Lue keskustelun säännöt.
Miksi väsyn aina kun minulta vaaditaan ja pyydetään jotain?
05.10.2016 |
Tuntuu, että joku on koko ajan esittämässä vaatimuksia. Pyytämässä minua tekemään sitä tai tätä. Hoitamaan jonkun asian. Auttamaan kolmannessa asiassa. Kuuntelemaan neljättä asiaa. Vaatimuksia sataa joka suunnasta, sähköpostista ja puhelimesta. En tarkoita nyt työssä (siellä saan palkkaa vaatimuksiin vastaamisesta) vaan vapaa-ajalla. En jaksaisi enää yhtään. Ärsyynnyn joka kerta kun tulee taas kerran uusi vaatimusviesti, ja siis joka päivä useampi eri suunnista. Ikääntyviltä vanhemmilta, puolisolta, muilta perheenjäseniltä, sukulaisilta, ystäviltä.. Ja valtava väsymys valtaa minut. Ja asia pitäisi muka hoitaa HETI. itse en vaadi muilta kuin puolisolta oikein ikinä mitään (miksi vaatisin?, hoidan itse omat asiani). En edes ole mikään ylikiltti, joka on aina ollut muiden käytettävissä, vaan pikemminkin minun on helppo vastata että en voi hoitaa asiaa eikä minun maailma lopu siihen jos joku sitten pahastuu. Onko normaalia, että monesta suunnasta sataa vaatimuksia joka päivä? Vai onko lähipiiriini osunut vain tällaisia vaatijoita? Ja miksi väsyn ja ärsyynnyn siitä kun koko ajan vaaditaan? Ehkä siksi, että tilanne ei ole tasapainossa.. Minä kun en odota enkä vaadi muilta mitään. Ajatteleeko joku samoin?
Kommentit (122)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
76 jatkaa
Luin lisää ketjua. Ap, pahinta on juuri se tunne, että minun pitäisi olla toisenlainen ollakseni hyvä ihminen. On musertavaa kuulla olevansa huono ihminen, huono äiti, huono nainen... Kykenen kyllä sanomaan vastaan, ja tiedän että en ole huono, mutta en silti halua kuulla olevani huono...
N48
Ihmetyttää kyllä, miksi joku haluaisi toistella jollekin, että hän on huono (ihminen, äiti, nainen..). Henkistä väkivaltaa.
Sitähän se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenties sinä kysytkin nyt itseltäsi: Mistä saan rakkautta kun /jos perheeni hylkää minut?
Onko tämä sinun kysymyksesi?
Kysyit vaikean kysymyksen. Kun minä itse asiassa en muista, koska olisin saanut heiltä rakkautta. Puolisolta tietysti kyllä, mutta suvulta.. hmm. En muista. Olenko ikinä? Tai ainakaan sitä, jota itse kutsuisin rakkaudeksi? Ap.
Mutta ilmeisesti sinun tarpeistasi on kuitenkin lapsena pidetty huolta? Siis perustarpeista? Sekin on rakkautta. Ehkä pelko irrottautua alistajista on huuto sen rakkauden perään, jota et koe saaneesi? Ehkä et ole oppinut, mitä on rakkaus ja mitä itsensä rakastaminen? Mitä sinun mielestäsi rakkaus on?
Sinä et päästä minua helpolla :) . Hyviä mutta vaikeita kysymyksiä. Minun mielestä rakkaus (siis yleisemmin kuin parisuhdeasiana) on montaa asiaa, mutta yritän tiivistää sen seuraavien yhdistelmäksi: Rakkaus on toisen ihmisen arvostamista ja kunnioittamista, hyväksyntää ja tärkeänä pitämistä juuri sellaisena kuin hän aidosti on. Sitä, että haluaa sille toiselle onnellisuutta ja nimenomaan sen toisen ihmisen omien arvojen mukaista elämää. Vastavuoroista kohtaamista ja läsnäoloa ilman kulisseja. Sen toisen ajatuksien ja arvojen kunnioittamista ja kiinnostusta niitä kohtaan.. Sitä että tuntee saavansa nuo samat asiat vastavuoroisesti takaisin. Avoimuutta sille, että toinen muuttuu ja kiinnostusta sille että millaiseksi se muuttuu. Tunnetta siitä, että se toinen pitää sinua itseäsi takaisin tärkeänä ja arvokkaana sellaisena kuin olet. Halua sitoutua vuorovaikutukseen sen toisen ihmisen kanssa. Ilahtumista siitä, että toinen onnistuu ja saavuttaa tavoitteensa ja halua auttaa siinä. Välittämistä ja lämpöä ja toisen huomioimista. Jakamista ja halua jakaa juuri kyseisen ihmisen kanssa. Tunnetta siitä, että elämä on huimasti onnellisempaa, jos jaatte osan siitä yhdessä. Ap.
Mutta voiko olla niin, että "alistajiesi" mielestä osa heidän vaatimuksistaan on objektiivisesti kaikilla mittareilla mitattuna oikeita arvoja, joita ei voi kyseenalaistaa? Mitä jos he ovatkin huolissaan sinusta ja sinun arvoistasi, ja he pukevat huolensa vaatimusten muotoon?
Tai mitä jos vain ovat sivistymättömiä, eikä heille ole kukaan opettanut parempaa tapaa kommunikoida. Sinä olet kyllä käskenyt heitä lopettamaan tuon menon, mutta jos ihan vilpittömästi he eivät osaakaan mitään sen kauniimpaa ja parempaa? Voisitko harkita opettavasi heille kauniimpaa ja kunnioittavampaa käytöstä vaikkapa oman esimerkkisi avulla?
Vierailija kirjoitti:
Niin tuttua... Minun vanhempani eivät tosin vaadi, mutta ex oli vielä eron jälkeenkin varsinainen vaatija. Vaatimukset koskivat niin tekemisiäni, käytöstäni että persoonaani.
