Miksi väsyn aina kun minulta vaaditaan ja pyydetään jotain?

Vierailija kirjoitti:

Voisiko olla niin, että laitat läheisillesi rajat, mutta silti et kuitenkaan laita niitä rajoja. Ehkä vähän sekavasti kirjoitettu, en tiedä ymmärsitkö... Ehkä uskottelet itsellesi, että olet laittanut rajat, tai olet yrittänyt laittaa rajat. Tosiasiassa kuitenkin ne raja pitäisi laittaa eri tavalla, voimakkaammin. Tai jollakin toisella tavalla kuin mihin teidän perhekulttuurissanne on totuttu. Jos "ei"-sana on aina tarkoittanut läheisillesi samaa kuin "en halua, mutta suostun kuitenkin lopulta", pitää kehittää jokin muu tapa ilmaista, ratkaista sama asia. Selkeämpi. Tylympi, Jämäkämpi. Yksiselitteisempi. En tiedä millainen, koska en tunne tilannetta käytännössä, mutta kerro ap mitä ajattelet tästä.

Ymmärrän hyvin mitä tarkoitat. Voi tosiaan olla, että laitan rajat tavalla, jota he eivät ymmärrä eivätkä osaa lukea. Olen tosiaan kirjoittanut viestein hyvin suoraan, että minua ei kohdella näin. Olen huutanut asian puhelimessa. Olen ollut vastaamatta yhteenkään viestiin kahteen kuukauteen sen jälkeen kun olen sanonut, että jos tyyli ei muutu niin en voi pitää yhteyttä. Mikään näistä ei ole vielä tuonut toivottavaa tulosta, vaan pikemminkin provosoinut lisää. Mutta jään miettimään kommenttiasi. Ehkä keksin vielä uuden tavan asettaa rajat yksiselitteisemmin. Ap. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on rajattomuutta. Sinua ei nähdä ja kunnioiteta omatahtoisena yksilönä. On kokemusta. Itse otin etäisyyttä sukuun.

Olet oikeassa, se tuntuukin juuri rajattomuudelta. Ja ehkä se juuri minua väsyttää, että rajojani pyritään rikkomaan koko ajan ja joudun jotenkin taistelemaan, että saan palautettua muut joka päivä kunnioittamaan rajojani. Mutta asia on sikäli hämmentävä, että olen aina aika vahvasti puolustanut itseäni ja rajojani, kukaan tuttuni ei kuvailisi minua kiltiksi ihmiseksi siinä merkityksessä, että olisin jotenkin alistuvainen tai muita myötäilevä vaan pikemminkin johtajahenkisenä persoonana, jolla on vahva tahto ja uskallus sanoa se. Miksi minua ei nähdä omatahtoisena yksilönä? Tai miksi omatahtoisuuteni ärsyttää lähipiiriäni niin paljon, että he reagoivat siihen toimimalla koko ajan rajattomasti? Ap.

Miten lähipiirissäsi suhtaudutaan muihin ihmisiin? Itse tajusin, että koko lapsuudenperheestäni puuttui kunnioitus muita ihmisiä ja heidän erillisyyttään kohtaan. Tämä havainto on auttanut minua tiukemmin pitämään rajojani. Toisaalta suora puhe on auttanut myös.

Tämäkin on mielenkiintoinen ja miettimisen arvoinen kommentti. En ole koskaan pohtinut miten nuo kyseiset henkilöt suhtautuu muihin kuin minuun. Saattaa todellakin olla, että rajattomasti myös muihin. Tai  ainakin sen huomaan, että he antavat itseään kohdella hyvin rajattomasti. Ap.

Jos ei ole omia rajoja, ei osaa kunnioittaa muidenkaan rajoja. Ongelmaa en sinänsä osaa ratkaista, oma ratkaisuni on asiallisen etäiset välit. Jos on itse rajaton, niin toisen asettamat rajat saattaa pelottaa ja aiheuttaa entistä riippuvaisempaa käytöstä. Kuvailemasi käytös kuulostaa läheisriippuvaiselta.

Mielenkiintoinen pointti tuo, että rajatonta ihmistä saattaa pelottaa toisen asettamat rajat, ja aiheuttaa entistä riippuvaisempaa käyttäytymistä. Koska välillä koen olevani suunnilleen jonkun riippuvuuden kohteena. Ja se on minunlaiselle oman tien kulkijalle melkoisen tukahduttava tunne. Jos osaat, niin avaisitko ajatustasi vähän lisää? Olisi kiva kuulla mikä mekanismi tuossa voisi olla takana - miksi toisen rajat provosoivat riippuvuuden pahenemista? Ap.

En tiedä osaanko selittää, mutta läheisriippuvaisille on vaikeaa sietää toisten ihmisten erillisyyttä ja itsenäisyyttä. Kirjoituksistasi päätellen lähipiirisi "yrittää uida pääsi sisälle" vaatimalla millainen sinun tulisi olla. Kun et painu muottiin, niin takerrutaan entistä kovempaa. Takertuminen on todella väsyttävää ja tuntuu kuin ei olisi tilaa hengittää. Läheisriippuvuus on pohjimmiltaan hylätyksi tulemisen ja oman arvottomuuden pelkoa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on rajattomuutta. Sinua ei nähdä ja kunnioiteta omatahtoisena yksilönä. On kokemusta. Itse otin etäisyyttä sukuun.

Olet oikeassa, se tuntuukin juuri rajattomuudelta. Ja ehkä se juuri minua väsyttää, että rajojani pyritään rikkomaan koko ajan ja joudun jotenkin taistelemaan, että saan palautettua muut joka päivä kunnioittamaan rajojani. Mutta asia on sikäli hämmentävä, että olen aina aika vahvasti puolustanut itseäni ja rajojani, kukaan tuttuni ei kuvailisi minua kiltiksi ihmiseksi siinä merkityksessä, että olisin jotenkin alistuvainen tai muita myötäilevä vaan pikemminkin johtajahenkisenä persoonana, jolla on vahva tahto ja uskallus sanoa se. Miksi minua ei nähdä omatahtoisena yksilönä? Tai miksi omatahtoisuuteni ärsyttää lähipiiriäni niin paljon, että he reagoivat siihen toimimalla koko ajan rajattomasti? Ap.

Onko noilla lähipiirisi hankalilla ihmisillä konflikteja elämässään myös muiden kuin sinun kanssasi? Ovatko he jotain todella pahoja pomottajia, joita myös muut karttavat, vai ovatko he valinneet pomotuksensa kohteeksi vain sinut?

On heillä hankalia konflikteja, mutta mielestäni he ovat pikemminkin ylikilttejä kuin pomottajia luonteeltaan. Jokin minussa herättää heissä halua vaatia. Ap. 

Ahaa. Jos he ovat ylikilttejä ja vaativat silti sinulta kaikenlaista, he ehkä kokevat, että olet päässyt liian helpolla, olet itsekeskeinen ja luistelet vastuusta?

