Olit pitkässä suhteessa, jossa yhteisiä lapsia. Miksi suhteesi päättyi?

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tästä keskustelusta. Saimme miehen kanssa keskusteltua tästä vaikeasta ajasta, joka kohtaa kaikkia pariskuntia, eli tylsistyminen. Olimme molemmat samaa mieltä, että sitten parinvaihtoa tai ryhmäseksiä, mutta ei pettämistä. Mies ei aluksi ollut halukas puhumaat, mutta sanoin, että vaikeatkin asiat saa sanoa minulle. Tuntui kuin siteemme olisi syventynyt.

Samme puhuttua suhteemme alkuvaiheiden vaikeista asioista ja niihin johtaneista syistä. Existä ym. ja nyt tunnen, että olemme entistä lähempänä toisiamme.

Tunnin juttelimme. Kiitos ap tästä avauksesta <3 tämä tuli juuri oikeaan aikaan. Tunnen luottavani mieheeni ja suhteeseemme ensikertaa 100%

Empä olisi uskonut kokevani tällaista valaistusta av-palstalla :D

Vaikka en olekkaan ap, niin sanompa että ymmärrän kokemuksesi oikein hyvin. On hyvä keskustella "tylsistymisestä" koska sitä on jossainmäärin kaikissa pidemmissä suhteissa. Me puhutaan mieheni kanssa myös "salaisista" haluistamme mieheni kanssa ja molemmat koemme että tuollainen rehellisyys todella syventää suhdetta. On ihanaa kun voi itse purkaa sisintään ja tietää että toinenkin voi purkaa. Meillä nämä keskustelut heräsivät siten että luin Mielen seksuaalisuus -kirjan ja pakotin miehenikin sen lukemaan. Siinä käsitellään mm. Fantasioita ja halun säilymistä pitkissä suhteissa. Suosittelen kirjaa ap myös sinulle ja kaikille muillekin suhteessa oleville.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli 3 lasta ja parisuhdetta takana 16 vuotta, kun erottiin. Monta vuotta mietin ja työstin asiaa. Mentiin tosi nuorina yhteen ja "kasvettiin erilleen". Tai oikeasti vain kasvettiin aikuisiksi. Ihmisiksi. Löydettiin itsemme. Eikä me oltu aikuisina itsenämme toisillemme sopivat. Eihän me lopulta edes riidelty. Ei ollut mitään syytä. Toinen oli niin epäkiinnostava, että ei tehnyt mieli tuhlata riitaan aikaa. Ei ollut hellyyttä. Todellakaan. Seksiä oli, mekaanista. Mutta ei lämpöä, intohimoa, yhteen kuuluvuutta.

Teki pahaa ajatella, että siihen jäätäis. Ei jääty. Erottiin.

En ole katunut. Olen löytänyt itselleni sopivan kumppanin. Samoin exä. Lapset on molempien ykkösenä, hoidetaan yhdessä ja toisiamme tukien vanhemmuus.

Etukäteen ei voi tietää jälkipyykistä. Aina lasten asiat eivät hoidu noin. Minäkin luulin, ettei meillä olisi. Mutta nyt erosta kuusi vuotta, ja oikeuteen menossa...

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samankaltainen tilanne kuin sulla. Miehen kanssa oltiin todella hyviä ystäviä, meillä oli hauskaa yhdessä, asiat sujui hienosti lasten (2 kpl) kanssa ja kahdestaankin.

Ei ollut pettämistä, väkivaltaa, päihteitä, ei mitään. Tavallista, onnellista arkea.

Kun nuorimmainen täytti 2, tajusin etten ole oikeasti onnellinen. Miehessä ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Mutta hän vain ei ollut oikea minulle.

Monta vuotta kipuilin asian kanssa, keskusteltiin miehen kanssa, käytiin terapiassa. Olisin halunnut rakastaa, mutten rakastanut.

Erosta on nyt neljä vuotta, enkä ole kertaakaan katunut päätöstäni. Olen rehellisesti sanoen onnellisempi kuin koskaan. Vaiheessa eläminen on väärin, ihan kaikkia osapuolia kohtaan.