Itse olen ihminen, joka ei vaadi, eikä nalkuta. Se on minun arvoni, että jokainen saa elää omannäköistä elämää, eikä kukaan saa siihen puuttua. Vaatimukset tappavat rakkauden. Ihmisellä pitää olla itsemäärämioikeus.
Kun kyse on avosta, on se niiin syvällä minussa, annan sille niin ison merkityksen, että kenenkään vaatimuksia ei voida ohittaa olankohautuksella.Loppupeleissä se on se tunne, joka uuvuttaa. Jos minä en reagoi vaatimuksiin tunteella, niin se ei uuvuta. Mutta ex osasi herättää minussa syyllisyyden, ja se on tuhoisa tunne. Kun tämän tunteen tajusin, päästi suurin uupumus otteensa.
Täytyy todeta, että lastenkin vaatimukset uuvuttavat. He eivät syyllistä tietenkään, mutta Haluaisin tehdä asiat omassa tahdissani.
N48
Minä ajattelen aika samoin, ja nimenomaan arvomaailman tasolla. Elämääni määrittää vahvasti se arvo, että kellään ei ole oikeutta vaatia toiselta ihmiseltä mitään. On oikeus toivoa ja tiettyjä asioita on oikeus odottaa, mutta ei ole oikeutta esittää vaatimuksia. Jokaisella on sen sijaan oikeus elää omansa näköistä elämää, ja velvollisuus suoda sama muille. Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi väsyn, asia taistelee niin pahasti arvojani vastaan. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
76 jatkaa
Luin lisää ketjua. Ap, pahinta on juuri se tunne, että minun pitäisi olla toisenlainen ollakseni hyvä ihminen. On musertavaa kuulla olevansa huono ihminen, huono äiti, huono nainen... Kykenen kyllä sanomaan vastaan, ja tiedän että en ole huono, mutta en silti halua kuulla olevani huono...
N48
Ihmetyttää kyllä, miksi joku haluaisi toistella jollekin, että hän on huono (ihminen, äiti, nainen..). Henkistä väkivaltaa.
Ihmisissä on potentiaalia pahoihin tekoihin, niin ikävää kuin se onkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin tuttua... Minun vanhempani eivät tosin vaadi, mutta ex oli vielä eron jälkeenkin varsinainen vaatija. Vaatimukset koskivat niin tekemisiäni, käytöstäni että persoonaani.
Itse olen ihminen, joka ei vaadi, eikä nalkuta. Se on minun arvoni, että jokainen saa elää omannäköistä elämää, eikä kukaan saa siihen puuttua. Vaatimukset tappavat rakkauden. Ihmisellä pitää olla itsemäärämioikeus.
Kun kyse on avosta, on se niiin syvällä minussa, annan sille niin ison merkityksen, että kenenkään vaatimuksia ei voida ohittaa olankohautuksella.Loppupeleissä se on se tunne, joka uuvuttaa. Jos minä en reagoi vaatimuksiin tunteella, niin se ei uuvuta. Mutta ex osasi herättää minussa syyllisyyden, ja se on tuhoisa tunne. Kun tämän tunteen tajusin, päästi suurin uupumus otteensa.
Täytyy todeta, että lastenkin vaatimukset uuvuttavat. He eivät syyllistä tietenkään, mutta Haluaisin tehdä asiat omassa tahdissani.
N48
Minä ajattelen aika samoin, ja nimenomaan arvomaailman tasolla. Elämääni määrittää vahvasti se arvo, että kellään ei ole oikeutta vaatia toiselta ihmiseltä mitään. On oikeus toivoa ja tiettyjä asioita on oikeus odottaa, mutta ei ole oikeutta esittää vaatimuksia. Jokaisella on sen sijaan oikeus elää omansa näköistä elämää, ja velvollisuus suoda sama muille. Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi väsyn, asia taistelee niin pahasti arvojani vastaan. Ap.
Onko tuo väsymys väsymistä, vai onko kyseessä vain suojautuminen; haluttomuus käsitellä kipeää asiaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenties sinä kysytkin nyt itseltäsi: Mistä saan rakkautta kun /jos perheeni hylkää minut?
Onko tämä sinun kysymyksesi?
Kysyit vaikean kysymyksen. Kun minä itse asiassa en muista, koska olisin saanut heiltä rakkautta. Puolisolta tietysti kyllä, mutta suvulta.. hmm. En muista. Olenko ikinä? Tai ainakaan sitä, jota itse kutsuisin rakkaudeksi? Ap.
Mutta ilmeisesti sinun tarpeistasi on kuitenkin lapsena pidetty huolta? Siis perustarpeista? Sekin on rakkautta. Ehkä pelko irrottautua alistajista on huuto sen rakkauden perään, jota et koe saaneesi? Ehkä et ole oppinut, mitä on rakkaus ja mitä itsensä rakastaminen? Mitä sinun mielestäsi rakkaus on?
Sinä et päästä minua helpolla :) . Hyviä mutta vaikeita kysymyksiä. Minun mielestä rakkaus (siis yleisemmin kuin parisuhdeasiana) on montaa asiaa, mutta yritän tiivistää sen seuraavien yhdistelmäksi: Rakkaus on toisen ihmisen arvostamista ja kunnioittamista, hyväksyntää ja tärkeänä pitämistä juuri sellaisena kuin hän aidosti on. Sitä, että haluaa sille toiselle onnellisuutta ja nimenomaan sen toisen ihmisen omien arvojen mukaista elämää. Vastavuoroista kohtaamista ja läsnäoloa ilman kulisseja. Sen toisen ajatuksien ja arvojen kunnioittamista ja kiinnostusta niitä kohtaan.. Sitä että tuntee saavansa nuo samat asiat vastavuoroisesti takaisin. Avoimuutta sille, että toinen muuttuu ja kiinnostusta sille että millaiseksi se muuttuu. Tunnetta siitä, että se toinen pitää sinua itseäsi takaisin tärkeänä ja arvokkaana sellaisena kuin olet. Halua sitoutua vuorovaikutukseen sen toisen ihmisen kanssa. Ilahtumista siitä, että toinen onnistuu ja saavuttaa tavoitteensa ja halua auttaa siinä. Välittämistä ja lämpöä ja toisen huomioimista. Jakamista ja halua jakaa juuri kyseisen ihmisen kanssa. Tunnetta siitä, että elämä on huimasti onnellisempaa, jos jaatte osan siitä yhdessä. Ap.
