Olit pitkässä suhteessa, jossa yhteisiä lapsia. Miksi suhteesi päättyi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista, ne ovat antaneet minulle ajattelun aihetta. Jotenkin alkoi kiinnostamaan tuollainen rajoitettu avoimmuus. Se voisi olla ratkaisu meidän tilanteeseemme. Pitänee ottaa asia miehen kanssa puheeksi. Meilelläni kuulisi vielä kommentteja tästä ja muutenkin aiheeseen liittyvästä. AP

Eipä minulla oikeastaan muuta komentoitvaa ole kuin, että yleensä avoin kesksutelu auttaa. On tärkeeää, että kertoo avoimesti tunteistaan ja haluistaan omalle kumppanilleen. Mielestäni ei kannata pelätä sitä, että mitä kumppani esim. ajattelee siitä, jos kertoo haluavansa vierasta. Jos kumppani tuosta suuttuu ja välit sen vuoksi rikkoontuvat niin silloin suhde ei mielesäni olekkaan jatkamisen arvoinen.

Samaa mieltä. Miksi pitää pahastua siitä jos toinen kertoo kaipaavansa vaihtelua. Eihän tuossa oikeastaan ole edes mitään kertomista. Jokainen pitkässä suhteessa oleva haluaa vierasta, toiset enemmän toiset vähemmän. Mielstäni tästäkin asiasta on hyvä puhua kumppanin kanssa

Olen ehkä vanhanaikainen. Itse kyllä pahoittaisin mieleni, jos kumppani kertoisi haluavansa vaihtelua ja avoimen suhteen, että saisi harrastaa luvalla seksiä vieraiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies vaihtoi työkaveriin 20 vuoden jälkeen. Tästä on jo vuosia, mutta mitä enemmän olen asiaa miettinyt, niin sitä vähemmän ymmärrätänyt miksi. Mutta nyt kun luen aloituksen, niin eipä tuon syyn tarvitse kummoinen ollakaan.

Siksi tein tämän aloituksen, että halusin keskustella siitä millaisilla "syillä" pitkiä suhteita päätetään. Tiedä itsekkin, että kuulostan monen mielstä aika typerältä, kun sanon, että kaikki on kunnossa, mutta eipäs olekkaan ja mies pitäisi laittaa vaihtoon. Järjellä kun ajattelee niin kaikki on hyvin, mutta taas toisaalta välillä tunnepuoli sanoo minulle aivan toista.

Minullakin tuo tunnepuoli on koko avioliiton ajan sanonut, että kumppani on ihan väärä. Oikeastaan jo naimisiin menessä tiesin, ettei pitäisi mennä. Yhdessä  on oltu yli 20v ja sitä ennen seurustelua kesti yli 10 vuotta.  En koko aikana ole ymmärtänyt , miksi roikutaan yhdessä. En ymmärrä, miksi mies ripustautuu minuun, vaikka selvästi me ei sovita toisillemme. Kaiki elämän arvot sun muut on ihan vastakaiset. olen yrittänyt erota monet kerrat. Jo seurustelu vaiheessa jätin miehen monesti ja aina hän sai minut tulemaan takaisin.  En ymmärrä miksi mies haluaa olla kanssani, koska meillä ei mene hyvin. Voiko mies olla läheisriippuvainen? En ikinä tule pääsemään tästä miehestä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista, ne ovat antaneet minulle ajattelun aihetta. Jotenkin alkoi kiinnostamaan tuollainen rajoitettu avoimmuus. Se voisi olla ratkaisu meidän tilanteeseemme. Pitänee ottaa asia miehen kanssa puheeksi. Meilelläni kuulisi vielä kommentteja tästä ja muutenkin aiheeseen liittyvästä. AP

Eipä minulla oikeastaan muuta komentoitvaa ole kuin, että yleensä avoin kesksutelu auttaa. On tärkeeää, että kertoo avoimesti tunteistaan ja haluistaan omalle kumppanilleen. Mielestäni ei kannata pelätä sitä, että mitä kumppani esim. ajattelee siitä, jos kertoo haluavansa vierasta. Jos kumppani tuosta suuttuu ja välit sen vuoksi rikkoontuvat niin silloin suhde ei mielesäni olekkaan jatkamisen arvoinen.

Samaa mieltä. Miksi pitää pahastua siitä jos toinen kertoo kaipaavansa vaihtelua. Eihän tuossa oikeastaan ole edes mitään kertomista. Jokainen pitkässä suhteessa oleva haluaa vierasta, toiset enemmän toiset vähemmän. Mielstäni tästäkin asiasta on hyvä puhua kumppanin kanssa

Tämä nyt ei todellakaan pidä paikkaansa.  Kaikki ei varmasti halua vierasta ja nekin jotka haluaa, suurimmaksi osaksi eivät kuitenkaan halua, että se oma kumppani menisi vieraisiin. Jos vieraissa käyminen olisi noin kivutonta suhteissa, miksi ihmiset siitä sitten kuitenkin lähes poikkeuksetta pahoittavat mielensä? Ei ihmiset halua jakaa rakkaimpiaa vieraiden kanssa. Ja harvoin siitä mitään hyvää seuraakaan. 