Tämä ei ole osoitettu vain edelliselle kommentoijalle vaan kaikille samankaltaisille:

miksi te olette tehneet (jopa useita) lapsia sellaisen miehen kanssa, joka ei ole teille se oikea? Itse en siis lainkaan ymmärrä, miten kukaan tietoisesti voi perustaa perheen sellaisen kumppanin kanssa, josta ei ole täysin varma ja jonka kanssa voi täysin sydämin kuvitella viettävänsä loppuelämän yhdessä. Tapahtuuko se päätös lasten hankinnasta siinä suhteen alkuhuumassa ja sitten asiat vain menevät eteenpäin omalla painollaan, vai mitä siinä tilanteessa on ajateltu? 

Minä jättäisin miehen heti, jos ilmoittaisi haluavansa toista naista.

Mut joo, jatkakaa.

N23

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samankaltainen tilanne kuin sulla. Miehen kanssa oltiin todella hyviä ystäviä, meillä oli hauskaa yhdessä, asiat sujui hienosti lasten (2 kpl) kanssa ja kahdestaankin.

Ei ollut pettämistä, väkivaltaa, päihteitä, ei mitään. Tavallista, onnellista arkea.

Kun nuorimmainen täytti 2, tajusin etten ole oikeasti onnellinen. Miehessä ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Mutta hän vain ei ollut oikea minulle.

Monta vuotta kipuilin asian kanssa, keskusteltiin miehen kanssa, käytiin terapiassa. Olisin halunnut rakastaa, mutten rakastanut.

Erosta on nyt neljä vuotta, enkä ole kertaakaan katunut päätöstäni. Olen rehellisesti sanoen onnellisempi kuin koskaan. Vaiheessa eläminen on väärin, ihan kaikkia osapuolia kohtaan.

Tämä ei ole osoitettu vain edelliselle kommentoijalle vaan kaikille samankaltaisille:

miksi te olette tehneet (jopa useita) lapsia sellaisen miehen kanssa, joka ei ole teille se oikea? Itse en siis lainkaan ymmärrä, miten kukaan tietoisesti voi perustaa perheen sellaisen kumppanin kanssa, josta ei ole täysin varma ja jonka kanssa voi täysin sydämin kuvitella viettävänsä loppuelämän yhdessä. Tapahtuuko se päätös lasten hankinnasta siinä suhteen alkuhuumassa ja sitten asiat vain menevät eteenpäin omalla painollaan, vai mitä siinä tilanteessa on ajateltu? 

No jos ikää alkaa olla yli 30, inhorealismi alkaa tulla kehiin. Joko teet lapset hankaavaan suhteeseen tai olet kokonaan ilman, mikä voi kuitenkin olla vielä huonompi vaihtoehto. 

Vierailija kirjoitti:

Mies vaihtoi parisuhteen maantiepyöräilyyn.

"Mies" :D

.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samankaltainen tilanne kuin sulla. Miehen kanssa oltiin todella hyviä ystäviä, meillä oli hauskaa yhdessä, asiat sujui hienosti lasten (2 kpl) kanssa ja kahdestaankin.

Ei ollut pettämistä, väkivaltaa, päihteitä, ei mitään. Tavallista, onnellista arkea.

Kun nuorimmainen täytti 2, tajusin etten ole oikeasti onnellinen. Miehessä ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Mutta hän vain ei ollut oikea minulle.

Monta vuotta kipuilin asian kanssa, keskusteltiin miehen kanssa, käytiin terapiassa. Olisin halunnut rakastaa, mutten rakastanut.

Erosta on nyt neljä vuotta, enkä ole kertaakaan katunut päätöstäni. Olen rehellisesti sanoen onnellisempi kuin koskaan. Vaiheessa eläminen on väärin, ihan kaikkia osapuolia kohtaan.

Tämä ei ole osoitettu vain edelliselle kommentoijalle vaan kaikille samankaltaisille:

miksi te olette tehneet (jopa useita) lapsia sellaisen miehen kanssa, joka ei ole teille se oikea? Itse en siis lainkaan ymmärrä, miten kukaan tietoisesti voi peJataa perheen sellaisen kumppanin kanssa, josta ei ole täysin varma ja jonka kanssa voi täysin sydämin kuvitella viettävänsä loppuelämän yhdessä. Tapahtuuko se päätös lasten hankinnasta siinä suhteen alkuhuumassa ja sitten asiat vain menevät eteenpäin omalla painollaan, vai mitä siinä tilanteessa on ajateltu? 

Olen juuri tuo aiempi kirjoittaja.

