakaan enää siitä että ennen tehtiin yhdessä tuumin kotihommat. Vaikket sitä uskokkaan, niin on aika posti hoitaa kotona kaikki, hoitaa kaikki juoksevat asiat, lapsiin liittyvät asiat ja käydä vielä vuorotöissä. Minustakin olis joskus hauskaa että olis aikaa viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Valitanko mielestäsi turhaan?

No musta kuulostaa että olette täysin eriarvoiset. Ymmärrän ja tajuan kuinka suuri homma on lapsiperheessä jossa käydään töissä. Itse olen ollut äitiyslomilla ja hoitanut kotihommat mutta kuitenkin mieheni tekee ne asiat, jotka minulta jäävät hoitamatta. Ja nyt kun jää lasten kanssa, koittaa hoitaa niin paljon asioita kuin, noh, mies nyt vaan osaa ja pystyy (sori miehet).

Eih, musta vaan kuulostaa että teillä on pahempiakin ongelmia kuin noi kotihommat. Nalkutatko miehelle kuin pikkulapselle? Kuulostaa aika erikoiselta että jättää ruokia pöydälle eikä laita niitä edes pois kun sinä olet tulossa kotiin ja tietää varmasti että valitat asiasta....

Joku tässä todellakin mättää. Oltiin yksissä 6 vuotta ennenkuin esikoinen saapui maailmaan, ja sitä ennen tää arki touhuineen sujui todella hyvin, yhtä paljon kotihommia tehtiin ja asioita hoidettiin... Jäin sitten oletettavastikkin kotiin esikoisen tultua maailmaan ja hoidin kaiken kotona, niinkuin "kotiäipän kuuluu", ja siinä vaiheessa mies "laiskistui". Eipä siinä mitään, mun hommahan oli hoitaa silloin koti, ja kyllähän  tuo oli hitokseen tyytyväinen kun hän töistä tuli kotiin, niin ruoat oli valmiina katettuna ja talo siistinä.. Monta kertaa mies sanoikin että jos vaan voisi elättää niin perheensä, ettei mun tarttis käydä töissä, niin se olis ideaali tilanne.. Kaunis ajatus joo, mutta myönnän että eipä musta ihan siihen olis, kaipaan myös työntekemistä ja tykkään ammatistani tosi paljon. Mies on kyllä mitä parhain isä, ja sen voin käsi sydämmellä sanoa. Kumppanina kaipaan sitä A-PU-A. Jostain syystä kaikki vain on kääntynyt päälaelleen työhön palaamiseni jälkeen, josta on nyt kulunut jokunen vuosi. Miehelle jotenkin jäi pahasti päälle se että kotona hommat tapahtuu vaan, ilman että hänen täytyy mitään tehdä.

Ja en tiedä miten tota mun räyhäämistä nyt kuvailisin, rähisen vaan. "etkö nyt ihan oikeasti vois jälkes siivota, mulla on paljon muutakin tekemistä tässä talossa kun sun jälkiä siivota" -tyyppistä napinaa. ja "etkö sä vois mua edes vähän auttaa". ja välillä sinne lipsahtaa tää perkeleen perkele.

En tiedä, en todellakaan tiedä mitä tässä pitäs tehdä. Edelleen, vikaa on molemmissa, ja jos jotenkin päästäs tästä yli, niin moni muukin asia vois selvitä.  Mutta tällä hetkellä olen AIVAN naatti. Tulin juuri töistä, (yövuoro). Muksut päiväkodissa, mies töissä ja pitäs vähän tässä touhuta ja viedä koira lenkille, mutten nyt vaan jaksa takapuoltani tuolista nostaa.

Siis tiedän niin hyvin mistä puhut. Musta vaan tuntuu siltä että kun olen lähtenyt sinne töihin, ja mies on pikkuhiljaa huomannut että asiat täytyy itse tehdä, kukaan ei ole niitä tekemässä, niin se on ruvennut tekemään. Eu se oikeasti osaa niitä sillain tehdä kun minä, mutta ainakin se yrittää... Ja sitten se raukka on ihan masis kun ei ole yhtä siistiä kuin silloin kun minä olen tehnyt.. Ei se pysty siivoon ja laittaan ruokaa, peseen pyykkiä ja ulkoiluttamaan lapsia, kaikki 8. ssa tunnissa. Mut se yrittää. Ja rupesi tekemään kun huomasi että on pakko.

Oikeesti höllää itse vähän. Anna olla ja anna sen miehen tarttua itse toimeen. Parasta jos se saisi itse välillä vähän nalkuttaa ja saisi tuntea olonsa oikein tärkeäksi. Jätä hommia tekemättä.. Jätä itse sukat lojumaan ja älä koita itse suoriutua kaikesta. Ne jotenkin kuvittelee olevansa turhia kun nainen puuhaa ja tekee kaiken ennenkuin mies kerkee kissaa sanoa...

Näin mun mies asiaa selvitti kun näistä ollaan miljoona kertaa riidelty ja puhuttukin...

En ole se kenelle vastasit. On pöljä neuvo jättää hommia tekemättä, jotta mies voisi nalkuttaa...? Jos sitä miestä ei kiinnosta sukkansa nyt, niin miksi ne alkaisi kiinnostaa häntä niiden oltua vaikka kuukauden lattialla? Ihmisillä on erilaiset siisteyskäsitykset. Mua ei sotkut haittaa, mutta mun puolisoa haittaa. Vaikka mies jättäisi siivoamatta, niin en mä siivoaisi yhtään sen enempää ennen kuin sotku alkaisi oikeasti minua ahdistamaan. Mies ehtii siivota ennen kuin mun ahdistusta, koska hän ei kestä tiskejä pöydillä, sukkia lattialla etc.

Joo mut jos itsellä on tietyt siisteysvaatimukset, ei kannata olettaa että toinen haluaa samaa. Jos vaivaa pieninkin niin sitten tehdään itse. Mut kyllä mä näkisin ettei sillä nalkuttamisella mitään saavuta. Kannattaa itse vähän höllätä. Yleensä nainen touhottaa ja tekee niin kovasti ja tehokkaasti ettei se mies tajua että hänenkin panostaan tarvitaan, ei nuo miehet vaan ole välttämättä yhtä tehokkaita eikä tajuakaan kaikkea tehdä ( sori miehille taas) koska se nainen hoitaa ja on hoitanut. Kyllä sitä kannattaa hetki koittaa tajuaako ne itse tai sitten vaan nielaista, laskea kymmeneen ja näyttää sormella että viitsitkö tehdä tuon.

Tän kun sais meneen miehelle jakeluun, että on erilaiset siisteysvaatimukset, vaan kun ei. Mies vaatii koko ajan siistimpää kuin minä, mutta ei itse ole valmis tekemään asialle mitään. Nalkuttaa ja rähjää vaan mulle siitä että ei ole hänen makuunsa tarpeeksi siistiä..

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Mitä jos se mies ei kestäkään enää sitä sun huutamista ja sille kostamista.. Jos se saakin tarpeekseen? Jos se lähtee saatko vain lisää missä piehtaroida et " sekin jätti, on se vika minussa"?

Ei kun tietäisin saaneeni mitä ansaitsin. Äitini vika. Koska sen mielestä mä ansaitsin sen hänen huutamisensa.