Muistakaa, että jos rikotte lastenne perheen tylsistymisen ja vaihtelunhalun vuoksi, teillä on moraalinen velvollisuus antaa jätetyn toimia lasten lähivanhempana, mikäli tämä sitä haluaa. Jätetty ei halua rikkoa perhettä, joten tuo on vähintäänkin kohtuullista. Pääni meinaa räjähtää aina, kun kuuntelen kaverini tilitystä avioerostaan. Hän jätti miehensä ja lastensa isän juuri siksi, koska "he ovat kasvaneet erilleen" ja "kerran täällä vaan eletään" jne. Taustalla oli myös ihastuminen toiseen mieheen, vaikka siitä ei mitään suhdetta syntynyt. Jättäminen tapahtui vaan ilmoitusluontoisesti, ja mies oli todella järkyttynyt. Olihan hän yrittänyt parhaansa ja ollut kelpo ja kiltti aviomies ja isä. Rouvan piti tietysti saada lapset mukaansa, ei ollut puhettakaan muusta. Perheen suuret ja vaativat koirat, jotka oli aikanaan hankittu, koska rouva halusi harrastaa, jäivät luonnollisesti miehelle, vaikka tämä ei koiria alun perin olisi halunnut. Toki koirat olivat olleet enimmäkseen miehen vastuulla, sillä kaverini on pitkää päivää tekevä uranainen. Mutta ei kiireisellä yksinhuoltajalla ole aikaa vaativille koirille, siksi oli hänestä oikein jättää ne miehelle lähtiessä. Kaverini muutti lasten kanssa lähelle äitiään, ja eläkkeellä oleva äiti auttaa nyt paljon lastenhoidossa, sillä kaverillani on vaativa työ (ennen lasten isä pyöritti enimmäkseen arkea). Ja sitten kaverini marmattaa, kuinka se "Seppo" on niin helvetin lapsellinen, kun tänään lapset tuodessaan katsoi tuskin silmiin eikä puhunut kuin muutaman lauseen. Minusta kaverini on tehnyt miehelle aivan uskomattoman paskamaisesti ja vetänyt maton jalkojen alta. Perhe eli aivan normaalia ja mukavaa lapsiperhe-elämää, miehen mielestä peräti onnellista, ja sitten yksi päivä akalla napsahtaa päässä ja tämä vie lapset kauas isästään. Kaveruutemme on ollut vähän koetuksella siksi, koska olen niin pettynyt kaveriini, mutta olen jotenkin saanut pidettyä suuni kiinni ja oltua arvostelematta tätä.

Eli vaihtelunhalun vuoksi miestenne jättämistä suunnittelevat av-mammat, jos teillä on yhtään sydäntä, annatte ydinperhettä arvostavan miehenne olla halutessaan lasten lähivanhempi ja jäädä perheen yhteiseen kotiin. On väärin, jos seuraukset kaatuvat pelkästään sen sinnikkään ja uskollisen osapuolen niskaan, jos toinen haluaa yhtäkkiä elää vain itselleen. On ihan ok, jos haluaa elää vain omaa mielihyväänsä ajatellen, mutta ei saa poimia vain kirsikoita kakun päältä.

Y Y h

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista, ne ovat antaneet minulle ajattelun aihetta. Jotenkin alkoi kiinnostamaan tuollainen rajoitettu avoimmuus. Se voisi olla ratkaisu meidän tilanteeseemme. Pitänee ottaa asia miehen kanssa puheeksi. Meilelläni kuulisi vielä kommentteja tästä ja muutenkin aiheeseen liittyvästä. AP

Eipä minulla oikeastaan muuta komentoitvaa ole kuin, että yleensä avoin kesksutelu auttaa. On tärkeeää, että kertoo avoimesti tunteistaan ja haluistaan omalle kumppanilleen. Mielestäni ei kannata pelätä sitä, että mitä kumppani esim. ajattelee siitä, jos kertoo haluavansa vierasta. Jos kumppani tuosta suuttuu ja välit sen vuoksi rikkoontuvat niin silloin suhde ei mielesäni olekkaan jatkamisen arvoinen.

Samaa mieltä. Miksi pitää pahastua siitä jos toinen kertoo kaipaavansa vaihtelua. Eihän tuossa oikeastaan ole edes mitään kertomista. Jokainen pitkässä suhteessa oleva haluaa vierasta, toiset enemmän toiset vähemmän. Mielstäni tästäkin asiasta on hyvä puhua kumppanin kanssa

No itse en kestäisi kuulla mieheltäni, että hän haluaa jotain toista naista.

