Huoh, miten se voikin olla niin vaikeaa lausua meidän lasten nimet oikein :/

Hyvä pointti. Ihan vastaavaa mielestäni, jos pitäisi lausua Marian r ranskalaisittain

Kyllä minäkin pystyn sen r-kirjaimen korahduttamaan oikein kunnolla mutta ei sitä vaan kehtaa. Ja toinen asia on että puheessa ei oikein ole aikaa pysähtyä valmistautumaan korahdus-ärrän sanomiseen. Ei se minulta ainakaan tule ilman keskittymistä. Ehkä jos pitäisi sanoa 50 kertaa päivässä niin sen piankin oppisi. Mutta jos harvemmin tapaa niin ei olis kovin helppoa. Sellainen tauon pitäminen ennen nimen sanomista kuulostaa jotenkin muutenkin epäkohteliaalta ja alleviivaavalta.

Vinsent? Itselle tulee mieleen ainoa kuulemani tapa: vääsaa, jossa molemmat vokaalit ovat nasaaleita. Ei ilmeisesti kuitenkaan noin lausuta teillä? :D

Jos näkee nimen Joel, Mikael, Marika jne. ei voi Helsingissä ainakaan tietää, miten se pitäisi lausua. Minun tuntemani Joelin lausutaan suuntaan juuel ja Mikael on Miik(k)ael, Marika Mariik(k)a jne.



Miten ihmeessä voin etukäteen tietää, haluaako Joelin äiti, että poika on Joel tai Juuel?



Sukunimi voi antaa osviittaa tai sitten ei, koska sekään ei vielä kerro, minkä kielen säännöillä perhe on ajatellut nimensä lausua.



Lisäksi tunnen naisen, jonka nimi lausutaan niin kuin kirjoitetaan. Se on tyyliin Pia. Lausun sen aina, niin kuin suurin osa sen Helsingissä automaattisesti lausuisi eli Piia. Ja aina nolostun, kun hän korjaa, että lausutaan Pia yhdellä i:llä. Se vain kuulostaa niin oudolle!!



En tunne ketään muuta, joka lausuisi nimet noin, että Nea olisi tosiaan Nea, Mia Mia jne.

että ei opi tunnistamaan omaa niemään toiskielisessä ympäristössä.

Silloin ei varmaan muutenkaan ole ainakaan kovin lahjakas kielissä, jos ei tajua, että puhutaan omasta nimestä toisella tavalla lausuttuna...?

Lausumme miehemme kanssa lastemme nimet ei tavalla. Mies lausuu omalla kielellään, paino toisella tavulla, minä painotan ensimmäistä tavua. Tämä käytäntö on tullut meille ihan luonnostaan. Kaikki minun sukulaiseni lausuvat niin kuin minäkin. Miehen sukulaiset käyttävät oman kielistä tapaansa. Minä kunnioitan kaikkia kieliä ja murteita, joten on vain hienoa, jos nimiä ja asioita sanotaan erillä tavalla.

että ei opi tunnistamaan omaa niemään toiskielisessä ympäristössä.

Silloin ei varmaan muutenkaan ole ainakaan kovin lahjakas kielissä, jos ei tajua, että puhutaan omasta nimestä toisella tavalla lausuttuna...?

vaan automaattisesta tunnistamisesta. Toki sen oppii, mutta se ei toimi heti yhtä hyvin kuin sen ääntämyksen kanssa, johon on jo tottunut.

Mikä tahansa äänneyhdistelmä, jonka olet tottunut tarkoittavan sinua, aiheuttaa tuon automaattisen reaktion. Sen huomaa parhaiten suuressa väkijoukossa, jossa joka puolella joku puhuu. Kun yhtäkkiä kuka tahansa heistä sanoo tuon äänneyhdistelmän, huomaat sen, vaikket olisi kuunnellut kyseistä ihmistä silloin.

Jos taas kyse on vain tiedosta, etkä ole vielä tottunut uuteen kutsumanimeesi, et havaitse kyseistä äänneyhdistelmää, ellet kuuntele sen sanojaa jo valmiiksi.

Tuo on ihan perusjuttuja psykologiassa. Googleta vaikka cocktail party effect, niin asia ei jää minun puheideni varaan.

nimiä oikein. Nehän ovat ihan helppoja lausua.

Eikä se ole mikää ongelma.



Esim. työkaverini lausuu tyttärensä nimen "Amalia" kun taas vaimonsa lausuu "Amaalia". Toinen on suomenkielinen ja toinen ruotsinkielinen.