Itsestäni ja omasta tilanteestani voin kertoa, että en tietenkään tietoisesti perustanut perhettä väärän miehen kanssa. Olin vain todella nuori. Olin nuori, naiivi ja aiemmissa suhteissa liian pahasti siipeeni saanut.

Mies tuntui kaikin puolin turvalliselta, luotettavalta ja oikealta vaihtoehdolta. Mitään varsinaista alkuhuumaa ei edes ollut, kun en sellaista oikein osannut kaivatakaan. Eikä varmaan mieskään. Rakastin (ja rakastan varmaan ikuisesti) kyllä kovasti, mutta sillä lailla kuin esimerkiksi oikein läheistä ystävää rakastetaan. Sitä vain erehdyin alussa luulemaan joksikin muuksi.

Joku puhui täällä aiemmin keskustelun puuttumisesta. Se meilläkin oli yksi isoista ongelmista. Itse olisin tarvinnut keskustelua, asioiden jakamista, yhteisiä maailmanparannushetkiä. Ja kyllä me yritettiin. Mutta kun sisäiset maailmat on tarpeeksi kaukana toisistaan, ei aitoa kohtaamista synny vaikka molemmat yrittäisivät kuinka.

Mies yritti aluksi saada minua jäämään, vaikka myönsi itsekin ettei suhteessamme ole intohimoa, aitoa kumppanuutta eikä sielujen sympatiaa. Keskustelimme, itkimme aikamme ja lopulta kannoimme tavarani yhdessä pakettiautoon. Välit ovat tälläkin hetkellä lämpimät ja läheiset, ja myös lapset ovat huomattavasti onnellisempia ja tasapainoisempia kuin ennen eroa. Niin omasta, miehen kuin koulunkin mielestä. Lapset ovat myös meille olleet koko ajan tärkeimpiä, ja hoidamme heidän asiansa aina yhteisymmärryksessä ja omista suunnitelmista joustaen.

Monet pitävät minua itsekkäänä omaan napaan tuijottajana, joka ei välitä lastensa hyvinvoinnista, mutta pitäkööt. Itse tiedän, että en vain olisi voinut siihen tilanteeseen enää jäädä.

Vierailija kirjoitti:

Ap, kun elämä on tasaista arkea, silloin on asiat hyvin. Et taida tietää surusta ja tuskasta mitään. Oman hetkellisen mielihyvän ja jännityksen kaipuun vuoksi olet valmis hajottamaan perheen. Lapset kärsivät, tiedän tämän kun teen töitä eroperheiden lasten kanssa. Pystytkö olemaan onnellinen kun läheisesi kärsivät ratkaisuistasi? Kun ei tuossa näytä mitään oikeaa syytä erolle olla. Elämä on suurimmaksi osaksi arkea.

Mun kaveri teki näin. Mitä enemmän asiaa olen sivusta seurannut, sitä vähemmän enää ymmärrän häntä. Hän on heittämässä pois hyvän, vakaan parisuhteen, oman kauniin ja hartaudella ja rakkaudella tekemänsä kodin, ja myös tulevaisuuden (tontti ostettu jo, matka varattu ja maksettu). Moni varmasti tätä lukiessa ajattelee että mitä sitten, mun elämä, minä ansaitsen rakkauden. Varmasti, kukapa ei rakkautta ansaitsisi. Mutta entä se puoliso, entä lapsi? 

Siihen tulokseen olen tullut, että täysin tasapainoiset ihmiset ei näin tee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies pahoinpiteli ja petti. Myös henkistä väkivaltaa oli päivittäin.

En ymmärrä naisia jotka nillittävät tasaisesta, turvallisesta arjesta.

Kai se on sitä, kun mikään ei riitä.

Tai sitten joillekin myös tunteet ovat tärkeitä. Joskus ne saa herätettyä uudelleen ja joskus ei.

Komppi tälle. Tässä ketjussa aika moni on kyllä väheksynyt tuota tunnepuolta.

No on kyllä parempi sitten ettei tee lapsia jos haluaa elämänsä aina muuttaa omien sen hetkisten tunteidensa mukaan.

Onhan tunteet tärkeitä mutta ei niissäkään voi ajatella pelkästään omia tunteita vaan on otettava huomioon ne ihmiset jotka on sotkenut omiin kuvioihinsa.