Ymmärrän toisaalta, että joku voi pahoittaa tällaisesta mielensä, mutta minusta Se on tosiasioiden kieltämistä. Minusta vieraiden haluaminen on luonnollista ja miksi kumppanin kanssa ei voisi puhua luonnollisista asioista? Itselleni se vain osoittaa luottamusta kun kumppanini kertoo minulle salaisimmistaankin haluista.

Vierailija kirjoitti:

Mulla oli samankaltainen tilanne kuin sulla. Miehen kanssa oltiin todella hyviä ystäviä, meillä oli hauskaa yhdessä, asiat sujui hienosti lasten (2 kpl) kanssa ja kahdestaankin.

Ei ollut pettämistä, väkivaltaa, päihteitä, ei mitään. Tavallista, onnellista arkea.

Kun nuorimmainen täytti 2, tajusin etten ole oikeasti onnellinen. Miehessä ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Mutta hän vain ei ollut oikea minulle.

Monta vuotta kipuilin asian kanssa, keskusteltiin miehen kanssa, käytiin terapiassa. Olisin halunnut rakastaa, mutten rakastanut.

Erosta on nyt neljä vuotta, enkä ole kertaakaan katunut päätöstäni. Olen rehellisesti sanoen onnellisempi kuin koskaan. Vaiheessa eläminen on väärin, ihan kaikkia osapuolia kohtaan.

Minulla ollut aikalailla samanlainen tilanne. Huomasin, että mehän olemme vain kavereita emmekä aviopari. Ei ollut mitään draamaa tms. Nyt viisi vuotta eron jälkeen, en ole katunut sekuntiakaan eroa. Emme olleet toisillemme oikeat. Olihan se ihan kamalaa ääneen sanoa se, että tahtoo erota. Eikä se ero helppo ollut, kyllä siinä katkeruutta oli ja riitoja. Nykyään olemme hyvissä väleissä. Eron jälkeen löysin sen oikean suuren rakkauden, en ikinä ollut tuntenut mitään vastaavaa.

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että jos rikotte lastenne perheen tylsistymisen ja vaihtelunhalun vuoksi, teillä on moraalinen velvollisuus antaa jätetyn toimia lasten lähivanhempana, mikäli tämä sitä haluaa. Jätetty ei halua rikkoa perhettä, joten tuo on vähintäänkin kohtuullista. Pääni meinaa räjähtää aina, kun kuuntelen kaverini tilitystä avioerostaan. Hän jätti miehensä ja lastensa isän juuri siksi, koska "he ovat kasvaneet erilleen" ja "kerran täällä vaan eletään" jne. Taustalla oli myös ihastuminen toiseen mieheen, vaikka siitä ei mitään suhdetta syntynyt. Jättäminen tapahtui vaan ilmoitusluontoisesti, ja mies oli todella järkyttynyt. Olihan hän yrittänyt parhaansa ja ollut kelpo ja kiltti aviomies ja isä. Rouvan piti tietysti saada lapset mukaansa, ei ollut puhettakaan muusta. Perheen suuret ja vaativat koirat, jotka oli aikanaan hankittu, koska rouva halusi harrastaa, jäivät luonnollisesti miehelle, vaikka tämä ei koiria alun perin olisi halunnut. Toki koirat olivat olleet enimmäkseen miehen vastuulla, sillä kaverini on pitkää päivää tekevä uranainen. Mutta ei kiireisellä yksinhuoltajalla ole aikaa vaativille koirille, siksi oli hänestä oikein jättää ne miehelle lähtiessä. Kaverini muutti lasten kanssa lähelle äitiään, ja eläkkeellä oleva äiti auttaa nyt paljon lastenhoidossa, sillä kaverillani on vaativa työ (ennen lasten isä pyöritti enimmäkseen arkea). Ja sitten kaverini marmattaa, kuinka se "Seppo" on niin helvetin lapsellinen, kun tänään lapset tuodessaan katsoi tuskin silmiin eikä puhunut kuin muutaman lauseen. Minusta kaverini on tehnyt miehelle aivan uskomattoman paskamaisesti ja vetänyt maton jalkojen alta. Perhe eli aivan normaalia ja mukavaa lapsiperhe-elämää, miehen mielestä peräti onnellista, ja sitten yksi päivä akalla napsahtaa päässä ja tämä vie lapset kauas isästään. Kaveruutemme on ollut vähän koetuksella siksi, koska olen niin pettynyt kaveriini, mutta olen jotenkin saanut pidettyä suuni kiinni ja oltua arvostelematta tätä.

Eli vaihtelunhalun vuoksi miestenne jättämistä suunnittelevat av-mammat, jos teillä on yhtään sydäntä, annatte ydinperhettä arvostavan miehenne olla halutessaan lasten lähivanhempi ja jäädä perheen yhteiseen kotiin. On väärin, jos seuraukset kaatuvat pelkästään sen sinnikkään ja uskollisen osapuolen niskaan, jos toinen haluaa yhtäkkiä elää vain itselleen. On ihan ok, jos haluaa elää vain omaa mielihyväänsä ajatellen, mutta ei saa poimia vain kirsikoita kakun päältä.

