Lue keskustelun säännöt.
Te jotka huudatte ja haukutte puolisoitanne
07.11.2016 |
Ja sitten puolen tunnin/ tunnin huutamisen jälkeen pyydätte anteeksi. Luuletteko että se huutaminen unohtuu niin helposti?
Kommentit (66)
21/66
|
07.11.2016 |
Vastaa
Lainaa
Ilmoita asiattomaksi
Niin että ratkaisepas nyt tekopyhä Väiti tämä tämmöinen ongelma. Miksi vanhempi saa huutaa lapselleen, ja satuttaa tätä, kun lapsi on heikompi, eikä kykene sitä estämään? Älä kuvittelekaan, että sellainen lapsi ei aikuisena itsekin huutaisi muille, koska niinhän sai tehdä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väiti kirjoitti:
Nii, ihmisiä ne on ne puolisotkin. Joskus vaan kansi lähtee kattilan päältä. Eikö se ole hyvä että pyytää anteeksi? Se vaatii jo paljon luottamusta, asettaa itsensä haavoittuvaksi.
Onhan se hyvä että pyytää anteeksi. Itseäni vaan mietityttää kun tuntuu ettei minussa ole mitään hyvää ja lisäksi puoliso ei ota huomioon masennustani vaikka se tietysti vaikuttaa elämään.
Tiedän tunteen. Ja itsekin sorrun siihen, että rupean tappelemaan vaikka tiedän, että toinen kiukuttelee väsymyksestä tai turhautumistaan. Se on vaan jotenkin ihmiselle ominaista. Harvassa on ne, jotka pystyy nouseen tälläsen yläpuolelle. Älä ota niin kovin vakavasti niitä toisen sanomisia, se on vika siinä räkyttäjässä, ei sinussa. Et voi elää elämääsi koittaen miellyttää toista, ettei sille tulisi mitään haukuttavaa.
En usko, että kyse on niinkään yläpuolelle nousemisesta, vaan temperamenttieroista.
Minä en ole huutaja. Siskoni taas on kuin palosireeni. Meidän tappelut on olleet aina sellaisia, että sisko huutaa niin että minun hiukseni hulmuaa taakse ja ripset väpättää tuulessa. Kun siskon ääni on käheä, minä rauhallisesti osoitan missä hän on mielestäni väärässä ja miksi ja miksi minusta kannattaisi tehdä näin. Se ei ole mitään luonteenhyvyyttä, vaan v-mäinen sotataktiikka jolla vihollinen väsytetään :D
Mies taas on vihankerääjä. Ei osaa sanoa asioista ajoissa, vaan ne purkautuvat sitten huutamisena tai lähtemällä jonnekin ovet paukkuen (jopa viikoksi) - hyvin harvoin, kylläkin.
Huutaja näistä kaikista normaaleimmalta tuntuu. Tuollainen vihankerääjä voi olla jopa vaarallinen. Huutajan kanssa pärjäisin oikein hyvin. Sieltä tulee kaikki aina kerralla, eikä mitään jää varastoon. Ei tarvitse miettiä, että onko sillä joku asia hiertämässä. Tosin kai huutaja tarvitsee kumppanikseen joko toisen huutajan tai sitten tällaisen lehmänhermoisen.
Toivottavasti kaikki tietävät ja muistavat, että kaikki mitä huutajan suusta tulee on liioteltua ja kärjistettyä? Ja huutajan kanssa ei ole pakko elää, jos ei sitä siedä. Pariterapia voi auttaa siihen jonkun verran, mutta ero on myös ihan varteenotettava vaihtoehto.
Oon mä kyllä huutaessa sanonut ne asiat, joilla pahiten tiedän tai haluankin toista loukata. Ei se aina ole niin, että silloin vain kärjistetään ja liioitellaan. Mutta en te niin usein. Vain, jos olen todella suutuksissani ja koen, että toinen on loukannut minua pahasti.
Kivikissaäiti kirjoitti:
Väiti kirjoitti:
Kivikissaäiti kirjoitti:
No luulikohan mun äiti, että se huutaminen unohtuu ja sitten on taas mukavaa tehdä mitään sen vittupään mieliksi? Kyllä se luuli, koska musta piti kasvaa samanlainen. Ja äiti onnistui.
