Kenen läheisesi kuolemaa et kestäisi?

Luulin etten kestäisi äitini kuolemaa, mutta kestin kuitenkin. Hän oli tärkein tukeni niin hyvissä kuin pahoissakin tilanteissa. Onnekseni lähipiiristäni löytyi muita ihmisiä joiden kanssa ja joiden ansiosta selvisin eteenpäin.

Pahalta se tietysti tuntuu edelleen, 1,5 vuotta tapahtuneesta ja jollain tavalla äiti on joka päivä jollain tasolla mielessä, mutta normaali elämä luontuu ja olen kiitollinen siitä suhteesta joka meillä oli.

Enää en lähde arvailemaan mistä selviäisin ja mistä en. Jokainen menetys on kuitenkin erilainen eikä ihminen voi itsekään lopulta tietää miten niihin reagoisi - niin paljon riippuu siitä millainen suhde on juuri sillä hetkellä kun henkilö kuolee sekä siitä miten ihminen kuolee; näillä on valtava merkitys siihen miten menetys koetaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen jo menettänyt perheeni (koska ovat kusipäitä), ja erosimme melkein rakastamani miehen kanssa. On tehnyt pahaa, mutta toivottavasti tulevaisuudessa osaan pitää pääni kylmänä vastaavassa tilanteessa. Toinen juttu on kylläkin se jos menetän oman tai jonkun toisen lapsen...

Onko perheesi kuollut siis? Ero rakkaasta ihmisestä ei ole sama asia, kuin jos se ihminen kuolisi.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä me kaikki kestettäisiin ihan kenen kuolema tahansa. Hyvin hyvin harva tappaa itsensä tai kuolee suruun, vaikka menettäisi koko sukunsa.

Harva ehkä, mutta ei kaikki kestä kaikkea. Tiedän tapauksen jossa perheen isä kuoli suruun kun lapsensa kuoli. Mies sekosi ja ilmeisesti keho ei kestänyt sitä stressiä ja surua.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitatte "kestämisellä"? Tappaisitte itsenne tai tulisitte hulluksi? Ja luulette että näin oikeasti kävisi? Kyllähän surullinen voisi olla loppuikänsä, mutta kyllä kaiken kestäisi järjissään. Naiivia kuvitellakaan etteikö kestäisi.

Anteeksi, ilmaisin asian huonosti. Ajattelin kestämisellä lähinnä sitä, että kenen kuoleman jälkeen ette uskoisi voivanne jatkaa elämäänne normaalisti, tai arvelisitte jopa, että ette voisi jatkaa elämäänne ollenkaan. Multa kuoli läheinen ihminen yli vuosi sitten, mutta tuntuu, etten ole vieläkään edes hyväksynyt asiaa, siis että tämä ihminen todella on kuollut. En pysty pääsemään asian yli. Niin monet ihmiset kuitenkin kantavat sisällään samaa surua läheisen kuolemasta, koska melkein kaikilta on joku läheinen ihminen kuollut. Halusin vain kuulla muiden ihmisten kokemuksia selviytymisestä, koska joka päivä mietin, miten muut siinä onnistuvat.

-ap

Isovanhempien, serkkujen ja isosiskon.

Elämä jatkuu päivästä toiseen nousemalla ylös ja menemällä töihin tms. Suurimmat surut ei mene pois ne haalistuu, ainakin mulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä me kaikki kestettäisiin ihan kenen kuolema tahansa. Hyvin hyvin harva tappaa itsensä tai kuolee suruun, vaikka menettäisi koko sukunsa.

Harva ehkä, mutta ei kaikki kestä kaikkea. Tiedän tapauksen jossa perheen isä kuoli suruun kun lapsensa kuoli. Mies sekosi ja ilmeisesti keho ei kestänyt sitä stressiä ja surua.

Monet vanhat ihmiset "kuolevat suruun", kun puoliso kuolee. Elämänhalu katoaa, kotona makaaminen ja sureminen sairastuttaa, eikä voimia löydy taistelemaan sairautta vastaan, koska melkeinpä toivovat kuolevansa ja pääsevänsä rakkaansa luokse.

Joskus nuorempana ajattelin, etten kestäisi äitini kuolemaa. Olihan se aika hankala niellä sitten kun se tuli, mutta hautajaisten jälkeen jo oli ihan ok.

