Lue keskustelun säännöt.
Miksi mies "suuttuu" kun voin pahoin eikä osaa lohduttaa?
24.09.2016 |
On kyllä mielestäni kyvykäs empatiaan, mutta jos esim. sanon että olen todella väsynyt kun vauva piti yöllä hereillä, tällä kaipaisin vain ymmärrystä ja jonkinlaista halausta tai empatiaa. Mutta hän kuuleekin "olet huono mies kun minä olen väsynyt, koska et auta minua tarpeeksi lasten kanssa". Siis kääntää kaiken sanomani itseään vastaan. Ja tämähän ei pidä lainkaan paikkansa, jotenkin ärsyttää etten koskaan saa valittaa enkä saa lohdutusta kun mies aina suuttuu tästä. On joskus sanonut että hän haluaa minun olevan onnellinen ja se on hänen tehtävänsä tehdä minut sellaiseksi ja kun en siltä näytä niin "suuttuu", onko tässä mitään järkeä. Ärsyttää ja aiheuttaa ongelmia parisuhteessamme.
Kommentit (166)
Vierailija kirjoitti:
Äitini on samanlainen kuin miehesi. Lapsena en koskaan "uskaltanut" näyttää pahaa oloani tai edes sairastuneeni flunssaan tms., koska pelkäsin äitini raivareita. :-(
Lopuksi hän kyllä aina selitteli suuttuneensa ja raivonneensa minulle vain, koska oli itse niin huolissaan.
Mutta se on kyllä joidenkin tapa käsitellä tunne mitä ei pysty käsittelemään vaan se pitää kääntää vihaksi. Ei se ole tietoista. Kun olin nuori äiti niin se paha tunne siitä kun esikoinen satutti itsensä oli niin jotain suurta etten pystynyt käsittelemään sitä sellaisenaan vaan raivosin ihan jokaiselle joka mielestäni oli syypää lapsen kipuun. Yleensä lapsen isä sai kuulla kuinka paska isä on kun ei vahtinut kuin haukka lasta, mutta mummo, pappa ja koko maailma sai osansa. Lapselle en raivonnut mutta varmaan hän olisi halunnut lohduttavan eikä raivoavan äidin juuri sillä hetkellä. Omat vanhempani ovat täysin empatiakyvyttömiä joten en muusta tiennyt. Onneksi voi tietoisesti opetella vihasta pois ja kasvaa aikuiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Miesten ratkaisut on yksinkertaisia. Jos asiaan ei ole suoraa ratkaisua niin se menee näin = sinun pitää päästä asiasta yli ja jatkaa elämää. Otetaan kaljat ja ruvetaan katsomaan elokuvaa.
Miksi näin ei voi sitten tehdä naisen kanssa, vaan tulee elämää suurempi ahdistus? Sitähän tässä nimenomaan kaivataan.
Mutta kun se ei riitä naiselle. Nainen haluaa selostaa koko paskan miehelle, itkee ja pillittää tunti tolkulla asiasta ja sitten se haluaa että siitä pidetään huolta. Sitten se palaa siihen samaan asiaan parin päivän päästä uudestaan ja taas se alkaa.
Miehet ottaa sen kaljan ja sen jälkeen siitä ei puhuta.
Miesten ongelmat -> töissä oli raskasta -> otetaan kalja ja unohdetaan se.
Oisko tässä nyt sitten se villakoiran ydin, miksi esim. avioero tulee monesti miehille ns puskista? Vaimo on kyllä yrittänyt miehelleen monta kertaa kertoa, mistä kenkä puristaa, mutta mies ei ota puhetta tosissaan eikä ongelmaa ratkaista. Mies ottaa oluen ja asia on sillä pois päiväjärjestyksestä. No ongelma ei ole siitä miksikään muutunut ja nainen hakee eron. Miehelle se tulee täysin puskista, koska miehen mielestä ei mitään ongelmaa ole ollut?