Kuvittelen, että mieheni on minun jatkeeni ja kun siis mulle saa huutaa, siis minä itse. Enhän minä ole mikään arvokas ihminen, ei kai äiti muuten ois huutanut mulle.Sillä että saan huutaa itseni jatkeelle oikeutan sen huutamisen miehelle. Jos oppisin vielä, että mieheni on oma persoonansa, eikä jatkeeni, niin toivon, että lopettaisin huutamisen ja alkaisin miettiä sitä, voinko ja onko minulla oikeutta huutaa hänelle rumasti.
Olen kyllä vähentänyt huutamista vuosien varrella jo siksikin, että mieheni on niin kiltti, ja on sanonut kauniisti, että kärsii käytöksestäni.
Jokainen on vastuussa omasta käytöksestään. Aika harvalla on täydelliset vanhemmat mutta onneksi omaa käytöstään voi muuttaa ja ottaa vastuun. En minä jaksa enää syytellä porukoitani, vaan teen tietoisesti asiat ihan eri tavalla.
No mikä sääntö se sitten on, että toisille ei saa huutaa, jos kuitenkin kerran saa? mun äiti huusi mulle, vaikka opetti, ettei saa. Eli SAA HUUTAA MUILLE, jotka on liian heikkoja pannakseen vastaan. Se on sen heikomman ongelma, jos huuto sattuu.
No sun pitäs varmaan tietoisesti ymmärtää että sun äiti teki asioita väärin ja se ei ollut reilua tai oikein tehty. Ja ihan tietoisesti lähteä muuttamaan omaa käytöstä ja jättää menneet taakse. Sain itse aivan paskat eväät elämään kotoa ja kyllä mun on täytynyt tehdä paljon työtä, että olen näistä KAAVOISTA päässyt irti. Itse kuvittelin myös että voin miehelleni kiljua kaiken päin naamaa ja testasin kuinka kauan se kestää mua ja kestääkö se varmasti. Sitten tajusin että ei tämä ole minua, vaan jotain opittua, eikä mies ole tehnyt mitään pahaa ansaitakseen tälläistä. Samaa teen lapsille välillä.. Ei auta kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja ymmärtää että nyt menee käytös metsään. Ei asiat ja elämä parane selittelemällä itselleen että mä saan tehdä näin kun mulla on trauma--- vaan murtautumalla irti siitä paskasta.
Väiti kirjoitti:
Kivikissaäiti kirjoitti:
Väiti kirjoitti:
Kivikissaäiti kirjoitti:
No luulikohan mun äiti, että se huutaminen unohtuu ja sitten on taas mukavaa tehdä mitään sen vittupään mieliksi? Kyllä se luuli, koska musta piti kasvaa samanlainen. Ja äiti onnistui.
Kuvittelen, että mieheni on minun jatkeeni ja kun siis mulle saa huutaa, siis minä itse. Enhän minä ole mikään arvokas ihminen, ei kai äiti muuten ois huutanut mulle.Sillä että saan huutaa itseni jatkeelle oikeutan sen huutamisen miehelle. Jos oppisin vielä, että mieheni on oma persoonansa, eikä jatkeeni, niin toivon, että lopettaisin huutamisen ja alkaisin miettiä sitä, voinko ja onko minulla oikeutta huutaa hänelle rumasti.
Olen kyllä vähentänyt huutamista vuosien varrella jo siksikin, että mieheni on niin kiltti, ja on sanonut kauniisti, että kärsii käytöksestäni.
Jokainen on vastuussa omasta käytöksestään. Aika harvalla on täydelliset vanhemmat mutta onneksi omaa käytöstään voi muuttaa ja ottaa vastuun. En minä jaksa enää syytellä porukoitani, vaan teen tietoisesti asiat ihan eri tavalla.
No mikä sääntö se sitten on, että toisille ei saa huutaa, jos kuitenkin kerran saa? mun äiti huusi mulle, vaikka opetti, ettei saa. Eli SAA HUUTAA MUILLE, jotka on liian heikkoja pannakseen vastaan. Se on sen heikomman ongelma, jos huuto sattuu.
