Miksi väsyn aina kun minulta vaaditaan ja pyydetään jotain?

Tajusin tämän keskustelun myötä, että tilanne menee todellakin niin, että mitä enemmän otan etäisyyttä ja mitä enemmän pakenen (näitä tiettyjä rajattomia ja vaatimuksia suoltavia läheisiäni), niin sitä enemmän he takertuvat kiinni, sitä suuremmalla voimalla he suoltavat vaatimuksiaan. Mitä vähemmän reagoin vaatimuksiin ja viestitulviin, sitä kovemmin ja kiihtyvällä tahdilla niitä tulee. Osaako kukaan sanoa tästä mitään viisasta ajatusta? Miksi näin?

Onneksi lähelläni on useita "tavallisia" ihmisiä myös, jotka eivät ole koko ajan vaatimassa jotain ja hyväksyvät että olen sellainen kuin olen. Heidän seurassaan tule energisemmäksi. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenties sinä kysytkin nyt itseltäsi: Mistä saan rakkautta kun /jos perheeni hylkää minut?

Onko tämä sinun kysymyksesi?

Kysyit vaikean kysymyksen. Kun minä itse asiassa en muista, koska olisin saanut heiltä rakkautta. Puolisolta tietysti kyllä, mutta suvulta.. hmm. En muista. Olenko ikinä? Tai ainakaan sitä, jota itse kutsuisin rakkaudeksi? Ap.

Mutta ilmeisesti sinun tarpeistasi on kuitenkin lapsena pidetty huolta? Siis perustarpeista? Sekin on rakkautta. Ehkä pelko irrottautua alistajista on huuto sen rakkauden perään, jota et koe saaneesi? Ehkä et ole oppinut, mitä on rakkaus ja mitä itsensä rakastaminen? Mitä sinun mielestäsi rakkaus on?

Sinä et päästä minua helpolla :) . Hyviä mutta vaikeita kysymyksiä. Minun mielestä rakkaus (siis yleisemmin kuin parisuhdeasiana) on montaa asiaa, mutta yritän tiivistää sen seuraavien yhdistelmäksi: Rakkaus on toisen ihmisen arvostamista ja kunnioittamista, hyväksyntää ja tärkeänä pitämistä juuri sellaisena kuin hän aidosti on. Sitä, että haluaa sille toiselle onnellisuutta ja nimenomaan sen toisen ihmisen omien arvojen mukaista elämää. Vastavuoroista kohtaamista ja läsnäoloa ilman kulisseja. Sen toisen ajatuksien ja arvojen kunnioittamista ja kiinnostusta niitä kohtaan.. Sitä että tuntee saavansa nuo samat asiat vastavuoroisesti takaisin. Avoimuutta sille, että toinen muuttuu ja kiinnostusta sille että millaiseksi se muuttuu. Tunnetta siitä, että se toinen pitää sinua itseäsi takaisin tärkeänä ja arvokkaana sellaisena kuin olet. Halua sitoutua vuorovaikutukseen sen toisen ihmisen kanssa. Ilahtumista siitä, että toinen onnistuu ja saavuttaa tavoitteensa ja halua auttaa siinä. Välittämistä ja lämpöä ja toisen huomioimista. Jakamista ja halua jakaa juuri kyseisen ihmisen kanssa. Tunnetta siitä, että elämä on huimasti onnellisempaa, jos jaatte osan siitä yhdessä. Ap.

Mutta voiko olla niin, että "alistajiesi" mielestä osa heidän vaatimuksistaan on objektiivisesti kaikilla mittareilla mitattuna oikeita arvoja, joita ei voi kyseenalaistaa? Mitä jos he ovatkin huolissaan sinusta ja sinun arvoistasi, ja he pukevat huolensa vaatimusten muotoon?

Tai mitä jos vain ovat sivistymättömiä, eikä heille ole kukaan opettanut parempaa tapaa kommunikoida. Sinä olet kyllä käskenyt heitä lopettamaan tuon menon, mutta jos ihan vilpittömästi he eivät osaakaan mitään sen kauniimpaa ja parempaa? Voisitko harkita opettavasi heille kauniimpaa ja kunnioittavampaa käytöstä vaikkapa oman esimerkkisi avulla?

