Onko muilla yli nelikymppisillä tunne että eletään elämän ehtoopuolta?

Vierailija kirjoitti:

Ihminen ei voi sille mitään, että se vanhenee - mutta niin kuin näistäkin kommenteista näkee, ihminen voi aika paljon sille, minkälainen on oma asenne.

Jos elämä harmittaa (minkäikäisenä hyvänsä) niin niskasta itseään kiinni ja tekemään elämästä kivempaa. Aikuisena olemisessa on se hyvä puoli, että voi ihan itse vaikuttaa omiin asioihinsa.

Sellaiset keski-ikäiset, jotka joka käänteessä muistaa valittaa vanhenemisestaan, ne on aika rasittavaa seuraa. Kartan.

T. nelikymppinen

Samaa mieltä. Jos nelikymppisenä ei mielikuvitus riitä kuin kuoleman odotteluun niin ei ole kovin kiinnostava ihminen.

T: 43v joka opiskelee uutta ammattia ja hoitaa vaippaikäistään.

Vierailija kirjoitti:

Jos elämä harmittaa (minkäikäisenä hyvänsä) niin niskasta itseään kiinni ja tekemään elämästä kivempaa. Aikuisena olemisessa on se hyvä puoli, että voi ihan itse vaikuttaa omiin asioihinsa.

Pelkkä yrittäminen vuosikausien ajna yhdistettynä itsensä psyykkaamiseen ei johda yhtään mihinkään, jos siihen ei yhdisty ajoittaista onnistumista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos elämä harmittaa (minkäikäisenä hyvänsä) niin niskasta itseään kiinni ja tekemään elämästä kivempaa. Aikuisena olemisessa on se hyvä puoli, että voi ihan itse vaikuttaa omiin asioihinsa.

Pelkkä yrittäminen vuosikausien ajna yhdistettynä itsensä psyykkaamiseen ei johda yhtään mihinkään, jos siihen ei yhdisty ajoittaista onnistumista.

Tähän. Minäkin olen 30 vuotta yrittänyt tavoitella muutamaa erityistä unelmaani mutta nyt viisikymppisenä on jo pakko luovuttaa ja todeta, että haaskasin elämästäni 30 vuotta turhaan. Asiaa pahentaa se, että näen ympärilläni ihmisiä, joilla on niitä asioita mitä minä en saanut.

On ihan pikkusen vaikeaa nyt tällä tiedolla ja kokemuksella enää keksiä elämäänsä mitään mielekästä. Varsinkin sellaista minkä voisi saada nyt heti, jotta ei enää haaskaisi aikaa turhaan. 

Kyllä, mä olen jo nähnyt ja kokenut kaiken , olen valmis toteamaan että tällainen juttu on elämä ja ei siinä mitään positiivista hirveästi ollut. Turha keikka maapallolla.

Elin lapsuuteni alkoholistiperheessä ja äiti hakkasi ja haukkui koko lapsuuden ajan. Menin naimisiin kunnollisen insinöörimiehen kanssa, saatiin kolme tervettä lasta , hieno omakotitalo, autot , mökit, hyväpalkkaiset työt.

Kunnes... muutama vuosi sitten mies tunnusti pettäneensä. Maailmani romahti. Sen jälkeen sain itse oman salapoliisityön avulla tietää että mies on jo vuosia pitänyt salaisia seksitreffiprofiileja netissä ja etsii siellä seksutreffikavereita ja tapaa näitä naisia ruokatunnilla kesken työpäivän. Mies ei siis hae ilmoituksilla vakavampaa suhdetta. Siinä meni silmissäni meidän avioliitto, mutta käytännön syistä jäin avioliittoon kun mies lisäksi itkien sitä pyysi .

Kunnes taas... yksi lapsistani paljastui nuuskan ja tupakan käyttäjäksi, lapsella ikää alle 15v. Toinen lapsi ei enää pääse yläasteen kokeista läpi, en saa häntä tekemään kotitehtäviä vaikka mitä olen yrittänyt. Kolmas lapsi on normaali .