No sun pitäs varmaan tietoisesti ymmärtää että sun äiti teki asioita väärin ja se ei ollut reilua tai oikein tehty. Ja ihan tietoisesti lähteä muuttamaan omaa käytöstä ja jättää menneet taakse. Sain itse aivan paskat eväät elämään kotoa ja kyllä mun on täytynyt tehdä paljon työtä, että olen näistä KAAVOISTA päässyt irti. Itse kuvittelin myös että voin miehelleni kiljua kaiken päin naamaa ja testasin kuinka kauan se kestää mua ja kestääkö se varmasti. Sitten tajusin että ei tämä ole minua, vaan jotain opittua, eikä mies ole tehnyt mitään pahaa ansaitakseen tälläistä. Samaa teen lapsille välillä.. Ei auta kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja ymmärtää että nyt menee käytös metsään. Ei asiat ja elämä parane selittelemällä itselleen että mä saan tehdä näin kun mulla on trauma--- vaan murtautumalla irti siitä paskasta.
Okei, ymmärrän. Jäin miettimään tuota kohtaa "mies ei ol tehnyt mitään pahaa ansaitakseen tällaista". Mun mielestä mun mies ansaitsee sitä samaa pahaa, jota mä sain kotonani. En tiedä miksi. Ei siinä mitään järkeä ole. Mutta kyllä se ansaitsee. Ei se nyt niin paljon mun äitiä parempi ihminen mulle ole ollut. Kaikki ihmiset ansaitsee sen saman huudon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ansaitsinko mä vittu sen mun äidin kohtelun sitten? Jos en, niin miksi vitussa sain sitä sitten? Ett te muut ihmiset ansaitse parmpaa, samaa huutoa teillekin kuuluu ja paha mieli.
Kivikissaäiti kirjoitti:
Niin että ratkaisepas nyt tekopyhä Väiti tämä tämmöinen ongelma. Miksi vanhempi saa huutaa lapselleen, ja satuttaa tätä, kun lapsi on heikompi, eikä kykene sitä estämään? Älä kuvittelekaan, että sellainen lapsi ei aikuisena itsekin huutaisi muille, koska niinhän sai tehdä!
Älä nyt, tiedän ihan hyvin mistä puhut. Kuten sanoin, sain itse paskat eväät kotoa. Eikä se jäänyt huutamiseen. Kyllä mun täytyy usein edelleen keräillä itseni etten sorru samaan. Nyt yli kolmekymppisenä osaan jo jotenkin huomata koska meinaa mennä yli. Tunteet on hyvästä, huutaminen ja riehuminenkin joskus. Mutta ei kukaan ole täydellinen. Tiedät itsekin että äitisi teki väärin, enkä voi kun pyytää anteeksi sen puolesta, ihan siksi että teen itse lapsilleni joskus samaa.. Huudan kuin kaleija. Mut en voi mennä sen taakse että muut kärsiköön kun mulla on trauma ja vaikeeta.. Otan vastuun itsestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äidin ois pitänyt pahoinpidellä teidät sitten samantien, kun kerran minutkin, jos olette sitä mieltä, että minäkin olen joku vitun kusipää. Itsepä olette.
Minä haluaisin myös kysyä huutajilta. Te, jotka huudatte, mutta itse olette herkkänahkaisia: Miksi ette edes pyydä anteeksi (siis niin, että suusta kuuluu "anteeksi")? Miksi vain te saatte mielestänne päästellä ulos kaiken pahan olon kotona? Miksi kuvittelette, että kaikki ilkeät sanat ja uhkailut unohtuvat samoin tein? Mikä saisi teidät hakeutumaan hoitamaan mielenterveyttänne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väiti kirjoitti:
Kivikissaäiti kirjoitti:
Niin että ratkaisepas nyt tekopyhä Väiti tämä tämmöinen ongelma. Miksi vanhempi saa huutaa lapselleen, ja satuttaa tätä, kun lapsi on heikompi, eikä kykene sitä estämään? Älä kuvittelekaan, että sellainen lapsi ei aikuisena itsekin huutaisi muille, koska niinhän sai tehdä!
Älä nyt, tiedän ihan hyvin mistä puhut. Kuten sanoin, sain itse paskat eväät kotoa. Eikä se jäänyt huutamiseen. Kyllä mun täytyy usein edelleen keräillä itseni etten sorru samaan. Nyt yli kolmekymppisenä osaan jo jotenkin huomata koska meinaa mennä yli. Tunteet on hyvästä, huutaminen ja riehuminenkin joskus. Mutta ei kukaan ole täydellinen. Tiedät itsekin että äitisi teki väärin, enkä voi kun pyytää anteeksi sen puolesta, ihan siksi että teen itse lapsilleni joskus samaa.. Huudan kuin kaleija. Mut en voi mennä sen taakse että muut kärsiköön kun mulla on trauma ja vaikeeta.. Otan vastuun itsestäni.