Jos he hyväksyisivät minut sellaisena kuin olen, he eivät yrittäisi muuttaa arvojani. Heidän arvot on heidän arvoja, ja he voivat puolestani hyvin elää niiden mukaan. Mutta minun arvot on minun arvoja ja minä elän niiden mukaan. Kellään ei ole oikeutta kuvitella että hänen arvonsa olisi "objektiivisesti kaikilla mittareilla oikeita" ja muiden pitäisi omaksua ne. En koe, että minulla on energiaa alkaa opettamaan kellekään aikuiselle ihmiselle mitään sen jälkeen kun minua on kohdeltu vuosia epäkunnioittavasti, en myöskään ole sitä heille velkaa. Ap.

Toisaalta, on olemassa erilaisia uskontoja, joiden harjoittajat ajattelevat, että heidän arvonsa ovat Jumalalta saatuja tai jostain muualta korkeammalta taholta peräisin, ja siksi niitä arvoja ei voi kyseenalaistaa. He ajattelevat, että heidän arvonsa ovat ainoita oikeita. Vaikka he yrittäisivät rauhanomaisesti käännyttää muita ihmisiä elämään heidän arvojensa mukaisesti, heihin voi silti suhtautua niin, että he toimivat hyvien motiivien vuoksi. Pohjimmiltaan he haluavat muille hyvää, vaikka he haluavatkin muuttaa muita. Siksi heidän käännytyspyrkimyksiään kohtaan ei tarvitse hyökätä, vaan voi sanoa lempeästi, mutta päättäväisesti Ei kiitos. Voisitko sinä sanoa "alistajillesi" lempeästi ja päättäväisesti "ei kiitos"? Olisiko se edes teoriassa mahdollista? Onko tällä esimerkillä mitään vastaavuutta sinun tilanteeseesi?

Tunnistan tuon tietyn uskovaisten joukon, jotka ajattelevat noin. Mutta minun tilanteessa ei ole kyse uskovaisista ihmisistä, toki joitain muita yhteisiä piirteitä voi olla. Mutta nuo käännytyspyrkimykset, joista kirjoitat - nekin on pitkään jatkuessaan toisen ihmisen rajojen rikkomista ja jopa kiusaamista. On yhdentekevää, jos uskovainen haluaa pohjimmiltaan hyvää, mutta ei kunnioita ollenkaan toisen ihmisen arvoja eikä maailmankatsomusta vaan vyöryttää käännyttäen omaansa jokaisessa kohtaamisessa. Ei se mene niin, että tarkoitus pyhittää keinot. Ja kerran tai kaksi voi sanoa lempeästi että ei kiitos, mutta jos asia vain jatkuu ja jatkuu.. Arvaat ehkä, että olen vuosia sitten kokeillut jo sen lempeän päättävisen tien, ei sillä ole ollut mitään vaikutusta. Ap.

Ajattelen samoin kuin ap. Ei ole syytä antaa tulla oman itsensä yli vaikka uskovainen tarkoittaisikin hyvää. Uskovaisenkin tulee ymmärtää, että toinen ihminen ajattelee eri tavoin ja arvot ovat erilaiset. Vaikka kuinka ottaisi koville hyväksyä erilaisuus, niin se ei ole perustelu, että tarkoitin vaan hyvää.

Uskonnon varjolla tehdään ja on tehty paljon itsekkäitä asioita. Joita selitetään "hyvillä tarkoituksilla". Se, että jatkuvasti käännyttää muita omaan maailmankatsomukseensa, on pelkästää itsekästä. Eikä uskovaiset itse sulata sitä, että ateisti käännyttää heitä pois uskonnosta, koska "ateisti vain tarkoittaa hyvää". Kyky hyväksyä erilaisuus edellyttää sitä, että osaa ja haluaa hypätä toisen ihmisen saappaisiin, katsoa maailmaa sen toisen ihmisen näkökulmasta. Monella uskovaisella ei ole tätä halua. Osalla tietysti on, en tarkoita yleistää. Mutta nyt oli puhe noista, jotka rajattomasti "käännyttää" muita.