No etkö sä voisi vaan myöntää tietoisesti että sun äiti teki väärin ja oli mieleltään sairas ja kipeä, etkä sinä halua olla samanlainen. Kannattaa koittaa selvitä noista tilanteista jollakin toisella tavalla kuin huutamalla ja huomata kuinka hyväksi tuntee itsensä, kun osasi tehdä toisella tavalla.

No aika hankala mun on nähdä, että kumpi on loppujenlopuksi totta; minä ansaitsin sen kohtelun vai äitini oli sairas.

Ei kukaan ansaitse tulla kaltoinkohdelluksi. Vaikka lapsi tekisi mitä, sitä ei saa pahoinpidellä henkisesti eikä fyysisesti. Sun äiti on tehnyt väärin! Jos itse äitinä en selviäisi jostain tilanteesta, se olisi minun vastuulla hakea itselleni ja lapselleni apua, ei käyttää pahoja keinoja. Lapsi ei voi tehdä mitään sellaista, ettei olisi vanhemman vastuu ottaa tilanteesta vastuuta.

Olen ihan samaa mieltä! Olen hakenut apua itselleni ja lasten kanssa, varsinkin kun he olivat pienempiä, nyttemmin itselleni pääasiassa. Ja lapsille hakisin, jos sille näytää, että heillä olisi rikkoutumia takiani. Ehdottomasti. Mutta täysjärkinen mieheni on auttanut siinä, että lapsilla on asiat aika ookoo.

En syytä lapsiani heidän reaktioistaan siihen, että äiti on kevyesti sekopää...

Äitini ei koskaan ollut epätietoinen, koska eli omassa kasvatuskuplassaan, jossa hyväksyi kaiken mitä itse teki, eli tosiaan kuvitteli jopa tukevansa minua, kun minä itkin vain, kun hän kuulusteli vaikkapa läksyjä... Itkin siksi kun äidin toiminta tuntui niin pahalta. Äiti ei siinä tosiaankaan tukenut minua, vaan sorti. Sorto oli hänelle tuen antamista. Voi sen niinkin nähdä, kun ei lainkaan katso mitä siitä, mitä tekee ("tuesta") seuraa.

Tai kuvittelee milssään lapsen itkun vaikkapa niskuroinniksi, niin voi edellen kokea tekonsa tueksi.

Niin, äitisi kuulostaa itsekin traumaiselta. Ehkä hänelle on tehty samaa. Kuulostaa siltä että äidilläsi on ollut usein hermo todella pinnassa ja stressiä jota ei ole pystynyt käsittelemään, ehkä masennusta. Hän ei ole pystynyt herkkää lasta tukemaan millään tavalla eikä ottanut vastaan lapsen tunteita kuten äidin pitäsi.. Äidin pitää huomata silloin, kun lapsi itkee läksyjä tehdessä, että nyt on jokin huonosti, eikä kunnianhimoisesti ajaa omia ajatuksiaan ja tarkoituksiaan ja tarpeitaan läpi.

Sulla on varmasti ihana mies ja lapset ja toivon todella että aletaan kumpikin parantua heti tänään ja mietitään hetki jokaista tilannetta joka tulee tänään vastaan, että miten voin olla hyvä toisille--- ja varsinkin itselle!!! Me ollaan ansaittu rauhallinen ja kiva elämä, äideistä huolimatta. Mä en ainakaan halua olla kuten vanhempani..

No on ollut äidilläni stressiä ja hermo pinnassa, mutta on myös jollain lailla sairas ihminen siinä mielessä, että ei ole kuten sanoin ikinä pahoitellut käytöstään minua kohtaan, vaan hänellä on oma kuva omasta toiminnastaan joka on ruusunpunainen. Hän uskoo, että antoi tukea ja kasvatti, eli auttoi minua kasvamaan, vaikka todellisuudessa tilanne oli se, että nujersi eikä tukenut ja esti kasvamasta eikä auttanut siinä. En minä näillä kokemuksilla olisi rikki siitä mennyt, että toisella on stressiä ja on hetkittäin sokea mun tunteille, vaan kun sitä ei oikaista että en ansainnut sitä.

Mutta! Aivan mahtavaa oivaltaa tämä ansaita/ei -kohta tässä jutussani, jään miettimään sitä. Että tunnistaisin sen tunteen (kukaan ei ansaitse pahaa kohtelua, en minäkään ansainnut) kiukun takana, ettei mun tarttis syytää pahaa kohtelua läheisiini.

Sinä ansaitset(!) kiitokset avustasi. Kiitos.

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että räyhään aika usein.

Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.

Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.

Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.

Sä taidat kiteyttää kaikki teidän ongelmat nyt niihin sukkiin? Ihan kuin se, että äijä keräisi sukkansa, ratkaisis teidän ongelmat? Se on kuule ihan niin yksinkertaista että jätä tekemättä. Anna olla. Jos et pysty, niin ongelma on sun. Mitä vähemmän minä olen nalkuttanut siivoamisesta, sitä enemmän mies tekee.

No noi likaset vaatteet ympäri taloa oli vaan yksi esimerkki. lista on pitkä mitä täällä possuillaan. Miehellä esim oli tossa viikonloppuna vapaata, muksut oli mummolassa. Minä viikonlopun töissä, ja kun tulen kotiin niin talo on kuin pommin jäljiltä, edes jääkaapista otettuja ruokia ei oltu nostettu takaisin jääkaappiin.. tuolla pöydällä lämpimässä oli juustot, voit ja edellisenä päivänä tehty lohikeitto.. mua ihan oikeastikkin huvittaa joka päivä tehdä ruokaa sen takia ettei mies jaksa edes nostaa ruokia takaisin jääkaappiin... no, ainakin koira kiittää.

Ja kun on pieniä lapsia , niin ei sitä vaan voi "jättää tekemättä". En tiedä mitä ihmettä tässä vuosien aika on tapahtunut? (tätä olen monta kertaa pohtinut) miten niin jämerästä ja touhukkaasta miehestä tuli ihminen, joka ei kotona tee mitään? Syytä on ihan varmasti meissä molemmissa että ollaan tässä pisteessä. Sen ainakin tiedän että käännekohta tapahtui silloin kun olin äippälomalla ja todella hoidin kotona kaiken, niinkuin kotona olevan kuuluukin, ja kun palasin takaisin töihin, kaikki jäi silti minun harteilleni, ei puhettakaan enää siitä että ennen tehtiin yhdessä tuumin kotihommat. Vaikket sitä uskokkaan, niin on aika posti hoitaa kotona kaikki, hoitaa kaikki juoksevat asiat, lapsiin liittyvät asiat ja käydä vielä vuorotöissä. Minustakin olis joskus hauskaa että olis aikaa viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Valitanko mielestäsi turhaan?

No musta kuulostaa että olette täysin eriarvoiset. Ymmärrän ja tajuan kuinka suuri homma on lapsiperheessä jossa käydään töissä. Itse olen ollut äitiyslomilla ja hoitanut kotihommat mutta kuitenkin mieheni tekee ne asiat, jotka minulta jäävät hoitamatta. Ja nyt kun jää lasten kanssa, koittaa hoitaa niin paljon asioita kuin, noh, mies nyt vaan osaa ja pystyy (sori miehet).

Eih, musta vaan kuulostaa että teillä on pahempiakin ongelmia kuin noi kotihommat. Nalkutatko miehelle kuin pikkulapselle? Kuulostaa aika erikoiselta että jättää ruokia pöydälle eikä laita niitä edes pois kun sinä olet tulossa kotiin ja tietää varmasti että valitat asiasta....