Eli naisen pitäisi saada määrittää mitä mies tekee ja ei tee?
Ymmärrä nyt että parisuhteessa on kaksi osapuolta. Nainen ei voi määrittää mikä on oikein ja mikä väärin. Oli kyse sitten lapsista tai parisuhteesta.
No laitetan roolit toisin päin. Eli mies yrittää kertoa naiselle, mistä kenkä puristaa, mutta nainen ei kuuntele, asia ei ole naiselle mikään ongelma. Nainen ottaa oluen ja unohtaa koko asian. Mies hakee eroa ja nainen hämmästyy, että miksi? Meillähän oli kaikki ihan hyvin. Mitenkäs suu nyt sitten pannaan? Parisuhteessa on siis kaksi osapuolta. Saako mies siis sitten määritellä mikä on oikein ja mikä väärin? mieti sitä. Ymmärrätkö, että tämä asia ei ole sukupuoleen sidottu asia, vaan ihmisen persoonallisuuteen, miten hän huomioi toisen ihmisen.
Täällä nyt on tuo yksi valopää jonka mielestä hän toimii oikein ja kaikki toisin toimivat ovat väärässä. Näitä tyyppejä on maailma pullollaan. Tälläisen ihmisen mieli on täysin suljettu siltä, että ihmiset ovat erilaisia, vaan kaikkien pitäisi olla hänen kloonejaan. Minun käy sääliksi tuollaista ihmisöarkaa, kuinka täynnä vihaa ja negatiivisuutta hänen elämänsä onkaan, kun joutuu kestämään erilaisuutta ja inhimillisyyttä. Useimmiten tämän tyyppiset ihmiset ovat melko yksinäisiä. Pinnallisia ihmissuhteita voi löytyä, mutta ei mitään sen syvempää. Kun he kuolevat, heitä ei sure kukaan, harva edes huomaa heidän poismenoaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Se on eri asia. Mies kokee olevansa vaimosta ja lapsista vastuussa, kaverista ei.
Mullakin on mies vähän semmoinen insinööri, että vaikka puhuisin ystävän ongelmista, hän ikään kuin hikeentyy ja alkaa pää höyryten miettiä neuvoja, joilla asia on ratkaistavissa.
Se on aika hoopoa, koska ne neuvot ovat yleensä ihan pihalla tilanteesta, ja jos niihin sanoo, että "ei tuosta ole apua, koska xx", hän hermostuu ja loukkaantuu, kun oli NIIN hyvän ja järkeväm neuvon antanut, eikä se kelpaa...
Aikuiset ihmiset yleensä ovat harkinneet ratkaisuvaihtoehtoja jo itsekin omiin ongelmiinsa, ei siihen jonkun pika-analyysia ja diagnoosia tarvita. Vaan myötätuntoa.Se että asiaa vellotaan vaan pahentaa asiaa. Asiasta pitää päästä yli. Unohtaa se ja jatkaa elämää
Katsos kun se puhuminen nimenomaan auttaa pääsemään asioista yli. Asiat pitää käsitellä jotenkin, ennen kuin niistä pääsee yli. Sitten kun lakaistaan kaikki maton alle käy niin kuin esim minun parisuhteessani kävi. En enää viimeisinä vuosina puhunut yhtään mitään, mies ei puhunut alusta alkaenkaan. Eron ollessa edessä mies toi esiin kaikki häntä vuosia painaneet katkeruudet. Asiat hoidettiin siis suhteen loppuvaiheessa juuri noin, että ei puhuta, unohdetaan vain kaikki ja jatketaan elämää. Kummasti sitten ne asiat eivät unohtuneetkaan, vaan pullon avustuksella niitä sieltä pikkuhiljaa lyötiin uudestaan tiskiin. Ja siinä vaiheessa, kun minä olin jo kaikki asiani omassa päässäni käsitellyt ja selvittänyt, mies tuli itkemään "kun ei me enää puhuta".
