Lue keskustelun säännöt.
APUA! nyt alkoi ahdistaa! Kotonamme on käynnyt outojajuttuja, mutt luulin sen olevan minun kuvitelmaani kunnes miehenikin sanoi, että...
26.09.2016 |
Tai no kerronpa koko jutun alusta saakka. Teksti on pistettävä osissa, koska ei mahdu kerralla aloitukseen. (Jatkan tekstiä tämän ketjun alle vielä)Muutimme 5 vuotta sitten 70 luvulla rakennettuun omakotitaloon.
Aluksi kaikki oli ihan rauhallista...
Mutta jonkun ajan päästä täällä alkoi tapahtumaan outoja juttuja.
Esimerkiksi välillä, kun tulen kotiin. Saatan kuulla eteisestä, että talossa käy pienihälinä. Aistin aivan, kuin keittiö olisi täynnä ihmisiä ja sieltä kuuluisi pieni puheen sorina.
; Parina ekana kertana ihmettelin, että onko meillä jtn vieraita. Kunnes tajusin talon olevan tyhjä.
Olin aivan hämillään, että mitä tämä on, mutta sitten ajattelin, että mielikuvitukseni tekee kepposia.
Kommentit (136)
Minun 2000-luvulla rakennetussa kerrostalokämpässä liikkuu hahmoja lähes joka ilta. Erityisesti makuuhuoneen oven tienoo on tosi aktiivinen paikka. Usein sohvalla istuessa voi syrjäsilmällä nähdä miten hahmo tai hamoja liikkuu edestakaisin makuuhuoneen oven editse. Sama jos istuu makuuhuoneessa, aina välillä oven editse selvästi kulkee jokin.
En oikein tiedä miten asiaan suhtautuisi, eihän tuosta haittaakan ole. Yöt ovat aina olleet rauhallisia, eikä hahmoa näy öisin. Tiedän että edellisen asukkaan mies oli laitostunut, ja mummo myi siksi asunnon. Ehkä edellinen isäntä on siirtynyt rajan tuolle puolelle, mutta ei tiedä ettei vanha kämppä ole enää heidän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun 2000-luvulla rakennetussa kerrostalokämpässä liikkuu hahmoja lähes joka ilta. Erityisesti makuuhuoneen oven tienoo on tosi aktiivinen paikka. Usein sohvalla istuessa voi syrjäsilmällä nähdä miten hahmo tai hamoja liikkuu edestakaisin makuuhuoneen oven editse. Sama jos istuu makuuhuoneessa, aina välillä oven editse selvästi kulkee jokin.
En oikein tiedä miten asiaan suhtautuisi, eihän tuosta haittaakan ole. Yöt ovat aina olleet rauhallisia, eikä hahmoa näy öisin. Tiedän että edellisen asukkaan mies oli laitostunut, ja mummo myi siksi asunnon. Ehkä edellinen isäntä on siirtynyt rajan tuolle puolelle, mutta ei tiedä ettei vanha kämppä ole enää heidän?
Kamera käyttöön.
Nyt mahdollisuus tienata! http://www.skepsis.fi/Toiminta/Skepsiksenhaastejastipendi.aspx
Kun kerran nämä tapahtumat ovat tosia ja jatkuvia niin ei muuta kuin yhteydenottoa kehiin ja rahaa tulee, pääsette sitten muuttamaankin! Kumma kyllä kun näitä ei saa koskaan valvotuissa olosuhteissa todistettua, kameroitakin on kaikilla. Jännä. Mielikuvitusta tai satuilua.
Mä perin mummulasta kistun ja sen mukana tuli lettipäinen pellavamekkonen hahmo. Oon nähnyt kahdesti tän hahmon nojaamassa siihen kistuun. En puhunut perheelle mitään oudoista havainnoistani, mutta vähän hämmästyin, kun 16v poikani kertoi sänkynsä reunalla istuneesta lettipäisestä naisesta. Ehkä meidän perheessä on kaksi sekopäätä.
Nyt mahdollisuus tienata! http://www.skepsis.fi/Toiminta/Skepsiksenhaastejastipendi.aspx Kumma kun näitä kummituksia jatkuvasti niin monen kotona tepastelee, ettei koskaan ole onnistuttu todistamaan kyseistä ilmiötä valvotuissa olosuhteissa. Kameratkin on kaikilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Folie a deux. Tai ehkä teidän vedessä on liuenneena jotain aivoihin vaikuttavaa vanhoista putkista, kuinka vanhat putket teillä on?