Joku tässä todellakin mättää. Oltiin yksissä 6 vuotta ennenkuin esikoinen saapui maailmaan, ja sitä ennen tää arki touhuineen sujui todella hyvin, yhtä paljon kotihommia tehtiin ja asioita hoidettiin... Jäin sitten oletettavastikkin kotiin esikoisen tultua maailmaan ja hoidin kaiken kotona, niinkuin "kotiäipän kuuluu", ja siinä vaiheessa mies "laiskistui". Eipä siinä mitään, mun hommahan oli hoitaa silloin koti, ja kyllähän  tuo oli hitokseen tyytyväinen kun hän töistä tuli kotiin, niin ruoat oli valmiina katettuna ja talo siistinä.. Monta kertaa mies sanoikin että jos vaan voisi elättää niin perheensä, ettei mun tarttis käydä töissä, niin se olis ideaali tilanne.. Kaunis ajatus joo, mutta myönnän että eipä musta ihan siihen olis, kaipaan myös työntekemistä ja tykkään ammatistani tosi paljon. Mies on kyllä mitä parhain isä, ja sen voin käsi sydämmellä sanoa. Kumppanina kaipaan sitä A-PU-A. Jostain syystä kaikki vain on kääntynyt päälaelleen työhön palaamiseni jälkeen, josta on nyt kulunut jokunen vuosi. Miehelle jotenkin jäi pahasti päälle se että kotona hommat tapahtuu vaan, ilman että hänen täytyy mitään tehdä.

Ja en tiedä miten tota mun räyhäämistä nyt kuvailisin, rähisen vaan. "etkö nyt ihan oikeasti vois jälkes siivota, mulla on paljon muutakin tekemistä tässä talossa kun sun jälkiä siivota" -tyyppistä napinaa. ja "etkö sä vois mua edes vähän auttaa". ja välillä sinne lipsahtaa tää perkeleen perkele.

En tiedä, en todellakaan tiedä mitä tässä pitäs tehdä. Edelleen, vikaa on molemmissa, ja jos jotenkin päästäs tästä yli, niin moni muukin asia vois selvitä.  Mutta tällä hetkellä olen AIVAN naatti. Tulin juuri töistä, (yövuoro). Muksut päiväkodissa, mies töissä ja pitäs vähän tässä touhuta ja viedä koira lenkille, mutten nyt vaan jaksa takapuoltani tuolista nostaa.

Siis tiedän niin hyvin mistä puhut. Musta vaan tuntuu siltä että kun olen lähtenyt sinne töihin, ja mies on pikkuhiljaa huomannut että asiat täytyy itse tehdä, kukaan ei ole niitä tekemässä, niin se on ruvennut tekemään. Eu se oikeasti osaa niitä sillain tehdä kun minä, mutta ainakin se yrittää... Ja sitten se raukka on ihan masis kun ei ole yhtä siistiä kuin silloin kun minä olen tehnyt.. Ei se pysty siivoon ja laittaan ruokaa, peseen pyykkiä ja ulkoiluttamaan lapsia, kaikki 8. ssa tunnissa. Mut se yrittää. Ja rupesi tekemään kun huomasi että on pakko.

Oikeesti höllää itse vähän. Anna olla ja anna sen miehen tarttua itse toimeen. Parasta jos se saisi itse välillä vähän nalkuttaa ja saisi tuntea olonsa oikein tärkeäksi. Jätä hommia tekemättä.. Jätä itse sukat lojumaan ja älä koita itse suoriutua kaikesta. Ne jotenkin kuvittelee olevansa turhia kun nainen puuhaa ja tekee kaiken ennenkuin mies kerkee kissaa sanoa...

Näin mun mies asiaa selvitti kun näistä ollaan miljoona kertaa riidelty ja puhuttukin...

En ole se kenelle vastasit. On pöljä neuvo jättää hommia tekemättä, jotta mies voisi nalkuttaa...? Jos sitä miestä ei kiinnosta sukkansa nyt, niin miksi ne alkaisi kiinnostaa häntä niiden oltua vaikka kuukauden lattialla? Ihmisillä on erilaiset siisteyskäsitykset. Mua ei sotkut haittaa, mutta mun puolisoa haittaa. Vaikka mies jättäisi siivoamatta, niin en mä siivoaisi yhtään sen enempää ennen kuin sotku alkaisi oikeasti minua ahdistamaan. Mies ehtii siivota ennen kuin mun ahdistusta, koska hän ei kestä tiskejä pöydillä, sukkia lattialla etc.

Joo mut jos itsellä on tietyt siisteysvaatimukset, ei kannata olettaa että toinen haluaa samaa. Jos vaivaa pieninkin niin sitten tehdään itse. Mut kyllä mä näkisin ettei sillä nalkuttamisella mitään saavuta. Kannattaa itse vähän höllätä. Yleensä nainen touhottaa ja tekee niin kovasti ja tehokkaasti ettei se mies tajua että hänenkin panostaan tarvitaan, ei nuo miehet vaan ole välttämättä yhtä tehokkaita eikä tajuakaan kaikkea tehdä ( sori miehille taas) koska se nainen hoitaa ja on hoitanut. Kyllä sitä kannattaa hetki koittaa tajuaako ne itse tai sitten vaan nielaista, laskea kymmeneen ja näyttää sormella että viitsitkö tehdä tuon.

En ymmärrä mistä te (sinä ja kaltaisesi) löydätte miehenne. Aliarvioit miehiä ja heidän taitojaan. Mun mies ei ainakaan ole kädetön, aivoton tai pilalle passattu. Ihan itse kykenee huolehtimaan kodista, lapsista jne.

Ihan sama ja ketä kiinnostaa.

Naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä.

Pelolla hallitseminen on ihan ok ja sallittua kysy vaikka Vladimir Putin :ilta

Kun tarkoitus ja päämäärät ovat hyviä.

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että räyhään aika usein.

Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.

Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.

Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.

Sä taidat kiteyttää kaikki teidän ongelmat nyt niihin sukkiin? Ihan kuin se, että äijä keräisi sukkansa, ratkaisis teidän ongelmat? Se on kuule ihan niin yksinkertaista että jätä tekemättä. Anna olla. Jos et pysty, niin ongelma on sun. Mitä vähemmän minä olen nalkuttanut siivoamisesta, sitä enemmän mies tekee.

No noi likaset vaatteet ympäri taloa oli vaan yksi esimerkki. lista on pitkä mitä täällä possuillaan. Miehellä esim oli tossa viikonloppuna vapaata, muksut oli mummolassa. Minä viikonlopun töissä, ja kun tulen kotiin niin talo on kuin pommin jäljiltä, edes jääkaapista otettuja ruokia ei oltu nostettu takaisin jääkaappiin.. tuolla pöydällä lämpimässä oli juustot, voit ja edellisenä päivänä tehty lohikeitto.. mua ihan oikeastikkin huvittaa joka päivä tehdä ruokaa sen takia ettei mies jaksa edes nostaa ruokia takaisin jääkaappiin... no, ainakin koira kiittää.