Mutta voiko olla niin, että "alistajiesi" mielestä osa heidän vaatimuksistaan on objektiivisesti kaikilla mittareilla mitattuna oikeita arvoja, joita ei voi kyseenalaistaa? Mitä jos he ovatkin huolissaan sinusta ja sinun arvoistasi, ja he pukevat huolensa vaatimusten muotoon?
Tai mitä jos vain ovat sivistymättömiä, eikä heille ole kukaan opettanut parempaa tapaa kommunikoida. Sinä olet kyllä käskenyt heitä lopettamaan tuon menon, mutta jos ihan vilpittömästi he eivät osaakaan mitään sen kauniimpaa ja parempaa? Voisitko harkita opettavasi heille kauniimpaa ja kunnioittavampaa käytöstä vaikkapa oman esimerkkisi avulla?
Jos he hyväksyisivät minut sellaisena kuin olen, he eivät yrittäisi muuttaa arvojani. Heidän arvot on heidän arvoja, ja he voivat puolestani hyvin elää niiden mukaan. Mutta minun arvot on minun arvoja ja minä elän niiden mukaan. Kellään ei ole oikeutta kuvitella että hänen arvonsa olisi "objektiivisesti kaikilla mittareilla oikeita" ja muiden pitäisi omaksua ne. En koe, että minulla on energiaa alkaa opettamaan kellekään aikuiselle ihmiselle mitään sen jälkeen kun minua on kohdeltu vuosia epäkunnioittavasti, en myöskään ole sitä heille velkaa. Ap.
Mua uuvuttaa myös ja nuo vaatimukset saavat minussa aikaan marttyyrimaisia tunteita: Miksi minä aina joudun, miksi minulta vaaditaan.
Oikeasti kaipaisin joskus kannustusta ja kehuja: pärjäätpä hyvin. Olen 3v lapsen totaaliyh, opiskelen, ja käyn töissä. Ei ole sitä puolisoa joka tsemppaisi, eikä sitä kukaan muukaan tee. Vanhempani ovat hyviä ihmisiä, mutta eivät ilmeisesti ymmärrä, että olen välillä aika kovilla ja väsynyt. Nautin kyllä elämästäni ja siitä, että teen paljon, mutta toisinaan uuvuttaa miten kaikki on minun varassani. Kun tähän vielä heitellään vaatimuksia, niin ne tuntuvat olevan aivan liikaa. Ei kukaan mitään kummempia vaadi, vaan esim. kuskausta jonnekin, talosta huolehtimista reissun aikana, eläinten ruokkimista jne. Silti tuntuu raskaalta. Lisäksi eksän kanssa on vaikeaa (hän on alkoholisti), ja hänen kanssaan asiointi vie kaiken energian.
Olisi kiva, jos joskus joku taputtaisi selkään ja ymmärtäisi, mitä kaikkea teen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin tuttua... Minun vanhempani eivät tosin vaadi, mutta ex oli vielä eron jälkeenkin varsinainen vaatija. Vaatimukset koskivat niin tekemisiäni, käytöstäni että persoonaani.
Itse olen ihminen, joka ei vaadi, eikä nalkuta. Se on minun arvoni, että jokainen saa elää omannäköistä elämää, eikä kukaan saa siihen puuttua. Vaatimukset tappavat rakkauden. Ihmisellä pitää olla itsemäärämioikeus.
Kun kyse on avosta, on se niiin syvällä minussa, annan sille niin ison merkityksen, että kenenkään vaatimuksia ei voida ohittaa olankohautuksella.Loppupeleissä se on se tunne, joka uuvuttaa. Jos minä en reagoi vaatimuksiin tunteella, niin se ei uuvuta. Mutta ex osasi herättää minussa syyllisyyden, ja se on tuhoisa tunne. Kun tämän tunteen tajusin, päästi suurin uupumus otteensa.
Täytyy todeta, että lastenkin vaatimukset uuvuttavat. He eivät syyllistä tietenkään, mutta Haluaisin tehdä asiat omassa tahdissani.
N48
Minä ajattelen aika samoin, ja nimenomaan arvomaailman tasolla. Elämääni määrittää vahvasti se arvo, että kellään ei ole oikeutta vaatia toiselta ihmiseltä mitään. On oikeus toivoa ja tiettyjä asioita on oikeus odottaa, mutta ei ole oikeutta esittää vaatimuksia. Jokaisella on sen sijaan oikeus elää omansa näköistä elämää, ja velvollisuus suoda sama muille. Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi väsyn, asia taistelee niin pahasti arvojani vastaan. Ap.
Onko tuo väsymys väsymistä, vai onko kyseessä vain suojautuminen; haluttomuus käsitellä kipeää asiaa?
Hmm. Avaa vähän lisää, mikä saa sinut ajattelemaan noin. Olen kuitenkin tätä asiaa monta vuotta pohtinut ja eri ihmisten kanssa jutellut, nytkin täällä haen siihen uusia näkökulmia, joten koen että kyllä haluan sitä käsitellä. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Mua uuvuttaa myös ja nuo vaatimukset saavat minussa aikaan marttyyrimaisia tunteita: Miksi minä aina joudun, miksi minulta vaaditaan.