Oletteko muuten kuulleet perheestä, joka tietämättään muutti taloon, jossa oli ennen valmistettu jotain huumeita? Olikohan se amfetamiinia? Seiniin oli pinttynyt niitä huumehuuruja ja kaikki meinas joutua psykoosiin sen takia...
Onhan tuo varmasti hieman pelottavaakin, sitä en epäile ollenkaan.. nuo tummat hahmot (?) tunnetaan myös nimellä varjoihminen, itsekin näen niitä sillointällöin, en enää niin paljon kun teininä. :)
Olen myös haistanut asioita, mitä muut eivät haista, esim. kun vanhempien luon asuin, välillä haistoin tutun, lämpimän tuoksun, joka oli ukkivainaan luona. Kylmät kosketukset hartioilla ja käsivarsilla, niskassakin olivat ihan tuttuja asioita minulle.
Aikani tuollaisten asioiden kanssa elin, mutta ne vähenivät kun kasvoin aikuisemmaksi.. Tietenkin aluksi nuo pelottivat, mutta kun aikani elin niiden kanssa, niihin tottui kyllä.
Tietenkin voi myös olla, että jos on tosi kova mielikuvitus, niin sehän tekee kyllä vaikka ja mitä jännää. Mutta eiköhän ajan kanssa nuo teidänkin kokemukset ala rauhaantumaan. :)
-
Ja ei en sairasta skitsofreniaa, olen vain herkkä aistimaan tällaisia asioita ja ei se minua haittaa. Onpahan jännää elää :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli 3 kk ennen esikoiseni syntymää. Kun vauvan kanssa sitten vietin paljon aikaa kotona, huomasin että vauva (puoli-vuotias jo konttailemassa) usein pysähtyi ja ikäänkuin yritti osoittaa johonkin tiettyyn pisteeseen. Samalla vauva rupesi jokeltelemaan iloisesti ja lähti vetämään itseään tuon pisteen suuntaan. Eli ihan kuin vauva olisi nähnyt jonkun, ja pyrkinyt innoissaan tämän luo. Tätä kävi melko usein kunnes vauva oli n. 1,5-vuotias.
Toivon, että kyseessä oli isäni, joka kävi katsomassa lapsenlastaan. Se olisi ollut ihanaa, ei pelottavaa. Luultavasti kuitenkin vain kuvittelen liikoja omasta shokistani, hormonimyrskystäni ja surustani johtuen.
Vierailija kirjoitti:
Mä perin mummulasta kistun ja sen mukana tuli lettipäinen pellavamekkonen hahmo. Oon nähnyt kahdesti tän hahmon nojaamassa siihen kistuun. En puhunut perheelle mitään oudoista havainnoistani, mutta vähän hämmästyin, kun 16v poikani kertoi sänkynsä reunalla istuneesta lettipäisestä naisesta. Ehkä meidän perheessä on kaksi sekopäätä.
Kistu? Onko se kirstu jollain murteella, vai typo? Ohis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tehnyt töitä paikassa, jossa öisin keskustelin joidenkin kanssa. Milloin sain vastaukseksi koputuksia, milloin sipaisun olkapäällä. Kuului askelia, radio meni itsekseen päälle. Ovet aukesivat, näkyi varjoja/hahmoja. Kellot käyttäytyivät erikoisesti.
Se oli ihan "normaalia". Eivät ne mitään pahaa tahdo minulle. Ehkä kertoa jotain, mutta en tiedä mitä.
Ai miksi en kerro kenellekään?
No en halua että rauhaa häiritään.
Vierailija kirjoitti:
Nonniii, olisko kellään sitten vinkkejä miten saisin nukuttua ensi yön?
T. Yksi vainoharhanen vanhassa isossa omakotitalossa
Ihan sama kävi mielessä ja minä vielä meinasin lähteä yksin mökille viikonlopuksi. Onneks on koira mukana :D Ei pidä ainakaan tätä ketjua selata siellä ollessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä perin mummulasta kistun ja sen mukana tuli lettipäinen pellavamekkonen hahmo. Oon nähnyt kahdesti tän hahmon nojaamassa siihen kistuun. En puhunut perheelle mitään oudoista havainnoistani, mutta vähän hämmästyin, kun 16v poikani kertoi sänkynsä reunalla istuneesta lettipäisestä naisesta. Ehkä meidän perheessä on kaksi sekopäätä.