Ja kun on pieniä lapsia , niin ei sitä vaan voi "jättää tekemättä". En tiedä mitä ihmettä tässä vuosien aika on tapahtunut? (tätä olen monta kertaa pohtinut) miten niin jämerästä ja touhukkaasta miehestä tuli ihminen, joka ei kotona tee mitään? Syytä on ihan varmasti meissä molemmissa että ollaan tässä pisteessä. Sen ainakin tiedän että käännekohta tapahtui silloin kun olin äippälomalla ja todella hoidin kotona kaiken, niinkuin kotona olevan kuuluukin, ja kun palasin takaisin töihin, kaikki jäi silti minun harteilleni, ei puhettakaan enää siitä että ennen tehtiin yhdessä tuumin kotihommat. Vaikket sitä uskokkaan, niin on aika posti hoitaa kotona kaikki, hoitaa kaikki juoksevat asiat, lapsiin liittyvät asiat ja käydä vielä vuorotöissä. Minustakin olis joskus hauskaa että olis aikaa viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Valitanko mielestäsi turhaan?

No musta kuulostaa että olette täysin eriarvoiset. Ymmärrän ja tajuan kuinka suuri homma on lapsiperheessä jossa käydään töissä. Itse olen ollut äitiyslomilla ja hoitanut kotihommat mutta kuitenkin mieheni tekee ne asiat, jotka minulta jäävät hoitamatta. Ja nyt kun jää lasten kanssa, koittaa hoitaa niin paljon asioita kuin, noh, mies nyt vaan osaa ja pystyy (sori miehet).

Eih, musta vaan kuulostaa että teillä on pahempiakin ongelmia kuin noi kotihommat. Nalkutatko miehelle kuin pikkulapselle? Kuulostaa aika erikoiselta että jättää ruokia pöydälle eikä laita niitä edes pois kun sinä olet tulossa kotiin ja tietää varmasti että valitat asiasta....

Joku tässä todellakin mättää. Oltiin yksissä 6 vuotta ennenkuin esikoinen saapui maailmaan, ja sitä ennen tää arki touhuineen sujui todella hyvin, yhtä paljon kotihommia tehtiin ja asioita hoidettiin... Jäin sitten oletettavastikkin kotiin esikoisen tultua maailmaan ja hoidin kaiken kotona, niinkuin "kotiäipän kuuluu", ja siinä vaiheessa mies "laiskistui". Eipä siinä mitään, mun hommahan oli hoitaa silloin koti, ja kyllähän  tuo oli hitokseen tyytyväinen kun hän töistä tuli kotiin, niin ruoat oli valmiina katettuna ja talo siistinä.. Monta kertaa mies sanoikin että jos vaan voisi elättää niin perheensä, ettei mun tarttis käydä töissä, niin se olis ideaali tilanne.. Kaunis ajatus joo, mutta myönnän että eipä musta ihan siihen olis, kaipaan myös työntekemistä ja tykkään ammatistani tosi paljon. Mies on kyllä mitä parhain isä, ja sen voin käsi sydämmellä sanoa. Kumppanina kaipaan sitä A-PU-A. Jostain syystä kaikki vain on kääntynyt päälaelleen työhön palaamiseni jälkeen, josta on nyt kulunut jokunen vuosi. Miehelle jotenkin jäi pahasti päälle se että kotona hommat tapahtuu vaan, ilman että hänen täytyy mitään tehdä.

Ja en tiedä miten tota mun räyhäämistä nyt kuvailisin, rähisen vaan. "etkö nyt ihan oikeasti vois jälkes siivota, mulla on paljon muutakin tekemistä tässä talossa kun sun jälkiä siivota" -tyyppistä napinaa. ja "etkö sä vois mua edes vähän auttaa". ja välillä sinne lipsahtaa tää perkeleen perkele.

En tiedä, en todellakaan tiedä mitä tässä pitäs tehdä. Edelleen, vikaa on molemmissa, ja jos jotenkin päästäs tästä yli, niin moni muukin asia vois selvitä.  Mutta tällä hetkellä olen AIVAN naatti. Tulin juuri töistä, (yövuoro). Muksut päiväkodissa, mies töissä ja pitäs vähän tässä touhuta ja viedä koira lenkille, mutten nyt vaan jaksa takapuoltani tuolista nostaa.

Siis tiedän niin hyvin mistä puhut. Musta vaan tuntuu siltä että kun olen lähtenyt sinne töihin, ja mies on pikkuhiljaa huomannut että asiat täytyy itse tehdä, kukaan ei ole niitä tekemässä, niin se on ruvennut tekemään. Eu se oikeasti osaa niitä sillain tehdä kun minä, mutta ainakin se yrittää... Ja sitten se raukka on ihan masis kun ei ole yhtä siistiä kuin silloin kun minä olen tehnyt.. Ei se pysty siivoon ja laittaan ruokaa, peseen pyykkiä ja ulkoiluttamaan lapsia, kaikki 8. ssa tunnissa. Mut se yrittää. Ja rupesi tekemään kun huomasi että on pakko.

Oikeesti höllää itse vähän. Anna olla ja anna sen miehen tarttua itse toimeen. Parasta jos se saisi itse välillä vähän nalkuttaa ja saisi tuntea olonsa oikein tärkeäksi. Jätä hommia tekemättä.. Jätä itse sukat lojumaan ja älä koita itse suoriutua kaikesta. Ne jotenkin kuvittelee olevansa turhia kun nainen puuhaa ja tekee kaiken ennenkuin mies kerkee kissaa sanoa...

Näin mun mies asiaa selvitti kun näistä ollaan miljoona kertaa riidelty ja puhuttukin...

En ole se kenelle vastasit. On pöljä neuvo jättää hommia tekemättä, jotta mies voisi nalkuttaa...? Jos sitä miestä ei kiinnosta sukkansa nyt, niin miksi ne alkaisi kiinnostaa häntä niiden oltua vaikka kuukauden lattialla? Ihmisillä on erilaiset siisteyskäsitykset. Mua ei sotkut haittaa, mutta mun puolisoa haittaa. Vaikka mies jättäisi siivoamatta, niin en mä siivoaisi yhtään sen enempää ennen kuin sotku alkaisi oikeasti minua ahdistamaan. Mies ehtii siivota ennen kuin mun ahdistusta, koska hän ei kestä tiskejä pöydillä, sukkia lattialla etc.

Joo mut jos itsellä on tietyt siisteysvaatimukset, ei kannata olettaa että toinen haluaa samaa. Jos vaivaa pieninkin niin sitten tehdään itse. Mut kyllä mä näkisin ettei sillä nalkuttamisella mitään saavuta. Kannattaa itse vähän höllätä. Yleensä nainen touhottaa ja tekee niin kovasti ja tehokkaasti ettei se mies tajua että hänenkin panostaan tarvitaan, ei nuo miehet vaan ole välttämättä yhtä tehokkaita eikä tajuakaan kaikkea tehdä ( sori miehille taas) koska se nainen hoitaa ja on hoitanut. Kyllä sitä kannattaa hetki koittaa tajuaako ne itse tai sitten vaan nielaista, laskea kymmeneen ja näyttää sormella että viitsitkö tehdä tuon.

En ymmärrä mistä te (sinä ja kaltaisesi) löydätte miehenne. Aliarvioit miehiä ja heidän taitojaan. Mun mies ei ainakaan ole kädetön, aivoton tai pilalle passattu. Ihan itse kykenee huolehtimaan kodista, lapsista jne.