Eli lapsuuden perhe on menetetty jo aikoja sitten äitini tekojen vuoksi, oma avioliitto meni miehen tekojen vuoksi, kaksi lapsistani on joutumassa huonolle suunnalle elämässään vaikka teen mitä ja yritän koulunkin kanssa tehdä yhteistyötä.

Itse elän kunnollista , päihteetöntä ja kuuliaista elämää mutta muut viskoo paskaa päälle . Miksi? En ole tehnyt kenellekään mitään pahaa.

I'm done, eipä tule elämää ikävä. Kamalaa todeta näin ja vasta 40-vuotiaana.

Sekä kyllä että ei. Olen onnekseni terve ja hyvässä kunnossa (toivottavasti molempia jatkossakin), raha-asiat ja työasiat kunnossa (toivottavasti jatkossakin). Lasten kanssa kivaa ja heillä asiat hyvin (toivottavasti jatkossakin). On harrastuksia ja ystäviä - tavallaan on vähän liiankin kiire välillä.

Monella tapaa siis menee todella hyvin ja paljon teen ja paljosta nautin. Mutta yhtä aikaa tulee välillä sellainen tyhjä olo - onko jotain, mitä vielä odottaa..?

Nyt nelikymppisenä elän elämäni parasta aikaa! En ole ikinä ollut fyysisesti näin hyvässä kunnossa ja näytän vielä nuoreltakin.

Asenne on kunnossa. Joka aamu kun herään ajattelen että mitä kivaa tänään tapahtuu.

No ei kyl oo. Tänäänki saa kokea tän talven ihan ekan talvipäivän. Paljo o viel nähtävää ja opittavaa.

Mä olen 30 v, enkä enää odota elämältä mitään. Paskempaan päin menee kaikki, sekä minä että maailma.

Nälkäiset nyt heti syömään perunamuusia ja tölkkilihapullia ja taas juttu luistaa 😀😃

Olen viiskymppinen. Isäni on 90 ja kovassa kunnossa - urheilee, kirjoitti elämänkertansa juuri jne.

Mutta 50 täytettyäni tajusin ensi kertaa että nyt on jälkipuoli menossa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, mä olen jo nähnyt ja kokenut kaiken , olen valmis toteamaan että tällainen juttu on elämä ja ei siinä mitään positiivista hirveästi ollut. Turha keikka maapallolla.

Elin lapsuuteni alkoholistiperheessä ja äiti hakkasi ja haukkui koko lapsuuden ajan. Menin naimisiin kunnollisen insinöörimiehen kanssa, saatiin kolme tervettä lasta , hieno omakotitalo, autot , mökit, hyväpalkkaiset työt.

Kunnes... muutama vuosi sitten mies tunnusti pettäneensä. Maailmani romahti. Sen jälkeen sain itse oman salapoliisityön avulla tietää että mies on jo vuosia pitänyt salaisia seksitreffiprofiileja netissä ja etsii siellä seksutreffikavereita ja tapaa näitä naisia ruokatunnilla kesken työpäivän. Mies ei siis hae ilmoituksilla vakavampaa suhdetta. Siinä meni silmissäni meidän avioliitto, mutta käytännön syistä jäin avioliittoon kun mies lisäksi itkien sitä pyysi .

Kunnes taas... yksi lapsistani paljastui nuuskan ja tupakan käyttäjäksi, lapsella ikää alle 15v. Toinen lapsi ei enää pääse yläasteen kokeista läpi, en saa häntä tekemään kotitehtäviä vaikka mitä olen yrittänyt. Kolmas lapsi on normaali .

Eli lapsuuden perhe on menetetty jo aikoja sitten äitini tekojen vuoksi, oma avioliitto meni miehen tekojen vuoksi, kaksi lapsistani on joutumassa huonolle suunnalle elämässään vaikka teen mitä ja yritän koulunkin kanssa tehdä yhteistyötä.

Itse elän kunnollista , päihteetöntä ja kuuliaista elämää mutta muut viskoo paskaa päälle . Miksi? En ole tehnyt kenellekään mitään pahaa.

I'm done, eipä tule elämää ikävä. Kamalaa todeta näin ja vasta 40-vuotiaana.