En tarkoita, että niin oikeastibolisi, mutta se voisi selittää vaatimisen.

Saatat olla oikeilla jäljillä. He itse uhraavat elämäänsä muiden eteen. Ja he syyttävät minua itsekeskeisyydestä, piittaamattomuudesta ja vastuusta luistelusta, koska asetan rajat enkä suostu muuttumaan persoonaltani muiden vaatimusten mukaiseksi enkä suostu uhraamaan elämääni muiden auttamiseen. En kuitenkaan koe olevani itsekeskeinen vaan välitän paljonkin muista ihmisistä ja olen empaattinen, ja jos minua auttaa ja kohtelee minua kunnioittavasti, niin minusta saa ikuisen ystävän, johon voi luottaa että se tukee vaikealla hetkellä. Mutta tarkoitatko siis, että koska he itse uhrautuvat ylikiltteinä kaikkeen ihan hulluunkin, niin he "kostavat" minulle riippumattomuuteni? Ap.

Minusta ei ole välttämättä kauhean hyödyllistä miettiä, mikä itsessä on sellaista, että muut kokevat oikeudekseen vaatia kohtuuttomia, tai mikä näissä vaatijoissa on vikana, kun vaativat. Tuota voi pohdiskella vuosikausia päätymättä mihinkään vastaukseen, ja vaikka päätyisikin, tuo oivallus ei tarjoa mitään sellaista ratkaisua, joka ei olisi käytettävissä jo nyt. Muut eivät tule käyttäytymistään muuttamaan, vaikka aloittaja osaisi selittää kaikki psykologiset mekanismit sen taustalla.

Sen sijaan kannattaa suunnata oma tarmo siihen, että tekee elämästä enemmän omien toiveiden mukaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietipä ap uudelleen kysymystäsi. Sinä kysyit, että miksi väsyt aina kun sinulta vaaditaan ja pyydetään jotain. Sitten kerroit meille että sinua ihmisenä yritetään törkeällä tavalla muuttaa toisenlaiseksi. Minusta sinun ei tarvitse ihmetellä sitä, että miksi väsyt tuosta. Minusta on itsestäänselvää, että tuollainen rajaton käytös on ahdistavaa, väsyttävää ja ties mitä negatiivista. Olennaisin kysymys varmaankin olisi, että Miten saan läheiseni lopettamaan alistamiseni... tai Miten otan etäisyyttä, jos läheiseni eivät pyynnöistäni huolimatta lopeta alistamistani. Katso eteenpäin, ja etsi ratkaisuja joissa sinä voit hyvin. Kaikkea hyvää sinulle. Juuri sellaiselle sinulle, joka Sinä haluat olla.

Kiitos kommentistasi. Mietin uudelleen :) . Olen varmastikin ollut tämän ilmiön kohteena pikkulapsesta saakka, ja siten se on minulle niin arkea, että kutsun sitä vahingossa vaatimiseksi (siis liian miedolla sanalla). Olet oikeassa siinä, että minua yritetään törkeälläkin tavalla muuttaa toisenlaiseksi. Nyt kun mietin, niin jos en olisi koko elämääni elänyt sen kohteena, niin kai sanoisin heti että se on suunnilleen henkistä väkivaltaa, ehkä. Arvostan sanojasi siitä, että ei tarvitse ihmitellä miksi väsyn, että kuka tahansa väsyisi. Se auttaa jo. Mutta minun pitäisi nyt saada oma väsymys pois. Olen jo vuosia sitten tullut siihen tulokseen, että etäisyys on minulle paras ratkaisu, mutta en ole vielä niin pitkälle mennyt, että vaihtaisin puhelinnumeroni ja salaisin sen vaikka en itse yhteyttä oikeastaan pidäkään. Ja joissakin asioissa ei sukulaisiaan pääse pakoon, vaan on pakko olla satunnaisesti yhteydessä. Olen oikeasti miettinyt, että toiseen maahan muuttaminen olisi ainoa, mikä ratkaisisi koko tilanteen, mutta en taas suostu siihen, että joutuisin pakenemaan. Ap. 

Minä olen ratkaissut omassa elämässäni tuollaista ongelmaa osittain sillä, että olen ottanut passiivisen välinpitämättömän asenteen. Olen kyllä tekemisissä, mutta en anna vaatimusten upota minuun. Kuvittelen, että ne vaativat ja käskevät sanat ovat vain tuulen huminaa tai vasaran pauketta, johon saatan reagoida neutraalisti, että "joo. nii-in." Visualisoin vaatimusten kuoron vaikkapa hanhen kaakatukseksi. Kuulostaa tylyltä, mutta itsensä suojelemiseksi on pakko keksiä jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on rajattomuutta. Sinua ei nähdä ja kunnioiteta omatahtoisena yksilönä. On kokemusta. Itse otin etäisyyttä sukuun.

Olet oikeassa, se tuntuukin juuri rajattomuudelta. Ja ehkä se juuri minua väsyttää, että rajojani pyritään rikkomaan koko ajan ja joudun jotenkin taistelemaan, että saan palautettua muut joka päivä kunnioittamaan rajojani. Mutta asia on sikäli hämmentävä, että olen aina aika vahvasti puolustanut itseäni ja rajojani, kukaan tuttuni ei kuvailisi minua kiltiksi ihmiseksi siinä merkityksessä, että olisin jotenkin alistuvainen tai muita myötäilevä vaan pikemminkin johtajahenkisenä persoonana, jolla on vahva tahto ja uskallus sanoa se. Miksi minua ei nähdä omatahtoisena yksilönä? Tai miksi omatahtoisuuteni ärsyttää lähipiiriäni niin paljon, että he reagoivat siihen toimimalla koko ajan rajattomasti? Ap.

Onko noilla lähipiirisi hankalilla ihmisillä konflikteja elämässään myös muiden kuin sinun kanssasi? Ovatko he jotain todella pahoja pomottajia, joita myös muut karttavat, vai ovatko he valinneet pomotuksensa kohteeksi vain sinut?

On heillä hankalia konflikteja, mutta mielestäni he ovat pikemminkin ylikilttejä kuin pomottajia luonteeltaan. Jokin minussa herättää heissä halua vaatia. Ap. 

Ahaa. Jos he ovat ylikilttejä ja vaativat silti sinulta kaikenlaista, he ehkä kokevat, että olet päässyt liian helpolla, olet itsekeskeinen ja luistelet vastuusta?

En tarkoita, että niin oikeastibolisi, mutta se voisi selittää vaatimisen.

Saatat olla oikeilla jäljillä. He itse uhraavat elämäänsä muiden eteen. Ja he syyttävät minua itsekeskeisyydestä, piittaamattomuudesta ja vastuusta luistelusta, koska asetan rajat enkä suostu muuttumaan persoonaltani muiden vaatimusten mukaiseksi enkä suostu uhraamaan elämääni muiden auttamiseen. En kuitenkaan koe olevani itsekeskeinen vaan välitän paljonkin muista ihmisistä ja olen empaattinen, ja jos minua auttaa ja kohtelee minua kunnioittavasti, niin minusta saa ikuisen ystävän, johon voi luottaa että se tukee vaikealla hetkellä. Mutta tarkoitatko siis, että koska he itse uhrautuvat ylikiltteinä kaikkeen ihan hulluunkin, niin he "kostavat" minulle riippumattomuuteni? Ap.