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Haluan hemmetti olla rauhassa! En jaksaisi edes sanoa kerta toisensa jälkeen EI.

Kannattakin sanoa vain kerran.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä. Haluan hemmetti olla rauhassa! En jaksaisi edes sanoa kerta toisensa jälkeen EI.

Kannattakin sanoa vain kerran.

Entäs jos ei toimi. Mitäs sen jälkeen?

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän keskustelun myötä, että tilanne menee todellakin niin, että mitä enemmän otan etäisyyttä ja mitä enemmän pakenen (näitä tiettyjä rajattomia ja vaatimuksia suoltavia läheisiäni), niin sitä enemmän he takertuvat kiinni, sitä suuremmalla voimalla he suoltavat vaatimuksiaan. Mitä vähemmän reagoin vaatimuksiin ja viestitulviin, sitä kovemmin ja kiihtyvällä tahdilla niitä tulee. Osaako kukaan sanoa tästä mitään viisasta ajatusta? Miksi näin?

Onneksi lähelläni on useita "tavallisia" ihmisiä myös, jotka eivät ole koko ajan vaatimassa jotain ja hyväksyvät että olen sellainen kuin olen. Heidän seurassaan tule energisemmäksi. Ap.

Kyse on vallasta. Kun et vastaa vaatimuksiin tai viesteihin, he kokevat olevansa heikoilla, vailla valtaa sinuun. Silloin heidän täytyy lisätä tehoja, jotta reagoisit jotenkin. Ja mitä voimakkaammin reagoit, sitä parempi tilanne heidän kannaltaan on, sillä se antaa alas kokemuksen vallan tunteesta. Tietystikään he eivät itse ajattele näin, vaan tapa on peritty tai muotoutunut jostain ajan myötä.

Paras itsesi kannalta on se, että et suutu, hermostu tai reagoi vahvasti, vaan vastailette omaan tahtoisi, harvoin ja rauhallisesti. Näin sukusi ei saa sitä tunnetta, että he valta on heillä, vaan jossain vaiheessa saattavat jopa rauhoittua. Tai keksivät uuden tavan saada napanuoran solmittua uudelleen!

Yhdllä eksälläni oli tuollainen äiti. Näin sivusta kuvion hyvin selvästi. Eksälleni sateli jatkuvia vaatimuksia, tee sitä ja hoida tuota, lähes joka päivä. Ja hänen äidillänsä olisi kyllä oll rahaa palkata joku hoitamaan ne asiat (tekemään esim remonttia) ja äitinsä oli hyväkuntoinen niin olisi hyvin voinut hoitaa osan asioista ihan itse. Mutta ei, aikuinen lapsi, eli eksäni, oli kuin työjuhta jonka rooli oli perheessä tehdä ja raataa. Välillä tuntui etteivät he juuri muusta puhuneetkaan kuin että äitinsä suunnitteli ääneen taas uutta remonttia tai korjausasiaa vihjailevasti.. Osa vaatimuksista koski sitä että olisi pitänyt muuttaa elämäntapaa, syödä erilailla, haluta eri asioita jne.. Tämä äiti heittäytyi täysin avuttomana poikansa varaan, ja odotti, että poikansa kannattelee ja hoitaa. Jos kieltäytyi, niin tämä äiti vuodatti syyllistäviä krokotiilinkyyneliä ja sai pahan mielen eksälleni. Ja eksäni tunsi olonsa todella tukahdetuksi, välillä raivostui, välillä piti etäisyyttä, mutta koska kyse oli äidin persoonasta, niin ei mikään eksäni teko muuttanut tilannetta.

Jos he ovat niitä "ylikilttejä" muiden suuntaan, niin heillä on selvästi itsellään alemmuudentunteita (eli miettivät juuri tuollaista, että miksihän minä en ole sellainen ja yhtä hyvä kuin muut), joita he heijastavat sinuun. Jos on kyse luonnehäiriöstä, niin sellainen ihminen ei hevillä opikaan kokemuksestaan, joten ei kannata ihmetellä, miksi automaattiviesteily jatkuu.