Tunteet ovat usein häilyviä ja jos orjallisesti niitä seuraa ei välttämättä opi itsestään uusia puolia .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies vaihtoi työkaveriin 20 vuoden jälkeen. Tästä on jo vuosia, mutta mitä enemmän olen asiaa miettinyt, niin sitä vähemmän ymmärrätänyt miksi. Mutta nyt kun luen aloituksen, niin eipä tuon syyn tarvitse kummoinen ollakaan.

Siksi tein tämän aloituksen, että halusin keskustella siitä millaisilla "syillä" pitkiä suhteita päätetään. Tiedä itsekkin, että kuulostan monen mielstä aika typerältä, kun sanon, että kaikki on kunnossa, mutta eipäs olekkaan ja mies pitäisi laittaa vaihtoon. Järjellä kun ajattelee niin kaikki on hyvin, mutta taas toisaalta välillä tunnepuoli sanoo minulle aivan toista.

 

Minullakin tuo tunnepuoli on koko avioliiton ajan sanonut, että kumppani on ihan väärä. Oikeastaan jo naimisiin menessä tiesin, ettei pitäisi mennä. Yhdessä  on oltu yli 20v ja sitä ennen seurustelua kesti yli 10 vuotta.  En koko aikana ole ymmärtänyt , miksi roikutaan yhdessä. En ymmärrä, miksi mies ripustautuu minuun, vaikka selvästi me ei sovita toisillemme. Kaiki elämän arvot sun muut on ihan vastakaiset. olen yrittänyt erota monet kerrat. Jo seurustelu vaiheessa jätin miehen monesti ja aina hän sai minut tulemaan takaisin.  En ymmärrä miksi mies haluaa olla kanssani, koska meillä ei mene hyvin. Voiko mies olla läheisriippuvainen? En ikinä tule pääsemään tästä miehestä eroon.

Sinähän se tässä läheisriippuvainen olet.

Minä en ymmärrä miksi sinä olet miehen kanssa josta et välitä.

Haluat että mies tekee ratkaisun ettei sinun tarvi.

Kaikenlaisia avuttomia sitä maa päällään kantaakin.

Minä erosin, koska viimeiset kaksi kolme vuotta mies käyttäytyi kummallisesti, sai karjumisraivareita pikkuasioista, oli välillä aivan helvetin masentunut ja välillä aivan hirveillä kierroksilla,   ja jäi lopulta kiinni uskottomuudesta = maksulliset naiset. Selvisi, mihin ne "ei oo rahaa" rahat sitten menivät. Se oli pitkä liitto, mutta lopulta kamelilla katkesi selkä. Se oli yhtä lasinpalasilla kävelemistä ja miehen mielialan tunnustelua.  Halusin lapsille rauhallisen kasvuympäristön, en enää jaksanut sellaista kireää ilmapiiriä.

Ennen eroa anelin miestä hakemaan hoitoa, vasta eron jälkeen mies on mennyt hoitoon. En ymmärrä, miksi vasta silloin havahdutaan myöntämään omat ongelmat, kun lapset jo  asuu toisessa osoitteessa ja exmuijasi oksentaa sut nähdessään.

Ymmärtäisit ap arvostaa sitä, mitä sinulla on. Hellyyttä on, seksiä on, yhteistä tekemistä on. Älä särje muiden elämää vain koska susta tuntuu siltä, että sulla on tylsää. Jännitystä elämään saa muutenkin kuin miestä vaihtamalla. Kokeile vaikkapa laskuvarjohyppyä.

Toisekseen minun ja ystäväpiirini (ei niin tieteellisen otannan mutta elämänkokemuksen) mukaan  vapaita kunnon miehiä on lopulta tarjolla vähän, kun ikää alkaa tulla yli kolkyt v. ja lähemmäs neljääkymppiä.  Siellä on enemmän liikenteessä niitä useimmiten hyvästä syystä pois potkittuja miehiä (uskottomat, alkoholistit, naistenhakkaajat, sairaan pihit, mielenterveysongelmaiset ym ym). Ne hyvät kun on suhteessa ja poissa "liikenteestä"!

Niin että jännämiestäkö olet etsimässä, ap? Tules nyt vähän tolkkuihisi. Sulla on vastuita, mm. lapset, joiden elämää et saa särkeä pelkän mulla on tylsää-tunteen perusteella. Ero on joskus välttämätön, mutta ei aina.