Ehkä he eivät oikein ymmärrä sinua. Kun luin viestejäsi, olet mielestäni kuitenkin hyvin selvästi kertonut heille, milloin menee yli rajan. Ainakaan sinua kohtaan he eivät kuulosta kilteiltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on rajattomuutta. Sinua ei nähdä ja kunnioiteta omatahtoisena yksilönä. On kokemusta. Itse otin etäisyyttä sukuun.

Olet oikeassa, se tuntuukin juuri rajattomuudelta. Ja ehkä se juuri minua väsyttää, että rajojani pyritään rikkomaan koko ajan ja joudun jotenkin taistelemaan, että saan palautettua muut joka päivä kunnioittamaan rajojani. Mutta asia on sikäli hämmentävä, että olen aina aika vahvasti puolustanut itseäni ja rajojani, kukaan tuttuni ei kuvailisi minua kiltiksi ihmiseksi siinä merkityksessä, että olisin jotenkin alistuvainen tai muita myötäilevä vaan pikemminkin johtajahenkisenä persoonana, jolla on vahva tahto ja uskallus sanoa se. Miksi minua ei nähdä omatahtoisena yksilönä? Tai miksi omatahtoisuuteni ärsyttää lähipiiriäni niin paljon, että he reagoivat siihen toimimalla koko ajan rajattomasti? Ap.

Miten lähipiirissäsi suhtaudutaan muihin ihmisiin? Itse tajusin, että koko lapsuudenperheestäni puuttui kunnioitus muita ihmisiä ja heidän erillisyyttään kohtaan. Tämä havainto on auttanut minua tiukemmin pitämään rajojani. Toisaalta suora puhe on auttanut myös.

Tämäkin on mielenkiintoinen ja miettimisen arvoinen kommentti. En ole koskaan pohtinut miten nuo kyseiset henkilöt suhtautuu muihin kuin minuun. Saattaa todellakin olla, että rajattomasti myös muihin. Tai  ainakin sen huomaan, että he antavat itseään kohdella hyvin rajattomasti. Ap.

Jos ei ole omia rajoja, ei osaa kunnioittaa muidenkaan rajoja. Ongelmaa en sinänsä osaa ratkaista, oma ratkaisuni on asiallisen etäiset välit. Jos on itse rajaton, niin toisen asettamat rajat saattaa pelottaa ja aiheuttaa entistä riippuvaisempaa käytöstä. Kuvailemasi käytös kuulostaa läheisriippuvaiselta.

Mielenkiintoinen pointti tuo, että rajatonta ihmistä saattaa pelottaa toisen asettamat rajat, ja aiheuttaa entistä riippuvaisempaa käyttäytymistä. Koska välillä koen olevani suunnilleen jonkun riippuvuuden kohteena. Ja se on minunlaiselle oman tien kulkijalle melkoisen tukahduttava tunne. Jos osaat, niin avaisitko ajatustasi vähän lisää? Olisi kiva kuulla mikä mekanismi tuossa voisi olla takana - miksi toisen rajat provosoivat riippuvuuden pahenemista? Ap.

En tiedä osaanko selittää, mutta läheisriippuvaisille on vaikeaa sietää toisten ihmisten erillisyyttä ja itsenäisyyttä. Kirjoituksistasi päätellen lähipiirisi "yrittää uida pääsi sisälle" vaatimalla millainen sinun tulisi olla. Kun et painu muottiin, niin takerrutaan entistä kovempaa. Takertuminen on todella väsyttävää ja tuntuu kuin ei olisi tilaa hengittää. Läheisriippuvuus on pohjimmiltaan hylätyksi tulemisen ja oman arvottomuuden pelkoa...

Kyllä osasit selittää, sain hyvin kiinni mitä tarkoitat, kiitos. Kuvasit hyvin, miltä minusta tuntuu :) . Minun pään sisälle yritetään koko ajan uida vaatimalla minulta että olen sellainen kuin he haluavat. Ja koska jatkuvasti taistelen sitä vastaan, niin takerrutaan yhä kovempaa. Kuin hukkuva takertuisi pelastajaan (ja takertumalla vetäisi pelastajaakin pinnan alle). Ja minä yritän lähes epätoivoisesti potkia pinnan alle vetäviä kauemmaksi. Olet niin oikeassa siinä, että ei ole tilaa hengittää, vaan joku tukahduttaa koko ajan. Mutta minun tehtävä ei ole "korjata" heidän oman arvottomuuden pelkoaan, se heidän täytyy jotenkin ratkaista itse. Ehkä tuosta muuten tulee oloni, että minua vaaditaan olemaan "äiti", sillä äitiin kai kohdistuu vaatimuksia tuottaa omanarvontunnetta lisääviä asioita tai vakuuttaa ettei hylkää. On muuten ihana huomata, että av:lta voi saada oikeasti arvokkaita näkökulmia. Ap. 

hanska kirjoitti:

Minusta ei ole välttämättä kauhean hyödyllistä miettiä, mikä itsessä on sellaista, että muut kokevat oikeudekseen vaatia kohtuuttomia, tai mikä näissä vaatijoissa on vikana, kun vaativat. Tuota voi pohdiskella vuosikausia päätymättä mihinkään vastaukseen, ja vaikka päätyisikin, tuo oivallus ei tarjoa mitään sellaista ratkaisua, joka ei olisi käytettävissä jo nyt. Muut eivät tule käyttäytymistään muuttamaan, vaikka aloittaja osaisi selittää kaikki psykologiset mekanismit sen taustalla.

Sen sijaan kannattaa suunnata oma tarmo siihen, että tekee elämästä enemmän omien toiveiden mukaista.

Hyvä vinkki. Jos minulta menee liikaa energiaa siihen että pohdin miksi, niin en saa laitettua riittävästi energiaa omaan elämääni. Eli samalla annan noille ihmisille sen vallan, että he kuluttavat minua. Ap.

hanska kirjoitti:

Minusta ei ole välttämättä kauhean hyödyllistä miettiä, mikä itsessä on sellaista, että muut kokevat oikeudekseen vaatia kohtuuttomia, tai mikä näissä vaatijoissa on vikana, kun vaativat. Tuota voi pohdiskella vuosikausia päätymättä mihinkään vastaukseen, ja vaikka päätyisikin, tuo oivallus ei tarjoa mitään sellaista ratkaisua, joka ei olisi käytettävissä jo nyt. Muut eivät tule käyttäytymistään muuttamaan, vaikka aloittaja osaisi selittää kaikki psykologiset mekanismit sen taustalla.