Kistu? Onko se kirstu jollain murteella, vai typo? Ohis.
On joo. Myöhemmin luin suvustani ja isoisoisäni morsian kuoli juuri ennen häitä ja haudattiin hääpuvussaan. Ehkä kistu on hänen kapioarkku.
Me asuttiin mieheni kanssa aikoinaan yhdessä kuuskyt luvulla rakennetussa kerrostalossa, yksityiseltä vuokrattuna. Siellä mua jatkuvasti kylmäs, oli ohikulkevia ilmavirtoja, valot räpsy oudosti. Saattoi pamahtaa päälle muuten vaan. Lankapuhelin aikaa, se puhelin toisinaan ringautti kerran, vain kerran tai piti sellaisen pienen pim äänen, kun eteisessä oleskeli.
Sähkövikaa tutkittiinkin, tiivisteet tarkistettiin, kun on vetoa yms. Toisinaan musta tuntui, että kuulen ääniäkin... mutta iso kerrostalo, varmaan kuulinkin, naapurista. Joskus muistan viipyilleeni peiton alla aamulla pidempään, kun mielikuvitus lensi ja pelotti pirusti.
Mä opiskelin, eikä ollut enää paljon läsnäoloja ja mies kävi duunissa.
Mies ihmetteli yhdessä vaiheessa, että lähdin jo aamusta hänen matkaansa ja kaupungilla lorvin kunnes hän pääsi töistä. Pakkohan mun oli kertoa, että mä olen sekoamassa. vaikka järkiperäisesti ne kaikki pystyin itselleni selittämään, mutta silti siellä on jotain outoa ja pelottavaa.
Mies ei ollut moisia kokenut, mutta sanoi, että hitto muutetaan. Ei meidän ole pakko siellä asua. Onhan se naapurustokin ihan kamala. Eikä se kämppäkään nyt mikään upea ollut, kun ei remppaakaan saa tehdä.
Ulosmuuttopäivänä seinänaapuri tuli moikkaamaan. Hän oli eläköitynyt KRPsta, tehnyt pitkän uran poliisina. Juovuksissa tuo aina tipsutteli siellä käytävissä, ihan ok tyyppi, seuraa vaille.
Ykskaks tuo vaan kysäs, että onko Airi liikuskellut? Siinä vaiheessa kylmäs totaalisesti. "joo, se kato tapettiin tohon" - näytti sängyn paikkaa. "tälleen se tässä makas, verta joka paikassa, jätkät tappo sen rännin päätteeksi" "oli hurjasti velkaa, eikä maksanut" "tää oli sellainen nistiluola seitkytkahekskytluvulla".
En palannut siihen kämppään enää, muut hoiti lopun muuton. Sen jälkeen olen asunut vain uusissa asunnoissa. Ei musta ole rauhattomien sielujen kanssa asumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin tällöin, tullessani kirjastosta, kävelen kotiin kaupunkimme vanhan hautausmaan keskitse kulkevaa puistotietä. Hautausmaa ei enää ole käytössä eikä sen hautoja hoideta aktiivisesti. Kivet ovat sammaloituneet, jäkälöityneet.
Muutama vuosi sitten, eräänä tihkusateisena lokakuun päivänä, näin hautausmaalla hahmon. Se seisoi n. 20 metrin päässä minusta, rivistön reunimmaisimpana sijaitsevan hautakiven edessä. Yleensä haudoilla ei näkynyt ketään.
Uteliaisuuttani astuin polkua pitkin lähemmäksi ja tihrustin: hahmo oli hoikan, vanhan naisen. Nainen oli melko pitkä, vanhaksi naiseksi ryhdikkäästi seisova, harmaat hiukset olivat tiukalla nutturalla, osittain vanhanaikaisen hilkkamaisen päähineen suojassa. Hän seisoi selin minuun.
Astuin varovasti sivuun, itse asiassa yhden haudan päälle, koska halusin nähdä edes vilauksen naisen kasvoista – en tiedä miksi. Näin naisen sivuprofiilin – hänellä oli jylhät piirteet: suora terävä nenä ja vahva leukalinja. Naisen silmillä oli paksukehyksiset silmälasit, sellaiset, joita näkee 1960-luvun valokuvien ihmisillä. Nainen seisoi liikkumatta ja tuijotti hautakiveen.
