Kenen läheisesi kuolemaa et kestäisi?

Mieheni ja siskoni.

Siskot ja siskon lapset.

Lapseni kuolemaa. Yhden lapsen olen jo haudannut (kohtukuolema myöhäisillä viikoilla). Jos nyt tämän ainokaisen elävän lapsen menettäisin niin sitä en enää kestäisi.

Vierailija kirjoitti:

Tai onko sinulta kuollut joku läheinen, josta ajattelit, että et kestäisi jos hän kuolisi? Miten selvisit, vai selvisitkö?

Ennen ajattelin,että en selviäisi kummankaan vanhemman kuolemasta,tai oikeastaan ajattelin,ettei se ole edes mahdollista,että vanhemmat kuolevat.Isäni kuoli itsemurhaan kuusi vuotta sitten,aika suru-uutisen ja hautajaisten välissä meni kuin unessa,en oikeastaan muista juurikaan koko keväästä tapahtuman aikoihin.

Vieläkin mm.isänpäivä on vaikeaa aikaa,mutta on pahin tietysti jo hellittänyt.Ei silti mene päivääkään etten ajattelisi isää,viime yönä näin unta,jossa isä paljasti että oli vain lavastanut oman kuolemansa.

Elossa olevista läheisistä en kestä edes ajatella veljen ja puolison menettämistä.Puoliso yritti hiljattain itsemurhaa jo toisen kerran suhteemme aikana,silloin mietin,miten selviäisin,jos hän olisi onnistunut.Tuskin pystyisin koskaan ottamaan uutta kumppania,on tässä niin paljon koettu yhdessä ja toinen on vuosi vuodelta aina vain rakkaampi.

En varmaan kestäisi äitini kuolemaa.... suoraan sanoen jos hän nyt kuolisi, niin en usko että tahtoisin enää itse elää. Äiti on minulle kaikki kaikessa, ja etenkin kun nykyisin asumme eri paikkakunnilla niin äidille soittelu ja näkeminen silloin tällöin on suorastaan elämäni kantava voima. Itkettää ajatellakin että menettäisin äidin, siinä lähtisi kaikki lämpö maailmastani.

Siskojeni kuolemista en kyllä myöskään varmaan pääsisi yli ikinä..... aloin itkeä tätä viestiä kirjoittaessani, en taida ajatella tätä enää edes tämän enempää, huh.

Kissojeni.

Paras ystäväni. Ollaan tunnettu lapsista lähtien, ja hän on samalla mun perhe. Kaikki ollaan koettu yhdessä ja luotan häneen 150%. Koko elämältäni lähtisi pohja jos hän kuolisi. Ollaan aina puhuttu, että jos toinen kuolee, toinen varmasti tappaisi itsensä, koska missään ei olisi mitään pointtia ilman toista. Toivottavasti niin ei käy vielä pitkään aikaan! :)

Ajattelen kyllä, että kestän ja selviän kenen tahansa läheiseni kuolemasta, jopa oman lapsen tai puolison. Onhan se varmasti ihan hirveää, ahdistavaa, tuskaista, sietämätöntä ja kamalaa, mutta niin vain miljoonat muutkin äidit ovat joutuneet kestämään oman lapsen kuoleman tai puolison kuoleman. Kuolema kuuluu elämään, yhtään väheksymättä sen tuomaa tuskaa ja kauheutta. 

Vierailija kirjoitti:

En varmaan kestäisi äitini kuolemaa.... suoraan sanoen jos hän nyt kuolisi, niin en usko että tahtoisin enää itse elää. Äiti on minulle kaikki kaikessa, ja etenkin kun nykyisin asumme eri paikkakunnilla niin äidille soittelu ja näkeminen silloin tällöin on suorastaan elämäni kantava voima. Itkettää ajatellakin että menettäisin äidin, siinä lähtisi kaikki lämpö maailmastani.

Siskojeni kuolemista en kyllä myöskään varmaan pääsisi yli ikinä..... aloin itkeä tätä viestiä kirjoittaessani, en taida ajatella tätä enää edes tämän enempää, huh.

Mulle tulee usein sama fiilis,tosin veljen suhteen.Veljeni on sanonut,että yksi harvoista asioista,jotka saavat hänet itkemään,on ajatus,että minulle sattuisi jotain.Itse en pysty edes ajattelemaan,että veljelle sattuisi jotain,hän on läheisin elossa oleva sukulaiseni ja oli korvaamton tuki,kun jouduimme hautaamaan isämme.Hätäännyn ajatuksesta,että pikkuveljeä ei enää olisi,toivon,että hänn elää pitempään kuin minä.

Vanhemmat ja pikkuveli. Ja ehkä paras ystäväni, ollaan niin samanlaisia, että tuntuisi kuin osa itsestä kuolisi mukana.

Luulen, että kestäisin ihan kenen tahansa menetyksen. Minulla on tuttu, joka menetti kahden vuoden sisään 2-vuotiaan lapsensa, miehensä ja äitinsä. Hänkin on selvinnyt eikä ole mikään ihmisraunio. Lisäksi asun maassa, jossa kuollaan nuorina ja kaikilla on kasa läheisiä kuollut ja kuopattu. Kuitenkin täällä porukka pyristelee eteenpäin. En keksi mitään syytä, miksi juuri minä en kestäisi.