Sen sijaan kannattaa suunnata oma tarmo siihen, että tekee elämästä enemmän omien toiveiden mukaista.

Tuo on niin totta. Jos vaikkapa silmälasipäistä tyttöä kiusataan koulussa sen vuoksi, että tytöllä on silmälasit, ei tytön tietenkään tarvitse luopua silmälaseistaan sen takia että häntä kiusataan niiden vuoksi. Ei hänen tarvitse edes harkita vähempää huomiota herättäviä silmälasinpokia. Hänen pitää sen sijaan kertoa kiusaajille, että kiusaamisen on loputtava, ja ellei se lopu, pitää kertoa aikuisille, jotta aikuiset huolehtivat kiusaamisen loppumisesta. Sinunkaan ei tarvitse etsiä "vikaa" itsestäsi. Kaikissa meissä on erilaisuuksia, joiden ansiosta joku hyeena voi keksiä syyn iskeä kiinni. Ihmisten kuitenkin oletetaan olevan sivistyneempiä kuin hyeenat ja ihmisille voi laittaa sanallisesti rajat. Voi sanoa, että tässä menee minun rajani, ja tätä et saa ylittää. Jos kuitenkin ihminen ylittää rajan toistuvasti, silloin pitää puolustautua jämerämmin. Hyeenoiltakin voi puolustautua kun ei hakeudu alueelle, jossa niitä kuljeskelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietipä ap uudelleen kysymystäsi. Sinä kysyit, että miksi väsyt aina kun sinulta vaaditaan ja pyydetään jotain. Sitten kerroit meille että sinua ihmisenä yritetään törkeällä tavalla muuttaa toisenlaiseksi. Minusta sinun ei tarvitse ihmetellä sitä, että miksi väsyt tuosta. Minusta on itsestäänselvää, että tuollainen rajaton käytös on ahdistavaa, väsyttävää ja ties mitä negatiivista. Olennaisin kysymys varmaankin olisi, että Miten saan läheiseni lopettamaan alistamiseni... tai Miten otan etäisyyttä, jos läheiseni eivät pyynnöistäni huolimatta lopeta alistamistani. Katso eteenpäin, ja etsi ratkaisuja joissa sinä voit hyvin. Kaikkea hyvää sinulle. Juuri sellaiselle sinulle, joka Sinä haluat olla.

Kiitos kommentistasi. Mietin uudelleen :) . Olen varmastikin ollut tämän ilmiön kohteena pikkulapsesta saakka, ja siten se on minulle niin arkea, että kutsun sitä vahingossa vaatimiseksi (siis liian miedolla sanalla). Olet oikeassa siinä, että minua yritetään törkeälläkin tavalla muuttaa toisenlaiseksi. Nyt kun mietin, niin jos en olisi koko elämääni elänyt sen kohteena, niin kai sanoisin heti että se on suunnilleen henkistä väkivaltaa, ehkä. Arvostan sanojasi siitä, että ei tarvitse ihmitellä miksi väsyn, että kuka tahansa väsyisi. Se auttaa jo. Mutta minun pitäisi nyt saada oma väsymys pois. Olen jo vuosia sitten tullut siihen tulokseen, että etäisyys on minulle paras ratkaisu, mutta en ole vielä niin pitkälle mennyt, että vaihtaisin puhelinnumeroni ja salaisin sen vaikka en itse yhteyttä oikeastaan pidäkään. Ja joissakin asioissa ei sukulaisiaan pääse pakoon, vaan on pakko olla satunnaisesti yhteydessä. Olen oikeasti miettinyt, että toiseen maahan muuttaminen olisi ainoa, mikä ratkaisisi koko tilanteen, mutta en taas suostu siihen, että joutuisin pakenemaan. Ap. 

Minä olen ratkaissut omassa elämässäni tuollaista ongelmaa osittain sillä, että olen ottanut passiivisen välinpitämättömän asenteen. Olen kyllä tekemisissä, mutta en anna vaatimusten upota minuun. Kuvittelen, että ne vaativat ja käskevät sanat ovat vain tuulen huminaa tai vasaran pauketta, johon saatan reagoida neutraalisti, että "joo. nii-in." Visualisoin vaatimusten kuoron vaikkapa hanhen kaakatukseksi. Kuulostaa tylyltä, mutta itsensä suojelemiseksi on pakko keksiä jotain.

Kiitos, otan tuon. Vaatimukset saavat olla hanhilauman mölinää. Se on hyvä idea. Välinpitämättömyys on yksi ratkaisu, joka on varmasti pakollinen ennen pitkää. Mutta saanko kysyä, oletko onnellinen? Minä nimittäin haen sitä, että olisin myös aika tasapainoisesti onnellinen, ja olen vähän epävarma, että onko välinpitämättömyys lähipiiriä kohtaan oikea tie siihen. Se voi olla, en tiedä vielä. Ap. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on rajattomuutta. Sinua ei nähdä ja kunnioiteta omatahtoisena yksilönä. On kokemusta. Itse otin etäisyyttä sukuun.

Olet oikeassa, se tuntuukin juuri rajattomuudelta. Ja ehkä se juuri minua väsyttää, että rajojani pyritään rikkomaan koko ajan ja joudun jotenkin taistelemaan, että saan palautettua muut joka päivä kunnioittamaan rajojani. Mutta asia on sikäli hämmentävä, että olen aina aika vahvasti puolustanut itseäni ja rajojani, kukaan tuttuni ei kuvailisi minua kiltiksi ihmiseksi siinä merkityksessä, että olisin jotenkin alistuvainen tai muita myötäilevä vaan pikemminkin johtajahenkisenä persoonana, jolla on vahva tahto ja uskallus sanoa se. Miksi minua ei nähdä omatahtoisena yksilönä? Tai miksi omatahtoisuuteni ärsyttää lähipiiriäni niin paljon, että he reagoivat siihen toimimalla koko ajan rajattomasti? Ap.

Miten lähipiirissäsi suhtaudutaan muihin ihmisiin? Itse tajusin, että koko lapsuudenperheestäni puuttui kunnioitus muita ihmisiä ja heidän erillisyyttään kohtaan. Tämä havainto on auttanut minua tiukemmin pitämään rajojani. Toisaalta suora puhe on auttanut myös.

Tämäkin on mielenkiintoinen ja miettimisen arvoinen kommentti. En ole koskaan pohtinut miten nuo kyseiset henkilöt suhtautuu muihin kuin minuun. Saattaa todellakin olla, että rajattomasti myös muihin. Tai  ainakin sen huomaan, että he antavat itseään kohdella hyvin rajattomasti. Ap.

Jos ei ole omia rajoja, ei osaa kunnioittaa muidenkaan rajoja. Ongelmaa en sinänsä osaa ratkaista, oma ratkaisuni on asiallisen etäiset välit. Jos on itse rajaton, niin toisen asettamat rajat saattaa pelottaa ja aiheuttaa entistä riippuvaisempaa käytöstä. Kuvailemasi käytös kuulostaa läheisriippuvaiselta.