Oikeasti kaipaisin joskus kannustusta ja kehuja: pärjäätpä hyvin. Olen 3v lapsen totaaliyh, opiskelen, ja käyn töissä. Ei ole sitä puolisoa joka tsemppaisi, eikä sitä kukaan muukaan tee. Vanhempani ovat hyviä ihmisiä, mutta eivät ilmeisesti ymmärrä, että olen välillä aika kovilla ja väsynyt. Nautin kyllä elämästäni ja siitä, että teen paljon, mutta toisinaan uuvuttaa miten kaikki on minun varassani. Kun tähän vielä heitellään vaatimuksia, niin ne tuntuvat olevan aivan liikaa. Ei kukaan mitään kummempia vaadi, vaan esim. kuskausta jonnekin, talosta huolehtimista reissun aikana, eläinten ruokkimista jne. Silti tuntuu raskaalta. Lisäksi eksän kanssa on vaikeaa (hän on alkoholisti), ja hänen kanssaan asiointi vie kaiken energian.
Olisi kiva, jos joskus joku taputtaisi selkään ja ymmärtäisi, mitä kaikkea teen.
Sinä olet tainnut oivaltaa jotain mitä minä en aiemmin tajunnut. Vaatimuksissa uuvuttaa jotenkin aika olennaisesti se, että kun tulee vain vaatimuksia ja niiden perään lisää vaatimuksia, haukkuja siitä jos joku asia romahti kun sekin muka oli minun varassani vaikka oikeasti ei edes liittynyt minuun, mutta ei koskaan empatiaa, ei koskaan kuuntelemista, ei koskaan kehuja ja kannustamista, ei koskaan minun tilanteen ja näkökulman huomioimista, ei ymmärrystä, ei edes vuosiin kysymystä "mitä kuuluu".. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuo on rajattomuutta. Sinua ei nähdä ja kunnioiteta omatahtoisena yksilönä. On kokemusta. Itse otin etäisyyttä sukuun.
Olet oikeassa, se tuntuukin juuri rajattomuudelta. Ja ehkä se juuri minua väsyttää, että rajojani pyritään rikkomaan koko ajan ja joudun jotenkin taistelemaan, että saan palautettua muut joka päivä kunnioittamaan rajojani. Mutta asia on sikäli hämmentävä, että olen aina aika vahvasti puolustanut itseäni ja rajojani, kukaan tuttuni ei kuvailisi minua kiltiksi ihmiseksi siinä merkityksessä, että olisin jotenkin alistuvainen tai muita myötäilevä vaan pikemminkin johtajahenkisenä persoonana, jolla on vahva tahto ja uskallus sanoa se. Miksi minua ei nähdä omatahtoisena yksilönä? Tai miksi omatahtoisuuteni ärsyttää lähipiiriäni niin paljon, että he reagoivat siihen toimimalla koko ajan rajattomasti? Ap.
Sut on suvun puolesta lykätty sellaiseen rooliin. Sen muuttaminen on mahdollista mutta vaikeaa. Voit aloittaa ottamalla etäisyyttä sukuun ja sanomalla jämäkästi EI, selittelemättä. Ilmoita että sinä olet asioista sitä mieltä kuin olet ja se on voivoi jos se ei muille sovi. Tekstareissa kiroilevalle sukulaiselle ilmoita ettet halua moisia tekstejä puhelimeesi ja virka-aikana sulle ei soiteta ellei joku ole kuollut. Varaudu taistelemaan rajojesi puolesta, älä taivu äläkä anna periksi. Sukujuhlat minimiin ja avunpyytäjille neuvo käyttää kotitalousvähennestä ostopalveluista hyväksi. Iltaisin ja viikonloppuisin puhelin kiinni/äänettömällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin tuttua... Minun vanhempani eivät tosin vaadi, mutta ex oli vielä eron jälkeenkin varsinainen vaatija. Vaatimukset koskivat niin tekemisiäni, käytöstäni että persoonaani.
Itse olen ihminen, joka ei vaadi, eikä nalkuta. Se on minun arvoni, että jokainen saa elää omannäköistä elämää, eikä kukaan saa siihen puuttua. Vaatimukset tappavat rakkauden. Ihmisellä pitää olla itsemäärämioikeus.
Kun kyse on avosta, on se niiin syvällä minussa, annan sille niin ison merkityksen, että kenenkään vaatimuksia ei voida ohittaa olankohautuksella.Loppupeleissä se on se tunne, joka uuvuttaa. Jos minä en reagoi vaatimuksiin tunteella, niin se ei uuvuta. Mutta ex osasi herättää minussa syyllisyyden, ja se on tuhoisa tunne. Kun tämän tunteen tajusin, päästi suurin uupumus otteensa.
Täytyy todeta, että lastenkin vaatimukset uuvuttavat. He eivät syyllistä tietenkään, mutta Haluaisin tehdä asiat omassa tahdissani.
N48
Minä ajattelen aika samoin, ja nimenomaan arvomaailman tasolla. Elämääni määrittää vahvasti se arvo, että kellään ei ole oikeutta vaatia toiselta ihmiseltä mitään. On oikeus toivoa ja tiettyjä asioita on oikeus odottaa, mutta ei ole oikeutta esittää vaatimuksia. Jokaisella on sen sijaan oikeus elää omansa näköistä elämää, ja velvollisuus suoda sama muille. Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi väsyn, asia taistelee niin pahasti arvojani vastaan. Ap.
Onko tuo väsymys väsymistä, vai onko kyseessä vain suojautuminen; haluttomuus käsitellä kipeää asiaa?
Hmm. Avaa vähän lisää, mikä saa sinut ajattelemaan noin. Olen kuitenkin tätä asiaa monta vuotta pohtinut ja eri ihmisten kanssa jutellut, nytkin täällä haen siihen uusia näkökulmia, joten koen että kyllä haluan sitä käsitellä. Ap.
Minä huomaan väsyväni vastaavanlaisessa tilanteessa. Mutta kun ajattelen syvemmin, se tunne ei välttämättä ole väsymistä, vaan haluaisin vain paeta uneen ikävää asiaa. Olen pohtinut, että jos käsittelisin asian aktiivisemmin, ja pyrkisin "tilanteen herraksi", saattaisi olla että tuntisin itseni voimakkaammaksi, energisemmäksi, enkä väsyisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenties sinä kysytkin nyt itseltäsi: Mistä saan rakkautta kun /jos perheeni hylkää minut?