Olipa hyvä kirjoitus. Meillä jätetty olen minä ja toistaiseksi olen saanut olla lähivanhempi. Ex tapaa lapsiaan muutaman viikon välein mitä nyt uudelta naisen viihdyttämiseltä ehtii. Ei mitään ongelmia, onnellinen perhe tai niin luulin. Vaihtelunhalu vei voiton, pikkulasten tuskalla ei ollut väliä.

Tyttöystävä sai tietää vaimosta, unohdin sormuksen sormeen. Nyt hakusessa uusi, maksullisiin ei varaa, eli ylitöitä ja reissuja pukkaa taas koko syksyn.

Vierailija kirjoitti:

Y Y h

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kommenteista, ne ovat antaneet minulle ajattelun aihetta. Jotenkin alkoi kiinnostamaan tuollainen rajoitettu avoimmuus. Se voisi olla ratkaisu meidän tilanteeseemme. Pitänee ottaa asia miehen kanssa puheeksi. Meilelläni kuulisi vielä kommentteja tästä ja muutenkin aiheeseen liittyvästä. AP

Eipä minulla oikeastaan muuta komentoitvaa ole kuin, että yleensä avoin kesksutelu auttaa. On tärkeeää, että kertoo avoimesti tunteistaan ja haluistaan omalle kumppanilleen. Mielestäni ei kannata pelätä sitä, että mitä kumppani esim. ajattelee siitä, jos kertoo haluavansa vierasta. Jos kumppani tuosta suuttuu ja välit sen vuoksi rikkoontuvat niin silloin suhde ei mielesäni olekkaan jatkamisen arvoinen.

Samaa mieltä. Miksi pitää pahastua siitä jos toinen kertoo kaipaavansa vaihtelua. Eihän tuossa oikeastaan ole edes mitään kertomista. Jokainen pitkässä suhteessa oleva haluaa vierasta, toiset enemmän toiset vähemmän. Mielstäni tästäkin asiasta on hyvä puhua kumppanin kanssa

No itse en kestäisi kuulla mieheltäni, että hän haluaa jotain toista naista.

Ymmärrän toisaalta, että joku voi pahoittaa tällaisesta mielensä, mutta minusta Se on tosiasioiden kieltämistä. Minusta vieraiden haluaminen on luonnollista ja miksi kumppanin kanssa ei voisi puhua luonnollisista asioista? Itselleni se vain osoittaa luottamusta kun kumppanini kertoo minulle salaisimmistaankin haluista.

Olen kanssasi samaa mieltä. Nykyisessä suhteessani, jossa puhumme mieheni kanssa todella avoimesti olen huomannut kuinka helppoa on kun voi ihan oikeasti puhua kaikista ajatuksistaan toiselle. Voimme mieheni kanssa kertoa aivan avoimesti toiselle jos on esim. nähnyt komean/kauniin naisen tai fantasioistaan, joissa on tietyn tyyppisiä ihmisiä. Minulle ainakin tulee todella kevyt olo kun voin "purkaa" sisintäni miehelleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että jos rikotte lastenne perheen tylsistymisen ja vaihtelunhalun vuoksi, teillä on moraalinen velvollisuus antaa jätetyn toimia lasten lähivanhempana, mikäli tämä sitä haluaa. Jätetty ei halua rikkoa perhettä, joten tuo on vähintäänkin kohtuullista. Pääni meinaa räjähtää aina, kun kuuntelen kaverini tilitystä avioerostaan. Hän jätti miehensä ja lastensa isän juuri siksi, koska "he ovat kasvaneet erilleen" ja "kerran täällä vaan eletään" jne. Taustalla oli myös ihastuminen toiseen mieheen, vaikka siitä ei mitään suhdetta syntynyt. Jättäminen tapahtui vaan ilmoitusluontoisesti, ja mies oli todella järkyttynyt. Olihan hän yrittänyt parhaansa ja ollut kelpo ja kiltti aviomies ja isä. Rouvan piti tietysti saada lapset mukaansa, ei ollut puhettakaan muusta. Perheen suuret ja vaativat koirat, jotka oli aikanaan hankittu, koska rouva halusi harrastaa, jäivät luonnollisesti miehelle, vaikka tämä ei koiria alun perin olisi halunnut. Toki koirat olivat olleet enimmäkseen miehen vastuulla, sillä kaverini on pitkää päivää tekevä uranainen. Mutta ei kiireisellä yksinhuoltajalla ole aikaa vaativille koirille, siksi oli hänestä oikein jättää ne miehelle lähtiessä. Kaverini muutti lasten kanssa lähelle äitiään, ja eläkkeellä oleva äiti auttaa nyt paljon lastenhoidossa, sillä kaverillani on vaativa työ (ennen lasten isä pyöritti enimmäkseen arkea). Ja sitten kaverini marmattaa, kuinka se "Seppo" on niin helvetin lapsellinen, kun tänään lapset tuodessaan katsoi tuskin silmiin eikä puhunut kuin muutaman lauseen. Minusta kaverini on tehnyt miehelle aivan uskomattoman paskamaisesti ja vetänyt maton jalkojen alta. Perhe eli aivan normaalia ja mukavaa lapsiperhe-elämää, miehen mielestä peräti onnellista, ja sitten yksi päivä akalla napsahtaa päässä ja tämä vie lapset kauas isästään. Kaveruutemme on ollut vähän koetuksella siksi, koska olen niin pettynyt kaveriini, mutta olen jotenkin saanut pidettyä suuni kiinni ja oltua arvostelematta tätä.