Mielenkiintoinen pointti tuo, että rajatonta ihmistä saattaa pelottaa toisen asettamat rajat, ja aiheuttaa entistä riippuvaisempaa käyttäytymistä. Koska välillä koen olevani suunnilleen jonkun riippuvuuden kohteena. Ja se on minunlaiselle oman tien kulkijalle melkoisen tukahduttava tunne. Jos osaat, niin avaisitko ajatustasi vähän lisää? Olisi kiva kuulla mikä mekanismi tuossa voisi olla takana - miksi toisen rajat provosoivat riippuvuuden pahenemista? Ap.

En tiedä osaanko selittää, mutta läheisriippuvaisille on vaikeaa sietää toisten ihmisten erillisyyttä ja itsenäisyyttä. Kirjoituksistasi päätellen lähipiirisi "yrittää uida pääsi sisälle" vaatimalla millainen sinun tulisi olla. Kun et painu muottiin, niin takerrutaan entistä kovempaa. Takertuminen on todella väsyttävää ja tuntuu kuin ei olisi tilaa hengittää. Läheisriippuvuus on pohjimmiltaan hylätyksi tulemisen ja oman arvottomuuden pelkoa...

Kyllä osasit selittää, sain hyvin kiinni mitä tarkoitat, kiitos. Kuvasit hyvin, miltä minusta tuntuu :) . Minun pään sisälle yritetään koko ajan uida vaatimalla minulta että olen sellainen kuin he haluavat. Ja koska jatkuvasti taistelen sitä vastaan, niin takerrutaan yhä kovempaa. Kuin hukkuva takertuisi pelastajaan (ja takertumalla vetäisi pelastajaakin pinnan alle). Ja minä yritän lähes epätoivoisesti potkia pinnan alle vetäviä kauemmaksi. Olet niin oikeassa siinä, että ei ole tilaa hengittää, vaan joku tukahduttaa koko ajan. Mutta minun tehtävä ei ole "korjata" heidän oman arvottomuuden pelkoaan, se heidän täytyy jotenkin ratkaista itse. Ehkä tuosta muuten tulee oloni, että minua vaaditaan olemaan "äiti", sillä äitiin kai kohdistuu vaatimuksia tuottaa omanarvontunnetta lisääviä asioita tai vakuuttaa ettei hylkää. On muuten ihana huomata, että av:lta voi saada oikeasti arvokkaita näkökulmia. Ap. 

Hyvä, jos pohdinnoistani on apua. Sinun tehtäväsi ei todellakaan ole pitää ketään pystyssä tai korjata aikuisten itsetuntovajeita. Ainoa tehtävä on auttaa lapsia kasvamaan omiksi persooniksi, jos sellaisia on. Kaiken muun voi elämässään valita. Olen itse vähin erin karsinut sellaiset ihmissuhteet, joissa en saa olla oma itseni. Minun pään sisälleni ei ole tulemista. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on rajattomuutta. Sinua ei nähdä ja kunnioiteta omatahtoisena yksilönä. On kokemusta. Itse otin etäisyyttä sukuun.

Olet oikeassa, se tuntuukin juuri rajattomuudelta. Ja ehkä se juuri minua väsyttää, että rajojani pyritään rikkomaan koko ajan ja joudun jotenkin taistelemaan, että saan palautettua muut joka päivä kunnioittamaan rajojani. Mutta asia on sikäli hämmentävä, että olen aina aika vahvasti puolustanut itseäni ja rajojani, kukaan tuttuni ei kuvailisi minua kiltiksi ihmiseksi siinä merkityksessä, että olisin jotenkin alistuvainen tai muita myötäilevä vaan pikemminkin johtajahenkisenä persoonana, jolla on vahva tahto ja uskallus sanoa se. Miksi minua ei nähdä omatahtoisena yksilönä? Tai miksi omatahtoisuuteni ärsyttää lähipiiriäni niin paljon, että he reagoivat siihen toimimalla koko ajan rajattomasti? Ap.

Onko noilla lähipiirisi hankalilla ihmisillä konflikteja elämässään myös muiden kuin sinun kanssasi? Ovatko he jotain todella pahoja pomottajia, joita myös muut karttavat, vai ovatko he valinneet pomotuksensa kohteeksi vain sinut?

On heillä hankalia konflikteja, mutta mielestäni he ovat pikemminkin ylikilttejä kuin pomottajia luonteeltaan. Jokin minussa herättää heissä halua vaatia. Ap. 

Eli heillä on heikko itsetunto, jota he saisivat pönkitettyä kun huomaavat edes jonkun ihmisen tottelevan heitä?

Saatat olla oikeassa. Naurahdin kuitenkin kommentillesi siksi, että jos tuosta on kyse, niin he ovat kyllä sitten valinneet hankalimman mahdollisen kohteen pomotuspyrkimyksilleen, hakkaavat vain päätään seinään :) .Ap.

Eivät he hakkaa päätään seinään, sillä heidän pomotuksensa tuottaa tulosta. Kyllä he varmaankin huomaavat, että sinä väsyt tai ahdistut heidän pomottamisestaan. He näkevät, että heidän vaatimuksensa ei ole sinulle ilmaa. Sinä reagoit vaatimuksiin. Kenties se reaktio on juuri se mitä he haluavat? Ehkä he saavat siitä jotain sairasta nautintoa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietipä ap uudelleen kysymystäsi. Sinä kysyit, että miksi väsyt aina kun sinulta vaaditaan ja pyydetään jotain. Sitten kerroit meille että sinua ihmisenä yritetään törkeällä tavalla muuttaa toisenlaiseksi. Minusta sinun ei tarvitse ihmetellä sitä, että miksi väsyt tuosta. Minusta on itsestäänselvää, että tuollainen rajaton käytös on ahdistavaa, väsyttävää ja ties mitä negatiivista. Olennaisin kysymys varmaankin olisi, että Miten saan läheiseni lopettamaan alistamiseni... tai Miten otan etäisyyttä, jos läheiseni eivät pyynnöistäni huolimatta lopeta alistamistani. Katso eteenpäin, ja etsi ratkaisuja joissa sinä voit hyvin. Kaikkea hyvää sinulle. Juuri sellaiselle sinulle, joka Sinä haluat olla.