Oikeasti kovemman tuskan tuottaisi miehen tai lapsen kuolema.

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitatte "kestämisellä"? Tappaisitte itsenne tai tulisitte hulluksi? Ja luulette että näin oikeasti kävisi? Kyllähän surullinen voisi olla loppuikänsä, mutta kyllä kaiken kestäisi järjissään. Naiivia kuvitellakaan etteikö kestäisi.

Kun mieheni kuoli, minä en kestänyt menetystä. En osannut surra, en voinut pitkään aikaan ymmärtää miten niin kävi. Kolmekymppinen mies kuoli noin vaan yhtäkkiä. Sen vuoksi uuvuin, sairastuin masennukseen ja olin töistä pois puoli vuotta. Ja kyllä, pahimmassa vaiheessa toivoin omaa kuolemaani. Kesti pitkän aikaa, yli 5 vuotta, että elämänlaatuni alkoi olla vähän parempaa.

En kestäisi jos lapseni, isäni, äitini tai pikkusiskoni kuolisivat. Tosin yksi pikkusisko on kuollut ja silloin tuntui etten kestä olin ihan pirstaleina ja kymmenen vuoden jälkeenkin jos häntä alan liian pitkään miettimään, niin tulee kauhea suru ja ikävä. Kai sitä ihminen kestää jos on pakko, en tiedä edes miten tuo kestäminen määritellään. Siskon kuolema muutti jokaista perheenjäsentä.. isosiskoni ei minun mielestä kestänyt kun sairastui psyykkisesti sen jälkeen, eikä vieläkään pysty elämään normaalisti.

Vierailija kirjoitti:

En kestäisi jos lapseni, isäni, äitini tai pikkusiskoni kuolisivat. Tosin yksi pikkusisko on kuollut ja silloin tuntui etten kestä olin ihan pirstaleina ja kymmenen vuoden jälkeenkin jos häntä alan liian pitkään miettimään, niin tulee kauhea suru ja ikävä. Kai sitä ihminen kestää jos on pakko, en tiedä edes miten tuo kestäminen määritellään. Siskon kuolema muutti jokaista perheenjäsentä.. isosiskoni ei minun mielestä kestänyt kun sairastui psyykkisesti sen jälkeen, eikä vieläkään pysty elämään normaalisti.

Mihin siskosi kuoli? Kuinka vanha olit silloin? Onko tapahtumasta kauan aikaa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä me kaikki kestettäisiin ihan kenen kuolema tahansa. Hyvin hyvin harva tappaa itsensä tai kuolee suruun, vaikka menettäisi koko sukunsa.

Kestää on väärä sana. 

Kaikki ei toivu koskaan läheisen kuolemasta.

Ei, mutta tavalla tai toisella oppii elämään asian kanssa.

Omien lasten kuolemasta en edes haluaisi selvitä.Pelkkä asian ajattelu saa ahdistumaan. Vanhempien on luonnotonta haudata oma lapsensa,vaikka sitähän ei tiedä missä järjestyksessä elo täällä päättyy.Vanhempieni kuolemaan suhtaudun realistisesti,heillä takana pitkä,hyvä elämä.Toki muserrun,jos/kun tilanne eteen tulee.Oma sisko on läheisempi kuin puolisoni, toista siskoa ei tilalle voi tulla,pitkä yhteinen historia takana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä tarkoitatte "kestämisellä"? Tappaisitte itsenne tai tulisitte hulluksi? Ja luulette että näin oikeasti kävisi? Kyllähän surullinen voisi olla loppuikänsä, mutta kyllä kaiken kestäisi järjissään. Naiivia kuvitellakaan etteikö kestäisi.

Anteeksi, ilmaisin asian huonosti. Ajattelin kestämisellä lähinnä sitä, että kenen kuoleman jälkeen ette uskoisi voivanne jatkaa elämäänne normaalisti, tai arvelisitte jopa, että ette voisi jatkaa elämäänne ollenkaan. Multa kuoli läheinen ihminen yli vuosi sitten, mutta tuntuu, etten ole vieläkään edes hyväksynyt asiaa, siis että tämä ihminen todella on kuollut. En pysty pääsemään asian yli. Niin monet ihmiset kuitenkin kantavat sisällään samaa surua läheisen kuolemasta, koska melkein kaikilta on joku läheinen ihminen kuollut. Halusin vain kuulla muiden ihmisten kokemuksia selviytymisestä, koska joka päivä mietin, miten muut siinä onnistuvat.