En ymmärrä, miten vastuunotto liittyy tähän mitenkään? Otan mäkin vastuun siitä, että hakkaan sut muusiksi. Sakkorangaistus tmv.
Väiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myönnän että räyhään aika usein.
Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.
Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.
Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.
Sä taidat kiteyttää kaikki teidän ongelmat nyt niihin sukkiin? Ihan kuin se, että äijä keräisi sukkansa, ratkaisis teidän ongelmat? Se on kuule ihan niin yksinkertaista että jätä tekemättä. Anna olla. Jos et pysty, niin ongelma on sun. Mitä vähemmän minä olen nalkuttanut siivoamisesta, sitä enemmän mies tekee.
No noi likaset vaatteet ympäri taloa oli vaan yksi esimerkki. lista on pitkä mitä täällä possuillaan. Miehellä esim oli tossa viikonloppuna vapaata, muksut oli mummolassa. Minä viikonlopun töissä, ja kun tulen kotiin niin talo on kuin pommin jäljiltä, edes jääkaapista otettuja ruokia ei oltu nostettu takaisin jääkaappiin.. tuolla pöydällä lämpimässä oli juustot, voit ja edellisenä päivänä tehty lohikeitto.. mua ihan oikeastikkin huvittaa joka päivä tehdä ruokaa sen takia ettei mies jaksa edes nostaa ruokia takaisin jääkaappiin... no, ainakin koira kiittää.
Ja kun on pieniä lapsia , niin ei sitä vaan voi "jättää tekemättä". En tiedä mitä ihmettä tässä vuosien aika on tapahtunut? (tätä olen monta kertaa pohtinut) miten niin jämerästä ja touhukkaasta miehestä tuli ihminen, joka ei kotona tee mitään? Syytä on ihan varmasti meissä molemmissa että ollaan tässä pisteessä. Sen ainakin tiedän että käännekohta tapahtui silloin kun olin äippälomalla ja todella hoidin kotona kaiken, niinkuin kotona olevan kuuluukin, ja kun palasin takaisin töihin, kaikki jäi silti minun harteilleni, ei puhettakaan enää siitä että ennen tehtiin yhdessä tuumin kotihommat. Vaikket sitä uskokkaan, niin on aika posti hoitaa kotona kaikki, hoitaa kaikki juoksevat asiat, lapsiin liittyvät asiat ja käydä vielä vuorotöissä. Minustakin olis joskus hauskaa että olis aikaa viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Valitanko mielestäsi turhaan?
No musta kuulostaa että olette täysin eriarvoiset. Ymmärrän ja tajuan kuinka suuri homma on lapsiperheessä jossa käydään töissä. Itse olen ollut äitiyslomilla ja hoitanut kotihommat mutta kuitenkin mieheni tekee ne asiat, jotka minulta jäävät hoitamatta. Ja nyt kun jää lasten kanssa, koittaa hoitaa niin paljon asioita kuin, noh, mies nyt vaan osaa ja pystyy (sori miehet).
Eih, musta vaan kuulostaa että teillä on pahempiakin ongelmia kuin noi kotihommat. Nalkutatko miehelle kuin pikkulapselle? Kuulostaa aika erikoiselta että jättää ruokia pöydälle eikä laita niitä edes pois kun sinä olet tulossa kotiin ja tietää varmasti että valitat asiasta....