Naisten kanssa ei voi puhua mitään kun ne eivät halua ratkaista mitään asioita vaan jankuttaa samoista asioista uudelleen ja uudelleen.
Ihan sama mistä asiasta sopii niin AINA siihen palataan uudestaan ja uudestaan. Pahimassa tapauksessa nainen sanoo että on muuttanut mielensä ja taas muka pitäisi sopia.
Se on sitä ainaista jankkaamista samoista asioista. Joka riidassa nainen ottaa kaikki selvitetytkin asiat uudelleen esiin ja sitten ne pitää uudestaan selvittää jokainen asia taas kerran.
En tajua miten naiset saavat normaalista elämästä niin hemmetin vaikeata. Sitten jos niiltä kysyy että kertoisi kaikki asiat miten haluaisi asiat olla niin ei ne tiedä. Eli ne eivät edes itse tiedä mitä haluavat ja kuitenkin valittavat. Välillä valitetaan kun on huono olo ja kun kysyy että miksi niin ei edes tiedetä sitä itsekkään. Täysin päätöntä touhua
Miten ihmeessä sinä et voi ymmärtää,ettei voi puhua naisista yhtenä massana. Suurin osa naisista ei saa normaali elämästä ollenkaan vaikeata Jos sinun naisesi käyttäytyy noin niin suurin osa taas ei. Tässäkin AP puhui vain OMASTA miehestään, eikä väitä, että kaikki miehet tekevät niin. Naurettavaa väittää, että kaikki naiset jankuttaa samaa ja vetää vanhat asiat aina riidassa esiin. Kyllä ne jotkut miehetkin osaa sellaista tehdä. Mutta kuten sanoin, kaikki ei ole samanlaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä mies on samanlainen, ja myös lasten suhteen. Jos lapsi loukkaa itsensä, mies suuttuu ja alkaa sättiä: "Miten sä nyt noin ja etkö voi perkele olla varovaisempi".Kai tuo on kotoa opittua empatiakyvyttömyyttä. Tai sitten hän on empaattinen, ja hermostuu/turhautuu, kun ei osaa taikoa lapsen tai vaimon mielipahaa pois.Tosiasiassa toki mitään taikomista ei edes tarvittaisi, vaan pelkkä lohduttaminen tai kuunteleminen riittäisi.Näiden kahden erottaminen - siis sen, kaipaako toinen neuvoja vai pelkästään lohtua - on tosin monelle naisellekin vaikeaa.
Toi muuten on villakoiran ydin. Että luuleeko mies vaimon vaativan häntä ratkaisemaan ongelman.
Niin, ajattelevatko miehet tosiaan kaiken näin. Eivätkö miehet keskenään pura ongelmia kavereiden kesken? Jos mies kertoo kaverilleen, että nyt on kotona vähän vaikeaa, eikö se kaveri sitten ajattele, että hänen pitäisi nyt ratkaista tämä ongelma? Minä olen luullut, että miehet puhuvat asioistaan keskenäänkin ilman ratkaisupaineita, tyyliin "otetaan nyt vain oluset, tällaista se elämä nyt näyttää olevan".
Miesten ratkaisut on yksinkertaisia. Jos asiaan ei ole suoraa ratkaisua niin se menee näin = sinun pitää päästä asiasta yli ja jatkaa elämää. Otetaan kaljat ja ruvetaan katsomaan elokuvaa.
Miksi näin ei voi sitten tehdä naisen kanssa, vaan tulee elämää suurempi ahdistus? Sitähän tässä nimenomaan kaivataan.
Mutta kun se ei riitä naiselle. Nainen haluaa selostaa koko paskan miehelle, itkee ja pillittää tunti tolkulla asiasta ja sitten se haluaa että siitä pidetään huolta. Sitten se palaa siihen samaan asiaan parin päivän päästä uudestaan ja taas se alkaa.
Miehet ottaa sen kaljan ja sen jälkeen siitä ei puhuta.