Ikävä kuulla väkivaltaisesta lapsuudestasi, mutta siitähän on jo aikaa ja miljoonat muutkin ovat kokeneet vastaavaa ja pahempaa (kuten vaikkapa sodat). Historian surkuttelu on yhtä typerää kuin tulevaisuuden murehtiminen. Meneisyyttä ei voi muuttaa vaikka kuinka haluaisi ja tulevaisuudesta ei ole mitään tietoa kenelläkään, vaikka siihen kuinka "valmistautuisi". Elämästä pitää pyrkiä nauttimaan tässä hetkessä. Pettäjämies vaan pihalle ja uutta viehettä vapaan! Lasten/murkkuikäisten nuuska/tupakkakokeilut ovat täysin normaaleita, vai onko pettymys ylitsepääsemätön kun oma lapsi ei ollutkaan 100% täydellinen? Oletko ns. "hyvä ihminen", jos olet päihteetön?

Tekstisi pohjalta tulkitsen sinun kiinnittävän liikaa huomiota epäolennaisuuksiin onnellisuutesi kustannuksella. Ei kannata tätä ainutlaatuista elämää surkutella "koska mun paha lapsuus" tai "koska mun petturimies". Mitä järkeä on suhteellisen nuorena eli nelikymppisenä olla katkeroitunut ja odotella kuolemaa?

Oma isäni oli alkoholismin lisäksi väkivaltainen linnakundi, joka ei huolehtinut minusta päivääkään. Olen myös käynyt läpi vaikean avioeron usean vuoden huoltajuustaisteluineen. Mitä sitten? Minulla on ihana tyttö (vaikka hui kauheaa jäi kiinni oluesta ja tupakasta jp 13 -vuotiaana), hyvä työ, loistava avovaimo. Elämä on onnellista siksi, että en jäänyt suremaan loputtomasti epäonnistumisia ja olen koko ajan uskonut parempaan tulevaisuuteen.

M47

Ei todellakaan. Mulla on ala-asteella oleva lapsi ja menin juuri vuosi sitten naimisiin uuden miehen kanssa. On harrastuksia ja uusia haasteita ja omia projekteja elämässä eli kiko ajan tilanne, että suunnittelen jotain uutta, tosi haastavaa henkilökohtaista hanketta ja yritän saavuttaa sen. Tuntuu että on siis hirveästi tavoiteltavaa ja uutta elämässä koko ajan ja se pitää nuorena. Olen luonteena sellainen, että näin jo lapsena painajaisunia jämähtämisestä, se on kauhea ja kammoksuttava tunne. En aio ikinä jämähtää.

N46

Kyllä tuntuu että ehtoopuoli on alkanut, ja se surettaa koska se odottamani elämä ei koskaan ehtinyt edes alkaa. 

Menin nuorena matalapalkkahommiin, koska piti saada rahaa. Opinnot jäivät, koska opintotuki&laina eivät riittäneet elämiseen eikä minulla ollut tukiverkkoja. Jumituin tekemään samaa pienipalkkaista työtä pitkäksi aikaa, ilman ylenemismahdollisuuksia, elin kädestä suuhun, asuin vuokralla, mitään ei jäänyt säästöön.

Viimein yt:t osuivat minuunkin ja päätin jatkaa kesken jääneitä opintoja jotta pääsisin vihdoin taloudellisesti vakaampaan elämään. Valmistuin 38-vuotiaana. Nyt olen 40 ja ollut kaksi vuotta työtön. En vain saa töitä tältä uudelta alalta, koska muut vastavalmistuneet ovat parikymppisiä ja minun ikäisilläni etuna on kokemus. Toisaalta en saa enää niitä ns. paskaduunejakaan, koska työnantajien on helppo arvata että etsin myös oman alani töitä ja vaihdan paikkaa heti kun saan paremman työn.

En tiedä, mitä minun olisi pitänyt aiemmin tehdä tai mitä voisin tehdä nyt. Olen aivan lamaantunut. Lapsia ei ole, joten olen aivan samassa tilanteessa kuin lukion jälkeen. Elämä on valunut ohi. Pelkään tulevaisuutta leipäjonoissa ja kansaneläkkeellä. Luultavasti teen itsemurhan ennen eläkeikää, kunhan omat vanhempani ovat kuolleet.