-ap

Minä sain pitkään "kauhukohtauksia" äitini kuoleman vuoksi. Sellaisia paniikkisia itku-huutokohtauksia, jolloin tuntui että katoan siihen henkiseen, jopa fyysiseen kipuun jota suru minussa aiheutti. Näitä tuli aina niinä hetkinä kun ymmärsin selkeästi että hän on oikeasti kuollut, etten enää koskaan näe häntä, hän ei enää koskaan puhu minulle, ei koskaan enää halaa minua.

Kuolemasta on nyt 1,5v aikaa enkä ole nyt ehkä neljään kuukauteen saanut tuollaista kohtausta. Kuitenkin nuo hetket ovat olleet ne ainoat hetket jolloin olen oikeasti käsittänyt todellisuuden. Edelleenkin minusta tuntuu arjessa että hän olisi vain jossain pois, siis vaikkapa matkalla. Pystyn kyllä ongelmitta sanomaan ääneen että hän on kuollut mutta ei silti tunnu ihan oikealta sanoa että ymmärtäisin asian, lopullisesti.

Elän tavallaan haavemailmassa, kuvittelen usein puhuvani hänelle ja kuvittelen hänen vastauksena. Uskottelen itselleni että hän on olemassa, jossain välimuodossa josta hän seuraa ja tukee minua edelleen. Tämä on se keino millä minä olen selvinnyt. Moni pitäisi minua hulluna jos sanoisin tämä ääneen, mutta en mitenkään voi päästää kokonaan irti.

Äidin, ihan ehdottomasti. Mietin sitä usein ja jo ajatteleminen ahdistaa ihan kauheasti. Se tuntuu vaan ihan ylitsepääsemättömältä ajatukselta. Tietysti mulla on myös muita todella rakkaita, tärkeitä ja läheisiä ihmisiä mun elämässä, mutta silti jostain syystä koen, että kenen tahansa muun kuolemasta selviäminen olisi helpompaa. Äh. Kaikkein hirveintä on miettiä, että luultavasti se päivä ihan oikeasti vielä joskus koittaa, eikä edes milloinkaan omina dementiantäyteisinä mummupäivinäni, vaan jo paljon aiemmin.

Mä niin toivon että iän karttuessa tämä pelko vähän laantuu. Muistan kyllä kun joskus ala-asteikäisenä mietin tätä samaa, ja ajattelin, että joskus parikymppisenä se ei varmastikaan enää kauhistuta. :D Niinpä niin, oon nyt lähemmäs 30, että hohhoijaa vaan. :D

Kaikki läheisimpäni ovat kuolleet ja kestettävä vaan oli.

M

Pakko sanoa, että oma koira. Tai, perheen koira. Äiti on kuollut ja mielestäni handlasin sen ihan hyvin, vaikka olinkin vasta täyttänyt 11. Isän kuolema olisi helpotus, kamala sanoa. Pääsisi siitäkin häpeäpilkusta. Isoäidin kanssa olen elämäni viettänyt, mutta emme ole läheisiä. Suhteemme on vain muuttunut etäisemmäksi muutettuani omilleni.

Surullista, mutta totta. Ei minulla oikeastaan ole yhtään perhettä, siskoa lukuunottamatta.

Sanoin teini- ikäisenä etten selviä jos isoveljeni kuolisi, muistan sen. 3vuotta myöhemmin hän kuoli, enkä ole koskaan toipunut siitä, olen edelleen rikkonainen ja rampa. Isä kuoli kun olin 28, se oli hirveää, mutta siitä " selvisin". Äiti kuoli kun olin 35, se oli todella julmaa, mutta " selvisin".

Lapsiani ja pikkuvejeä en enää tahdo haudata, haluan kuolla seuraavaksi itse

Heikot sortuu elon tiellä. Vahvat senkun porskuttaa.

Lapsen, tietenkin. Lasten ei kuulu kuolla ennen vanhempiaan. Pakkohan se tietenkin olisi kestää, mutta en tiedä huvittaisiko minua sen jälkeen enää mikään, koskaan, ikinä.