Seuraavana päivänä, kävellessäni jälleen hautausmaan halki, poikkesin katsomaan hautakiveä, jolla olin naisen hahmon nähnyt. Kivessä luki nimi "Heinrich G. Dorf 1890 - 1968".
Kotiin tultuani googlasin nimen huvikseni. Sain selville, että nimen haltija oli Saksasta tänne 2. maailmansodan jälkimainingeissa muuttanut mies – natsismin vankkumaton kannattaja, joka oli palvellut Saksan armeijassa 1. maailmansodassa. Kun näpsäytin kuvahakuun, ruutuun alkoi räpsähdellä kuvia sotilasasuisesta iäkkäästä miehestä, jolla oli hapan katse.
Yksi kuvista kiinnitti välittömästi huomioni. Siinä Dorfin vieressä seisoi tutun näköinen nainen, jolla oli paksukehyksisten linssien läpi tuijottava hymytön, tuima katse. Nainen oli miestä jonkin verran nuorempi. Klikkasin kuvaa ja päädyin saksankielisen, ilmeisesti yksityisen harrastajan ylläpitämän historiallisen arkiston sivuille, joilla oli enemmän kuvia pariskunnasta. Yhdessä niistä nainen kätteli jotakuta merkkihenkilöä paljastaen sivuprofiilinsa – tunnistin sen ongelmitta samaksi kuin hautakiven edessä seisoneen hahmon.
Kuvatekstissä luki saksaksi: "Armida Siegfriede Dorf (Augustin) palveli valtakuntaa ja kunnioitettua Führeriä loppuun asti. Miehensä hra Dorfin kuoltua hän palasi rakkaaseen synnyinmaahansa ja kuoli korkeassa iässä vuonna 1983. Hänen viimeiset sanansa olivat "Heil, mein Führer, heil!".
Vierailija kirjoitti:
Silloin tällöin, tullessani kirjastosta, kävelen kotiin kaupunkimme vanhan hautausmaan keskitse kulkevaa puistotietä. Hautausmaa ei enää ole käytössä eikä sen hautoja hoideta aktiivisesti. Kivet ovat sammaloituneet, jäkälöityneet.
Muutama vuosi sitten, eräänä tihkusateisena lokakuun päivänä, näin hautausmaalla hahmon. Se seisoi n. 20 metrin päässä minusta, rivistön reunimmaisimpana sijaitsevan hautakiven edessä. Yleensä haudoilla ei näkynyt ketään.
Uteliaisuuttani astuin polkua pitkin lähemmäksi ja tihrustin: hahmo oli hoikan, vanhan naisen. Nainen oli melko pitkä, vanhaksi naiseksi ryhdikkäästi seisova, harmaat hiukset olivat tiukalla nutturalla, osittain vanhanaikaisen hilkkamaisen päähineen suojassa. Hän seisoi selin minuun.
Astuin varovasti sivuun, itse asiassa yhden haudan päälle, koska halusin nähdä edes vilauksen naisen kasvoista – en tiedä miksi. Näin naisen sivuprofiilin – hänellä oli jylhät piirteet: suora terävä nenä ja vahva leukalinja. Naisen silmillä oli paksukehyksiset silmälasit, sellaiset, joita näkee 1960-luvun valokuvien ihmisillä. Nainen seisoi liikkumatta ja tuijotti hautakiveen.
Seuraavana päivänä, kävellessäni jälleen hautausmaan halki, poikkesin katsomaan hautakiveä, jolla olin naisen hahmon nähnyt. Kivessä luki nimi "Heinrich G. Dorf 1890 - 1968".
Kotiin tultuani googlasin nimen huvikseni. Sain selville, että nimen haltija oli Saksasta tänne 2. maailmansodan jälkimainingeissa muuttanut mies – natsismin vankkumaton kannattaja, joka oli palvellut Saksan armeijassa 1. maailmansodassa. Kun näpsäytin kuvahakuun, ruutuun alkoi räpsähdellä kuvia sotilasasuisesta iäkkäästä miehestä, jolla oli hapan katse.
Yksi kuvista kiinnitti välittömästi huomioni. Siinä Dorfin vieressä seisoi tutun näköinen nainen, jolla oli paksukehyksisten linssien läpi tuijottava hymytön, tuima katse. Nainen oli miestä jonkin verran nuorempi. Klikkasin kuvaa ja päädyin saksankielisen, ilmeisesti yksityisen harrastajan ylläpitämän historiallisen arkiston sivuille, joilla oli enemmän kuvia pariskunnasta. Yhdessä niistä nainen kätteli jotakuta merkkihenkilöä paljastaen sivuprofiilinsa – tunnistin sen ongelmitta samaksi kuin hautakiven edessä seisoneen hahmon.