Onko tämä sinun kysymyksesi?
Kysyit vaikean kysymyksen. Kun minä itse asiassa en muista, koska olisin saanut heiltä rakkautta. Puolisolta tietysti kyllä, mutta suvulta.. hmm. En muista. Olenko ikinä? Tai ainakaan sitä, jota itse kutsuisin rakkaudeksi? Ap.
Mutta ilmeisesti sinun tarpeistasi on kuitenkin lapsena pidetty huolta? Siis perustarpeista? Sekin on rakkautta. Ehkä pelko irrottautua alistajista on huuto sen rakkauden perään, jota et koe saaneesi? Ehkä et ole oppinut, mitä on rakkaus ja mitä itsensä rakastaminen? Mitä sinun mielestäsi rakkaus on?
Sinä et päästä minua helpolla :) . Hyviä mutta vaikeita kysymyksiä. Minun mielestä rakkaus (siis yleisemmin kuin parisuhdeasiana) on montaa asiaa, mutta yritän tiivistää sen seuraavien yhdistelmäksi: Rakkaus on toisen ihmisen arvostamista ja kunnioittamista, hyväksyntää ja tärkeänä pitämistä juuri sellaisena kuin hän aidosti on. Sitä, että haluaa sille toiselle onnellisuutta ja nimenomaan sen toisen ihmisen omien arvojen mukaista elämää. Vastavuoroista kohtaamista ja läsnäoloa ilman kulisseja. Sen toisen ajatuksien ja arvojen kunnioittamista ja kiinnostusta niitä kohtaan.. Sitä että tuntee saavansa nuo samat asiat vastavuoroisesti takaisin. Avoimuutta sille, että toinen muuttuu ja kiinnostusta sille että millaiseksi se muuttuu. Tunnetta siitä, että se toinen pitää sinua itseäsi takaisin tärkeänä ja arvokkaana sellaisena kuin olet. Halua sitoutua vuorovaikutukseen sen toisen ihmisen kanssa. Ilahtumista siitä, että toinen onnistuu ja saavuttaa tavoitteensa ja halua auttaa siinä. Välittämistä ja lämpöä ja toisen huomioimista. Jakamista ja halua jakaa juuri kyseisen ihmisen kanssa. Tunnetta siitä, että elämä on huimasti onnellisempaa, jos jaatte osan siitä yhdessä. Ap.
Mutta voiko olla niin, että "alistajiesi" mielestä osa heidän vaatimuksistaan on objektiivisesti kaikilla mittareilla mitattuna oikeita arvoja, joita ei voi kyseenalaistaa? Mitä jos he ovatkin huolissaan sinusta ja sinun arvoistasi, ja he pukevat huolensa vaatimusten muotoon?
Tai mitä jos vain ovat sivistymättömiä, eikä heille ole kukaan opettanut parempaa tapaa kommunikoida. Sinä olet kyllä käskenyt heitä lopettamaan tuon menon, mutta jos ihan vilpittömästi he eivät osaakaan mitään sen kauniimpaa ja parempaa? Voisitko harkita opettavasi heille kauniimpaa ja kunnioittavampaa käytöstä vaikkapa oman esimerkkisi avulla?
Jos he hyväksyisivät minut sellaisena kuin olen, he eivät yrittäisi muuttaa arvojani. Heidän arvot on heidän arvoja, ja he voivat puolestani hyvin elää niiden mukaan. Mutta minun arvot on minun arvoja ja minä elän niiden mukaan. Kellään ei ole oikeutta kuvitella että hänen arvonsa olisi "objektiivisesti kaikilla mittareilla oikeita" ja muiden pitäisi omaksua ne. En koe, että minulla on energiaa alkaa opettamaan kellekään aikuiselle ihmiselle mitään sen jälkeen kun minua on kohdeltu vuosia epäkunnioittavasti, en myöskään ole sitä heille velkaa. Ap.
Toisaalta, on olemassa erilaisia uskontoja, joiden harjoittajat ajattelevat, että heidän arvonsa ovat Jumalalta saatuja tai jostain muualta korkeammalta taholta peräisin, ja siksi niitä arvoja ei voi kyseenalaistaa. He ajattelevat, että heidän arvonsa ovat ainoita oikeita. Vaikka he yrittäisivät rauhanomaisesti käännyttää muita ihmisiä elämään heidän arvojensa mukaisesti, heihin voi silti suhtautua niin, että he toimivat hyvien motiivien vuoksi. Pohjimmiltaan he haluavat muille hyvää, vaikka he haluavatkin muuttaa muita. Siksi heidän käännytyspyrkimyksiään kohtaan ei tarvitse hyökätä, vaan voi sanoa lempeästi, mutta päättäväisesti Ei kiitos. Voisitko sinä sanoa "alistajillesi" lempeästi ja päättäväisesti "ei kiitos"? Olisiko se edes teoriassa mahdollista? Onko tällä esimerkillä mitään vastaavuutta sinun tilanteeseesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hanska kirjoitti:
On helppo ymmärtää, että ilman rajojen asettamista, jatkuvassa pyyntöjen ja valitusten tulvassa uupuu ja menee rikki. Minua kiinnostaisi kuitenkin tietää, miksi vaatimukset rasittavat myös minun kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat hyviä asetamaan rajoja muille, eivät jaksa pitää vaativia ihmisiä elämässään eivätkä ole edes mitenkään usein vaatimusten kohteena. Vaatimukset tuntuvat vain lähtökohtaisesti ikäviltä, ja ilmeisesti monille muille ne ovat aika neutraali asia.
Varmaan johtuu siitä kun näiden ihmisten kanssa rajoja joutuu asettamaan ja valvomaan koko ajan. Heidän seurassaan ei pysty rentoutumaan hetkeksikään. Se on uuvuttavaa.