Ap, olet vastannut noihin kommentteihin siitä, että ehkä he vain kokevat ajattelevansa sinun parastasi ja siksi "käännyttäät", että ei se oikeuta tuota toimintaa. Ei tietenkään. Mutta se selittää sitä. Ja tämä pointti voi ihan oikeasti olla arvokas siinä, kun mietit miten tuohon asiaan suhtaudut. 

Eli jos ja kun  toteutat erilaisia arvoja kuin nämä sukulaiset, niin he ehkä pelkäävät, mihin ratkaisut johtavat (epärationaalisesti) tai sitten kokevat ahdistusta siitä, että sinä elät "väärällä" tavalla. Ehkä he haluavat sinulle hyvää, mutta kuvittelevat virheellisesti auttavansa näin. Minusta tähän ei auta entistä aggressiivisempi kieltäminen tai totaalinen ulos sulkeminen (koska siitä tulee lisää hätää - mikä myös selittäisi tuon intensiteetin kasvamisen jos et vastaa). Vaan aito kysymys siitä, että mistä kyseinen käytös johtuu. Mitä sinä pelkäät? Mitä et elämässäni hyväksy? Nämä kysymykset voivat pakottaa näitä ihmisiä pohtimaan omaa käytöstään uudella tavalla. Itselläni oli samankaltainen tilanne ja tuo oli se asia, mikä ajan kanssa sai kyseisen läheisen perääntymään. Hän itse ehkä tajusi, mistä tarve kontrolloida kumpusi ja kykeni itse käsittelemään asiaa.

Voisitko ap vielä konkretisoida, että minkälaisia vaatimuksia nämä ovat? Viimeksi kuvaillessasi olit hyvin yleisellä tuntemusten tasolla. Voisitko antaa ihan esimerkkejä, niin olisi helpompi vielä varmistaa, että tässä ymmärretään tilanne ja vaatimukset oikein? Ihmiset täällä kommentoivat myös hyvin erilaisiin vaatimuksiin (tyyliin korjaushommien tekeminen ja elämäntyylin muuttaminen - ne ovat aika eriluonteisia asioita).

Vierailija kirjoitti:

hanska kirjoitti:

On helppo ymmärtää, että ilman rajojen asettamista, jatkuvassa pyyntöjen ja valitusten tulvassa uupuu ja menee rikki. Minua kiinnostaisi kuitenkin tietää, miksi vaatimukset rasittavat myös minun kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat hyviä asetamaan rajoja muille, eivät jaksa pitää vaativia ihmisiä elämässään eivätkä ole edes mitenkään usein vaatimusten kohteena. Vaatimukset tuntuvat vain lähtökohtaisesti ikäviltä, ja ilmeisesti monille muille ne ovat aika neutraali asia.

Varmaan johtuu siitä kun näiden ihmisten kanssa rajoja joutuu asettamaan ja valvomaan koko ajan. Heidän seurassaan ei pysty rentoutumaan hetkeksikään. Se on uuvuttavaa.

Ainakin se on oma kokemukseni.

Verrataan rajojen asettamista sotatilaan valtioiden välillä (rajojen asettamistahan sekin on). Vaikka olisi miten vahva valtio ja suuret sotavoimat, niin tottakai resursseja syö, jos jonkun rajan takana on koko ajan joku yrittämässä läpi. Verrattuna siihen, että vallitsisi rauha ja kaikki naapurit tunnustaisivat toistensa rajat ja voisivat normaalimiehitys taustalla keskittyä muihin asioihin. Vahvan puolustuksen omaavat valtiot saavat aina torjuttua hyökkäykset ja menettävät resursseja, heikommat puolestaan joutuvat toisinaan asettamaan rajojaan uusiksi ja jos haluavat vanhat rajat takaisin heidän pitää hankkia ne hyökkäämällä.

Pointtina se, että jatkuva rajojen asettaminen on uuvuttavaa kaikille, selvisi siitä miten hyvin tahansa. Ehkä ap on tottunut, että on normaalia joutua asettamaan rajoja koko ajan ja elämään ns. sotatilassa, vaikka sen ei pitäisi olla normaalia.

Tämä on muuten loistava ketju, hienoa pohdintaa ja oikeasti hyvää tarjoittavia neuvoja.

