Lue keskustelun säännöt.
Onko muilla yli nelikymppisillä tunne että eletään elämän ehtoopuolta?
02.11.2016 |
Vai oletteko vielä innoissanne ja jaksatte tehdä samoja juttuja kuin nuorena?
Kommentit (88)
Minä olen 35v ja minusta on tuntunut jo pitkään, että elän elämäni ehtoopuolella. On ihme, jos elän 40-vuotiaaksi ja 50-vuotiaaksi en tule elämään missään tapauksessa, enkä edes haluaisikaan elää niin pitkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Missä iässä se alkaa tuntua että on aikuinen ja tietää mitä elämältä haluaa? Olen 31v naimisissa ja muutama lapsi, omakotitalo jne. mutta tuntuu että olis niinku 18v ja miettii mitä isona alkais tekemään.
Ei todellakaan tunnu° Kaikki isovanhemmat eläneet lähes satavuotiaiksi, joten jos samoin menee, niin aikaa on vielä vaikka muille jakaa ;) Mutta ihan oikeasti, ei tunnu olo vanhalta ja väsyneeltä. Jaksen ja haluan tehdä samoja juttuja kun 20 vuotta sitten ja rakastan elämää :)
39 vuotta ja elämä on toivottavasti vihdoin alkamassa. Tarkoituksena lähiaikoina valmistua amk:sta ja löytää pitempiaikainen työpaikka, parempi asunto, ja nainen jos mahdollista. Rahaa on vihdoin muutenkin koska sain perintöä.
Olin aika hämmentynyt kun viimeisimmässä työpaikassa puhuin samanikäisen työkaverin kanssa, joka kokee elämänsä olevan aika pitkälle ohi. Kuitenkin sosiaalinen ja hauska ihminen.
39 vuotta ikää ja vahva tunne, että elän elämän keskipäivää. On tullut auktoriteettia työssä (kutsumusammatti, joten en halua valtaa vallan vuoksi vaan tehdäkseni asioista parempia kaikille), ja edelleen on myös nuoruuden voimaa. Nuorempana usein harmitti, kun seurasi sivusta asioita joihin ei voinut vaikuttaa. Nyt voin, monellakin elämän alueella.
Se vähän surettaa, että lapsiluku taisi jäädä kahteen, esimenopaussi kolkuttelee jo. Ja pieni syyllisyys on, kun en viitsi pitää kropasta huolta. Rypyt saavat tulla ja mennä mielensä mukaan, en ole täällä mallinukkena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Missä iässä se alkaa tuntua että on aikuinen ja tietää mitä elämältä haluaa? Olen 31v naimisissa ja muutama lapsi, omakotitalo jne. mutta tuntuu että olis niinku 18v ja miettii mitä isona alkais tekemään.
Olen 36 ja ihan sama juttu. Asiaa pahentaa vain se, että tuntuu juurikin siltä, että elämä alkaa olla jo ohi. Että en ehdi enää edes keksiä sitä mitä alkaisi tehdä.
Olen siis ihan samassa tilanteessa kuin lukion jälkeen. Sillä erolla, että kaikki muu (lapset, mies, talo..) on saavutettu paitsi se ura. Ja sitä uraa ei ehdi enää luomaan. Kun keksisi edes mielenkiintoisen alan.
Lisäksi ystäviä ei ole ja se ankeuttaa elämää ihan hirveästi. Niitäkään ei enää tässä iässä näytä saavan. Tässä se elämä sitten menee kotona palstalla istuessa.
Ehkä tämä tunne johtuu vain siitä, kun minulla jäi nuoruuden riennot kokematta ja sitä kaipaisin. Kaipaisin tähän arkeen menoa ja meininkiä (juhlia, bileitä, tapaamisia...) mutta tuntuu, ettei sitä enää sallita tämän ikäiselle.
En ymmärrä miksi alle nelikymppiset kommentoivat tähän ketjuun. En ainakaan itse alle nelikymppisenä vielä kokenut olevani ehtoopuolella ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei todellakaan tunnu° Kaikki isovanhemmat eläneet lähes satavuotiaiksi, joten jos samoin menee, niin aikaa on vielä vaikka muille jakaa ;) Mutta ihan oikeasti, ei tunnu olo vanhalta ja väsyneeltä. Jaksen ja haluan tehdä samoja juttuja kun 20 vuotta sitten ja rakastan elämää :)
Ja olen siis 43v!
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi alle nelikymppiset kommentoivat tähän ketjuun. En ainakaan itse alle nelikymppisenä vielä kokenut olevani ehtoopuolella ollenkaan.