Ainakin se on oma kokemukseni.
Vierailija kirjoitti:
hanska kirjoitti:
On helppo ymmärtää, että ilman rajojen asettamista, jatkuvassa pyyntöjen ja valitusten tulvassa uupuu ja menee rikki. Minua kiinnostaisi kuitenkin tietää, miksi vaatimukset rasittavat myös minun kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat hyviä asetamaan rajoja muille, eivät jaksa pitää vaativia ihmisiä elämässään eivätkä ole edes mitenkään usein vaatimusten kohteena. Vaatimukset tuntuvat vain lähtökohtaisesti ikäviltä, ja ilmeisesti monille muille ne ovat aika neutraali asia.
Varmaan johtuu siitä kun näiden ihmisten kanssa rajoja joutuu asettamaan ja valvomaan koko ajan. Heidän seurassaan ei pysty rentoutumaan hetkeksikään. Se on uuvuttavaa.
Ainakin se on oma kokemukseni.
Tämä on hyvä pointti. Ei voi samalla tavalla rentoutua kun joutuu koko ajan sanottamaan heille omia rajojaan, koska pyrkivät jatkuvasti ylittämään sinun rajoja. Ja jos tilanne on on jatkunut vaikka vuosia jo, niin väsähtää jo ennalta sillä tietää että kohtaamiset vaatii niin paljon työtä. Nämä rajattomat ihmiset eivät opi, he eivät oivalla toisten eikä omia rajoja.
Ap täällä. Olen kovin ilahtunut kaikista hienoista vastauksista, joita olen täällä saanut. Kiitos kaikille tähän astisista, luen kaiken huolella ja mietin kaikkia kommentteja huolella. Teistä on ollut paljon apua. Sain useammankin oivalluksen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenties sinä kysytkin nyt itseltäsi: Mistä saan rakkautta kun /jos perheeni hylkää minut?
Onko tämä sinun kysymyksesi?
Kysyit vaikean kysymyksen. Kun minä itse asiassa en muista, koska olisin saanut heiltä rakkautta. Puolisolta tietysti kyllä, mutta suvulta.. hmm. En muista. Olenko ikinä? Tai ainakaan sitä, jota itse kutsuisin rakkaudeksi? Ap.
Mutta ilmeisesti sinun tarpeistasi on kuitenkin lapsena pidetty huolta? Siis perustarpeista? Sekin on rakkautta. Ehkä pelko irrottautua alistajista on huuto sen rakkauden perään, jota et koe saaneesi? Ehkä et ole oppinut, mitä on rakkaus ja mitä itsensä rakastaminen? Mitä sinun mielestäsi rakkaus on?
Sinä et päästä minua helpolla :) . Hyviä mutta vaikeita kysymyksiä. Minun mielestä rakkaus (siis yleisemmin kuin parisuhdeasiana) on montaa asiaa, mutta yritän tiivistää sen seuraavien yhdistelmäksi: Rakkaus on toisen ihmisen arvostamista ja kunnioittamista, hyväksyntää ja tärkeänä pitämistä juuri sellaisena kuin hän aidosti on. Sitä, että haluaa sille toiselle onnellisuutta ja nimenomaan sen toisen ihmisen omien arvojen mukaista elämää. Vastavuoroista kohtaamista ja läsnäoloa ilman kulisseja. Sen toisen ajatuksien ja arvojen kunnioittamista ja kiinnostusta niitä kohtaan.. Sitä että tuntee saavansa nuo samat asiat vastavuoroisesti takaisin. Avoimuutta sille, että toinen muuttuu ja kiinnostusta sille että millaiseksi se muuttuu. Tunnetta siitä, että se toinen pitää sinua itseäsi takaisin tärkeänä ja arvokkaana sellaisena kuin olet. Halua sitoutua vuorovaikutukseen sen toisen ihmisen kanssa. Ilahtumista siitä, että toinen onnistuu ja saavuttaa tavoitteensa ja halua auttaa siinä. Välittämistä ja lämpöä ja toisen huomioimista. Jakamista ja halua jakaa juuri kyseisen ihmisen kanssa. Tunnetta siitä, että elämä on huimasti onnellisempaa, jos jaatte osan siitä yhdessä. Ap.
Mutta voiko olla niin, että "alistajiesi" mielestä osa heidän vaatimuksistaan on objektiivisesti kaikilla mittareilla mitattuna oikeita arvoja, joita ei voi kyseenalaistaa? Mitä jos he ovatkin huolissaan sinusta ja sinun arvoistasi, ja he pukevat huolensa vaatimusten muotoon?
Tai mitä jos vain ovat sivistymättömiä, eikä heille ole kukaan opettanut parempaa tapaa kommunikoida. Sinä olet kyllä käskenyt heitä lopettamaan tuon menon, mutta jos ihan vilpittömästi he eivät osaakaan mitään sen kauniimpaa ja parempaa? Voisitko harkita opettavasi heille kauniimpaa ja kunnioittavampaa käytöstä vaikkapa oman esimerkkisi avulla?
Jos he hyväksyisivät minut sellaisena kuin olen, he eivät yrittäisi muuttaa arvojani. Heidän arvot on heidän arvoja, ja he voivat puolestani hyvin elää niiden mukaan. Mutta minun arvot on minun arvoja ja minä elän niiden mukaan. Kellään ei ole oikeutta kuvitella että hänen arvonsa olisi "objektiivisesti kaikilla mittareilla oikeita" ja muiden pitäisi omaksua ne. En koe, että minulla on energiaa alkaa opettamaan kellekään aikuiselle ihmiselle mitään sen jälkeen kun minua on kohdeltu vuosia epäkunnioittavasti, en myöskään ole sitä heille velkaa. Ap.