Kiitos tästä ketjusta! Tunnistan itsekin omasta lähipiiristä nuo "vaatijat", jotka tuntuvat olettavan muiden (myös minun) hoitavan, auttavan ja muuttuvan. Viime aikoina olen käyttänyt paljon energiaa siihen, että olen yrittänyt saada etäisyyttä, koska vaatimuksillehan ei loppua tule. Tämä ketju antoi paljon ajateltavaa :)

Vierailija kirjoitti:

Voisitko ap vielä konkretisoida, että minkälaisia vaatimuksia nämä ovat? Viimeksi kuvaillessasi olit hyvin yleisellä tuntemusten tasolla. Voisitko antaa ihan esimerkkejä, niin olisi helpompi vielä varmistaa, että tässä ymmärretään tilanne ja vaatimukset oikein? Ihmiset täällä kommentoivat myös hyvin erilaisiin vaatimuksiin (tyyliin korjaushommien tekeminen ja elämäntyylin muuttaminen - ne ovat aika eriluonteisia asioita).

Yritän konkretisoida. Vaatimukset on esim seuraavanlaisia: Minun pitäisi parin päivän välein käydä vanhemmillani (he eivät sinänsä tarvitse fyysistä apua vielä, koska eivät ole niin vanhoja, vaan haluavat että olen heidän luona paikan päällä vain "olemassa"). Minun pitäisi joka päivä puhelimessa kuunnella heidän ongelmiaan. Vaativat että minun olisi pitänyt hyväksyä eksältäni pettämistä ym jotta silloinen liittoni ei vain päättyisi, kun jätin miehen koska tämä petti. Minun pitäisi harrastaa eri asioita kuin mitä harrastan. Minun olisi pitänyt kuulemma tehdä lapsi tuon pettäjämiehen kanssa, koska "miehet nyt on sellaisia mutta lapsi olisi ihana". Yksi sukulainen pommittaa minua rahoittamaan hänen projektejaan "koska sinulla on rahaa niin varmasti voit auttaa sukulaista". Minun pitäisi käydä tekemässä pientä remonttia vanhemmillani, koska "he kaipaavat uudistuksia kotiin". Minun pitäisi lainata heille rahaa. Minun pitäisi kuljettaa autolla siskoani vaikka hänkin osaa ajaa. Minun pitäisi olla koko ajan hoitamassa erään sukulaisen lasta, koska "kyllähän sinulla toinen lapsi siinä sivussa menee". Siskoni pommittaa minua vaatimuksilla käydä hoitamassa vanhempiemme kotitaloa (hän itse ei ole sitä koskaan hoitanut sitä). Hän vaatii minua ajattelemaan perheasioista ihan erilailla kuin ajattelen, ja suuttuu jos en heti muuta ajatuksiani, tai hän vaatii minua tulemaan sinne tai tänne hänen tarpeidensa perässä, ja raivostuu jos en halua. Sukulaiset pommittavat minua tekstareilla muuttaa perhe-elämää koskevia valintojani, valintojani asua ja elää, valintoja tavata tiettyjä ihmisiä. Minua yritetään kiristää ostamaan tiettyjä asioita tietyllä hinnalla, ja kun en sitä tee niin raivostutaan. Nämä olisi ehkä pikkuasioita, mutta kun joku näistä vaatimuksista tulee joka päivä. Välillä useampi joka päivä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko olla niin, että laitat läheisillesi rajat, mutta silti et kuitenkaan laita niitä rajoja. Ehkä vähän sekavasti kirjoitettu, en tiedä ymmärsitkö... Ehkä uskottelet itsellesi, että olet laittanut rajat, tai olet yrittänyt laittaa rajat. Tosiasiassa kuitenkin ne raja pitäisi laittaa eri tavalla, voimakkaammin. Tai jollakin toisella tavalla kuin mihin teidän perhekulttuurissanne on totuttu. Jos "ei"-sana on aina tarkoittanut läheisillesi samaa kuin "en halua, mutta suostun kuitenkin lopulta", pitää kehittää jokin muu tapa ilmaista, ratkaista sama asia. Selkeämpi. Tylympi, Jämäkämpi. Yksiselitteisempi. En tiedä millainen, koska en tunne tilannetta käytännössä, mutta kerro ap mitä ajattelet tästä.

Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Voi tosiaan olla, että laitan rajat tavalla, jota he eivät ymmärrä eivätkä osaa lukea. Olen tosiaan kirjoittanut viestein hyvin suoraan, että minua ei kohdella näin. Olen huutanut asian puhelimessa. Olen ollut vastaamatta yhteenkään viestiin kahteen kuukauteen sen jälkeen kun olen sanonut, että jos tyyli ei muutu niin en voi pitää yhteyttä. Mikään näistä ei ole vielä tuonut toivottavaa tulosta, vaan pikemminkin provosoinut lisää. Mutta jään miettimään kommenttiasi. Ehkä keksin vielä uuden tavan asettaa rajat yksiselitteisemmin. Ap. 

Minusta tämä viesti osoittaa sen, että perhedynamiikassanne ja tavassanne viestiä toisillenne on jotain poikkeuksellisesti pielessä. Lapsesta asti olet kasvanut ympäristössä, jossa huutaminen ja mykkäkoulu on normaaleja AIKUISEN reaktioita - ilman, että se raivoisa julistus edes auttaa tai vaikuttaa. Lähipiirissäni olen todennut, että huuto ja myrskyäminen nimenomaan lukitsevat vastaanottajan korvat. Siitä tulee tarpeeton tapa myrkyttää ilmapiiriä. Jos lapsesta asti tottuu tuollaiseen, ei ehkä osaa käsitellä konflikteja rakentavalla tavalla. Teidän perheenne kommunikaatiokulttuurissa ei ole ihme, ettei viestisi mene perille.

Omassa perhepiirissäni olisin erittäin huolissani, jos joku lähettelisi minulle kirosanojen sävyttämiä, vihaisia viestejä - ihan mistä tahansa asiasta. Puhumattakaan vaatimuksista vailla kunnioitusta. Se tarkoittaisi, että viestin lähettäjä on pudonnut terveen järjen ja tunteen väärälle puolelle - kadottanut kyvyn käsitellä tunteitaan ja tilanteita rakentavasti. Siinä on se tilanne, jossa toisen ihmisen rajojen kunnioitus hämärtyy. Ei osaa käsitellä tunteita --> ei voi huomioida toisenkaan tunteita.

Tässä en siis syyllistä ap:ta. Vaikuttaisi vain, ettet ole perheeltäsi saanut mallia terveelle, kunnioittavalle ihmissuhteelle. Tilanne on aika fakkiintunut, kun perheesi tallaa varpaillesi (koska ei ymmärrä toisen ihmisen kunnioittamista) ja sinä vastaat ilmeisesti ainoalla oppimallasi tavalla reagoida - vihalla, piikit pystyssä. Kenties ystäväpiiriinkin kertyy vastaavia ongelmia: lapsuudesta opitut tavat ja mallit toistuu aikuisuudessa, niitä pidetään normaaleina, vaikka ne ovat kaikkea muuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hanska kirjoitti:

On helppo ymmärtää, että ilman rajojen asettamista, jatkuvassa pyyntöjen ja valitusten tulvassa uupuu ja menee rikki. Minua kiinnostaisi kuitenkin tietää, miksi vaatimukset rasittavat myös minun kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat hyviä asetamaan rajoja muille, eivät jaksa pitää vaativia ihmisiä elämässään eivätkä ole edes mitenkään usein vaatimusten kohteena. Vaatimukset tuntuvat vain lähtökohtaisesti ikäviltä, ja ilmeisesti monille muille ne ovat aika neutraali asia.

Varmaan johtuu siitä kun näiden ihmisten kanssa rajoja joutuu asettamaan ja valvomaan koko ajan. Heidän seurassaan ei pysty rentoutumaan hetkeksikään. Se on uuvuttavaa.

Ainakin se on oma kokemukseni.