Kiitos kommentistasi. Mietin uudelleen :) . Olen varmastikin ollut tämän ilmiön kohteena pikkulapsesta saakka, ja siten se on minulle niin arkea, että kutsun sitä vahingossa vaatimiseksi (siis liian miedolla sanalla). Olet oikeassa siinä, että minua yritetään törkeälläkin tavalla muuttaa toisenlaiseksi. Nyt kun mietin, niin jos en olisi koko elämääni elänyt sen kohteena, niin kai sanoisin heti että se on suunnilleen henkistä väkivaltaa, ehkä. Arvostan sanojasi siitä, että ei tarvitse ihmitellä miksi väsyn, että kuka tahansa väsyisi. Se auttaa jo. Mutta minun pitäisi nyt saada oma väsymys pois. Olen jo vuosia sitten tullut siihen tulokseen, että etäisyys on minulle paras ratkaisu, mutta en ole vielä niin pitkälle mennyt, että vaihtaisin puhelinnumeroni ja salaisin sen vaikka en itse yhteyttä oikeastaan pidäkään. Ja joissakin asioissa ei sukulaisiaan pääse pakoon, vaan on pakko olla satunnaisesti yhteydessä. Olen oikeasti miettinyt, että toiseen maahan muuttaminen olisi ainoa, mikä ratkaisisi koko tilanteen, mutta en taas suostu siihen, että joutuisin pakenemaan. Ap. 

Minä olen ratkaissut omassa elämässäni tuollaista ongelmaa osittain sillä, että olen ottanut passiivisen välinpitämättömän asenteen. Olen kyllä tekemisissä, mutta en anna vaatimusten upota minuun. Kuvittelen, että ne vaativat ja käskevät sanat ovat vain tuulen huminaa tai vasaran pauketta, johon saatan reagoida neutraalisti, että "joo. nii-in." Visualisoin vaatimusten kuoron vaikkapa hanhen kaakatukseksi. Kuulostaa tylyltä, mutta itsensä suojelemiseksi on pakko keksiä jotain.

Kiitos, otan tuon. Vaatimukset saavat olla hanhilauman mölinää. Se on hyvä idea. Välinpitämättömyys on yksi ratkaisu, joka on varmasti pakollinen ennen pitkää. Mutta saanko kysyä, oletko onnellinen? Minä nimittäin haen sitä, että olisin myös aika tasapainoisesti onnellinen, ja olen vähän epävarma, että onko välinpitämättömyys lähipiiriä kohtaan oikea tie siihen. Se voi olla, en tiedä vielä. Ap. 

Hyvä kysymys. Olen riittävän onnellinen. Ajoittain hyvinkin onnellinen lapsista ja ydinperheestäni. Ystävistäkin olen onnellinen. Onnellisuuteni haen muualta kuin hanhilaumalta. Hanhilaumaltakin saan joskus iloa, mutta sen kaakatuksen iskiessä heitän aivot lepovaihteelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta tuo on rajattomuutta. Sinua ei nähdä ja kunnioiteta omatahtoisena yksilönä. On kokemusta. Itse otin etäisyyttä sukuun.

Olet oikeassa, se tuntuukin juuri rajattomuudelta. Ja ehkä se juuri minua väsyttää, että rajojani pyritään rikkomaan koko ajan ja joudun jotenkin taistelemaan, että saan palautettua muut joka päivä kunnioittamaan rajojani. Mutta asia on sikäli hämmentävä, että olen aina aika vahvasti puolustanut itseäni ja rajojani, kukaan tuttuni ei kuvailisi minua kiltiksi ihmiseksi siinä merkityksessä, että olisin jotenkin alistuvainen tai muita myötäilevä vaan pikemminkin johtajahenkisenä persoonana, jolla on vahva tahto ja uskallus sanoa se. Miksi minua ei nähdä omatahtoisena yksilönä? Tai miksi omatahtoisuuteni ärsyttää lähipiiriäni niin paljon, että he reagoivat siihen toimimalla koko ajan rajattomasti? Ap.

Onko noilla lähipiirisi hankalilla ihmisillä konflikteja elämässään myös muiden kuin sinun kanssasi? Ovatko he jotain todella pahoja pomottajia, joita myös muut karttavat, vai ovatko he valinneet pomotuksensa kohteeksi vain sinut?

On heillä hankalia konflikteja, mutta mielestäni he ovat pikemminkin ylikilttejä kuin pomottajia luonteeltaan. Jokin minussa herättää heissä halua vaatia. Ap. 

Eli heillä on heikko itsetunto, jota he saisivat pönkitettyä kun huomaavat edes jonkun ihmisen tottelevan heitä?

Saatat olla oikeassa. Naurahdin kuitenkin kommentillesi siksi, että jos tuosta on kyse, niin he ovat kyllä sitten valinneet hankalimman mahdollisen kohteen pomotuspyrkimyksilleen, hakkaavat vain päätään seinään :) .Ap.

Eivät he hakkaa päätään seinään, sillä heidän pomotuksensa tuottaa tulosta. Kyllä he varmaankin huomaavat, että sinä väsyt tai ahdistut heidän pomottamisestaan. He näkevät, että heidän vaatimuksensa ei ole sinulle ilmaa. Sinä reagoit vaatimuksiin. Kenties se reaktio on juuri se mitä he haluavat? Ehkä he saavat siitä jotain sairasta nautintoa?

Joo kyllä he varmasti näkevät, että väsyn tai ahdistun välillä. On totta, että reagoin. Voi hyvin olla, että olen tulkinnut koko tilanteen väärin, ehkä minun ei halutakaan tekevän sitä mitä ääneen vaaditaan, vaan minun halutaan väsyvän ja ahdistuvat. Voi olla, että he saavat siitä (tai tästä kuviosta) jotain sairasta nautintoa, kukapa tietää (tietävätkö he itsekään tietoisella tasolla). Mutta jos näin on, niin kyse on kiusaamisesta. Systemaattisesta sellaisesta. Ap.

Mulla sama. Ahdistaa aina kun pitää vastaanottaa esim äidiltäni valtava informaatiotulva ja mitä kaikkea minun pitää tehdä. Tekee mieli vain paeta ja sulkea korvat.

Mun on aina myös ollut helppo kieltäytyä, saan siitä tosin huonon omatunnon mutta en ole mikään kynnysmatto. Jotenkin uuvuttaa suunnattomasti kaikki vaatimukset. Arvelen sen johtuvan siitä, että olen ollut 2 vuotta nyt 4-vuotiaan lapseni totaaliyh ja lisäksi on koulu ja työt. Koko ajan on pakko suorittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietipä ap uudelleen kysymystäsi. Sinä kysyit, että miksi väsyt aina kun sinulta vaaditaan ja pyydetään jotain. Sitten kerroit meille että sinua ihmisenä yritetään törkeällä tavalla muuttaa toisenlaiseksi. Minusta sinun ei tarvitse ihmetellä sitä, että miksi väsyt tuosta. Minusta on itsestäänselvää, että tuollainen rajaton käytös on ahdistavaa, väsyttävää ja ties mitä negatiivista. Olennaisin kysymys varmaankin olisi, että Miten saan läheiseni lopettamaan alistamiseni... tai Miten otan etäisyyttä, jos läheiseni eivät pyynnöistäni huolimatta lopeta alistamistani. Katso eteenpäin, ja etsi ratkaisuja joissa sinä voit hyvin. Kaikkea hyvää sinulle. Juuri sellaiselle sinulle, joka Sinä haluat olla.