Miesten ongelmat -> töissä oli raskasta -> otetaan kalja ja unohdetaan se.
Oisko tässä nyt sitten se villakoiran ydin, miksi esim. avioero tulee monesti miehille ns puskista? Vaimo on kyllä yrittänyt miehelleen monta kertaa kertoa, mistä kenkä puristaa, mutta mies ei ota puhetta tosissaan eikä ongelmaa ratkaista. Mies ottaa oluen ja asia on sillä pois päiväjärjestyksestä. No ongelma ei ole siitä miksikään muutunut ja nainen hakee eron. Miehelle se tulee täysin puskista, koska miehen mielestä ei mitään ongelmaa ole ollut?
Juurikin näin.
Toistuvasti sanot, että kaipaat apua kotitöissä ja olet uuvuksissa, koska hoidat työt ja lapset ja kodin ja päälle vielä kaikenlaista metatyötä perheen elämän organisoimisessa. Että voisitko mies kiltti vaikka hoitaa nämä näistä meidän yhteisistä hommista, että menisi työnjako hiukan tasaisemmin?
Mies myöntää, että joo, kai se käy ja hoitaa hetken ajan hommansa jotenkuten, unohtaa sen sitten.
Kokeilet ensin taktiikkaa, että et ole huomaavinasi sitä, että pölypallot kerääntyvät nurkkiin tai kaapeista on ruoka loppu. Ei mitään vaikutusta.
Huomaat muistuttavasi sopimuksesta ja miehelle kuuluvista töistä useasti, ei päivää tai paria pidempiaikaista vaikutusta. Mies silminnähden ärtyy "vaimon nalkutuksesta".
Tätä jatkuu vuosia.
Lopulta otat eron. Et viitsi aikuista miestä passata ilmaisena kodinhoitajana/siivoajana/pesulapalveluna, ja kun lapset ovat muuttaneet jo pois, sinulle koittaa vapaus.
Vastaat enää vain ja ainoastaan itsestäsi ja omista tarpeistasi.
Kerrot miehelle, että hei: olet tehnyt yli pari vuosikymmentä viikottain arviolta 20 tuntia enemmän työtä perheen ja kodin eteen kuin mies. Kaikkiaan siis 21 TUHATTA tuntia työtä sillä välin kun mies harrasti, räpläsi kännykkäänsä, katseli sohvalla telkkua tai luki. Ja nyt sinulle riitti, kiitos ja näkemiin.
Miehen mielestä ero tuli täytenä yllätyksenä ja "aivan naurettavista syistä".
:DDDD Tulee tässä mieleeni, kun mies yhtenä päivänä sanoi, että joku hänen tuttavansa oli käynyt kylässä meillä. Tuttava oli valittanut sitä, kun vaimo oli 40 yhteisen vuoden jälkeen ottanut ja lähtenyt. Tuttava oli ollut sitä mieltä, että vaimo villiintyi siitä kun kävi eläkeläisten kerhossa. ( :D ) Minä miehelle sanoin, että ei ne vaimot sen takia lähde, että ne kerhossa käy, vaan sen takia, ettei ne enää jaksa. Eivät jaksa passata aikuista ihmistä, kun mitään et saa tilalle. Ihminen haluaa jo vanhempana vähän helpompaa elämää. Ei jaksa aina kaikesta huolehtia itse ja kaikesta yksin kantaa vastuuta. Helpompi olla yksin ja vastata vain itsestään. Mies ei siihen mitään sanonut, mutta huomasin, että jäi asiaa miettimään. 30 vuotta on mekin yhdessä oltu ja miehelle olen yrittänyt sanoa, että hänenkin pitää osallistua yhteisiin hommiin ja ottaa vastuuta. Mitään ei pahemmin ole ennen tapahtunut, mutta tuon keskustelun jälkeen olen huomannut miehessä ison muutoksen. Kummasti on alkanut tekemään oman osansa. Tällä menolla miehen ei kohta tarvitse olla se, joka joutuu tuttavilleen valittamaan, että vaimo otti ja lähti :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä nainen, jonka mies ei ole ikinä lohduttanut. Menetimme ekan lapsen kohtukuoleman kautta, ei lohdutusta, menetin äkillisesti kaksi läheistä lapsuusperheestäni eikä lohdutusta silloinkaan enkä ole ikinä edes tuolloin saanut itkeä nähtensä. Suuttuu, jos näkee. Juokse ja jätä se mies jos vaan vielä pystyt.