Verrataan rajojen asettamista sotatilaan valtioiden välillä (rajojen asettamistahan sekin on). Vaikka olisi miten vahva valtio ja suuret sotavoimat, niin tottakai resursseja syö, jos jonkun rajan takana on koko ajan joku yrittämässä läpi. Verrattuna siihen, että vallitsisi rauha ja kaikki naapurit tunnustaisivat toistensa rajat ja voisivat normaalimiehitys taustalla keskittyä muihin asioihin. Vahvan puolustuksen omaavat valtiot saavat aina torjuttua hyökkäykset ja menettävät resursseja, heikommat puolestaan joutuvat toisinaan asettamaan rajojaan uusiksi ja jos haluavat vanhat rajat takaisin heidän pitää hankkia ne hyökkäämällä.

Pointtina se, että jatkuva rajojen asettaminen on uuvuttavaa kaikille, selvisi siitä miten hyvin tahansa. Ehkä ap on tottunut, että on normaalia joutua asettamaan rajoja koko ajan ja elämään ns. sotatilassa, vaikka sen ei pitäisi olla normaalia.

Tämä on muuten loistava ketju, hienoa pohdintaa ja oikeasti hyvää tarjoittavia neuvoja.

Näinhän se on, olen kuin jatkuvassa sotatilassa noiden ihmisten kanssa, ja olen ollut sitä varmaan pienestä saakka. Lapsesta saakka minua vaadittu olemaan jotenkin erilainen. Eikä sillä ole niin väliä millainen, kunhan erilainen. Ja rajojeni yli on kävelty aina. Ei tosin enää teini-ikäisenä, silloin on enää yritetty kävellä niiden yli koko ajan, mutta opin silloin olemaan tiukka omien rajojeni suhteen. Ehkä nyt on vain liikaa vuosia tullut sotatilaa täyteen, ja siksi väsyn tuohon jatkuvaan rajojen vahtimiseen ja puolustamiseen, resurssit hupenee kun niitä käyttää koko ajan. Ja olen samaa mieltä että tämä on hyvä ketju, kiitos kaikille siitä. Ap.

Vierailija kirjoitti:

Tajusin tämän keskustelun myötä, että tilanne menee todellakin niin, että mitä enemmän otan etäisyyttä ja mitä enemmän pakenen (näitä tiettyjä rajattomia ja vaatimuksia suoltavia läheisiäni), niin sitä enemmän he takertuvat kiinni, sitä suuremmalla voimalla he suoltavat vaatimuksiaan. Mitä vähemmän reagoin vaatimuksiin ja viestitulviin, sitä kovemmin ja kiihtyvällä tahdilla niitä tulee. Osaako kukaan sanoa tästä mitään viisasta ajatusta? Miksi näin?

Onneksi lähelläni on useita "tavallisia" ihmisiä myös, jotka eivät ole koko ajan vaatimassa jotain ja hyväksyvät että olen sellainen kuin olen. Heidän seurassaan tule energisemmäksi. Ap.

He eivät halua luopua sinusta. Joko he oikeasti välittävät sinusta, tai sitten kokevat sinut oivaksi kohteeksi kiusaamiselleen, tai sitten molempia. Sinä et kuitenkaan ole heille merkityksetön.

Vierailija kirjoitti:

Ap, olet vastannut noihin kommentteihin siitä, että ehkä he vain kokevat ajattelevansa sinun parastasi ja siksi "käännyttäät", että ei se oikeuta tuota toimintaa. Ei tietenkään. Mutta se selittää sitä. Ja tämä pointti voi ihan oikeasti olla arvokas siinä, kun mietit miten tuohon asiaan suhtaudut. 

Eli jos ja kun  toteutat erilaisia arvoja kuin nämä sukulaiset, niin he ehkä pelkäävät, mihin ratkaisut johtavat (epärationaalisesti) tai sitten kokevat ahdistusta siitä, että sinä elät "väärällä" tavalla. Ehkä he haluavat sinulle hyvää, mutta kuvittelevat virheellisesti auttavansa näin. Minusta tähän ei auta entistä aggressiivisempi kieltäminen tai totaalinen ulos sulkeminen (koska siitä tulee lisää hätää - mikä myös selittäisi tuon intensiteetin kasvamisen jos et vastaa). Vaan aito kysymys siitä, että mistä kyseinen käytös johtuu. Mitä sinä pelkäät? Mitä et elämässäni hyväksy? Nämä kysymykset voivat pakottaa näitä ihmisiä pohtimaan omaa käytöstään uudella tavalla. Itselläni oli samankaltainen tilanne ja tuo oli se asia, mikä ajan kanssa sai kyseisen läheisen perääntymään. Hän itse ehkä tajusi, mistä tarve kontrolloida kumpusi ja kykeni itse käsittelemään asiaa.