Toisaalta, on olemassa erilaisia uskontoja, joiden harjoittajat ajattelevat, että heidän arvonsa ovat Jumalalta saatuja tai jostain muualta korkeammalta taholta peräisin, ja siksi niitä arvoja ei voi kyseenalaistaa. He ajattelevat, että heidän arvonsa ovat ainoita oikeita. Vaikka he yrittäisivät rauhanomaisesti käännyttää muita ihmisiä elämään heidän arvojensa mukaisesti, heihin voi silti suhtautua niin, että he toimivat hyvien motiivien vuoksi. Pohjimmiltaan he haluavat muille hyvää, vaikka he haluavatkin muuttaa muita. Siksi heidän käännytyspyrkimyksiään kohtaan ei tarvitse hyökätä, vaan voi sanoa lempeästi, mutta päättäväisesti Ei kiitos. Voisitko sinä sanoa "alistajillesi" lempeästi ja päättäväisesti "ei kiitos"? Olisiko se edes teoriassa mahdollista? Onko tällä esimerkillä mitään vastaavuutta sinun tilanteeseesi?
Tunnistan tuon tietyn uskovaisten joukon, jotka ajattelevat noin. Mutta minun tilanteessa ei ole kyse uskovaisista ihmisistä, toki joitain muita yhteisiä piirteitä voi olla. Mutta nuo käännytyspyrkimykset, joista kirjoitat - nekin on pitkään jatkuessaan toisen ihmisen rajojen rikkomista ja jopa kiusaamista. On yhdentekevää, jos uskovainen haluaa pohjimmiltaan hyvää, mutta ei kunnioita ollenkaan toisen ihmisen arvoja eikä maailmankatsomusta vaan vyöryttää käännyttäen omaansa jokaisessa kohtaamisessa. Ei se mene niin, että tarkoitus pyhittää keinot. Ja kerran tai kaksi voi sanoa lempeästi että ei kiitos, mutta jos asia vain jatkuu ja jatkuu.. Arvaat ehkä, että olen vuosia sitten kokeillut jo sen lempeän päättävisen tien, ei sillä ole ollut mitään vaikutusta. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin tuttua... Minun vanhempani eivät tosin vaadi, mutta ex oli vielä eron jälkeenkin varsinainen vaatija. Vaatimukset koskivat niin tekemisiäni, käytöstäni että persoonaani.
Itse olen ihminen, joka ei vaadi, eikä nalkuta. Se on minun arvoni, että jokainen saa elää omannäköistä elämää, eikä kukaan saa siihen puuttua. Vaatimukset tappavat rakkauden. Ihmisellä pitää olla itsemäärämioikeus.
Kun kyse on avosta, on se niiin syvällä minussa, annan sille niin ison merkityksen, että kenenkään vaatimuksia ei voida ohittaa olankohautuksella.Loppupeleissä se on se tunne, joka uuvuttaa. Jos minä en reagoi vaatimuksiin tunteella, niin se ei uuvuta. Mutta ex osasi herättää minussa syyllisyyden, ja se on tuhoisa tunne. Kun tämän tunteen tajusin, päästi suurin uupumus otteensa.
Täytyy todeta, että lastenkin vaatimukset uuvuttavat. He eivät syyllistä tietenkään, mutta Haluaisin tehdä asiat omassa tahdissani.
N48
Minä ajattelen aika samoin, ja nimenomaan arvomaailman tasolla. Elämääni määrittää vahvasti se arvo, että kellään ei ole oikeutta vaatia toiselta ihmiseltä mitään. On oikeus toivoa ja tiettyjä asioita on oikeus odottaa, mutta ei ole oikeutta esittää vaatimuksia. Jokaisella on sen sijaan oikeus elää omansa näköistä elämää, ja velvollisuus suoda sama muille. Ehkä tässä on yksi syy siihen, miksi väsyn, asia taistelee niin pahasti arvojani vastaan. Ap.
Onko tuo väsymys väsymistä, vai onko kyseessä vain suojautuminen; haluttomuus käsitellä kipeää asiaa?
Hmm. Avaa vähän lisää, mikä saa sinut ajattelemaan noin. Olen kuitenkin tätä asiaa monta vuotta pohtinut ja eri ihmisten kanssa jutellut, nytkin täällä haen siihen uusia näkökulmia, joten koen että kyllä haluan sitä käsitellä. Ap.
Minä huomaan väsyväni vastaavanlaisessa tilanteessa. Mutta kun ajattelen syvemmin, se tunne ei välttämättä ole väsymistä, vaan haluaisin vain paeta uneen ikävää asiaa. Olen pohtinut, että jos käsittelisin asian aktiivisemmin, ja pyrkisin "tilanteen herraksi", saattaisi olla että tuntisin itseni voimakkaammaksi, energisemmäksi, enkä väsyisi.
Nyt ymmärrän pointtisi. Sanoisin, että kyse ei ehkä ole siitä ettei haluaisi ajatella ikävää asiaa vaan että sitä on jo ajatellut ja yrittänyt ratkoa niin paljon, että haluaa paeta uneen sitä että mikään ei silti muutu vaikka mitä tekisi itse. Tulee kovin voimaton olo, kun teet mitä tahansa, niin et pysty vaikuttamaan. Jos pystyisi edes vähän vaikuttamaan (eli omat teot ja ratkaisut tuottaisi jotain muutosta), olisi varmaan energisempi olo. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenties sinä kysytkin nyt itseltäsi: Mistä saan rakkautta kun /jos perheeni hylkää minut?
Onko tämä sinun kysymyksesi?
Kysyit vaikean kysymyksen. Kun minä itse asiassa en muista, koska olisin saanut heiltä rakkautta. Puolisolta tietysti kyllä, mutta suvulta.. hmm. En muista. Olenko ikinä? Tai ainakaan sitä, jota itse kutsuisin rakkaudeksi? Ap.
Mutta ilmeisesti sinun tarpeistasi on kuitenkin lapsena pidetty huolta? Siis perustarpeista? Sekin on rakkautta. Ehkä pelko irrottautua alistajista on huuto sen rakkauden perään, jota et koe saaneesi? Ehkä et ole oppinut, mitä on rakkaus ja mitä itsensä rakastaminen? Mitä sinun mielestäsi rakkaus on?