Niin meilläkin, mutta ei elämä aina ole niin suoraviivaista. Kyllä elämässä tulee hetkiä jolloin naputtaa toiselle kun itsellä on joku vahva kuva siitä, miten asioiden pitäisi olla ja miten niiden pitäisi mennä. Eikä itse tajua että tämä on mun vaatimus, eikä sen toisen. Ei ole meidänkään mies kädetön eikä passattu mutta tekee asioita eri tavalla kuin minä, ja olen usein ollut vaatimassa asioiden hoitamista omalla tavallani ja dissannut toista. Olen sillä tavalla saanut miehelle huonon omantunnon, vaikka todellisuudessa minua on itseä painanut joku asia...

Meillä mies hienosti hoitaa kodin ja lapset, omalla tavallaan ja rytmillään. Sitten tulen minä ja huomautan jostain ja nalkutan, aivan kuin minä olisin täällä kotona joku työnjohtaja...

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Mitä jos se mies ei kestäkään enää sitä sun huutamista ja sille kostamista.. Jos se saakin tarpeekseen? Jos se lähtee saatko vain lisää missä piehtaroida et " sekin jätti, on se vika minussa"?

Ei kun tietäisin saaneeni mitä ansaitsin. Äitini vika. Koska sen mielestä mä ansaitsin sen hänen huutamisensa.

No etkö sä voisi vaan myöntää tietoisesti että sun äiti teki väärin ja oli mieleltään sairas ja kipeä, etkä sinä halua olla samanlainen. Kannattaa koittaa selvitä noista tilanteista jollakin toisella tavalla kuin huutamalla ja huomata kuinka hyväksi tuntee itsensä, kun osasi tehdä toisella tavalla.

No aika hankala mun on nähdä, että kumpi on loppujenlopuksi totta; minä ansaitsin sen kohtelun vai äitini oli sairas.

Ei kukaan ansaitse tulla kaltoinkohdelluksi. Vaikka lapsi tekisi mitä, sitä ei saa pahoinpidellä henkisesti eikä fyysisesti. Sun äiti on tehnyt väärin! Jos itse äitinä en selviäisi jostain tilanteesta, se olisi minun vastuulla hakea itselleni ja lapselleni apua, ei käyttää pahoja keinoja. Lapsi ei voi tehdä mitään sellaista, ettei olisi vanhemman vastuu ottaa tilanteesta vastuuta.

Olen ihan samaa mieltä! Olen hakenut apua itselleni ja lasten kanssa, varsinkin kun he olivat pienempiä, nyttemmin itselleni pääasiassa. Ja lapsille hakisin, jos sille näytää, että heillä olisi rikkoutumia takiani. Ehdottomasti. Mutta täysjärkinen mieheni on auttanut siinä, että lapsilla on asiat aika ookoo.

En syytä lapsiani heidän reaktioistaan siihen, että äiti on kevyesti sekopää...

Äitini ei koskaan ollut epätietoinen, koska eli omassa kasvatuskuplassaan, jossa hyväksyi kaiken mitä itse teki, eli tosiaan kuvitteli jopa tukevansa minua, kun minä itkin vain, kun hän kuulusteli vaikkapa läksyjä... Itkin siksi kun äidin toiminta tuntui niin pahalta. Äiti ei siinä tosiaankaan tukenut minua, vaan sorti. Sorto oli hänelle tuen antamista. Voi sen niinkin nähdä, kun ei lainkaan katso mitä siitä, mitä tekee ("tuesta") seuraa.

Tai kuvittelee milssään lapsen itkun vaikkapa niskuroinniksi, niin voi edellen kokea tekonsa tueksi.

Niin, äitisi kuulostaa itsekin traumaiselta. Ehkä hänelle on tehty samaa. Kuulostaa siltä että äidilläsi on ollut usein hermo todella pinnassa ja stressiä jota ei ole pystynyt käsittelemään, ehkä masennusta. Hän ei ole pystynyt herkkää lasta tukemaan millään tavalla eikä ottanut vastaan lapsen tunteita kuten äidin pitäsi.. Äidin pitää huomata silloin, kun lapsi itkee läksyjä tehdessä, että nyt on jokin huonosti, eikä kunnianhimoisesti ajaa omia ajatuksiaan ja tarkoituksiaan ja tarpeitaan läpi.

Sulla on varmasti ihana mies ja lapset ja toivon todella että aletaan kumpikin parantua heti tänään ja mietitään hetki jokaista tilannetta joka tulee tänään vastaan, että miten voin olla hyvä toisille--- ja varsinkin itselle!!! Me ollaan ansaittu rauhallinen ja kiva elämä, äideistä huolimatta. Mä en ainakaan halua olla kuten vanhempani..

No on ollut äidilläni stressiä ja hermo pinnassa, mutta on myös jollain lailla sairas ihminen siinä mielessä, että ei ole kuten sanoin ikinä pahoitellut käytöstään minua kohtaan, vaan hänellä on oma kuva omasta toiminnastaan joka on ruusunpunainen. Hän uskoo, että antoi tukea ja kasvatti, eli auttoi minua kasvamaan, vaikka todellisuudessa tilanne oli se, että nujersi eikä tukenut ja esti kasvamasta eikä auttanut siinä. En minä näillä kokemuksilla olisi rikki siitä mennyt, että toisella on stressiä ja on hetkittäin sokea mun tunteille, vaan kun sitä ei oikaista että en ansainnut sitä.

Mutta! Aivan mahtavaa oivaltaa tämä ansaita/ei -kohta tässä jutussani, jään miettimään sitä. Että tunnistaisin sen tunteen (kukaan ei ansaitse pahaa kohtelua, en minäkään ansainnut) kiukun takana, ettei mun tarttis syytää pahaa kohtelua läheisiini.

Sinä ansaitset(!) kiitokset avustasi. Kiitos.

Kiitos itsellesi, pääsin tässä samalla purkamaan omia mietintöjäni aiheesta ja miettiin omaa käytöstäni.. Et kuinka paljon tulee siirrettyä omaa pahaa oloa ja huonoja käytömalleja eteenpäin omille lapsille.. Ja kuinka kauan mulla menikään siihen että ymmärsin olla kiukuttelematta miehelle ihan turhasta.. Ja vielä hienosti peitin sen todellisen pahan olon aiheuttaneen asian johonkin vasitella keksityn ja kaivamalla kaivetun aiheen alle.. Pääasia tuntui olevan, että pääsi päästelemään höyryjä ja sai loukattua toista, ja se mikä aiheutti pahan olon, jäi aina käsittelemättä.. Jotenkin oman " heikkoutensa" koitti piilottaa sen mäkätyksen alle, sen sijaan että olisi tunnustastanut että mulla on nyt joku hätänä..

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että räyhään aika usein.

Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.

Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.

Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.

Sä taidat kiteyttää kaikki teidän ongelmat nyt niihin sukkiin? Ihan kuin se, että äijä keräisi sukkansa, ratkaisis teidän ongelmat? Se on kuule ihan niin yksinkertaista että jätä tekemättä. Anna olla. Jos et pysty, niin ongelma on sun. Mitä vähemmän minä olen nalkuttanut siivoamisesta, sitä enemmän mies tekee.

No noi likaset vaatteet ympäri taloa oli vaan yksi esimerkki. lista on pitkä mitä täällä possuillaan. Miehellä esim oli tossa viikonloppuna vapaata, muksut oli mummolassa. Minä viikonlopun töissä, ja kun tulen kotiin niin talo on kuin pommin jäljiltä, edes jääkaapista otettuja ruokia ei oltu nostettu takaisin jääkaappiin.. tuolla pöydällä lämpimässä oli juustot, voit ja edellisenä päivänä tehty lohikeitto.. mua ihan oikeastikkin huvittaa joka päivä tehdä ruokaa sen takia ettei mies jaksa edes nostaa ruokia takaisin jääkaappiin... no, ainakin koira kiittää.

