Onko muilla yli nelikymppisillä tunne että eletään elämän ehtoopuolta?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, mä olen jo nähnyt ja kokenut kaiken , olen valmis toteamaan että tällainen juttu on elämä ja ei siinä mitään positiivista hirveästi ollut. Turha keikka maapallolla.

Elin lapsuuteni alkoholistiperheessä ja äiti hakkasi ja haukkui koko lapsuuden ajan. Menin naimisiin kunnollisen insinöörimiehen kanssa, saatiin kolme tervettä lasta , hieno omakotitalo, autot , mökit, hyväpalkkaiset työt.

Kunnes... muutama vuosi sitten mies tunnusti pettäneensä. Maailmani romahti. Sen jälkeen sain itse oman salapoliisityön avulla tietää että mies on jo vuosia pitänyt salaisia seksitreffiprofiileja netissä ja etsii siellä seksutreffikavereita ja tapaa näitä naisia ruokatunnilla kesken työpäivän. Mies ei siis hae ilmoituksilla vakavampaa suhdetta. Siinä meni silmissäni meidän avioliitto, mutta käytännön syistä jäin avioliittoon kun mies lisäksi itkien sitä pyysi .

Kunnes taas... yksi lapsistani paljastui nuuskan ja tupakan käyttäjäksi, lapsella ikää alle 15v. Toinen lapsi ei enää pääse yläasteen kokeista läpi, en saa häntä tekemään kotitehtäviä vaikka mitä olen yrittänyt. Kolmas lapsi on normaali .

Eli lapsuuden perhe on menetetty jo aikoja sitten äitini tekojen vuoksi, oma avioliitto meni miehen tekojen vuoksi, kaksi lapsistani on joutumassa huonolle suunnalle elämässään vaikka teen mitä ja yritän koulunkin kanssa tehdä yhteistyötä.

Itse elän kunnollista , päihteetöntä ja kuuliaista elämää mutta muut viskoo paskaa päälle . Miksi? En ole tehnyt kenellekään mitään pahaa.

I'm done, eipä tule elämää ikävä. Kamalaa todeta näin ja vasta 40-vuotiaana.

Voi kuule...jos sun teini käyttää VAAN tupakkaa ja nuuskaa ja toisella on kouluvaikeuksia ja ne on ainoat teini-iän aallokot niin vähällä oot päässy!

T: narkkari homoseksuaalin äiti (ei ees se homous oo paha asia mutta ne huumeet...)

Kun hoidan työkseni heitä jotka ovat reilusti yli kaksi kertaakin vanhempia kuin mitä itse, en kyllä tunne olevani elämän ehtoo puolella, keski-ikäinen kylläkin. Elämä muuttuu kaiken aikaa, eikä läheskään kaikki samat asiat jaksa kiinostaa samalla tavalla kuin parikymppisenä. Toisaalta on myös paljon niitä asioita joista en parikymppisenä olisi voinut kuvitella että olen niistä ikipäivinä kiinnostunut. Vanheminen on vaäsitämätöntä, mutta elämä on ihmisen parasta aikaa ja uskon että käytettävä ennen päivämäärään on vielä runsaasti aikaa.

Oon 41 v. ja jotenkin alkaa nyt avautumaan mulle kuinka hienoa tää elämä kaikista vaikeuksistakin huolimatta on. Lapset ei oo enää pieniä ja noitten teini-ikäisten kanssa meillä on todella hauskaa. Jotenkin ne pikkulapsivuodet meni sellasessa sumussa ja stressissä ettei mulla oo niitä aikoja ikävä. 

Meillä on pitkä avioliitto joka on kehittyny ja hioutunu todella hyväksi. Odotan innolla aikaa kun ollaan kahdestaan ja meillä on paljon tulevaisuuden suunnitelmia. 

Jos lakkaa unelmoimasta ja suunnittelemasta tulevaisuutta niin sillon on kyllä jo luovuttanu. 

Mä en aio tehdä niin!

Hauta lähempänä päivä päivältä. Laatupillutkin jäi saamatta.

Vierailija kirjoitti:

Oon 41 v. ja jotenkin alkaa nyt avautumaan mulle kuinka hienoa tää elämä kaikista vaikeuksistakin huolimatta on. Lapset ei oo enää pieniä ja noitten teini-ikäisten kanssa meillä on todella hauskaa. Jotenkin ne pikkulapsivuodet meni sellasessa sumussa ja stressissä ettei mulla oo niitä aikoja ikävä. 

Meillä on pitkä avioliitto joka on kehittyny ja hioutunu todella hyväksi. Odotan innolla aikaa kun ollaan kahdestaan ja meillä on paljon tulevaisuuden suunnitelmia. 

Jos lakkaa unelmoimasta ja suunnittelemasta tulevaisuutta niin sillon on kyllä jo luovuttanu. 

Mä en aio tehdä niin!

Mikäs on hyväosaisen ollessa onnellinen ja jaellessa latteuksiaan.