Kiitos kommentistasi. Mietin uudelleen :) . Olen varmastikin ollut tämän ilmiön kohteena pikkulapsesta saakka, ja siten se on minulle niin arkea, että kutsun sitä vahingossa vaatimiseksi (siis liian miedolla sanalla). Olet oikeassa siinä, että minua yritetään törkeälläkin tavalla muuttaa toisenlaiseksi. Nyt kun mietin, niin jos en olisi koko elämääni elänyt sen kohteena, niin kai sanoisin heti että se on suunnilleen henkistä väkivaltaa, ehkä. Arvostan sanojasi siitä, että ei tarvitse ihmitellä miksi väsyn, että kuka tahansa väsyisi. Se auttaa jo. Mutta minun pitäisi nyt saada oma väsymys pois. Olen jo vuosia sitten tullut siihen tulokseen, että etäisyys on minulle paras ratkaisu, mutta en ole vielä niin pitkälle mennyt, että vaihtaisin puhelinnumeroni ja salaisin sen vaikka en itse yhteyttä oikeastaan pidäkään. Ja joissakin asioissa ei sukulaisiaan pääse pakoon, vaan on pakko olla satunnaisesti yhteydessä. Olen oikeasti miettinyt, että toiseen maahan muuttaminen olisi ainoa, mikä ratkaisisi koko tilanteen, mutta en taas suostu siihen, että joutuisin pakenemaan. Ap. 

Minä olen ratkaissut omassa elämässäni tuollaista ongelmaa osittain sillä, että olen ottanut passiivisen välinpitämättömän asenteen. Olen kyllä tekemisissä, mutta en anna vaatimusten upota minuun. Kuvittelen, että ne vaativat ja käskevät sanat ovat vain tuulen huminaa tai vasaran pauketta, johon saatan reagoida neutraalisti, että "joo. nii-in." Visualisoin vaatimusten kuoron vaikkapa hanhen kaakatukseksi. Kuulostaa tylyltä, mutta itsensä suojelemiseksi on pakko keksiä jotain.

Kiitos, otan tuon. Vaatimukset saavat olla hanhilauman mölinää. Se on hyvä idea. Välinpitämättömyys on yksi ratkaisu, joka on varmasti pakollinen ennen pitkää. Mutta saanko kysyä, oletko onnellinen? Minä nimittäin haen sitä, että olisin myös aika tasapainoisesti onnellinen, ja olen vähän epävarma, että onko välinpitämättömyys lähipiiriä kohtaan oikea tie siihen. Se voi olla, en tiedä vielä. Ap. 

Hyvä kysymys. Olen riittävän onnellinen. Ajoittain hyvinkin onnellinen lapsista ja ydinperheestäni. Ystävistäkin olen onnellinen. Onnellisuuteni haen muualta kuin hanhilaumalta. Hanhilaumaltakin saan joskus iloa, mutta sen kaakatuksen iskiessä heitän aivot lepovaihteelle.

Sama minulla. Oli se kyllä surun paikka, kun jouduin hyväksymään ettei minulla ole perhettä, jossa kelpaan itsenäni. 51 ja muita numeroita

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietipä ap uudelleen kysymystäsi. Sinä kysyit, että miksi väsyt aina kun sinulta vaaditaan ja pyydetään jotain. Sitten kerroit meille että sinua ihmisenä yritetään törkeällä tavalla muuttaa toisenlaiseksi. Minusta sinun ei tarvitse ihmetellä sitä, että miksi väsyt tuosta. Minusta on itsestäänselvää, että tuollainen rajaton käytös on ahdistavaa, väsyttävää ja ties mitä negatiivista. Olennaisin kysymys varmaankin olisi, että Miten saan läheiseni lopettamaan alistamiseni... tai Miten otan etäisyyttä, jos läheiseni eivät pyynnöistäni huolimatta lopeta alistamistani. Katso eteenpäin, ja etsi ratkaisuja joissa sinä voit hyvin. Kaikkea hyvää sinulle. Juuri sellaiselle sinulle, joka Sinä haluat olla.

Kiitos kommentistasi. Mietin uudelleen :) . Olen varmastikin ollut tämän ilmiön kohteena pikkulapsesta saakka, ja siten se on minulle niin arkea, että kutsun sitä vahingossa vaatimiseksi (siis liian miedolla sanalla). Olet oikeassa siinä, että minua yritetään törkeälläkin tavalla muuttaa toisenlaiseksi. Nyt kun mietin, niin jos en olisi koko elämääni elänyt sen kohteena, niin kai sanoisin heti että se on suunnilleen henkistä väkivaltaa, ehkä. Arvostan sanojasi siitä, että ei tarvitse ihmitellä miksi väsyn, että kuka tahansa väsyisi. Se auttaa jo. Mutta minun pitäisi nyt saada oma väsymys pois. Olen jo vuosia sitten tullut siihen tulokseen, että etäisyys on minulle paras ratkaisu, mutta en ole vielä niin pitkälle mennyt, että vaihtaisin puhelinnumeroni ja salaisin sen vaikka en itse yhteyttä oikeastaan pidäkään. Ja joissakin asioissa ei sukulaisiaan pääse pakoon, vaan on pakko olla satunnaisesti yhteydessä. Olen oikeasti miettinyt, että toiseen maahan muuttaminen olisi ainoa, mikä ratkaisisi koko tilanteen, mutta en taas suostu siihen, että joutuisin pakenemaan. Ap. 

Minä olen ratkaissut omassa elämässäni tuollaista ongelmaa osittain sillä, että olen ottanut passiivisen välinpitämättömän asenteen. Olen kyllä tekemisissä, mutta en anna vaatimusten upota minuun. Kuvittelen, että ne vaativat ja käskevät sanat ovat vain tuulen huminaa tai vasaran pauketta, johon saatan reagoida neutraalisti, että "joo. nii-in." Visualisoin vaatimusten kuoron vaikkapa hanhen kaakatukseksi. Kuulostaa tylyltä, mutta itsensä suojelemiseksi on pakko keksiä jotain.

Kiitos, otan tuon. Vaatimukset saavat olla hanhilauman mölinää. Se on hyvä idea. Välinpitämättömyys on yksi ratkaisu, joka on varmasti pakollinen ennen pitkää. Mutta saanko kysyä, oletko onnellinen? Minä nimittäin haen sitä, että olisin myös aika tasapainoisesti onnellinen, ja olen vähän epävarma, että onko välinpitämättömyys lähipiiriä kohtaan oikea tie siihen. Se voi olla, en tiedä vielä. Ap. 

Hyvä kysymys. Olen riittävän onnellinen. Ajoittain hyvinkin onnellinen lapsista ja ydinperheestäni. Ystävistäkin olen onnellinen. Onnellisuuteni haen muualta kuin hanhilaumalta. Hanhilaumaltakin saan joskus iloa, mutta sen kaakatuksen iskiessä heitän aivot lepovaihteelle.