Aamuja on aina ja kaikessa jos oikein oivaltaa.

No voi hyvänen aika teidän kanssanne. Tuleenko te ootte jääneet makaamaan. Numero 32 / M47 sanoi asian juuri niinkuin itsekkin ajattelen.

Märällä rätillä petturimiestä päin näköä eikä mitään että jäin liitton kun se petturi itki ja pyysi, Pyh alahan ajatella itseäsi ja itsekkäästi.

Sitten sille työttömälle että kyllä työttömyydestäkin saa nauttia, päivä kerrallaan ja jokaisesta päivästä löytyy varmasti jotakin positiivista. Kansanopistoista löytyy kursseja jokaiselle, liikkuminen luonnossa on ilmaista, Uimahallit ja jumpparyhmät pitävät mielen vireänä ja niistä voi löytyä kavereitakin. 40 ja puolet elämää vielä jäljellä, jee. Ja kunhan vain pysyy terveenä niin tupla jee.

Ei todellakaan. Olen 47v eli puolivälissä elämää. Tosin ymmärrän ettei kaikki elä vanhaksi asti ja terveys onkin tärkeämpää kuin ennen.

Kaikki asiat on ok. Lapsista toinen on jo aikuinen ja toinen teini.

Parin vuoden päästä alkaa uusi vaihe kun molemmat lapset ovat muuttaneet pois kotoa.

Vielä on haaveita. Ehkä muutamme uuteen kotiin itsekin ja toivottavasti voimme matkustella enemmän.

En todellakaan halua olla enää nuori enkä halua elää samoin kuin nuorena mutta en nyt missään kiikutuolissa istua kutomassa sukkaakaan. Kaikissa elämän vaiheissa on hyvät puolensa.

Ehkä joskus tulevaisuudessa saamme lapsenlapsiakin niin ei tässä nyt ehdi vielä olla toinen jalka haudassa.

On sama tunne ja ollut tosi leppoista. Ei kiinnosta enää yhtään mitä ihmiset ajattelevat, eikä ole mitään mielenkiintoa panostaa muiden silmissä hyvältä näyttämiseen tai muuhun pullisteluun. Ollut erittäin hyvä olo. En tosin ole kyllä saanut pipariakaan, mutta onhan sitä jo pantu ihan tarpeeksi.

Mä olen 39 ja jaksan yhä innostua kaikesta,harrastan ja noudatan terveellisiä elämäntapoja,naisellisuus on ihan huipussaan,oon niin tyytväinen omaan kehooni ja seksuaalisuuteeni,vielä aiotaan yrittää iltatähteäkin kun lapset on jo niin isoja ja omatoimisia.ihan paras ikä minulle

34 en jaksa ymmärtää sinua.

Etkö löydä elämästäsi mitään hyvää? Luultavasti sinulla kuitenkin on katto pään päällä, ruokaa kaapissa, olet terve ja olet saanut opiskella ja olet tehnyt töitäkin. 

Haluat enemmän...sen ymmärrän mutta sitä kukaan muu ei voi sinulle luvata tai antaa. Aina ei saa mitä haluaa syystä tai toisesta mutta sen kanssa pitää vain elää.

Mutta jos antaa katkeruuden ja toivottomuuden vallata mielen niin se ei tuo mitään hyvää tullessaan vaan vie loputkin. Sinäkin murehdit jotain kansaeläkettä mihin on aikaa ainakin 25 vuotta ja suunnittelet itsemurhaa. Ei ole kaikki muumit laaksossa. Mutta elämä on valintoja. Voisit kuitenkin vaihtaa asennetta ja hakea vaikka apua jos et yksin selviä.

Vanha sanonta sanoo että paistaa se päivä risukasaankin....mietin vain että pystytkö sinä sitä edes näkemään?

Ei tunnu. Lapsetkin vasta ala koulussa. Joo sen huomaa ettei jaksa enään niin paljon valvoa.mutta kyllä tässä vielä mennään iloisin ja reippain mielin ja nautitaan perheestä ja elämästä!