Kaikkea pahaa teille, syöpää ja sen semmoista :)

Vierailija kirjoitti:

En vain saa töitä tältä uudelta alalta, koska muut vastavalmistuneet ovat parikymppisiä ja minun ikäisilläni etuna on kokemus. Toisaalta en saa enää niitä ns. paskaduunejakaan, koska työnantajien on helppo arvata että etsin myös oman alani töitä ja vaihdan paikkaa heti kun saan paremman työn.

Tämä on niin kummallista. Kun kaikki oikeastaan tietää, ettei iäkkäämmät enää saa helpolla töitä, niin todennäköisempäähän on, että sinä et koskaan lähtisi saamastasi paikasta pois.

Paljon helpommin joku nuori opiskelija jättää työt esim. kaupan kassalla, koska hänellä on vielä mahdollisuuksia muuhunkin. Neli-viisikymppisellä ei enää ole.

En koe olevani elämän ehtoopuolella. Koin jonkinlaisen kriisin pari vuotta sitten pienen syöpädiagnoosin jälkeen, jolloin toivoin täysillä olevani 50-vuotias, koska silloin lapseni olisivat 15- ja 20-vuotiaat, mutta sekin meni ohitse.

Enemmän minua ahdistaa ajatus siitä, että siirryn vanhempieni rooliin eli olen "se vanhin". Vanhempani ovat 70-vuotiaita (äitini pari vuotta vanhempi) ja ahdistaa ajatus, että he väistämättä vanhenevat ja heidän kuntonsa tulee pakostakin heikkenemään merkittävästi seuraavien 10-15 vuoden aikana. Tilastollisesti ei olisi ihme, jos äiti olisi kymmenen vuoden päästä kuollut. Tähän en ole mitenkään, millään tavalla valmis. Asun vielä heistä 300 kilometrin päässä. Kuka heitä hoitaa ja auttaa, koska minulla ei ole sisaruksia? En kestä ajatusta, että he ovat jossain palvelutalossa märissä vaipoissa tai saavat ruokaa, jos kykenevät itse lusikkansa nostamaan.

Summa summarum, ehkä se tilanne sitten itsessään kasvattaa ja valmistaa luopumiseen. Voihan sitä kuka tahansa kuolla koska vain.

Hei sinä 40-vuotias, jolla mies petti ja lapsista kaksi on pettymyksiä! Riudu siinä surussasi, ole maanmatonen ja sääli itseäsi olan takaa. Huuda ja raivoa, manaa kohtaloa. Mutta sulla on aikaa vain viikko. Kahdeksantena päivänä jatka elämääsi. Sinusta tulee katkera ämmä, jota kukaan ei jaksa, jos et lopeta tuota itsesi säälimistä. Haluatko, että sinut muistetaan ämmänä? Meille kaikille tulee pettymyksiä, järkytyksiä ja mattoa viedään alta. Saa surra, mutta ei kannata jäädä rypemään pitkäksi aikaa itsesääliin. Jos et muuten pääse ajatuksissasi eteenpäin, niin käy ammattiauttajalla.

Luulin olevani toinen jalka haudassa kunnes menin hoivakotiin harjoitteluun jossa oli nuorimmat 89 vuotiaita ja lähellä 100 vuottakin olevat porskutti eteenpäin .Siellä oivalsin, että helkutti mullahan voi ollakki elämää vielä enemmän edessä kuin takana.Olen nyt 42v .

47v. Nyt tuntuu, että nuoruus alkaa olla takana. Uskaltaa tehdä sellaisia juttuja, joita ei nuorena uskaltanut edes haaveilla. Olen pitkäikäistä sukua, joten eikähän tässä vielä monenlaista kerkeä.

Ikää aika lailla tasan 40 vuotta. Nuorin lapsista keväällä vasta 3-vuotias, joten sen puolesta ei kovin ehtoopuolelta tunnu.  Tosin vanhin lapsi 18-vuotias. Elän elämäni onnellisinta aikaa itseasiassa, omaa taloa maksetaan pois, parisuhteen pahimmat kriisit selvitetty kunnialla. Nyt toinen avioliitto, eka parisuhde kesti 15 vuotta, tätä toista taisi juuri tulla 8 vuotta täyteen.

Eroa ekasta liitosta en kadu, olisi pitänyt tehdä vuosia aikaisemmin.

Ikä ei ole koskaan ollut minulle tekosyy olla elämättä. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tunne, että olisin elämän ehtoopuolella.

Olen innoissani ja jaksan tehdä juttuja, mutta en tahdo tehdä samoja juttuja kuin nuorena.

Itse asiassa minusta tuntuu, että elän oikeasti elämäni parasta aikaa. Ikinä minulla ei ole ollut näin helppoa elämää, näin paljoa aikaa ja rahaa itselleni, lupa ajatella näin paljoa vain omia halujani.

T. nainen 45v, naimisissa 21 vuotta, 2 lasta, joista nuorinkin jo 17-vuotias,

omat vanhemmat ja appivanhemmat jo kuolleet

Minkä ikäisiä vanhempasi olivat kuollessaan ?