Eli vaihtelunhalun vuoksi miestenne jättämistä suunnittelevat av-mammat, jos teillä on yhtään sydäntä, annatte ydinperhettä arvostavan miehenne olla halutessaan lasten lähivanhempi ja jäädä perheen yhteiseen kotiin. On väärin, jos seuraukset kaatuvat pelkästään sen sinnikkään ja uskollisen osapuolen niskaan, jos toinen haluaa yhtäkkiä elää vain itselleen. On ihan ok, jos haluaa elää vain omaa mielihyväänsä ajatellen, mutta ei saa poimia vain kirsikoita kakun päältä.

Olipa hyvä kirjoitus. Meillä jätetty olen minä ja toistaiseksi olen saanut olla lähivanhempi. Ex tapaa lapsiaan muutaman viikon välein mitä nyt uudelta naisen viihdyttämiseltä ehtii. Ei mitään ongelmia, onnellinen perhe tai niin luulin. Vaihtelunhalu vei voiton, pikkulasten tuskalla ei ollut väliä.

Olisitko voinut antaa miehellesi luvan käydä vieraissa, jos olisi nostanut avoimesti asian pöydälle?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että jos rikotte lastenne perheen tylsistymisen ja vaihtelunhalun vuoksi, teillä on moraalinen velvollisuus antaa jätetyn toimia lasten lähivanhempana, mikäli tämä sitä haluaa. Jätetty ei halua rikkoa perhettä, joten tuo on vähintäänkin kohtuullista. Pääni meinaa räjähtää aina, kun kuuntelen kaverini tilitystä avioerostaan. Hän jätti miehensä ja lastensa isän juuri siksi, koska "he ovat kasvaneet erilleen" ja "kerran täällä vaan eletään" jne. Taustalla oli myös ihastuminen toiseen mieheen, vaikka siitä ei mitään suhdetta syntynyt. Jättäminen tapahtui vaan ilmoitusluontoisesti, ja mies oli todella järkyttynyt. Olihan hän yrittänyt parhaansa ja ollut kelpo ja kiltti aviomies ja isä. Rouvan piti tietysti saada lapset mukaansa, ei ollut puhettakaan muusta. Perheen suuret ja vaativat koirat, jotka oli aikanaan hankittu, koska rouva halusi harrastaa, jäivät luonnollisesti miehelle, vaikka tämä ei koiria alun perin olisi halunnut. Toki koirat olivat olleet enimmäkseen miehen vastuulla, sillä kaverini on pitkää päivää tekevä uranainen. Mutta ei kiireisellä yksinhuoltajalla ole aikaa vaativille koirille, siksi oli hänestä oikein jättää ne miehelle lähtiessä. Kaverini muutti lasten kanssa lähelle äitiään, ja eläkkeellä oleva äiti auttaa nyt paljon lastenhoidossa, sillä kaverillani on vaativa työ (ennen lasten isä pyöritti enimmäkseen arkea). Ja sitten kaverini marmattaa, kuinka se "Seppo" on niin helvetin lapsellinen, kun tänään lapset tuodessaan katsoi tuskin silmiin eikä puhunut kuin muutaman lauseen. Minusta kaverini on tehnyt miehelle aivan uskomattoman paskamaisesti ja vetänyt maton jalkojen alta. Perhe eli aivan normaalia ja mukavaa lapsiperhe-elämää, miehen mielestä peräti onnellista, ja sitten yksi päivä akalla napsahtaa päässä ja tämä vie lapset kauas isästään. Kaveruutemme on ollut vähän koetuksella siksi, koska olen niin pettynyt kaveriini, mutta olen jotenkin saanut pidettyä suuni kiinni ja oltua arvostelematta tätä.

Eli vaihtelunhalun vuoksi miestenne jättämistä suunnittelevat av-mammat, jos teillä on yhtään sydäntä, annatte ydinperhettä arvostavan miehenne olla halutessaan lasten lähivanhempi ja jäädä perheen yhteiseen kotiin. On väärin, jos seuraukset kaatuvat pelkästään sen sinnikkään ja uskollisen osapuolen niskaan, jos toinen haluaa yhtäkkiä elää vain itselleen. On ihan ok, jos haluaa elää vain omaa mielihyväänsä ajatellen, mutta ei saa poimia vain kirsikoita kakun päältä.