Parisuhteessa jo yli 15 vuotta. Nainen 40+
Koska miehet kasvatetaan tukahduttamaan tai sivuuttamaan tunteensa. Eivät sitten aikuisena tiedä, mitä pitäisi tehdä, kun joku kertoo, miltä hänestä tuntuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olisi mielenkiintoista kuulla miehen versio asiasta, se voisi olla todella erilainen kuin ap:n versio on. Mutta koska sitä ei tänne ilmeisesti saada, niin ap on hyvä ja eroaa miehestään. Miksi toista pitäisi yrittää muuttaa ja yrittää vain pauhata tälle kerta toisensa jälkeen kuinka tämä on toiminut väärin, kun helpointa olisi laittaa kamat eri osoitteisiin ja huolehtia lasten hyvinvoinnista? Pakkoko se on hakata päätään seinään ja tulla vielä tännekin kertomaan perheensä yksityisistä asioista?
En jaksa lukea joka ikistä kommenttia, mutta kerropa ap mitä hyvää miehessä on.
Ap täällä moi. Tähän kommenttiin pääsin, kun en ole ehtinyt lukea koko päivänä. En minä mitään yksityisasioita kertonut eikä meitä kertomani perusteella voi tunnistaa. Halusin kai vain jonkinlaista vertaistukea ja kokemuksia täältä. En halua sinänsä muuttaa miestä, mutta ihminen minäkin olen tunteineni ja välillä, edes välillä olisi kiva jos minulla on huono olla, että se kaikkein rakkain ihminen antaisi minulle sen oikeuden. En valita aina enkä todellakaan turhasta. Kyllä meillä mies on se joka valittaa herkemmin ja stressaantuu ja väsyy perhe elämään. Minä yritän kovasti ymmärtää kun hänellä on raskas työkin henkisesti. Mutta on minunkin jaksamisella rajat ja joskus itkeminen auttaa. En tiedä miten liittyy asiaan, mutta miehessä on paljonkin hyvää, on hyvä isä ja auttaa lasten kanssa, on älykäs ja huumorintajuinen, rehellinen ja luotettava, muistaa minua ja ottaa muutoin huomioon. Siinä nyt muutama.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No josko alottaisit valituksen sanomalla kärkeen että "tarvitsen lohdutustasi rakas mieheni, olet tärkein tukeni!" kun miehesi on näiden sanojen jälkeen sulkenut sinut syleilyynsä, on sylistä hyvä purkaa sydäntä.
Mitä helvettiä? Eiköhän se ole itsestään selvyys, vai kuinka tyhmiä miehet ovat ? Minä anna lohdutan ja kuuntelen miehen työongelmia ym mutta hänestä el kuuntelijaksi ilmeisesti ole. Ja jos kuuntelee niin yrittää aina keksiä jonkun ratkaisun, en mä ratkaisua halua vaan ihan vaan halauksen. Ja kyllä olen kertonut tämän miehelle.
ApYmmärrän osin miestäsi. Onko miehesi mahdollisesti insinööri tai vastaava. Analyyttisillä ihmisillä ei ole "kykyä" sulkea tuota ratkaisuhakuisuutta pois päältä. Kärjistäen voisi sanoa että näillä ihmisillä ei ole mitään ymmärrystä siitä että mitä siitä "ongelmien märehtelemisestä" on hyötyä ja heidän keinonsa lohduttaa on juurikin osoittaa että siihen on ratkaisu, koska se lohduttaisi heitä. Aivan samalla hekin ajattelevat että "kuinka helvetin tyhmiä nuo toiset oikein ovat kun eivät anna apua kun vaan halaa ja voivottelee". Ihmiset ovat erilaisia.