Ja kun on pieniä lapsia , niin ei sitä vaan voi "jättää tekemättä". En tiedä mitä ihmettä tässä vuosien aika on tapahtunut? (tätä olen monta kertaa pohtinut) miten niin jämerästä ja touhukkaasta miehestä tuli ihminen, joka ei kotona tee mitään? Syytä on ihan varmasti meissä molemmissa että ollaan tässä pisteessä. Sen ainakin tiedän että käännekohta tapahtui silloin kun olin äippälomalla ja todella hoidin kotona kaiken, niinkuin kotona olevan kuuluukin, ja kun palasin takaisin töihin, kaikki jäi silti minun harteilleni, ei puhettakaan enää siitä että ennen tehtiin yhdessä tuumin kotihommat. Vaikket sitä uskokkaan, niin on aika posti hoitaa kotona kaikki, hoitaa kaikki juoksevat asiat, lapsiin liittyvät asiat ja käydä vielä vuorotöissä. Minustakin olis joskus hauskaa että olis aikaa viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Valitanko mielestäsi turhaan?

No musta kuulostaa että olette täysin eriarvoiset. Ymmärrän ja tajuan kuinka suuri homma on lapsiperheessä jossa käydään töissä. Itse olen ollut äitiyslomilla ja hoitanut kotihommat mutta kuitenkin mieheni tekee ne asiat, jotka minulta jäävät hoitamatta. Ja nyt kun jää lasten kanssa, koittaa hoitaa niin paljon asioita kuin, noh, mies nyt vaan osaa ja pystyy (sori miehet).

Eih, musta vaan kuulostaa että teillä on pahempiakin ongelmia kuin noi kotihommat. Nalkutatko miehelle kuin pikkulapselle? Kuulostaa aika erikoiselta että jättää ruokia pöydälle eikä laita niitä edes pois kun sinä olet tulossa kotiin ja tietää varmasti että valitat asiasta....

Joku tässä todellakin mättää. Oltiin yksissä 6 vuotta ennenkuin esikoinen saapui maailmaan, ja sitä ennen tää arki touhuineen sujui todella hyvin, yhtä paljon kotihommia tehtiin ja asioita hoidettiin... Jäin sitten oletettavastikkin kotiin esikoisen tultua maailmaan ja hoidin kaiken kotona, niinkuin "kotiäipän kuuluu", ja siinä vaiheessa mies "laiskistui". Eipä siinä mitään, mun hommahan oli hoitaa silloin koti, ja kyllähän  tuo oli hitokseen tyytyväinen kun hän töistä tuli kotiin, niin ruoat oli valmiina katettuna ja talo siistinä.. Monta kertaa mies sanoikin että jos vaan voisi elättää niin perheensä, ettei mun tarttis käydä töissä, niin se olis ideaali tilanne.. Kaunis ajatus joo, mutta myönnän että eipä musta ihan siihen olis, kaipaan myös työntekemistä ja tykkään ammatistani tosi paljon. Mies on kyllä mitä parhain isä, ja sen voin käsi sydämmellä sanoa. Kumppanina kaipaan sitä A-PU-A. Jostain syystä kaikki vain on kääntynyt päälaelleen työhön palaamiseni jälkeen, josta on nyt kulunut jokunen vuosi. Miehelle jotenkin jäi pahasti päälle se että kotona hommat tapahtuu vaan, ilman että hänen täytyy mitään tehdä.

Ja en tiedä miten tota mun räyhäämistä nyt kuvailisin, rähisen vaan. "etkö nyt ihan oikeasti vois jälkes siivota, mulla on paljon muutakin tekemistä tässä talossa kun sun jälkiä siivota" -tyyppistä napinaa. ja "etkö sä vois mua edes vähän auttaa". ja välillä sinne lipsahtaa tää perkeleen perkele.

En tiedä, en todellakaan tiedä mitä tässä pitäs tehdä. Edelleen, vikaa on molemmissa, ja jos jotenkin päästäs tästä yli, niin moni muukin asia vois selvitä.  Mutta tällä hetkellä olen AIVAN naatti. Tulin juuri töistä, (yövuoro). Muksut päiväkodissa, mies töissä ja pitäs vähän tässä touhuta ja viedä koira lenkille, mutten nyt vaan jaksa takapuoltani tuolista nostaa.

Siis tiedän niin hyvin mistä puhut. Musta vaan tuntuu siltä että kun olen lähtenyt sinne töihin, ja mies on pikkuhiljaa huomannut että asiat täytyy itse tehdä, kukaan ei ole niitä tekemässä, niin se on ruvennut tekemään. Eu se oikeasti osaa niitä sillain tehdä kun minä, mutta ainakin se yrittää... Ja sitten se raukka on ihan masis kun ei ole yhtä siistiä kuin silloin kun minä olen tehnyt.. Ei se pysty siivoon ja laittaan ruokaa, peseen pyykkiä ja ulkoiluttamaan lapsia, kaikki 8. ssa tunnissa. Mut se yrittää. Ja rupesi tekemään kun huomasi että on pakko.

Oikeesti höllää itse vähän. Anna olla ja anna sen miehen tarttua itse toimeen. Parasta jos se saisi itse välillä vähän nalkuttaa ja saisi tuntea olonsa oikein tärkeäksi. Jätä hommia tekemättä.. Jätä itse sukat lojumaan ja älä koita itse suoriutua kaikesta. Ne jotenkin kuvittelee olevansa turhia kun nainen puuhaa ja tekee kaiken ennenkuin mies kerkee kissaa sanoa...

Näin mun mies asiaa selvitti kun näistä ollaan miljoona kertaa riidelty ja puhuttukin...

En ole se kenelle vastasit. On pöljä neuvo jättää hommia tekemättä, jotta mies voisi nalkuttaa...? Jos sitä miestä ei kiinnosta sukkansa nyt, niin miksi ne alkaisi kiinnostaa häntä niiden oltua vaikka kuukauden lattialla? Ihmisillä on erilaiset siisteyskäsitykset. Mua ei sotkut haittaa, mutta mun puolisoa haittaa. Vaikka mies jättäisi siivoamatta, niin en mä siivoaisi yhtään sen enempää ennen kuin sotku alkaisi oikeasti minua ahdistamaan. Mies ehtii siivota ennen kuin mun ahdistusta, koska hän ei kestä tiskejä pöydillä, sukkia lattialla etc.

Joo mut jos itsellä on tietyt siisteysvaatimukset, ei kannata olettaa että toinen haluaa samaa. Jos vaivaa pieninkin niin sitten tehdään itse. Mut kyllä mä näkisin ettei sillä nalkuttamisella mitään saavuta. Kannattaa itse vähän höllätä. Yleensä nainen touhottaa ja tekee niin kovasti ja tehokkaasti ettei se mies tajua että hänenkin panostaan tarvitaan, ei nuo miehet vaan ole välttämättä yhtä tehokkaita eikä tajuakaan kaikkea tehdä ( sori miehille taas) koska se nainen hoitaa ja on hoitanut. Kyllä sitä kannattaa hetki koittaa tajuaako ne itse tai sitten vaan nielaista, laskea kymmeneen ja näyttää sormella että viitsitkö tehdä tuon.