Kukaan tervejärkinen ei laita omien lasten nimiä nettiin ;)

että ei opi tunnistamaan omaa niemään toiskielisessä ympäristössä.

Silloin ei varmaan muutenkaan ole ainakaan kovin lahjakas kielissä, jos ei tajua, että puhutaan omasta nimestä toisella tavalla lausuttuna...?

Esimerkiksi espanjankielisissä maissa J lausutaan H:na. Ymmärrän, jos vaikkapa Jenna kuullessaan jonkun sanovan "Henna", ei heti tajua sen olevan oma nimensä. Tietenkin kun sopeutuu uuteen maahan, kulttuuriin ja kieleen, sitä oppii ennakoimaan muiden ihmisten lausumista.

että...

kaunis, raamatullinen nimi. Eikä edes harvinainen, meidän isovanhempien aikaan.

mitä ei kukaan nykypäivänä enää viitsi harrastaa.

Jos tähän samaan läjään lyön korttini, niin vierastan monia suomalaisia nimiä, eivät vain kuulosta kauniilta korvissani. Mieluummin antaisin nimeksi vaikkapa Daniel kuin Ville-Petteri tai Elisabeth Liisan sijaan, vaikka Suomessa sitten nimille nyrpisteltäisiin ja silmiä pyörittäen ihmeteltäisiin kuinka joku voi antaa tuollaisia nimiä lapsilleen.

niin kuin ap haluaisi?

kaunis, raamatullinen nimi. Eikä edes harvinainen, meidän isovanhempien aikaan.

Suomessa nuo konsonanttipäätteiset nimet on niiiiin vaikeita :)



Meilläkin pojan paras kaveri on Alex ja me ollaan varmaan einoita täällä jotka sanovat nimen todellakin Alex (tai siis Aleks) eikä Aleksi. Kyllä mekin toki taivutetaan se "Aleksin kanssa" tai jotain "oliko Aleksilla mukana auto?".



Mutta kun esim. päiväkodissa puhutaan jatkuvasti että Aleksi sitä ja Aleksi tätä. Kyseessä on kuitenkin kaksi ihan eri nimeä, eikä ole kyse siitä, haluaako Ninan äiti lastansa kutsuttavan Ninaksi tai Niinaksi tai Oliverin isä, että lapsi on Oliver vai Uliver, kuten ruotsissa olisi tällä kirjoitusasulla.



Ja asumme siis pk-seudun ulkopuolella, jossa uskon näiden hiukan vierasperäisten nimien olevan vähän harvinaisempia. Onneksi meillä on kaikkilla lapsilla perinteiset suomalaiset junttinimet ;)

mua ärsytti kun entinen neuvolantäti ei oppinut sanomaan pojan nimeä oikein. Nimi on Luka, mutta täti sanoi aina Luukka.. :D

mua ärsytti kun entinen neuvolantäti ei oppinut sanomaan pojan nimeä oikein. Nimi on Luka, mutta täti sanoi aina Luukka.. :D

T. Lukan äiti joka kirjoitti jo aiemmin tässä ketjussa.

helppoja myos suomalaisille lausua. Suomessa jotkut sukulaiset ihmettelee, kun lapsi ei reagoi ollenkaan, kun nimi lausutaan vaarin. Olen yrittanyt selittaa, etta tytto asuu maassa, jossa nimen lausuminen oikein on ehdottoman tarkeaa, silla luokassa voi olla useita lapsia, joiden nimi kirjoitetaan samalla tavalla, mutta aantamisasu on erilainen. MInusta se, etta itsepaisesti pitaa kiinni "vaarasta" aantamistavasta on aika loukkaavaa.

Nina ja Niina (se paljon puhuttu esimerkki) on mun mielestä jopa aivan eri henkiset /tyyliset nimet.

Tuli mieleen vielä, että minulla oli lapsena kaverit nimeltä Kaisu ja Hanne. Puhuin heistä tietysti paljon myös isovanhemmilleni ja ukki ei millään oppinut noita nimiä, vaan hän sanoi aina Kaisa ja Hanna. Että ei sen eron tarvi suuri olla eikä nimen kovin vierasperäisvaikutteinen, kun virheitä tulee...

Tädilläni oli myös koira nimeltä Muska, mutta mummoni sanoi aina vain koiraksi ja jos sille alkoi "opettaa" sitä koiran nimeä, niin mummo sanoi Musta...

t. 115