Kyllä mieheni on insinööri ja olen miettinyt sillä olevan vaikutusta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi tämän väitetään olevan kaikkialla sukupuolesta kiinni? Meillä on toisinpäin, kaikki muu kuten täällä on kirjoitettu sillä erotuksella. T. Onneton mies
Meilläkin täysin sama tilanne. Tuntuu tosi hankalalta, ettei omassa kodissaan sais näyttää tunteitaan aidosti. Jos on paha mieli, niin sitte on. Mutta mies ottaa sen aina niin raskaasti ja ikäänkuin suuttuu. Ei kai kukaan ihminen oo aina iloinen ja yhtä hymyä vaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On kyllä mielestäni kyvykäs empatiaan, mutta jos esim. sanon että olen todella väsynyt kun vauva piti yöllä hereillä, tällä kaipaisin vain ymmärrystä ja jonkinlaista halausta tai empatiaa. Mutta hän kuuleekin "olet huono mies kun minä olen väsynyt, koska et auta minua tarpeeksi lasten kanssa". Siis kääntää kaiken sanomani itseään vastaan. Ja tämähän ei pidä lainkaan paikkansa, jotenkin ärsyttää etten koskaan saa valittaa enkä saa lohdutusta kun mies aina suuttuu tästä. On joskus sanonut että hän haluaa minun olevan onnellinen ja se on hänen tehtävänsä tehdä minut sellaiseksi ja kun en siltä näytä niin "suuttuu", onko tässä mitään järkeä. Ärsyttää ja aiheuttaa ongelmia parisuhteessamme.
Ja tuolle pukkasit mukulaa...kristus.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa yleiseltä kommunikaatio-ongelmalta: nainen haluaa kuuntelevan korvan ja lohduttavan olkapään, siis vai purkaa huolensa puhumalla ne ääneen, jo se helpottaa. Mies taas pyrkii etsimään ehkä epäloogisenkin kuuloisesta vuodatuksesta ongelman, johon alkaa etsiä ratkaisua, ja ahdistuu kun sellaista ei löydy.
Mun ex oli tuollainen kylmä mies, joka ei osannut lainkaan lohduttaa ja suuttui. Nykyinen on empaattinen, mutta alussa vetäytyi myös helposti kuoreensa vastaavassa tilanteessa eikä vieläkään, yli kymmenen vuoden jälkeen oikein osaa luontevasti esim. halata tai koskettaa lohduttavasti, ellen pyydä....ja me ollaan kuitenkin puhuttu tästä todella paljon.
Yhteistä molemmille miehille on se, että he ovat lapsena saaneet hyvin, hyvin perinteisen miehen mallin, ja jääneet itse lapsena lohtua ja hellyyttä vaille, koska miehen on vain pärjättävä. Isot pojat eivät itke. Molemmilla on siskoja, joilla ei tietääkseni ole asian kanssa ongelmia.
Nelikymppisiä ollaan koko remmi.
Kuulostaapa tutulta. Minulla on myös tuollainen mies, joka ei kestä toisen itkemistä, ja saanut hyvin perinteisen kasvatuksen. Isäänsä en ole tavannut, mutta anoppi on opettanut, että on miesten työt ja naisten työt, ja miehet eivät osaa esimerkiksi hoitaa lapsia. Korvaani särähti kyllä pahasti, kun mieheni veljen poika oli ehkä 5-vuotias ja itki jostain syystä mummolassa. Anoppi ärähti kovasti, että täällä ei saa itkeä. En kuitenkaan ole huomannut samaa reaktiota tyttölapsiin.