Kuvatekstissä luki saksaksi: "Armida Siegfriede Dorf (Augustin) palveli valtakuntaa ja kunnioitettua Führeriä loppuun asti. Miehensä hra Dorfin kuoltua hän palasi rakkaaseen synnyinmaahansa ja kuoli korkeassa iässä vuonna 1983. Hänen viimeiset sanansa olivat "Heil, mein Führer, heil!".
Unohdin mainita, että tarinan kaikki yksityiskohdat on muutettu ;)
76
Vierailija kirjoitti:
Rukoile Jeesusta että hän ajaisi ne pois, tai pyydä jotain kristittyä ystävääsi rukoilemaan.
Ne äänet ja hahmot on pahoja henkiä jotka tekeytyvät kummituksiksi.Sinänsä tuo ilmiö on tosi tavallinen, itsekin olen kokenut kummittelua. Mutta Jumalasta ne eivät ole.
Tämä.
Olen kokenut myös kaikenlaista yliluonnollista ja muutuin niiden myötä vuosien kuluessa ateistista uskovaiseksi.
Minusta oli huono neuvo joltain, että alkaisitte yrittää kommunikoida henkien kanssa. Älkää tehkö sellaista. Sen sijaan kannattaa ottaa tavaksi rukoilla Jumalalta suojelusta ihan caikka lyhyellä yhdellä virkkeellä mintakin kertaa päivässä. Sen vaikutus on mm se, että alkaa itse tuntea olevansa turvassa ja pelko vähenee.
Suosittelen luettavaksi ex katolisen papin Johannes Greberin kirjaparia: Yhteydessä henkimaailman kanssa, osat 1-2. Tietoa jonka on valmis sisäistämään vasta, kun on itsellä kokemuksia yliluonnollisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Silloin tällöin, tullessani kirjastosta, kävelen kotiin kaupunkimme vanhan hautausmaan keskitse kulkevaa puistotietä. Hautausmaa ei enää ole käytössä eikä sen hautoja hoideta aktiivisesti. Kivet ovat sammaloituneet, jäkälöityneet.
Muutama vuosi sitten, eräänä tihkusateisena lokakuun päivänä, näin hautausmaalla hahmon. Se seisoi n. 20 metrin päässä minusta, rivistön reunimmaisimpana sijaitsevan hautakiven edessä. Yleensä haudoilla ei näkynyt ketään.
Uteliaisuuttani astuin polkua pitkin lähemmäksi ja tihrustin: hahmo oli hoikan, vanhan naisen. Nainen oli melko pitkä, vanhaksi naiseksi ryhdikkäästi seisova, harmaat hiukset olivat tiukalla nutturalla, osittain vanhanaikaisen hilkkamaisen päähineen suojassa. Hän seisoi selin minuun.
Astuin varovasti sivuun, itse asiassa yhden haudan päälle, koska halusin nähdä edes vilauksen naisen kasvoista – en tiedä miksi. Näin naisen sivuprofiilin – hänellä oli jylhät piirteet: suora terävä nenä ja vahva leukalinja. Naisen silmillä oli paksukehyksiset silmälasit, sellaiset, joita näkee 1960-luvun valokuvien ihmisillä. Nainen seisoi liikkumatta ja tuijotti hautakiveen.
Seuraavana päivänä, kävellessäni jälleen hautausmaan halki, poikkesin katsomaan hautakiveä, jolla olin naisen hahmon nähnyt. Kivessä luki nimi "Heinrich G. Dorf 1890 - 1968".
Kotiin tultuani googlasin nimen huvikseni. Sain selville, että nimen haltija oli Saksasta tänne 2. maailmansodan jälkimainingeissa muuttanut mies – natsismin vankkumaton kannattaja, joka oli palvellut Saksan armeijassa 1. maailmansodassa. Kun näpsäytin kuvahakuun, ruutuun alkoi räpsähdellä kuvia sotilasasuisesta iäkkäästä miehestä, jolla oli hapan katse.