Olipa hyvä kirjoitus. Meillä jätetty olen minä ja toistaiseksi olen saanut olla lähivanhempi. Ex tapaa lapsiaan muutaman viikon välein mitä nyt uudelta naisen viihdyttämiseltä ehtii. Ei mitään ongelmia, onnellinen perhe tai niin luulin. Vaihtelunhalu vei voiton, pikkulasten tuskalla ei ollut väliä.

Olisitko voinut antaa miehellesi luvan käydä vieraissa, jos olisi nostanut avoimesti asian pöydälle?

Kyllä mutta koska ei rakastanut lapsiaan niin lähti kuitenkin

Meillä oli 3 lasta ja parisuhdetta takana 16 vuotta, kun erottiin. Monta vuotta mietin ja työstin asiaa. Mentiin tosi nuorina yhteen ja "kasvettiin erilleen". Tai oikeasti vain kasvettiin aikuisiksi. Ihmisiksi. Löydettiin itsemme. Eikä me oltu aikuisina itsenämme toisillemme sopivat. Eihän me lopulta edes riidelty. Ei ollut mitään syytä. Toinen oli niin epäkiinnostava, että ei tehnyt mieli tuhlata riitaan aikaa. Ei ollut hellyyttä. Todellakaan. Seksiä oli, mekaanista. Mutta ei lämpöä, intohimoa, yhteen kuuluvuutta.

Teki pahaa ajatella, että siihen jäätäis. Ei jääty. Erottiin.

En ole katunut. Olen löytänyt itselleni sopivan kumppanin. Samoin exä. Lapset on molempien ykkösenä, hoidetaan yhdessä ja toisiamme tukien vanhemmuus.

Kiitos tästä keskustelusta. Saimme miehen kanssa keskusteltua tästä vaikeasta ajasta, joka kohtaa kaikkia pariskuntia, eli tylsistyminen. Olimme molemmat samaa mieltä, että sitten parinvaihtoa tai ryhmäseksiä, mutta ei pettämistä. Mies ei aluksi ollut halukas puhumaat, mutta sanoin, että vaikeatkin asiat saa sanoa minulle. Tuntui kuin siteemme olisi syventynyt.

Samme puhuttua suhteemme alkuvaiheiden vaikeista asioista ja niihin johtaneista syistä. Existä ym. ja nyt tunnen, että olemme entistä lähempänä toisiamme.

Tunnin juttelimme. Kiitos ap tästä avauksesta <3 tämä tuli juuri oikeaan aikaan. Tunnen luottavani mieheeni ja suhteeseemme ensikertaa 100%

Empä olisi uskonut kokevani tällaista valaistusta av-palstalla :D

Mies vaihtoi parisuhteen maantiepyöräilyyn.

Vierailija kirjoitti:

Muistakaa, että jos rikotte lastenne perheen tylsistymisen ja vaihtelunhalun vuoksi, teillä on moraalinen velvollisuus antaa jätetyn toimia lasten lähivanhempana, mikäli tämä sitä haluaa. Jätetty ei halua rikkoa perhettä, joten tuo on vähintäänkin kohtuullista. Pääni meinaa räjähtää aina, kun kuuntelen kaverini tilitystä avioerostaan. Hän jätti miehensä ja lastensa isän juuri siksi, koska "he ovat kasvaneet erilleen" ja "kerran täällä vaan eletään" jne. Taustalla oli myös ihastuminen toiseen mieheen, vaikka siitä ei mitään suhdetta syntynyt. Jättäminen tapahtui vaan ilmoitusluontoisesti, ja mies oli todella järkyttynyt. Olihan hän yrittänyt parhaansa ja ollut kelpo ja kiltti aviomies ja isä. Rouvan piti tietysti saada lapset mukaansa, ei ollut puhettakaan muusta. Perheen suuret ja vaativat koirat, jotka oli aikanaan hankittu, koska rouva halusi harrastaa, jäivät luonnollisesti miehelle, vaikka tämä ei koiria alun perin olisi halunnut. Toki koirat olivat olleet enimmäkseen miehen vastuulla, sillä kaverini on pitkää päivää tekevä uranainen. Mutta ei kiireisellä yksinhuoltajalla ole aikaa vaativille koirille, siksi oli hänestä oikein jättää ne miehelle lähtiessä. Kaverini muutti lasten kanssa lähelle äitiään, ja eläkkeellä oleva äiti auttaa nyt paljon lastenhoidossa, sillä kaverillani on vaativa työ (ennen lasten isä pyöritti enimmäkseen arkea). Ja sitten kaverini marmattaa, kuinka se "Seppo" on niin helvetin lapsellinen, kun tänään lapset tuodessaan katsoi tuskin silmiin eikä puhunut kuin muutaman lauseen. Minusta kaverini on tehnyt miehelle aivan uskomattoman paskamaisesti ja vetänyt maton jalkojen alta. Perhe eli aivan normaalia ja mukavaa lapsiperhe-elämää, miehen mielestä peräti onnellista, ja sitten yksi päivä akalla napsahtaa päässä ja tämä vie lapset kauas isästään. Kaveruutemme on ollut vähän koetuksella siksi, koska olen niin pettynyt kaveriini, mutta olen jotenkin saanut pidettyä suuni kiinni ja oltua arvostelematta tätä.