Joku tässä todellakin mättää. Oltiin yksissä 6 vuotta ennenkuin esikoinen saapui maailmaan, ja sitä ennen tää arki touhuineen sujui todella hyvin, yhtä paljon kotihommia tehtiin ja asioita hoidettiin... Jäin sitten oletettavastikkin kotiin esikoisen tultua maailmaan ja hoidin kaiken kotona, niinkuin "kotiäipän kuuluu", ja siinä vaiheessa mies "laiskistui". Eipä siinä mitään, mun hommahan oli hoitaa silloin koti, ja kyllähän tuo oli hitokseen tyytyväinen kun hän töistä tuli kotiin, niin ruoat oli valmiina katettuna ja talo siistinä.. Monta kertaa mies sanoikin että jos vaan voisi elättää niin perheensä, ettei mun tarttis käydä töissä, niin se olis ideaali tilanne.. Kaunis ajatus joo, mutta myönnän että eipä musta ihan siihen olis, kaipaan myös työntekemistä ja tykkään ammatistani tosi paljon. Mies on kyllä mitä parhain isä, ja sen voin käsi sydämmellä sanoa. Kumppanina kaipaan sitä A-PU-A. Jostain syystä kaikki vain on kääntynyt päälaelleen työhön palaamiseni jälkeen, josta on nyt kulunut jokunen vuosi. Miehelle jotenkin jäi pahasti päälle se että kotona hommat tapahtuu vaan, ilman että hänen täytyy mitään tehdä.
Ja en tiedä miten tota mun räyhäämistä nyt kuvailisin, rähisen vaan. "etkö nyt ihan oikeasti vois jälkes siivota, mulla on paljon muutakin tekemistä tässä talossa kun sun jälkiä siivota" -tyyppistä napinaa. ja "etkö sä vois mua edes vähän auttaa". ja välillä sinne lipsahtaa tää perkeleen perkele.
En tiedä, en todellakaan tiedä mitä tässä pitäs tehdä. Edelleen, vikaa on molemmissa, ja jos jotenkin päästäs tästä yli, niin moni muukin asia vois selvitä. Mutta tällä hetkellä olen AIVAN naatti. Tulin juuri töistä, (yövuoro). Muksut päiväkodissa, mies töissä ja pitäs vähän tässä touhuta ja viedä koira lenkille, mutten nyt vaan jaksa takapuoltani tuolista nostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä jos se mies ei kestäkään enää sitä sun huutamista ja sille kostamista.. Jos se saakin tarpeekseen? Jos se lähtee saatko vain lisää missä piehtaroida et " sekin jätti, on se vika minussa"?
Enkä mä siis pakota miestäni kuuntelemaan sitä samaa huutoa, jota mä sain ansaitsematta sitä, mutta sain vain, ei voinut valita. Sain sitä huutoa eikä sitä mitätöityä saa, vaikka mä en huutais tässä elämässä yhtäkään sanaa. Ratkasikaapa se.
Mun mies ei jätä mua, oma on ongelmansa. Jättäisi varmaan, jos sattuisi liikaa. Ei sillä ole yhtään syytä kärsiä mun kanssa, jos kärsii, kuin oma vapaa tahtonsa. En muunlaista vellihousua katselisikaan.
Mutta mun oli sen sijaan pakko elää äitini kanssa ja kärsiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väiti kirjoitti:
Mitä jos se mies ei kestäkään enää sitä sun huutamista ja sille kostamista.. Jos se saakin tarpeekseen? Jos se lähtee saatko vain lisää missä piehtaroida et " sekin jätti, on se vika minussa"?
Ei kun tietäisin saaneeni mitä ansaitsin. Äitini vika. Koska sen mielestä mä ansaitsin sen hänen huutamisensa.
Väiti kirjoitti:
Kivikissaäiti kirjoitti:
Niin että ratkaisepas nyt tekopyhä Väiti tämä tämmöinen ongelma. Miksi vanhempi saa huutaa lapselleen, ja satuttaa tätä, kun lapsi on heikompi, eikä kykene sitä estämään? Älä kuvittelekaan, että sellainen lapsi ei aikuisena itsekin huutaisi muille, koska niinhän sai tehdä!
Älä nyt, tiedän ihan hyvin mistä puhut. Kuten sanoin, sain itse paskat eväät kotoa. Eikä se jäänyt huutamiseen. Kyllä mun täytyy usein edelleen keräillä itseni etten sorru samaan. Nyt yli kolmekymppisenä osaan jo jotenkin huomata koska meinaa mennä yli. Tunteet on hyvästä, huutaminen ja riehuminenkin joskus. Mutta ei kukaan ole täydellinen. Tiedät itsekin että äitisi teki väärin, enkä voi kun pyytää anteeksi sen puolesta, ihan siksi että teen itse lapsilleni joskus samaa.. Huudan kuin kaleija. Mut en voi mennä sen taakse että muut kärsiköön kun mulla on trauma ja vaikeeta.. Otan vastuun itsestäni.
