Kenen läheisesi kuolemaa et kestäisi?

Lasten ja puolison, tässä järjestyksessä. Erään lapsen kohdalla jouduin tekemään vaikean syövän takia jo hieman ajatustyötä, jos hoidot eivät purekaan.. Mutta kaikki hyvin, viisi tervettä vuotta takana toistaiseksi. Tietysti joukkoon kuuluu myös äitini, isä on jo kuollut. Äidin kanssa lähennytty todella paljon isän kuoleman jälkeen.

Meilläkin on ollut suvussa noita yhdessä lähteneitä. Ajattelin ennen että siinä oli kyse siitä ettei toinen jaksanut enää elää kun puoliso nukkui pois ja meni samalla kyydillä. Nyttemmin kun olen kuunnellut enemmän, olen ymmärtänyt että tarpeeksi suurella rakkaudella vahvempi sinnitteli vaikka toinen jalka oli jo haudassa, kun halusi lähteä vasta kumppaninsa jälkeen. Rakkaus viivytti kuolemaa

Tosi ärsyttävä ketju ja lapsellisia vastauksia. Miten niin ette muka kestäisi? Kautta historian on ihmiset kestäneet paljon pahempiakin asioita kuin läheisen kuoleman, ja yhtäkkiä on muka 90% niin herkkiä, että samantien muka nappaisivat hengen itseltään tai kituisivat hermoraunioina loppuikänsä jos joku kuolisi. Miten viitsitte olla noin naiiveja? 

Ja samalla mitätöitte niiden tunteita, jotka oikeasti on joutuneet kestämään läheisten kuoleman. Tuollaista vähättelyä, että en tajua miten sä voit kestää, mä ainakin rakastan mun miestä ja lapsia niin paljon, etten voisi elää ilman niitä! Joo okei, mä selvästi en rakastanut, koska kestin, en tappanut itseäni, ja olen jopa ihan tervejärkinen ja HUI, ihan onnellinenkin välillä. Kamala ihminen.

Kaikki on jo haudattu paitsi mun isoveikka ja poikkis=tuki ja turva❤ ne jos multa vielä vietäis tai edes toinen niin voin sanoo että pöpilään joutuisin.Kova paikka oli myös kun äiti kuoli kaksi kesää sitten syöpään..se oli rakas nainen se😘😘😘 -N 24

Miehen kuolema olisi pahin, sitten lapsen. Varmaan myös yhden hyvän ystävän kuolema ottaisi koville.

Vanhemmat sairastelivat sen verran pitkään, että ehdin jo toivoa heille pikaista  kuolemaa useamman vuoden ajan.

Muut on sitten olankohautus ja jatkan matkaa. Kuolema ja luopuminen nyt vaan kuuluu elämään.

Vierailija kirjoitti:

Tosi ärsyttävä ketju ja lapsellisia vastauksia. Miten niin ette muka kestäisi? Kautta historian on ihmiset kestäneet paljon pahempiakin asioita kuin läheisen kuoleman, ja yhtäkkiä on muka 90% niin herkkiä, että samantien muka nappaisivat hengen itseltään tai kituisivat hermoraunioina loppuikänsä jos joku kuolisi. Miten viitsitte olla noin naiiveja? 

Ja samalla mitätöitte niiden tunteita, jotka oikeasti on joutuneet kestämään läheisten kuoleman. Tuollaista vähättelyä, että en tajua miten sä voit kestää, mä ainakin rakastan mun miestä ja lapsia niin paljon, etten voisi elää ilman niitä! Joo okei, mä selvästi en rakastanut, koska kestin, en tappanut itseäni, ja olen jopa ihan tervejärkinen ja HUI, ihan onnellinenkin välillä. Kamala ihminen.

Minusta sinä mitätöit kaikkien vastanneiden tunteita. Etkö muista miltä ajatus läheisen kuolemasta tuntui kun hän vielä eli?

Ei tässä puhuta itsensä tappamisesta, eikö se ole aika selvää jos viitsisit lukea kommentit.

Vierailija kirjoitti:

Tosi ärsyttävä ketju ja lapsellisia vastauksia. Miten niin ette muka kestäisi? Kautta historian on ihmiset kestäneet paljon pahempiakin asioita kuin läheisen kuoleman, ja yhtäkkiä on muka 90% niin herkkiä, että samantien muka nappaisivat hengen itseltään tai kituisivat hermoraunioina loppuikänsä jos joku kuolisi. Miten viitsitte olla noin naiiveja? 