Pakko itsekkin kommentoitava, että ketjun aihe on todella tärkeä. Tämä herätti kyllä meilläkin mielenkiintoista keskustelua, jota tänään illalla jatkamme mieheni kanssa. Me ainakin molemmat koemme, että tylsyyden tunteesta on tärkeä puhua, vaikkei sitä tuntuisi olevankaan. Jos kokee, ettei sitä ole ja tuntee siitä puhumisen turhaksi, niin ehkä se saattaa päästäkkin yllättämään... Mitä muita tapoja olisi saada romanttiselle/seksuaaliselle puolelle jännitystä kuin parinvaihdolla tai satunnaisilla vieraissa käymisellä?

Minä erosin aikoinaan pitkästä suhteesta (ei lapsia) tylsyyden vuoksia. Pari vuotta hilluin sinkkuna ja palasin yhteen saman miehen kanssa. Välissä olin ajatellut asioita ja kasvanut henkisesti. Ymmärsin, että peilasin omaa tyhjyyttäni suhteeseen. Jokaisessa tasapainosessa suhteessa tulee arki vastaan. Se kuinka arkeen suhtautuu on itsestä kiinni. Jos elämäsi on tylsää, keksi tekemistä.

Mäkin ajattelin erotessani, että haluan seikkailla. Nyt ymmärrän, että sen oman kumppaninkin kanssa voi seikkailla yhdessä. Miksi niin monesti lähdetään muuttamaan elämää eroamalla kumppanista, kun tosiasiassa voisi muuttaa niin monta muut asiaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erottiin kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen miehen mielenterveysongelmien takia ja myös sen, että hän yritti poistaa pahan olonsa erilaisilla päihteillä sekä pelaamalla puolet omaisuudestamme rahapeleihin. Kerran hän otti huumeita sekaisin niin, että pahoinpiteli meidän koiran. Tarinan opetus on se, että minä eropäätöksen tekijänä olen tarinan konna ulkopuolisten mielestä, koska en ole kertonut avoimesti läheisiä lukuun ottamatta eroomme johtaneista syistä. Olen halunnut suojella miestä, jotta kaverinsa eivät kääntäisi hänelle selkiään. Mutta tämä kääntyikin itseäni vastaan ja olen joutunut kärsimään monenlaisesta kiusasta ja uhkailuista.

Pelkän tylsyyden takia en rikkoisi perhettä. Seuraukset ovat niin vakavat, ettei niitä pidä antaa lasten maksettavaksi ellei ole oikeasti pakko. Avoimen keskustelun kautta ja puolisoonsa uudelleen tutustumisen myötä tervejärkisillä aikuisilla on mahdollista pitää yllä parisuhdetta.

Sinun syysi erota on ok, mutta muiden ei? Tuskin "tylsyys" ainoa syy kenellekään on. Sinun jos kenen luulisi ymmärtävän, että ulkopuolisilla harvoin on realistinen ja täysin todenmukainen kuva eroon johtaneista syistä.

Täällä nyt vastataan aplle ja otetaan kantaa hänen tilanteeseensa.

Jos hän on antanut totuudenmukaisen kuvan niin tylsyyttähän hän lähinnä kokee.

Ei täällä nyt kukaan ole väittänyt ettei pitäisi erota mistään syystä.

Itse menin aikanaan miehen kanssa naimisiin vuoden seurustelun jälkeen kun tulin raskaaksi. 

Emme olleet alussakaan mitenkään erityisen rakastuneita, suhde olisi luultavasti päättynyt kauan ennen kihloja jos lapsi ei olisi ollut tuloillaan. Menimme sitten naimisiin, hankimme omakotitalon ja Volvon. Tehtiin kaikki kaavan mukaan. Avioliitto alkoi rakoilemaan pahemmin koska olimme niin erilaisia ihmisinä, ja epätoivoissamme hankittiin toinen lapsi jos se auttaisi paikkaamaan suhdetta. Ei tietenkään auttanut.

Olimme naimisissa 7 vuotta ennen kuin istuimme alas ja todella puhuimme asioista. Totesimme, että kumpikaan meistä ei ollut onnellinen suhteessa. Lapset kärsivät meidän jatkuvasta riitelystämme, ja nuorempi lapsista oli alkanut kärsimään käytösongelmista. Poika huusi ja paiskoi ovia samalla lailla kuin minä ja mies tapellessamme ja tajusimme, että teemme enemmän haittaa pysymällä yhdessä. 