Minä kirjoitin tuossa aiemmin myös siitä 18 vuoden huutamisen kuuntelusta, äitini tosiaan noin teki. Plus, että läimi menemään, käsillä tai remmillä, syystä tai syyttä ja laittoi vastaamaan päiviä nuoremmista vanhin kun olin vaikka lapsi (alle10). Ilman muuta jättää jäljet, käsittelin lapsuuttani terapiassa. Mutta mulla oli lapsuudessa myös toisenlaisia malleja, herttainen, turvallinen ja nauravainen mummo, joka otti mukaan sukulaisreissuille ja jonka hetekan lisäosassa sai olla joskus yökylässä, isä, joka oli rauhallinen, tiukka, mutta oikeudenmukainen. Omassa elämässäni yritän käyttää hyväksi noita hyviä malleja ja jättää ne itse inhoamani käyttämättä. Jokainen vastaa omasta käyttäytymisestään, jos vihasi vanhempien mallia miksi sen siirtää seuraavalle sukupolvelle, että niillä olisi yhtä paskaa kuin itsellä oli lapsena? MInä ainakin saan paljon hyvää mieltä kun huomaan joskus hankalassa paikassa esim. teinin kanssa, että pystyin ratkaisemaan riidan paljon rakentavammin ja pysymään lapsen kanssa paremmissa väleissä kuin äitini aikoinaan. Eikö tuo ole se paras palkinto: omat lapset rakastavat oikeasti sinua ja pitävät hyvänä äitinä, ei täydellisenä mutta inhimillisenä, oikeudenmukaisena ja rakastavana?
Vierailija kirjoitti:
Väiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Myönnän että räyhään aika usein.
Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.
Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.
Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.
Sä taidat kiteyttää kaikki teidän ongelmat nyt niihin sukkiin? Ihan kuin se, että äijä keräisi sukkansa, ratkaisis teidän ongelmat? Se on kuule ihan niin yksinkertaista että jätä tekemättä. Anna olla. Jos et pysty, niin ongelma on sun. Mitä vähemmän minä olen nalkuttanut siivoamisesta, sitä enemmän mies tekee.
No noi likaset vaatteet ympäri taloa oli vaan yksi esimerkki. lista on pitkä mitä täällä possuillaan. Miehellä esim oli tossa viikonloppuna vapaata, muksut oli mummolassa. Minä viikonlopun töissä, ja kun tulen kotiin niin talo on kuin pommin jäljiltä, edes jääkaapista otettuja ruokia ei oltu nostettu takaisin jääkaappiin.. tuolla pöydällä lämpimässä oli juustot, voit ja edellisenä päivänä tehty lohikeitto.. mua ihan oikeastikkin huvittaa joka päivä tehdä ruokaa sen takia ettei mies jaksa edes nostaa ruokia takaisin jääkaappiin... no, ainakin koira kiittää.
Ja kun on pieniä lapsia , niin ei sitä vaan voi "jättää tekemättä". En tiedä mitä ihmettä tässä vuosien aika on tapahtunut? (tätä olen monta kertaa pohtinut) miten niin jämerästä ja touhukkaasta miehestä tuli ihminen, joka ei kotona tee mitään? Syytä on ihan varmasti meissä molemmissa että ollaan tässä pisteessä. Sen ainakin tiedän että käännekohta tapahtui silloin kun olin äippälomalla ja todella hoidin kotona kaiken, niinkuin kotona olevan kuuluukin, ja kun palasin takaisin töihin, kaikki jäi silti minun harteilleni, ei puhettakaan enää siitä että ennen tehtiin yhdessä tuumin kotihommat. Vaikket sitä uskokkaan, niin on aika posti hoitaa kotona kaikki, hoitaa kaikki juoksevat asiat, lapsiin liittyvät asiat ja käydä vielä vuorotöissä. Minustakin olis joskus hauskaa että olis aikaa viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Valitanko mielestäsi turhaan?
No musta kuulostaa että olette täysin eriarvoiset. Ymmärrän ja tajuan kuinka suuri homma on lapsiperheessä jossa käydään töissä. Itse olen ollut äitiyslomilla ja hoitanut kotihommat mutta kuitenkin mieheni tekee ne asiat, jotka minulta jäävät hoitamatta. Ja nyt kun jää lasten kanssa, koittaa hoitaa niin paljon asioita kuin, noh, mies nyt vaan osaa ja pystyy (sori miehet).