Yksi kuvista kiinnitti välittömästi huomioni. Siinä Dorfin vieressä seisoi tutun näköinen nainen, jolla oli paksukehyksisten linssien läpi tuijottava hymytön, tuima katse. Nainen oli miestä jonkin verran nuorempi. Klikkasin kuvaa ja päädyin saksankielisen, ilmeisesti yksityisen harrastajan ylläpitämän historiallisen arkiston sivuille, joilla oli enemmän kuvia pariskunnasta. Yhdessä niistä nainen kätteli jotakuta merkkihenkilöä paljastaen sivuprofiilinsa – tunnistin sen ongelmitta samaksi kuin hautakiven edessä seisoneen hahmon.
Kuvatekstissä luki saksaksi: "Armida Siegfriede Dorf (Augustin) palveli valtakuntaa ja kunnioitettua Führeriä loppuun asti. Miehensä hra Dorfin kuoltua hän palasi rakkaaseen synnyinmaahansa ja kuoli korkeassa iässä vuonna 1983. Hänen viimeiset sanansa olivat "Heil, mein Führer, heil!".
Unohdin mainita, että tarinan kaikki yksityiskohdat on muutettu ;)
76
Eli se on kokonaan keksitty?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huoh. Nää on niin rasittavia, kun en itse pätkääkään usko kummituksiin tai mihinkään yliluonnollisiin ilmiöihin.
Ihmisen mieli on erittäin mahtava, se kykenee hallusinaatioihin ja kuvittelemaan vaikka mitä.
Ajatelkaapa vaikkapa skitsofreenikoiden kuulemia ääniharhoja. Kukaan ei oikeasti puhu, mutta silti he aivan aidosti kuulevat jonkun puhuvan heille, monesti useammankin henkilön ja ajoittain erittäin häiritsevästi. He eivät halua kuulla niitä ääniä, mutta kuulevat silti, eikä kuuloaistimus heidän aivoissaan ole epäaito, vaikka kukana MUU ei sitä ääntä kuulekaan!
Yhtään tieteellisesti vahvistettua kummittelua ei ole pystytty maailmassa toteamaan, joten... ja nyt en edes tarkoita sitä, että yliluonnollista "ei voi tieteellisesti todistaa" - kyllä voisi esim. kummituksen ääniä ja hahmoja tallentaa pätevin menetelmin, jos niitä olisi tallennettavissa.
Mutta hei, en siis väitä ap:ta hulluksi, enkä huijariksi. Todennäköisesti hän itsekin uskoo kuulevansa/näkevänsä jotakin. Ja tokko siitä olisi kenellekään mitään haittaakaan, vaikka kuulisi/näkisi? Mieti ap itse. Jos nuo jutut alkavat oikeasti sinua ahdistaa, hakeudu omalääkärille ja pyydä lähetettä psykiatrille. Osa noista voi olla aivan talon rakenteidenkin synnyttämiä.
Väsyneenä alkaa myös auton ratissa jokainen pusikko näyttämään eläimen muotoiselta, jos on ajamassa pidempääkin matkaa. Milloin ne näyttää peuralta, tai hirveltä, ettei jopa karhu ole tulossa tielle. Ihmismieli alkaa luomaan varjoista yms. kaikenlaisia kuvia mitä lähellä ne ovat.
Näinkin. Ihmisen mieli ON voimakas, ja mielikuvitus myös. Kun ainakin alitajuisesti haluaa nähdä/uskoo johonkin, voi kriisitilanteessa ja stressissä myös niitä nähdä.
skeptikko kirjoitti:
Kumma kyllä kun näitä ei saa koskaan valvotuissa olosuhteissa todistettua, kameroitakin on kaikilla.
Kyllä näitä on saatu todistettua. Esimerkiksi Jupe ja Marko Keskitalo eli Aavedata etsii aaveita sekä toinen veljespari, rajatiedon tutkijat Mika ja Markus Nikkilä. Heillä on sähkömagneettisten kenttien muutoksia mittaava EMF-mittari, videokamerat, ns. ghostbox ym. välineitä. Ohessa Hesarin ja Ylen linkit, googlettamalla ja YouTubesta löytyy lisää.
Väsyneenä alkaa myös auton ratissa jokainen pusikko näyttämään eläimen muotoiselta, jos on ajamassa pidempääkin matkaa. Milloin ne näyttää peuralta, tai hirveltä, ettei jopa karhu ole tulossa tielle. Ihmismieli alkaa luomaan varjoista yms. kaikenlaisia kuvia mitä lähellä ne ovat.