En ymmärrä mistä te (sinä ja kaltaisesi) löydätte miehenne. Aliarvioit miehiä ja heidän taitojaan. Mun mies ei ainakaan ole kädetön, aivoton tai pilalle passattu. Ihan itse kykenee huolehtimaan kodista, lapsista jne.

Niin meilläkin, mutta ei elämä aina ole niin suoraviivaista. Kyllä elämässä tulee hetkiä jolloin naputtaa toiselle kun itsellä on joku vahva kuva siitä, miten asioiden pitäisi olla ja miten niiden pitäisi mennä. Eikä itse tajua että tämä on mun vaatimus, eikä sen toisen. Ei ole meidänkään mies kädetön eikä passattu mutta tekee asioita eri tavalla kuin minä, ja olen usein ollut vaatimassa asioiden hoitamista omalla tavallani ja dissannut toista. Olen sillä tavalla saanut miehelle huonon omantunnon, vaikka todellisuudessa minua on itseä painanut joku asia...

Meillä mies hienosti hoitaa kodin ja lapset, omalla tavallaan ja rytmillään. Sitten tulen minä ja huomautan jostain ja nalkutan, aivan kuin minä olisin täällä kotona joku työnjohtaja...

Huomaatko mitään ristiriitaa kirjoituksissasi? Alennat miehiä (eivät osaa, eivät pysty, eivät ole tehokkaita, eivät tajua mitä "pitää" tehdä [lainauksia aikaisemmista viesteistäsi]) ja lopulta kyse on siitä, että asioita ei tehdäkään kuten sinä haluat. Miehen kyvyssä, osaamisessa ja ymmärryksessä ei ole itse asiassa mitään vikaa, vaan sinun alentavassa ajattelussa. Tuollainen ajattelu antaa toiselle osapuolelle mallin, ettei hänen tarvitsekaan osata tai tehdä mitään, koska lähtökohtana on toisen kädettömyys, joka hyväksytään jonain jumallisena totuutena.

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että räyhään aika usein.

Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.

Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.

Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.

Sä taidat kiteyttää kaikki teidän ongelmat nyt niihin sukkiin? Ihan kuin se, että äijä keräisi sukkansa, ratkaisis teidän ongelmat? Se on kuule ihan niin yksinkertaista että jätä tekemättä. Anna olla. Jos et pysty, niin ongelma on sun. Mitä vähemmän minä olen nalkuttanut siivoamisesta, sitä enemmän mies tekee.

No noi likaset vaatteet ympäri taloa oli vaan yksi esimerkki. lista on pitkä mitä täällä possuillaan. Miehellä esim oli tossa viikonloppuna vapaata, muksut oli mummolassa. Minä viikonlopun töissä, ja kun tulen kotiin niin talo on kuin pommin jäljiltä, edes jääkaapista otettuja ruokia ei oltu nostettu takaisin jääkaappiin.. tuolla pöydällä lämpimässä oli juustot, voit ja edellisenä päivänä tehty lohikeitto.. mua ihan oikeastikkin huvittaa joka päivä tehdä ruokaa sen takia ettei mies jaksa edes nostaa ruokia takaisin jääkaappiin... no, ainakin koira kiittää.

Ja kun on pieniä lapsia , niin ei sitä vaan voi "jättää tekemättä". En tiedä mitä ihmettä tässä vuosien aika on tapahtunut? (tätä olen monta kertaa pohtinut) miten niin jämerästä ja touhukkaasta miehestä tuli ihminen, joka ei kotona tee mitään? Syytä on ihan varmasti meissä molemmissa että ollaan tässä pisteessä. Sen ainakin tiedän että käännekohta tapahtui silloin kun olin äippälomalla ja todella hoidin kotona kaiken, niinkuin kotona olevan kuuluukin, ja kun palasin takaisin töihin, kaikki jäi silti minun harteilleni, ei puhettakaan enää siitä että ennen tehtiin yhdessä tuumin kotihommat. Vaikket sitä uskokkaan, niin on aika posti hoitaa kotona kaikki, hoitaa kaikki juoksevat asiat, lapsiin liittyvät asiat ja käydä vielä vuorotöissä. Minustakin olis joskus hauskaa että olis aikaa viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Valitanko mielestäsi turhaan?

No musta kuulostaa että olette täysin eriarvoiset. Ymmärrän ja tajuan kuinka suuri homma on lapsiperheessä jossa käydään töissä. Itse olen ollut äitiyslomilla ja hoitanut kotihommat mutta kuitenkin mieheni tekee ne asiat, jotka minulta jäävät hoitamatta. Ja nyt kun jää lasten kanssa, koittaa hoitaa niin paljon asioita kuin, noh, mies nyt vaan osaa ja pystyy (sori miehet).

Eih, musta vaan kuulostaa että teillä on pahempiakin ongelmia kuin noi kotihommat. Nalkutatko miehelle kuin pikkulapselle? Kuulostaa aika erikoiselta että jättää ruokia pöydälle eikä laita niitä edes pois kun sinä olet tulossa kotiin ja tietää varmasti että valitat asiasta....

Joku tässä todellakin mättää. Oltiin yksissä 6 vuotta ennenkuin esikoinen saapui maailmaan, ja sitä ennen tää arki touhuineen sujui todella hyvin, yhtä paljon kotihommia tehtiin ja asioita hoidettiin... Jäin sitten oletettavastikkin kotiin esikoisen tultua maailmaan ja hoidin kaiken kotona, niinkuin "kotiäipän kuuluu", ja siinä vaiheessa mies "laiskistui". Eipä siinä mitään, mun hommahan oli hoitaa silloin koti, ja kyllähän  tuo oli hitokseen tyytyväinen kun hän töistä tuli kotiin, niin ruoat oli valmiina katettuna ja talo siistinä.. Monta kertaa mies sanoikin että jos vaan voisi elättää niin perheensä, ettei mun tarttis käydä töissä, niin se olis ideaali tilanne.. Kaunis ajatus joo, mutta myönnän että eipä musta ihan siihen olis, kaipaan myös työntekemistä ja tykkään ammatistani tosi paljon. Mies on kyllä mitä parhain isä, ja sen voin käsi sydämmellä sanoa. Kumppanina kaipaan sitä A-PU-A. Jostain syystä kaikki vain on kääntynyt päälaelleen työhön palaamiseni jälkeen, josta on nyt kulunut jokunen vuosi. Miehelle jotenkin jäi pahasti päälle se että kotona hommat tapahtuu vaan, ilman että hänen täytyy mitään tehdä.

Ja en tiedä miten tota mun räyhäämistä nyt kuvailisin, rähisen vaan. "etkö nyt ihan oikeasti vois jälkes siivota, mulla on paljon muutakin tekemistä tässä talossa kun sun jälkiä siivota" -tyyppistä napinaa. ja "etkö sä vois mua edes vähän auttaa". ja välillä sinne lipsahtaa tää perkeleen perkele.

En tiedä, en todellakaan tiedä mitä tässä pitäs tehdä. Edelleen, vikaa on molemmissa, ja jos jotenkin päästäs tästä yli, niin moni muukin asia vois selvitä.  Mutta tällä hetkellä olen AIVAN naatti. Tulin juuri töistä, (yövuoro). Muksut päiväkodissa, mies töissä ja pitäs vähän tässä touhuta ja viedä koira lenkille, mutten nyt vaan jaksa takapuoltani tuolista nostaa.