Mies muutti pari viikkoa myöhemmin pois, ja kuukausi tästä koko perhe voi selkeästi paremmin. Pojan käytösongelmat olivat selkeästi parantuneet, ja oma jatkuva ahdistukseni oli melkein hävinnyt.

Ero oli meille ehdottomasti se oikea ratkaisu, emmekä kadu tätä ollenkaan. Lapset ovat yhä kummallekkin elämän tärkein asia, ja minusta tuntuu että kumpikin on nyt vanhempana parempi kuin yhdessä ollessamme.

Vierailija kirjoitti:

Pakko itsekkin kommentoitava, että ketjun aihe on todella tärkeä. Tämä herätti kyllä meilläkin mielenkiintoista keskustelua, jota tänään illalla jatkamme mieheni kanssa. Me ainakin molemmat koemme, että tylsyyden tunteesta on tärkeä puhua, vaikkei sitä tuntuisi olevankaan. Jos kokee, ettei sitä ole ja tuntee siitä puhumisen turhaksi, niin ehkä se saattaa päästäkkin yllättämään... Mitä muita tapoja olisi saada romanttiselle/seksuaaliselle puolelle jännitystä kuin parinvaihdolla tai satunnaisilla vieraissa käymisellä?

Jos seksielämäänsä haluaa piristää, niin ei suoraan toimintaan vieraiden kanssa ole pakko mennä. Yksi hyvä tapa on puhua fantasioista ja lukea yhdessä esim seksinovelleja. Yksi hauska leikki, jota joskus mieheni kanssa leikimme on sellainen, että annamme toisille kaksi vaihtoehtoa ja toisen on pakko valita jompi kumpi. Siis esim. Mieheni kysyy minulta kumman kanssa harrastaisin mielummin seksiä, mustan vai vanhemman miehen kanssa ja jatkokysymyksenä missä asennossa. Meillä tuo ainakin toimii ja saa molemmat todella kierroksille.. ;) Koskaan emme suhteemme aikana ole vieraiden kanssa sekstaileet vaikka kaikenlaista tuhmaa monesti puhummekin.

Vierailija kirjoitti:

Minä jättäisin miehen heti, jos ilmoittaisi haluavansa toista naista.

Mut joo, jatkakaa.

N23

Ja tietysti miehesi pitäisi jättää myös heti sinut, jos kertoisit hänelle fantasioistasi, joissa on vieras mies(miehiä)? Sinullakin varmasti sellaisia on, kuten miehelläsikin, joten suhteenne kasassa pysyminen edellyttää, että ette ole rehellisiä toisillenne/keskustele toistenne kanssa tietyistä asioista. Hienolta kuulostaa.

Tottakai moni suhde päättyisi siihen, jos toinen sanoo haluavansa seurustella toisen kanssa, mutta jos toinen (vaikka vaan fantasia tasolla) kertoo haluavansa vaihtelun vuoksi seksiä vaikkapa mustan miehen tai naisen kanssa, niin onko se nyt niin vakavaa?

Meillä loppui ensin seksi, sitten loppui kaikki muu, sitten kasvoivat lapset ja siinäpä se sitten oli. 25 vuotta siihen meni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä jättäisin miehen heti, jos ilmoittaisi haluavansa toista naista.

Mut joo, jatkakaa.

N23

Ja tietysti miehesi pitäisi jättää myös heti sinut, jos kertoisit hänelle fantasioistasi, joissa on vieras mies(miehiä)? Sinullakin varmasti sellaisia on, kuten miehelläsikin, joten suhteenne kasassa pysyminen edellyttää, että ette ole rehellisiä toisillenne/keskustele toistenne kanssa tietyistä asioista. Hienolta kuulostaa.

Tottakai moni suhde päättyisi siihen, jos toinen sanoo haluavansa seurustella toisen kanssa, mutta jos toinen (vaikka vaan fantasia tasolla) kertoo haluavansa vaihtelun vuoksi seksiä vaikkapa mustan miehen tai naisen kanssa, niin onko se nyt niin vakavaa?

Meillä ei ole kyllä tällaisia ennen puhuttu. Itselläkin on tietysti kaikenlaisia ajatuksia ja olisi varmaan aika vapauttavaa, jos niistäkin voisi miehen kanssa puhua avoimesti. Pitänee ottaa joskus puheeksi.