Miksei saisi? Muistaakseni tässä ketjussa on yli viisikymppisiäkin, kyllä tänne mukaan mahtuu.
N39, eli tosiaankin nelikympppinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi alle nelikymppiset kommentoivat tähän ketjuun. En ainakaan itse alle nelikymppisenä vielä kokenut olevani ehtoopuolella ollenkaan.
Miksei saisi? Muistaakseni tässä ketjussa on yli viisikymppisiäkin, kyllä tänne mukaan mahtuu.
N39, eli tosiaankin nelikympppinen.
Jo otsikossa oli kysymys osoitettu yli nelikymppisille, joita viisikymppisetkin ovat. Minusta olet väärässä ketjussa nyt ja ne muutamat vielä nuoremmat.
40 vuotta palvelin omia tarpeitani, nyt palvelen toiset 40 muiden tarpeita. Jumalan paimen tjs.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On kyllä. Erityisesti varmaan siksi, että olen sinkku. Yksin eläminen on aika kallista ja rahat menee ihan arkisiin asioihin. Monet asiat jää kokematta ja tekemättä kun ei saa kaveria reissuun jne. Elämänpiiri on kaventunut valtavasti viimeisinä vuosina. Käytännössä elän 41- vuotiaana yksinäisen eläkeläisen elämää, vaikka asun Helsingin keskustassa kaiken äärellä ja teen mielenkiintoista työtä. Työstäkään en saa oikein mitään enää irti, mutta työpaikan tai koko uran vaihtoon ei ole oikeastaan mitään kiinnostusta.
Mulla sama juttu, jotenkin koko elämä on ollut sitä odottelua, että löytyisi kumppani, jonka kanssa voisi jakaa jotain. Ei edes tarvitsisi asua yhdessä. Itse reissaan yksin, mutta ei se ole niin kivaa kuin jonkun toisen kanssa. Itse olen myös tosi paljon yksin, onneksi olen introvertti, niin en sitä seuraa paljon kaipaa, mutta rajansa kaikella. Ja tosiaan kuluja ei voi jakaa kenenkään kanssa. Itse olen vaihtanut työpaikkaa viiden vuoden sisään kolme kertaa, sekin on aika kuluttavaa.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä, mä olen jo nähnyt ja kokenut kaiken , olen valmis toteamaan että tällainen juttu on elämä ja ei siinä mitään positiivista hirveästi ollut. Turha keikka maapallolla.
Elin lapsuuteni alkoholistiperheessä ja äiti hakkasi ja haukkui koko lapsuuden ajan. Menin naimisiin kunnollisen insinöörimiehen kanssa, saatiin kolme tervettä lasta , hieno omakotitalo, autot , mökit, hyväpalkkaiset työt.
Kunnes... muutama vuosi sitten mies tunnusti pettäneensä. Maailmani romahti. Sen jälkeen sain itse oman salapoliisityön avulla tietää että mies on jo vuosia pitänyt salaisia seksitreffiprofiileja netissä ja etsii siellä seksutreffikavereita ja tapaa näitä naisia ruokatunnilla kesken työpäivän. Mies ei siis hae ilmoituksilla vakavampaa suhdetta. Siinä meni silmissäni meidän avioliitto, mutta käytännön syistä jäin avioliittoon kun mies lisäksi itkien sitä pyysi .
Kunnes taas... yksi lapsistani paljastui nuuskan ja tupakan käyttäjäksi, lapsella ikää alle 15v. Toinen lapsi ei enää pääse yläasteen kokeista läpi, en saa häntä tekemään kotitehtäviä vaikka mitä olen yrittänyt. Kolmas lapsi on normaali .
Eli lapsuuden perhe on menetetty jo aikoja sitten äitini tekojen vuoksi, oma avioliitto meni miehen tekojen vuoksi, kaksi lapsistani on joutumassa huonolle suunnalle elämässään vaikka teen mitä ja yritän koulunkin kanssa tehdä yhteistyötä.
Itse elän kunnollista , päihteetöntä ja kuuliaista elämää mutta muut viskoo paskaa päälle . Miksi? En ole tehnyt kenellekään mitään pahaa.
I'm done, eipä tule elämää ikävä. Kamalaa todeta näin ja vasta 40-vuotiaana.
Tunnistan ja tunnen tunteen. Joku joka tietäisi keinon päästä lopullisuudentunteen jälkeen jaloilleen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 41v ja elämä tuntuu mukavalta. Olen aviossa rakastamani miehen kanssa. Lapsia meille ei ole suotu, mutta työn rooli ehkä korostuu, vaikka en koe eläväni työn kautta.