Eih, musta vaan kuulostaa että teillä on pahempiakin ongelmia kuin noi kotihommat. Nalkutatko miehelle kuin pikkulapselle? Kuulostaa aika erikoiselta että jättää ruokia pöydälle eikä laita niitä edes pois kun sinä olet tulossa kotiin ja tietää varmasti että valitat asiasta....Joku tässä todellakin mättää. Oltiin yksissä 6 vuotta ennenkuin esikoinen saapui maailmaan, ja sitä ennen tää arki touhuineen sujui todella hyvin, yhtä paljon kotihommia tehtiin ja asioita hoidettiin... Jäin sitten oletettavastikkin kotiin esikoisen tultua maailmaan ja hoidin kaiken kotona, niinkuin "kotiäipän kuuluu", ja siinä vaiheessa mies "laiskistui". Eipä siinä mitään, mun hommahan oli hoitaa silloin koti, ja kyllähän tuo oli hitokseen tyytyväinen kun hän töistä tuli kotiin, niin ruoat oli valmiina katettuna ja talo siistinä.. Monta kertaa mies sanoikin että jos vaan voisi elättää niin perheensä, ettei mun tarttis käydä töissä, niin se olis ideaali tilanne.. Kaunis ajatus joo, mutta myönnän että eipä musta ihan siihen olis, kaipaan myös työntekemistä ja tykkään ammatistani tosi paljon. Mies on kyllä mitä parhain isä, ja sen voin käsi sydämmellä sanoa. Kumppanina kaipaan sitä A-PU-A. Jostain syystä kaikki vain on kääntynyt päälaelleen työhön palaamiseni jälkeen, josta on nyt kulunut jokunen vuosi. Miehelle jotenkin jäi pahasti päälle se että kotona hommat tapahtuu vaan, ilman että hänen täytyy mitään tehdä.
Ja en tiedä miten tota mun räyhäämistä nyt kuvailisin, rähisen vaan. "etkö nyt ihan oikeasti vois jälkes siivota, mulla on paljon muutakin tekemistä tässä talossa kun sun jälkiä siivota" -tyyppistä napinaa. ja "etkö sä vois mua edes vähän auttaa". ja välillä sinne lipsahtaa tää perkeleen perkele.
En tiedä, en todellakaan tiedä mitä tässä pitäs tehdä. Edelleen, vikaa on molemmissa, ja jos jotenkin päästäs tästä yli, niin moni muukin asia vois selvitä. Mutta tällä hetkellä olen AIVAN naatti. Tulin juuri töistä, (yövuoro). Muksut päiväkodissa, mies töissä ja pitäs vähän tässä touhuta ja viedä koira lenkille, mutten nyt vaan jaksa takapuoltani tuolista nostaa.
Siis tiedän niin hyvin mistä puhut. Musta vaan tuntuu siltä että kun olen lähtenyt sinne töihin, ja mies on pikkuhiljaa huomannut että asiat täytyy itse tehdä, kukaan ei ole niitä tekemässä, niin se on ruvennut tekemään. Eu se oikeasti osaa niitä sillain tehdä kun minä, mutta ainakin se yrittää... Ja sitten se raukka on ihan masis kun ei ole yhtä siistiä kuin silloin kun minä olen tehnyt.. Ei se pysty siivoon ja laittaan ruokaa, peseen pyykkiä ja ulkoiluttamaan lapsia, kaikki 8. ssa tunnissa. Mut se yrittää. Ja rupesi tekemään kun huomasi että on pakko.
Oikeesti höllää itse vähän. Anna olla ja anna sen miehen tarttua itse toimeen. Parasta jos se saisi itse välillä vähän nalkuttaa ja saisi tuntea olonsa oikein tärkeäksi. Jätä hommia tekemättä.. Jätä itse sukat lojumaan ja älä koita itse suoriutua kaikesta. Ne jotenkin kuvittelee olevansa turhia kun nainen puuhaa ja tekee kaiken ennenkuin mies kerkee kissaa sanoa...
Näin mun mies asiaa selvitti kun näistä ollaan miljoona kertaa riidelty ja puhuttukin...