Eli vaihtelunhalun vuoksi miestenne jättämistä suunnittelevat av-mammat, jos teillä on yhtään sydäntä, annatte ydinperhettä arvostavan miehenne olla halutessaan lasten lähivanhempi ja jäädä perheen yhteiseen kotiin. On väärin, jos seuraukset kaatuvat pelkästään sen sinnikkään ja uskollisen osapuolen niskaan, jos toinen haluaa yhtäkkiä elää vain itselleen. On ihan ok, jos haluaa elää vain omaa mielihyväänsä ajatellen, mutta ei saa poimia vain kirsikoita kakun päältä.

Näin minä teinkin. Minä muutin yhteisestä kodista pois, joten halusin säilyttää lasten arjen mahdollisimman normaalina ja koulumatkat lyhyinä enkä raahata heitä pikkuiseen asuntooni. Myöhemmin ostin oman ja nykyään lapset meillä noin 50/50. Minä maksan pääosan heidän kuluista ja ex saa lapsilisät. Ei kaikki naiset ole itsekkäitä hirviöitä vaikka eroon päätyisivätkin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli 3 lasta ja parisuhdetta takana 16 vuotta, kun erottiin. Monta vuotta mietin ja työstin asiaa. Mentiin tosi nuorina yhteen ja "kasvettiin erilleen". Tai oikeasti vain kasvettiin aikuisiksi. Ihmisiksi. Löydettiin itsemme. Eikä me oltu aikuisina itsenämme toisillemme sopivat. Eihän me lopulta edes riidelty. Ei ollut mitään syytä. Toinen oli niin epäkiinnostava, että ei tehnyt mieli tuhlata riitaan aikaa. Ei ollut hellyyttä. Todellakaan. Seksiä oli, mekaanista. Mutta ei lämpöä, intohimoa, yhteen kuuluvuutta.

Teki pahaa ajatella, että siihen jäätäis. Ei jääty. Erottiin.

En ole katunut. Olen löytänyt itselleni sopivan kumppanin. Samoin exä. Lapset on molempien ykkösenä, hoidetaan yhdessä ja toisiamme tukien vanhemmuus.

Meidän tarina on lähes identtinen.

Erottiin kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen miehen mielenterveysongelmien takia ja myös sen, että hän yritti poistaa pahan olonsa erilaisilla päihteillä sekä pelaamalla puolet omaisuudestamme rahapeleihin. Kerran hän otti huumeita sekaisin niin, että pahoinpiteli meidän koiran. Tarinan opetus on se, että minä eropäätöksen tekijänä olen tarinan konna ulkopuolisten mielestä, koska en ole kertonut avoimesti läheisiä lukuun ottamatta eroomme johtaneista syistä. Olen halunnut suojella miestä, jotta kaverinsa eivät kääntäisi hänelle selkiään. Mutta tämä kääntyikin itseäni vastaan ja olen joutunut kärsimään monenlaisesta kiusasta ja uhkailuista.

Pelkän tylsyyden takia en rikkoisi perhettä. Seuraukset ovat niin vakavat, ettei niitä pidä antaa lasten maksettavaksi ellei ole oikeasti pakko. Avoimen keskustelun kautta ja puolisoonsa uudelleen tutustumisen myötä tervejärkisillä aikuisilla on mahdollista pitää yllä parisuhdetta.

Minulla ei ole lapsia, joten en ole oikea henkilö vastaamaan tähän ketjuun, mutta haluaisin silti sanoa jotain. Olen ollut aiemmin avoliitossa, josta lähdin 7 vuoden jälkeen, nykyisessä avoliitossa olen ollut onnellisesti kohta 5 vuotta.

Minusta tuntuu, että monesti silloin jos parisuhde tuntuu jotenkin tylsältä ja tyhjältä ja pystyynkuolleelta, vaikka siinä ei olisi mitään vikaa, vika voi olla siinä tylsyyden ja tyhjyyden kokijassa itsessään. Hän itse on pystyynkuollut. Hän ei osaa arvostaa sitä mitä hänellä on eikä nauttia ja iloita elämän pienistä, arkipäiväisistä iloista. Hän odottaa jotain sellaista mitä ehkä mikään pysyvä ihmissuhde ei voi antaa. Hänen pitää löytää ilo ja jännitys elämään omasta itsestään, omasta asenteestaan elämään ja kanssaihmisiin ja puolisoon. Kun elämää oikeasti osaa arvostaa, sen ei tarvi olla millään tavalla ihmeellistä, ja se voi silti olla aivan ihmeellistä ja ihanaa. Arkista, mutta silti kiitollisuuden ja ilon aihe joka päivä.