Liikuntaa minun tarviis lisätä ja nukkua enemmän :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksi alle nelikymppiset kommentoivat tähän ketjuun. En ainakaan itse alle nelikymppisenä vielä kokenut olevani ehtoopuolella ollenkaan.
Miksei saisi? Muistaakseni tässä ketjussa on yli viisikymppisiäkin, kyllä tänne mukaan mahtuu.
N39, eli tosiaankin nelikympppinen.Jo otsikossa oli kysymys osoitettu yli nelikymppisille, joita viisikymppisetkin ovat. Minusta olet väärässä ketjussa nyt ja ne muutamat vielä nuoremmat.
Pyydän anteeksi ja tulen takaisin 2 kk päästä, kun synttärit on juhlittu. N39.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kyllä. Erityisesti varmaan siksi, että olen sinkku. Yksin eläminen on aika kallista ja rahat menee ihan arkisiin asioihin. Monet asiat jää kokematta ja tekemättä kun ei saa kaveria reissuun jne. Elämänpiiri on kaventunut valtavasti viimeisinä vuosina. Käytännössä elän 41- vuotiaana yksinäisen eläkeläisen elämää, vaikka asun Helsingin keskustassa kaiken äärellä ja teen mielenkiintoista työtä. Työstäkään en saa oikein mitään enää irti, mutta työpaikan tai koko uran vaihtoon ei ole oikeastaan mitään kiinnostusta.
Miksi pitää olla kaveri reissuun? Itse tykkään ehdottomasti matkustaa mieluummin yksin. Yksin oleminen ei tosin muutenkaan ole minulle koskaan ollut ongelma. Päinvastoin, vaikea keksiä kaverille käyttöä oikein missään asiassa. Varsinkin jos reissaaminen jää kokonaan kaverin puutteen takia niin aika kamalaa.
Miksi aina jonkun pitää tulla ihmettelemään/paheksumaan tätä kuinka muka pitäisi olla kaveri, koska itse ainakin tykkää tehdä sitä tai tätä ehdottomasti yksin. Eikö aikuinen ihminen sen vertaa ymmärrä, että ihmiset on ihan oikeasti erilaisia ja tykkää erilaisista asioista? Toiselle sopii yksi ja toiselle toinen ja kummallekin se on ihan yhtä kamalaa jos/kun joutuu toimimaan "väärin". Sä et keksi kaverille reissussa käyttöä ja toiselle taas reissu ei ole mitään jos ei ole kaveria kenen kanssa kokemuksia jakaa. Kokeilepa ajatella joskus niin päin, että kuinka paljon itse reissaisit jos ihan aina joutuisit vasten tahtoasi ottamaan kaverin mukaan? Olisiko se reissaaminen edelleen sulle nautinto?
eri
Ihmisen fyysisen huippukohta 25-vuotiaana. Sen jälkeen se on väkisin alamäkeä.
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen fyysisen huippukohta 25-vuotiaana. Sen jälkeen se on väkisin alamäkeä.
Noup. Itse olin sairaana. Nyt elämäni kunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmisen fyysisen huippukohta 25-vuotiaana. Sen jälkeen se on väkisin alamäkeä.
Noup. Itse olin sairaana. Nyt elämäni kunnossa.
Hienoa logiikkaa.
Tosiasia on silti se, että et voi päästä 35-vuotiaana enää niin kovaan kuin olisit voinut päässä 25-vuotiaana. Huippukohta on takanapäin joka tapauksessa.
Aikalailla kyllä. Pätkätöitä, työttömyyttä, uudelleenkoulutusta, pätkätöitä, työttömyyttä. Elämä ei ole lähtenyt kunnolla käyntiin vaan on näköjään ikuista rimpuilua. En ole masentunut, mutta tuntuu vaikealta tällainen. Että tätäkö vielä 30 vuotta ja sitten tulee slaagi.
Lapsi aloitti koulun ja sekin maailma vaikuttaa nykyään niin kovalta, että hirvittää.
Suuria onnenaiheita ei oikein ole. Ei onnellista parisuhdetta, ei rahaa harrastaa tai matkustaa, ystävät elävät ruuhkavuosia ja heitä näkee vain kissanristiäisissä, jos sielläkään.
Elämänsisältö on työnhakua, mitä tehdään ruoaksi ja mitä tulee telkkarista. Odotin elämältä enemmän.