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että kestäisin ihan kenen tahansa menetyksen. Minulla on tuttu, joka menetti kahden vuoden sisään 2-vuotiaan lapsensa, miehensä ja äitinsä. Hänkin on selvinnyt eikä ole mikään ihmisraunio. Lisäksi asun maassa, jossa kuollaan nuorina ja kaikilla on kasa läheisiä kuollut ja kuopattu. Kuitenkin täällä porukka pyristelee eteenpäin. En keksi mitään syytä, miksi juuri minä en kestäisi.

Missä oikein asut?

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että kevstäisin ihan kenen tahansa menetyksen. Minulla on tuttu, joka menetti kahden vuoden sisään 2-vuotiaan lapsensa, miehensä ja äitinsä. Hänkin on selvinnyt eikä ole mikään ihmisraunio. Lisäksi asun maassa, jossa kuollaan nuorina ja kaikilla on kasa läheisiä kuollut ja kuopattu. Kuitenkin täällä porukka pyristelee eteenpäin. En keksi mitään syytä, miksi juuri minä en kestäisi.

Minua kiinnostaisi tietää miten tuollaisessa maassa suhtaudutaan kuolemaan ja suruun yleisesti? Onko julkinen sureminen ihan ok, puhuvatko ihmiset menetetyistä läheisistään, kuinka kauan on "sallittua" surra?

Vertailuna täällä Suomessa koen ettei surusta saa puhua ja viimeistään hautajaisten jälkeen pitäisi olla normaali ja käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Puheenaihetta vaihdetaan nopeasti jos sureva haluaisi kertoa tuntemuksistaan. Hoetaan "elämä jatkuu" tai "kaikki kuolee joskus" eikä hyväksytä surua.

Olisi mielenkiintoista tietää miten tuollaisessa maassa asiaan suhtaudutaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että kestäisin ihan kenen tahansa menetyksen. Minulla on tuttu, joka menetti kahden vuoden sisään 2-vuotiaan lapsensa, miehensä ja äitinsä. Hänkin on selvinnyt eikä ole mikään ihmisraunio. Lisäksi asun maassa, jossa kuollaan nuorina ja kaikilla on kasa läheisiä kuollut ja kuopattu. Kuitenkin täällä porukka pyristelee eteenpäin. En keksi mitään syytä, miksi juuri minä en kestäisi.

Missä oikein asut?

Malawissa.

Läheisiä kuolee ja tippuu pelistä väistämättä ihan meillä kaikilla. Ihminen on sopeutuvainen.

Äitini äkillinen kuolema kun olin 32 niin kirpasi ja pahasti. Olimme läheiset ja näimme päivittäin.

Nyt sitten pelkään milloin isäni kuolee syöpään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luulen, että kevstäisin ihan kenen tahansa menetyksen. Minulla on tuttu, joka menetti kahden vuoden sisään 2-vuotiaan lapsensa, miehensä ja äitinsä. Hänkin on selvinnyt eikä ole mikään ihmisraunio. Lisäksi asun maassa, jossa kuollaan nuorina ja kaikilla on kasa läheisiä kuollut ja kuopattu. Kuitenkin täällä porukka pyristelee eteenpäin. En keksi mitään syytä, miksi juuri minä en kestäisi.

Minua kiinnostaisi tietää miten tuollaisessa maassa suhtaudutaan kuolemaan ja suruun yleisesti? Onko julkinen sureminen ihan ok, puhuvatko ihmiset menetetyistä läheisistään, kuinka kauan on "sallittua" surra?

Vertailuna täällä Suomessa koen ettei surusta saa puhua ja viimeistään hautajaisten jälkeen pitäisi olla normaali ja käyttäytyä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Puheenaihetta vaihdetaan nopeasti jos sureva haluaisi kertoa tuntemuksistaan. Hoetaan "elämä jatkuu" tai "kaikki kuolee joskus" eikä hyväksytä surua.

Olisi mielenkiintoista tietää miten tuollaisessa maassa asiaan suhtaudutaan.

Tuun huomenna vastaamaan tähän. Nyt ei ehdi ennen sulkua.

Velipuoleni kuoli kun olin vasta 5-vuotias. Vieläkin näin 16-vuoden jälkeen tulee kausia kun ikävöin häntä kovasti. Äitini selviytyi lapsensa kuolemasta todella vahvasti, kun ei masentunut tai mitään ja on nyt onnellinen ja aktiivinen eläkeläinen.

En kestäisi, jos joku läheisimmistä ystävistäni, joku siskopuoleni lapsista, kummilapseni tai vanhempani kuolisi. 

Omien lasteni.

Jos vain yksi kuolisi, olisi varmasti pakko jaksaa kahden muun vuoksi mutta jos kaikki kolme kuolisivat, en usko että selviäisin siitä.

On kuollut, viime kesänä kaffinkeitin. Månsteri hankki uuden, ja toivoo sen kestävän ajan patinaa XDDD.