Sama minulla. Oli se kyllä surun paikka, kun jouduin hyväksymään ettei minulla ole perhettä, jossa kelpaan itsenäni. 51 ja muita numeroita

Tämä on se vaikea kohta. Minun (ja selvästi sinunkin) arvomaailmassa perhe olisi kuitenkin hyvin tärkeä. Mikä edes on perhe, jossa ei kelpaa omana itsenään? Kulissi? Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen, mutta minulle tähän riitti yksi uuvuttava tapaus, jatkuvasti iholla (aikuinen mies). Sain voimani ja ELÄMÄNI takaisin, kun päätin suhteen. Et elä omaa elämääsi. Siitä väsymys. Et saa mitään takaisin. Siitä väsymys. Energian pitää virrata molempiin suuntiin...

Kiitos kommentistasi. Tuntuu tosiaan, että en saa mitään takaisin. Ja nuo vaatijat tunkee koko ajan iholle eri suunnista. En kuitenkaan voi päättää noita ihmissuhteita, koska kyseessä on lähinnä ikääntyvät vanhempani ja siskoni ja muut sukulaiseni.. Ja kyse ei ole siitä, että ikääntyvät vanhemmat tarvisivat ikääntymisen takia nyt apua ja siksi vaatisisivat, vaan ovat olleet sellaisia aina. Kaatavat kaiken niskaani. Ja kun kieltäydyn ottamasta sitä vastaan vaan otan etäisyyttä, niin vaatimukset pahenee koko ajan, tekstiviestejä sataa hirveällä syötöllä. Ja usein nimenomaan mielipiteisiini tai persoonaani tai arvoihini liittyen.. Muutan kohta ulkomaille pakoon lähipiiriäni jos tämä ei vihdoin muuten lopu.  ap.

Ymmärrän hyvin.

No, kuulostaa siltä, että sinä olet ollut se jota hyppyytetään ja joka kiltisti tottelee ja myötäilee. Se on ollut roolisi ja se toinen on ollut niillä muilla rooli.

Kun muutat omaa käyttäytymisesi, niin muutkin muuttavat...on pakko. Joku liikahtaa...toinenkin liikahtaa.

Olet mennyt rooliin tai olet ollut roolissa, joka ei enää sovi sinulle. Olet kasvanut siitä henkisesti ulos, mutta fyysisesti et ole osannut muuttaa käyttäytymistäsi.

Kokeilepa tehdä sitä mitä sinä itse haluat ja voit myös sanoa, että "kylläpä voin" tai "en halua". Ne ovat ihan käyttökelpoisia. Kokeile. Ole utelias. Sinun elämäsi, eikä kenenkään muun.

Etsi rohkeasti.

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama. Ahdistaa aina kun pitää vastaanottaa esim äidiltäni valtava informaatiotulva ja mitä kaikkea minun pitää tehdä. Tekee mieli vain paeta ja sulkea korvat.

Mun on aina myös ollut helppo kieltäytyä, saan siitä tosin huonon omatunnon mutta en ole mikään kynnysmatto. Jotenkin uuvuttaa suunnattomasti kaikki vaatimukset. Arvelen sen johtuvan siitä, että olen ollut 2 vuotta nyt 4-vuotiaan lapseni totaaliyh ja lisäksi on koulu ja työt. Koko ajan on pakko suorittaa.

Tuntuu, että jotkut vanhemmat kokee, että heidän lapsi on heitä "varten", ja siksi hukuttavat aikuisen lapsensa vaatimuksiinsa. Ja olettavat itsestään selvänä asiana, että lapsi kaikkiin vaatimuksiin vastaa. Jotkut vanhemmat taas ajattelevat, että he ovat aikuisia lapsiaan varten, ja auttavat ja tukevat monessa. Kai tämä liittyy jotenkin erillisyyteen tai sen puutteeseen (äitisi: "lapseni on minun jatke" ja kas lapseni on epäkunnossa kun se ei käyttäydy niin kuin vaadin, täytyypä jauhaa sille enemmän tarpeistani).

Vierailija kirjoitti:

hanska kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen myös yli 40, ja erityisesti ärsyynnyn ja ahdistun vanhempieni hokemisesta tulla käymään, tehdä sitä, hae tätä ym.... Äitini käyttäytyy joskus aivan vainohathaisesti, ja luulee että olen kuollut, jos viikkoon ei kuulu mitään. En tiedä miksi ärsyynnyn ja ahdistun niin paljon jo pienistäkin pyynnistä, jos esim.esitetään joululahjasta toiveita. Kuitenkin olen miltei päivittäin surullinen ja ahdistunut kun en ole enemmän tekemisissä ja ovat jo vanhoja. Pelkään joka päivä että heille sattuu jotain. Ehkä tuo saat minut heistä ärtymään, kun elämä ei olekkaan enään suht varmaa :(

Kuulostaa tutulta. Jos en vastaa viesteihin tai puheluihin päivään, niin puhelinvastaajani on täynnä itkuista vuodatusta siitä, että onko minulla kaikki hyvin ja olenhan hengissä. Mitä ihmettä - ei aikuisten ihmisten ole pakko olla tekemisissä vanhempiensa kanssa joka päivä..! Ja tällaista se oli jo silloin kun vanhempani olivat vielä työelämässä. Tai jos en eräälle toiselle perheenjäsenelle vastaa viesteihin tuntiin, koska olen palaverissa, niin tulee vihainen kirosanojen sävyttämä viesti että "miksi sinua ei pe**ele saa kiinni ja sinun tulee heti olla samaa mieltä kuin minä". En tiedä kuka tässä on tulossa hulluksi.. Lähipiirini, vai minä heidän painostamisen seurauksena pian. Ja kuitenkin haluaisin olla heidän kanssaan tekemisissä paljon enemmän, mutta kun en voi koska heitä ei koskaan kiinnosta kuulumiseni vaan vain heidän omat halut ja vaatimukset. Ap.

Eikö sinulle tule huono omatunto siitä, että salit itseäsi kohdeltavan noin? Minun olisi mahdotonta sallia tuollaista, koska siitä tulisi niin voimakas tunne, että teen itseäni kohtaan väärin.

Mielenkiintoinen kommentti, jäin oikein miettimään. Tulee minulle tavallaan huono omatunto, tai pikemminkin vihastun. Mutta kun en edes mielestäni salli kohdeltavan. Aiemmin suutuin suoraan ja pidin pitkiä vihaisia palopuheita siitä että "nyt saa jumank*auta loppua tuo peli". Ei muutosta. Nykyään jätän reagoimatta kokonaan noihin viesteihin. En välttämättä vastaa pariin kuukauteenkaan, ellei tule asiallista viestiä ilman vaatimuksia. Mutta selvästi se vain provosoi lisää ja viestitulvat ja vaatimukset vain kasvaa. En ole vielä keksinyt, miten osoittaisin, että minua ei todellakaan kohdella näin. Ap.

No, tule esiin. Katoat tai räyhäät...menet tavallaan piiloon. Ihan hyvä on se patoutunut viha saadakin sieltä sielusta ulos.