Hyvä kommentti!

ohis

Vastaan tuohon viestiin, jossa konkretisoit heidän vaatimuksiaan. Se on totta, että nuo ovat ns. yksinkertaisia asioita, mutta kun niitä tulee paljon ja usein, se on uuvuttavaa. Jos kuitenkin kysyisit minulta, miten minä toimisin vastaavassa tilanteessa, niin ainakin pyrkisin toimimaan seuraavasti:

Vastaisin tyynen rauhallisesti vaatimuksiin tyyliin: Ai, sinä olet tuota mieltä. Ahaa, niinkö sinä ajattelet. Nimenomaan tyynen rauhallisesti. Heillä on täysi oikeus mielipiteisiinsä. Jos he ovat sitä mieltä, että minun pitäisi hoitaa enemmän vanhempiani, he ovat sitä mieltä. Sitten siirtäisin puheenaiheen vaikkapa säähän tai maailmanpolitiikan tapahtumiin tai muuhun kevyempään... Kuulostaa helpolta, tiedän.

Mutta ne silti jatkavat, vaikka olet jo antanut "ultimatumin"... pitäiskö pitää pidempi tauko yhteydenpidossa? Estoon vaan. Ei perheeltäkään mitä tahansa tarvitse kuunnella. 

Minusta noin kuormittavassa tilanteessa voisit itsesi suojelemiseksi käyttää valkoisia valheita saadaksesi välillä lepoa. Esim kerro että olet vatsataudissa/ kuumeessa/ migreenissä tms etkä jaksa nyt tehdä pyydettyä asiaa. Korona on hyvä tekosyy myös, voit sanoa että suojelet heitä.tartunnalta. Sano myös että.laitat kännykän äänettömälle voidaksesi levätä. Keksit kyllä lisää. Kerro, ettet voinut vastata puhelimeen kun olit elokuvissa/teatterissa/konsertissa. Vastaa aina reilusti jälkikäteen, kun sieltä on soiteltu kymmenen kertaa. Totuta heidät vähitellen siihen, ettet vastaa heti kun puhelin soi vaan vasta sitten kun sinulle sopii. Jos voimia riittää, aloita joku mieleinen harrastus äläkä vastaa puhelimeen sen aikana. Olen itse käyttänyt näitä kaikkia vuosien mittaan tullakseni oman elämäni herraksi. Paras niksi on kertoa että puhelin katosi ja se löytyi vasta x päivän jälkeen. On myös sallittua kertoa sukulaisille että.haluat etäisyyttä ja kertoa rehellisesti miltä sinusta tuntuu. Itse olen katkaissut välini pariin liian kuormittavaan henkilöön. Ei se kirpaise kuin hetken. Meillä jokaisella on vain yksi elämä. Jaksamista sinulle, ap. 

Jäin pohtimaan syitä sille miksi perhesuhteita ylläpidetään silloinkin kun ne ovat selvästi "sairaita" ja haitallisia. On tietysti tiukka paikka katkaista tai rajoittaa yhteydenpitoa, mutta joskus se on tarpeen. Aluksi koskee, mutta sitten helpottaa. Ehkä haitallisessa suhteessa roikutaan myös rakkaudesta. Tuli mieleeni vanha Whitney Houstonin biisi, joka aluksi järkytti minua - nyt ymmärrän sen salatun viisauden. Biisi on "Greatest love of all.... is to love yourself". Se kuulostaa aluksi itsekkäältä, mutta lopultakin jokaisen kannattaa rakastaa itseään ja pitää huolta omasta hyvinvoinnista. Vasta sitten voi vilpittömällä mielellä auttaa muitakin. Rakkaus tulee armosta, se ei vaadi tekoja. En ole uskovainen, BTW.