Vierailija kirjoitti:
Väiti kirjoitti:
Kivikissaäiti kirjoitti:
Niin että ratkaisepas nyt tekopyhä Väiti tämä tämmöinen ongelma. Miksi vanhempi saa huutaa lapselleen, ja satuttaa tätä, kun lapsi on heikompi, eikä kykene sitä estämään? Älä kuvittelekaan, että sellainen lapsi ei aikuisena itsekin huutaisi muille, koska niinhän sai tehdä!
Älä nyt, tiedän ihan hyvin mistä puhut. Kuten sanoin, sain itse paskat eväät kotoa. Eikä se jäänyt huutamiseen. Kyllä mun täytyy usein edelleen keräillä itseni etten sorru samaan. Nyt yli kolmekymppisenä osaan jo jotenkin huomata koska meinaa mennä yli. Tunteet on hyvästä, huutaminen ja riehuminenkin joskus. Mutta ei kukaan ole täydellinen. Tiedät itsekin että äitisi teki väärin, enkä voi kun pyytää anteeksi sen puolesta, ihan siksi että teen itse lapsilleni joskus samaa.. Huudan kuin kaleija. Mut en voi mennä sen taakse että muut kärsiköön kun mulla on trauma ja vaikeeta.. Otan vastuun itsestäni.
Minä kirjoitin tuossa aiemmin myös siitä 18 vuoden huutamisen kuuntelusta, äitini tosiaan noin teki. Plus, että läimi menemään, käsillä tai remmillä, syystä tai syyttä ja laittoi vastaamaan päiviä nuoremmista vanhin kun olin vaikka lapsi (alle10). Ilman muuta jättää jäljet, käsittelin lapsuuttani terapiassa. Mutta mulla oli lapsuudessa myös toisenlaisia malleja, herttainen, turvallinen ja nauravainen mummo, joka otti mukaan sukulaisreissuille ja jonka hetekan lisäosassa sai olla joskus yökylässä, isä, joka oli rauhallinen, tiukka, mutta oikeudenmukainen. Omassa elämässäni yritän käyttää hyväksi noita hyviä malleja ja jättää ne itse inhoamani käyttämättä. Jokainen vastaa omasta käyttäytymisestään, jos vihasi vanhempien mallia miksi sen siirtää seuraavalle sukupolvelle, että niillä olisi yhtä paskaa kuin itsellä oli lapsena? MInä ainakin saan paljon hyvää mieltä kun huomaan joskus hankalassa paikassa esim. teinin kanssa, että pystyin ratkaisemaan riidan paljon rakentavammin ja pysymään lapsen kanssa paremmissa väleissä kuin äitini aikoinaan. Eikö tuo ole se paras palkinto: omat lapset rakastavat oikeasti sinua ja pitävät hyvänä äitinä, ei täydellisenä mutta inhimillisenä, oikeudenmukaisena ja rakastavana?
Mun äidin pitäis tulla ja tehdä sulle paha mieli niin ettet nousis siitä enää koskaan senkin pee. Niin et keulis noi asiat niin kuin omina ansioinasi, jota ne eivät ole. Sun ansiotasi siis mitenkään.
No jos toinen tekee jotain idioottia tai löysäilee jättäen hommat muille, tasan sanon asiasta vaikka huutamalla jos ei muuten mee perille.
Jos ei kestä,talosta löytyy ulko-ovi. En pelkää yksinoloa, helpompaahan se on kuin parisuhteen ylläpito ja hoito.
Kivikissaäiti kirjoitti:
Väiti kirjoitti:
Mitä jos se mies ei kestäkään enää sitä sun huutamista ja sille kostamista.. Jos se saakin tarpeekseen? Jos se lähtee saatko vain lisää missä piehtaroida et " sekin jätti, on se vika minussa"?
Ei kun tietäisin saaneeni mitä ansaitsin. Äitini vika. Koska sen mielestä mä ansaitsin sen hänen huutamisensa.
No etkö sä voisi vaan myöntää tietoisesti että sun äiti teki väärin ja oli mieleltään sairas ja kipeä, etkä sinä halua olla samanlainen. Kannattaa koittaa selvitä noista tilanteista jollakin toisella tavalla kuin huutamalla ja huomata kuinka hyväksi tuntee itsensä, kun osasi tehdä toisella tavalla.