Sinä et päästä minua helpolla :) . Hyviä mutta vaikeita kysymyksiä. Minun mielestä rakkaus (siis yleisemmin kuin parisuhdeasiana) on montaa asiaa, mutta yritän tiivistää sen seuraavien yhdistelmäksi: Rakkaus on toisen ihmisen arvostamista ja kunnioittamista, hyväksyntää ja tärkeänä pitämistä juuri sellaisena kuin hän aidosti on. Sitä, että haluaa sille toiselle onnellisuutta ja nimenomaan sen toisen ihmisen omien arvojen mukaista elämää. Vastavuoroista kohtaamista ja läsnäoloa ilman kulisseja. Sen toisen ajatuksien ja arvojen kunnioittamista ja kiinnostusta niitä kohtaan.. Sitä että tuntee saavansa nuo samat asiat vastavuoroisesti takaisin. Avoimuutta sille, että toinen muuttuu ja kiinnostusta sille että millaiseksi se muuttuu. Tunnetta siitä, että se toinen pitää sinua itseäsi takaisin tärkeänä ja arvokkaana sellaisena kuin olet. Halua sitoutua vuorovaikutukseen sen toisen ihmisen kanssa. Ilahtumista siitä, että toinen onnistuu ja saavuttaa tavoitteensa ja halua auttaa siinä. Välittämistä ja lämpöä ja toisen huomioimista. Jakamista ja halua jakaa juuri kyseisen ihmisen kanssa. Tunnetta siitä, että elämä on huimasti onnellisempaa, jos jaatte osan siitä yhdessä. Ap.
Mutta voiko olla niin, että "alistajiesi" mielestä osa heidän vaatimuksistaan on objektiivisesti kaikilla mittareilla mitattuna oikeita arvoja, joita ei voi kyseenalaistaa? Mitä jos he ovatkin huolissaan sinusta ja sinun arvoistasi, ja he pukevat huolensa vaatimusten muotoon?
Tai mitä jos vain ovat sivistymättömiä, eikä heille ole kukaan opettanut parempaa tapaa kommunikoida. Sinä olet kyllä käskenyt heitä lopettamaan tuon menon, mutta jos ihan vilpittömästi he eivät osaakaan mitään sen kauniimpaa ja parempaa? Voisitko harkita opettavasi heille kauniimpaa ja kunnioittavampaa käytöstä vaikkapa oman esimerkkisi avulla?
Jos he hyväksyisivät minut sellaisena kuin olen, he eivät yrittäisi muuttaa arvojani. Heidän arvot on heidän arvoja, ja he voivat puolestani hyvin elää niiden mukaan. Mutta minun arvot on minun arvoja ja minä elän niiden mukaan. Kellään ei ole oikeutta kuvitella että hänen arvonsa olisi "objektiivisesti kaikilla mittareilla oikeita" ja muiden pitäisi omaksua ne. En koe, että minulla on energiaa alkaa opettamaan kellekään aikuiselle ihmiselle mitään sen jälkeen kun minua on kohdeltu vuosia epäkunnioittavasti, en myöskään ole sitä heille velkaa. Ap.
Toisaalta, on olemassa erilaisia uskontoja, joiden harjoittajat ajattelevat, että heidän arvonsa ovat Jumalalta saatuja tai jostain muualta korkeammalta taholta peräisin, ja siksi niitä arvoja ei voi kyseenalaistaa. He ajattelevat, että heidän arvonsa ovat ainoita oikeita. Vaikka he yrittäisivät rauhanomaisesti käännyttää muita ihmisiä elämään heidän arvojensa mukaisesti, heihin voi silti suhtautua niin, että he toimivat hyvien motiivien vuoksi. Pohjimmiltaan he haluavat muille hyvää, vaikka he haluavatkin muuttaa muita. Siksi heidän käännytyspyrkimyksiään kohtaan ei tarvitse hyökätä, vaan voi sanoa lempeästi, mutta päättäväisesti Ei kiitos. Voisitko sinä sanoa "alistajillesi" lempeästi ja päättäväisesti "ei kiitos"? Olisiko se edes teoriassa mahdollista? Onko tällä esimerkillä mitään vastaavuutta sinun tilanteeseesi?
Tunnistan tuon tietyn uskovaisten joukon, jotka ajattelevat noin. Mutta minun tilanteessa ei ole kyse uskovaisista ihmisistä, toki joitain muita yhteisiä piirteitä voi olla. Mutta nuo käännytyspyrkimykset, joista kirjoitat - nekin on pitkään jatkuessaan toisen ihmisen rajojen rikkomista ja jopa kiusaamista. On yhdentekevää, jos uskovainen haluaa pohjimmiltaan hyvää, mutta ei kunnioita ollenkaan toisen ihmisen arvoja eikä maailmankatsomusta vaan vyöryttää käännyttäen omaansa jokaisessa kohtaamisessa. Ei se mene niin, että tarkoitus pyhittää keinot. Ja kerran tai kaksi voi sanoa lempeästi että ei kiitos, mutta jos asia vain jatkuu ja jatkuu.. Arvaat ehkä, että olen vuosia sitten kokeillut jo sen lempeän päättävisen tien, ei sillä ole ollut mitään vaikutusta. Ap.
Ajattelen samoin kuin ap. Ei ole syytä antaa tulla oman itsensä yli vaikka uskovainen tarkoittaisikin hyvää. Uskovaisenkin tulee ymmärtää, että toinen ihminen ajattelee eri tavoin ja arvot ovat erilaiset. Vaikka kuinka ottaisi koville hyväksyä erilaisuus, niin se ei ole perustelu, että tarkoitin vaan hyvää.
Ihmetyttää kyllä, miksi joku haluaisi toistella jollekin, että hän on huono (ihminen, äiti, nainen..). Henkistä väkivaltaa.