Tietysti joskus voi olla niinkin, että asiaan vaikuttaa se vierellä oleva ihminen. Mutta jos hänessä ei ole oikeasti yhtään mitään vikaa, silloin kannattaa ennemminkin tutkiskella itseään kuin sitä mitä ympärillä on. Miten minä ihmisenä voisin tulla elävämmäksi ja nauttia elämästä enemmän? Toteutanko itseäni vai elänkö säästöliekillä ja rajoitan itseäni turhaan? Olenko niin spontaani ja vapaa kuin haluaisin vai kahlitsenko itseäni rutiineihin ja turvallisuuteen? Sen että on parisuhteessa ja sen että on lapsia ei tarvitse tarkoittaa sitä, että elämä on tylsää ja tyhjää. Asia voi olla jopa päinvastoin.

Osaatko oikeasti elää, vai odotatko että se elämä alkaa joskus, sitten kun/jos sinulla on sitä ja sitä? Toinen ihminen ei koskaan voi nauttia ja iloita elämästä sinun puolestasi, vaan sinun pitää osata tehdä se ihan itse, vaikka olisit yksin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole lapsia, joten en ole oikea henkilö vastaamaan tähän ketjuun, mutta haluaisin silti sanoa jotain. Olen ollut aiemmin avoliitossa, josta lähdin 7 vuoden jälkeen, nykyisessä avoliitossa olen ollut onnellisesti kohta 5 vuotta.

Minusta tuntuu, että monesti silloin jos parisuhde tuntuu jotenkin tylsältä ja tyhjältä ja pystyynkuolleelta, vaikka siinä ei olisi mitään vikaa, vika voi olla siinä tylsyyden ja tyhjyyden kokijassa itsessään. Hän itse on pystyynkuollut. Hän ei osaa arvostaa sitä mitä hänellä on eikä nauttia ja iloita elämän pienistä, arkipäiväisistä iloista. Hän odottaa jotain sellaista mitä ehkä mikään pysyvä ihmissuhde ei voi antaa. Hänen pitää löytää ilo ja jännitys elämään omasta itsestään, omasta asenteestaan elämään ja kanssaihmisiin ja puolisoon. Kun elämää oikeasti osaa arvostaa, sen ei tarvi olla millään tavalla ihmeellistä, ja se voi silti olla aivan ihmeellistä ja ihanaa. Arkista, mutta silti kiitollisuuden ja ilon aihe joka päivä.

Tietysti joskus voi olla niinkin, että asiaan vaikuttaa se vierellä oleva ihminen. Mutta jos hänessä ei ole oikeasti yhtään mitään vikaa, silloin kannattaa ennemminkin tutkiskella itseään kuin sitä mitä ympärillä on. Miten minä ihmisenä voisin tulla elävämmäksi ja nauttia elämästä enemmän? Toteutanko itseäni vai elänkö säästöliekillä ja rajoitan itseäni turhaan? Olenko niin spontaani ja vapaa kuin haluaisin vai kahlitsenko itseäni rutiineihin ja turvallisuuteen? Sen että on parisuhteessa ja sen että on lapsia ei tarvitse tarkoittaa sitä, että elämä on tylsää ja tyhjää. Asia voi olla jopa päinvastoin.

Osaatko oikeasti elää, vai odotatko että se elämä alkaa joskus, sitten kun/jos sinulla on sitä ja sitä? Toinen ihminen ei koskaan voi nauttia ja iloita elämästä sinun puolestasi, vaan sinun pitää osata tehdä se ihan itse, vaikka olisit yksin.

Aamen.

Vierailija kirjoitti:

Erottiin kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen miehen mielenterveysongelmien takia ja myös sen, että hän yritti poistaa pahan olonsa erilaisilla päihteillä sekä pelaamalla puolet omaisuudestamme rahapeleihin. Kerran hän otti huumeita sekaisin niin, että pahoinpiteli meidän koiran. Tarinan opetus on se, että minä eropäätöksen tekijänä olen tarinan konna ulkopuolisten mielestä, koska en ole kertonut avoimesti läheisiä lukuun ottamatta eroomme johtaneista syistä. Olen halunnut suojella miestä, jotta kaverinsa eivät kääntäisi hänelle selkiään. Mutta tämä kääntyikin itseäni vastaan ja olen joutunut kärsimään monenlaisesta kiusasta ja uhkailuista.

Pelkän tylsyyden takia en rikkoisi perhettä. Seuraukset ovat niin vakavat, ettei niitä pidä antaa lasten maksettavaksi ellei ole oikeasti pakko. Avoimen keskustelun kautta ja puolisoonsa uudelleen tutustumisen myötä tervejärkisillä aikuisilla on mahdollista pitää yllä parisuhdetta.

Sinun syysi erota on ok, mutta muiden ei? Tuskin "tylsyys" ainoa syy kenellekään on. Sinun jos kenen luulisi ymmärtävän, että ulkopuolisilla harvoin on realistinen ja täysin todenmukainen kuva eroon johtaneista syistä.