Siis tiedän niin hyvin mistä puhut. Musta vaan tuntuu siltä että kun olen lähtenyt sinne töihin, ja mies on pikkuhiljaa huomannut että asiat täytyy itse tehdä, kukaan ei ole niitä tekemässä, niin se on ruvennut tekemään. Eu se oikeasti osaa niitä sillain tehdä kun minä, mutta ainakin se yrittää... Ja sitten se raukka on ihan masis kun ei ole yhtä siistiä kuin silloin kun minä olen tehnyt.. Ei se pysty siivoon ja laittaan ruokaa, peseen pyykkiä ja ulkoiluttamaan lapsia, kaikki 8. ssa tunnissa. Mut se yrittää. Ja rupesi tekemään kun huomasi että on pakko.

Oikeesti höllää itse vähän. Anna olla ja anna sen miehen tarttua itse toimeen. Parasta jos se saisi itse välillä vähän nalkuttaa ja saisi tuntea olonsa oikein tärkeäksi. Jätä hommia tekemättä.. Jätä itse sukat lojumaan ja älä koita itse suoriutua kaikesta. Ne jotenkin kuvittelee olevansa turhia kun nainen puuhaa ja tekee kaiken ennenkuin mies kerkee kissaa sanoa...

Näin mun mies asiaa selvitti kun näistä ollaan miljoona kertaa riidelty ja puhuttukin...

En ole se kenelle vastasit. On pöljä neuvo jättää hommia tekemättä, jotta mies voisi nalkuttaa...? Jos sitä miestä ei kiinnosta sukkansa nyt, niin miksi ne alkaisi kiinnostaa häntä niiden oltua vaikka kuukauden lattialla? Ihmisillä on erilaiset siisteyskäsitykset. Mua ei sotkut haittaa, mutta mun puolisoa haittaa. Vaikka mies jättäisi siivoamatta, niin en mä siivoaisi yhtään sen enempää ennen kuin sotku alkaisi oikeasti minua ahdistamaan. Mies ehtii siivota ennen kuin mun ahdistusta, koska hän ei kestä tiskejä pöydillä, sukkia lattialla etc.

Joo mut jos itsellä on tietyt siisteysvaatimukset, ei kannata olettaa että toinen haluaa samaa. Jos vaivaa pieninkin niin sitten tehdään itse. Mut kyllä mä näkisin ettei sillä nalkuttamisella mitään saavuta. Kannattaa itse vähän höllätä. Yleensä nainen touhottaa ja tekee niin kovasti ja tehokkaasti ettei se mies tajua että hänenkin panostaan tarvitaan, ei nuo miehet vaan ole välttämättä yhtä tehokkaita eikä tajuakaan kaikkea tehdä ( sori miehille taas) koska se nainen hoitaa ja on hoitanut. Kyllä sitä kannattaa hetki koittaa tajuaako ne itse tai sitten vaan nielaista, laskea kymmeneen ja näyttää sormella että viitsitkö tehdä tuon.

En ymmärrä mistä te (sinä ja kaltaisesi) löydätte miehenne. Aliarvioit miehiä ja heidän taitojaan. Mun mies ei ainakaan ole kädetön, aivoton tai pilalle passattu. Ihan itse kykenee huolehtimaan kodista, lapsista jne.

Niin meilläkin, mutta ei elämä aina ole niin suoraviivaista. Kyllä elämässä tulee hetkiä jolloin naputtaa toiselle kun itsellä on joku vahva kuva siitä, miten asioiden pitäisi olla ja miten niiden pitäisi mennä. Eikä itse tajua että tämä on mun vaatimus, eikä sen toisen. Ei ole meidänkään mies kädetön eikä passattu mutta tekee asioita eri tavalla kuin minä, ja olen usein ollut vaatimassa asioiden hoitamista omalla tavallani ja dissannut toista. Olen sillä tavalla saanut miehelle huonon omantunnon, vaikka todellisuudessa minua on itseä painanut joku asia...

Meillä mies hienosti hoitaa kodin ja lapset, omalla tavallaan ja rytmillään. Sitten tulen minä ja huomautan jostain ja nalkutan, aivan kuin minä olisin täällä kotona joku työnjohtaja...

Huomaatko mitään ristiriitaa kirjoituksissasi? Alennat miehiä (eivät osaa, eivät pysty, eivät ole tehokkaita, eivät tajua mitä "pitää" tehdä [lainauksia aikaisemmista viesteistäsi]) ja lopulta kyse on siitä, että asioita ei tehdäkään kuten sinä haluat. Miehen kyvyssä, osaamisessa ja ymmärryksessä ei ole itse asiassa mitään vikaa, vaan sinun alentavassa ajattelussa. Tuollainen ajattelu antaa toiselle osapuolelle mallin, ettei hänen tarvitsekaan osata tai tehdä mitään, koska lähtökohtana on toisen kädettömyys, joka hyväksytään jonain jumallisena totuutena.

Nii, lopulta kyse on aina isommista asioista. En alenna miehiä. Arvostan miestäni kuten muitakin miehiä. Lähtökohta on minulla se ( ja tämä on mielipide ja meidän henk.koht. tilanne) että minä olen nainen, joka on hyvä siivoamaan, hyvä laittamaan ruokaa, tehokas ja nopea. Olen oppinut ja opetellut nopeasti vuosien aikana, koska olen ollut enemmän kotona ja tehnyt enemmän. Lisäksi siinä on sukupuoli etu, minusta naiset vaan yleensä hoitaa ed.mainitut asiat luonnostaan paremmin.

Ja on miehet hoitaa monta asiaa paremmin kuin naiset.

Mut se et olen ollut kotona, hoitanut hommat tehokkaasti, ehkä hyvitelläkseni kotona olemistani, ehkä tehdäkseni mieheni olon kivemmaksi työpäivän jälkeen ja sitten palannut töihin ja mies on jäänyt hoitamaan kotitöitä ja lapsia. Suoriutunut siitä hyvin mutta peilannut tekemäänsä minun tekemisiini.

Usein se nainen on se joka tössöttää ja touhuaa ja on jo tehnyt asiat kun mies vielä miettii asiaa. Onko kyse sitten sukupuolesta vai kehittyneistä taidoista mutta usein nainen tekee itse, mäkättää päälle että minä teen kun sinä et osaa, viitsi, tajua ja on samalla todella ikävä sille miehelle huomaamattaan. Kyllä usein mies sitten jättää tekemättä kun ei ole kelvannut tai on tehty väärin.

Ja ihan yleisesti, oli mies tai nainen. Jos jostain asiasta valitetaan paljon, tulee siinä ihmiselle sellainen angsti että antaa olla sitten.

Ihmettelen vain, miksi niin monessa parisuhteessa käydään käsittämättömiä valtataisteluja vaikka pitäisi yhdessä olla.

Kyllä meillä on keskustelun ja riitojen kautta saatu asioita selvitettyä.

Olen joutunut monta kertaa sanomaan että minä teen nopeammin ja paremmin koska haluan että meillä on siisti koti, hyvää ruokaa ja mukavaa sille miehelle kun se tulee töistä, en touhua siksi että saisin hänelle huonon omantunnon, siltä hänestä on nimittäin itsestä tuntunut.

Ja kyllä ihmisen tulee välillä käytettyä lyömäaseena jotain mitä on " tekevinään hyvää hyvyyttään".. Turha sitä on kieltää..?