Kyllähän sen tiedostaa että elämää on takana enemmän kuin edessä, mutta mua ei haittaa.

Kaikkia asioita en enää jaksa kuten nuorempana, esim. vuorotyö. Tai baarimestarina työskentely. Ei todellakaan halua enää katsella humalaisia työkseen.

Ehkä ei ole jaksamisesta kiinni, vaan halusta.

Olen intoa täynnä, opiskelen ihan uutta alaa ( ei hoitoala ).

Mulla on hyvä ikä. 48v

Vitun hyvä ketju tämäkin,saatanan paskapää modet meni poistamaan tästäkin ketjusta mun kommentin,elämä vaan on niin perseestä!

t.M40v

15 kirjoitti:

Vitun hyvä ketju tämäkin,saatanan paskapää modet meni poistamaan tästäkin ketjusta mun kommentin,elämä vaan on niin perseestä!

t.M40v

av:lla ei saa enää rauhassa olla edes onneton

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole tunne, että olisin elämän ehtoopuolella.

Olen innoissani ja jaksan tehdä juttuja, mutta en tahdo tehdä samoja juttuja kuin nuorena.

Itse asiassa minusta tuntuu, että elän oikeasti elämäni parasta aikaa. Ikinä minulla ei ole ollut näin helppoa elämää, näin paljoa aikaa ja rahaa itselleni, lupa ajatella näin paljoa vain omia halujani.

T. nainen 45v, naimisissa 21 vuotta, 2 lasta, joista nuorinkin jo 17-vuotias,

omat vanhemmat ja appivanhemmat jo kuolleet

Minkä ikäisiä vanhempasi olivat kuollessaan ?

Isä oli 78- ja äiti 81-vuotias.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En vain saa töitä tältä uudelta alalta, koska muut vastavalmistuneet ovat parikymppisiä ja minun ikäisilläni etuna on kokemus. Toisaalta en saa enää niitä ns. paskaduunejakaan, koska työnantajien on helppo arvata että etsin myös oman alani töitä ja vaihdan paikkaa heti kun saan paremman työn.

Tämä on niin kummallista. Kun kaikki oikeastaan tietää, ettei iäkkäämmät enää saa helpolla töitä, niin todennäköisempäähän on, että sinä et koskaan lähtisi saamastasi paikasta pois.

Paljon helpommin joku nuori opiskelija jättää työt esim. kaupan kassalla, koska hänellä on vielä mahdollisuuksia muuhunkin. Neli-viisikymppisellä ei enää ole.

Hmm... ton tyyppisisä töissä väkeä joka tapauksessa tulee ja menee, että onko se syy, jos haluaa jossain vaiheessa vaihtaa työpaikkaa. Ei kai ihmisiä nykyään palkata 25 vuodeksi anyway.

Ei tunnu, tuntuu siltä että nyt vasta elän kunnolla ja nautin elämästä. Oon parhaassa fyysisessä kunnossa kuin koskaan, iän myötä on tullut rohkeutta toteuttaa asioita, vähät piittaan enää mitä kukaan ajattelee minusta. Joissakin asioissa tunnen olevani jopa "nuorempi" kuin joskus nuorempana, henkisesti ja ihme kyllä fyysisesti. Oon aina ollut nopea innostuja ja ikä ei ainakaan tätä piirrettä ole vähentänyt, päin vastoin :)

Toisaalta mitään yöjuoksuja ja biletyksiä jaksaa enää hyvin harvoin, fiilikset ja muut huippuhetket saa ihan muista asioista nykyään. Jonkinlainen muutoksen tunne itää myös sielussa, joten odotan ihan mielenkiinnolla mitä vielä keksin tai mitä elämä tuo :) Ja ikää siis 41. Ja pakko sanoo, että en voi mitenkään ymmärtää ihmisiä jotka alkavat vanhetessaan sulautua harmaaseen seinään ja ikään kuin luovuttavat. Mielen pitää virkeenä kun kokeilee uusia asioita ja suhtautuu kaikkeen avoimin mielin. Ja pitää huolta myös fyysisestä puolesta.

Vierailija kirjoitti:

No ei tunnu. Olen 45 v.  Pieniä lapsiakin vielä, työelämää jäljellä monta kymmentä vuotta, vielä varmaan joutuu kouluttautumaankin uudelleen. Olen terve ja hyvässä kunnossa enkä ulkoisestikaan erityisen rupsahtanut.

Nuorempana kyllä tykkäsin pyöriä baareissa mutta sellainen ei ole kiinnostanut enää aikoihin,  ja tupakanpolttokin on jäänyt jo ajat sitten, ja urheileminen tullut tilalle. Eli en ole kaikista samoista asioista kiinnostunut enää kuin nuorempana.

Ajattelisin ,että ehtoopuolen tunnelmat voisi alkaa ehkä joskus kuudenkympin jälkeen. Vaikka mistäs sen tietää.

No ei työelämää kyllä ole montaa kymmentä vuotta, max. kaksi. Vähän jos ajattelisit mitä muuta soopaa tänne suollat.