Läheinen sukulaiseni kuoli, ja kuullessamme siitä mieheni lohdutti kerrankin minua hetken, kunnes nukahti (päivällä). Ei haittaa, vaikka nukkuikin, mutta jo samana iltana minun olisi pitänyt käyttäytyä kuin ei olisi tapahtunut mitään. En itkenyt koko aikaa, mutta en pystynyt toimimaan täysin normaalisti. Sitten kun sukulaiseni kuolinilmoitus oli lehdessä, minulla pääsi itku ja menin hakemaan lohtua mieheltäni, mutta hän suuttui, kun ei heti tiennyt miksi itken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa tosi lohdullista ja toisaalta samalla kurjaa löytää tämä vanha ketju, en siis ole yksin suuttuvan mieheni kanssa.
Meillä mies on todennut, että ei oikein osaa olla empaattinen silloin kun olen kiukkuinen. Tiuskin hänellekin, kun olen kiukkuinen asiasta, joka ei liity mitenkään häneen. Eilenkin itkin kun selvisi että tulin huijatuksi. Olin vihainen huijaajalle ja lopuksi surullinen. Mies yritti ratkaista asian siten kuin monesti aiemminkin, eli järkeili, ettei tuollaisen takia kannata masentua. Tästä minulle tulee se olo, etten saisi olla kiukkuinen tai surullinen. Kun olen jo valmiiksi kiukkuinen, suutun sitten vielä miehellekin, kun ainut mitä kaipaisin on halaus, silittely ja se, että joku sanoisi, että ymmärrän että tuntuu pahalta, huomenna tuntuu jo paremmalta.
Suomessa on opittu monen sukupolvenvaihdoksen ajan että naisen on oltava kiitollinen kun saa miehen joka ns.elättää. Samoin on opittu siihen että nainen jaksaa toimia päivästä toiseen samalla tavalla kuin oma äiti tai siten kuin maailman sivu on naiseen kohdistuva asenne huolta kantavasta ja ahkerasta naismyytistä, joka venyy ja paukkuu, ja tuottaa iloa miehelleen.
Jos miestä ei le kukaan lohduttanut niin ei hän osaa muitakaan lohduttaa. Hämmennys voi purkautua vihana.
Laita ap sun peppureikä tulille. Kun mies saa panna sua kunnolla puppuun, niin ei hän enää suuttunut ole!
Nainen vaietkoon seurakunnassa Raamatun sanoin. Pikkulapsi arki on kuluttavaa aikaa. Kasvoin maatilalla jossa miehen ja naisen roolit ovat ns.melko tabumaisia. Isäni ei koskaan hoitanut meitä lapsia ei vaihtanut vaippaa, ei valvonut öitä. Isällä oli erilainen aikataulu töissään kun äidillä pikkulapsi aikana 24/ 7 . Valvottujen öiden jälkeen äitini täytyisi olla ssmanvertainen työntekijä kuin nukuttujen öiden jälkeen. Lisäksi oli keitettävä 2x / pv.riittävä ruoka koska työ oli fyysistä. Kaikki leipomukset tuli tehdä itse. Äitini ruokki aina rakennusmiehet joita parhaimmillaan oli 3 oman porukan lisäksi. Tapa oli itsestään selvyys että kotona oleva nainen tarjoaa ruuat työmiehille. Itse en pystyisi mitenkään samanlaiseen suoritukseen.
Vierailija kirjoitti:
Jos miestä ei le kukaan lohduttanut niin ei hän osaa muitakaan lohduttaa. Hämmennys voi purkautua vihana.
Tämä on totta. Ex kirjoittaa ja kertoo.
Eikun sen miehen mielestä kaiken pitäisi olla vain häntä varten ja maailmaan ei mahdu kuin hänen ongelmansa ja murheensa. Muut ovat vain vinkunaa hänen korviinsa. Taidat olla samanlainen kun sinua heti kuvotti. Käännä kuule katseesi pois tältä palstalta omaan napaasi takaisin niin olet onnellinen.