Ja samalla mitätöitte niiden tunteita, jotka oikeasti on joutuneet kestämään läheisten kuoleman. Tuollaista vähättelyä, että en tajua miten sä voit kestää, mä ainakin rakastan mun miestä ja lapsia niin paljon, etten voisi elää ilman niitä! Joo okei, mä selvästi en rakastanut, koska kestin, en tappanut itseäni, ja olen jopa ihan tervejärkinen ja HUI, ihan onnellinenkin välillä. Kamala ihminen.

Itse mitätöit muiden tunteita kommentillasi. Luitko edes ketjua? Monet kertoivat, että heidän läheisensä on kuollut. Ja varmasti suurin osa toipuu ajan myötä läheisen kuolemasta. Tiedän lähipiiristäni tapauksia, esim. eräältä naiselta kuoli mies, ja hän oli 10 vuotta asiasta masentunut ja työkyvytön. Nykyään elää ihan onnellista elämää, miehensä kuolemasta on noin 25 vuotta. En sanoisi, että tämä esimerkin tapaus "kesti" miehensä kuolemaa, vaikka lopulta siitä toipuikin. 

Mihin perustat ajatuksesi, että ennenkin ihmiset ovat kestäneet ja vielä pahempia asioita? Mistä tiedät, miltä noista menneiden aikojen ihmisistä on tuntunut? Kautta aikojen ihmiset ovat myös tehneet itsemurhia, joten kaikki eivät ole kestäneet.

Vierailija kirjoitti:

Ajattelen kyllä, että kestän ja selviän kenen tahansa läheiseni kuolemasta, jopa oman lapsen tai puolison. Onhan se varmasti ihan hirveää, ahdistavaa, tuskaista, sietämätöntä ja kamalaa, mutta niin vain miljoonat muutkin äidit ovat joutuneet kestämään oman lapsen kuoleman tai puolison kuoleman. Kuolema kuuluu elämään, yhtään väheksymättä sen tuomaa tuskaa ja kauheutta. 

Olen tavallasi miltei samaa mieltä kanssasi, mutta itse olen menettänyt liian varhain pari sisarustani,ja läheisen kuolemisessa, vaikka se luonnollinen ihmisen loppu onkin täällä maallisessa vaelluksessamme, on se, että kun se hetki tuli siskonikin kohdalle, että kuoli, oli jotenkin niin ahdistavaa ja sydäntä kylmäsi, ja koko kroppaani iski sellainen niin totaalinen yksinäisyyden tunne, ja iso ikävä, koska emme enää koskaan siskoni kanssa voisi rupatella niitä ja näitä, ja nauraa yhdessä elämän asioiden puitteissa, ja kaikki se mitä oli jäi taaksemme, muistoihin, onneksi edes niitä oli ehtinyt kerääntyä paljon.  Ainut lohtu oli oikeastaan se, että meitä läheisiä oli ympärilläni muitakin, joilla samankaltaiset tunteet samalla hetkellä, ja meidän oli vaan jatkettava eteenpäin menetyksestämme huolimatta.  Vaikeinta oli kohdata siskoni miehen suru. Se hänen itkunsa, joka tuli todellakin syvältä siskoni kuoleman päivänä.  Vieläkin kostuu silmäni tätä kirjoittaessani.  Läheisen menettäminen sattuu aina, mutta meidän vielä elävien on vaan se suru käytävä lävitse pikkuhiljakseen pienin askelin, ja eikä jättää omaa ainutlaatuista elämäämme elämättä kaipuusta poismennyttä kohtaan.   Kyllä se siitä. Ap:lle

Kaiken voi kestää ja kaikesta selvitä.

Minulta on kuollut äiti ja isä, pikkuveli ja vielä rakas mieheni.

Samana vuonna meni monta henkilöä.

Kaikesta selviää.

Vierailija kirjoitti:

Kaiken voi kestää ja kaikesta selvitä.

Minulta on kuollut äiti ja isä, pikkuveli ja vielä rakas mieheni.

Samana vuonna meni monta henkilöä.

Kaikesta selviää.

Otan osaa, olethan menettänyt noinkin monta läheistä ihmistä likeltäsi, mutta koeta jaksaa, sinun oma elämäsi on vielä viettämättä loppuun. Halauksin kestämistä elämääsi, vaikka oletkin tuntematon kuten kaikki me tällä palstalla.

Puolison kuolema olis ehkä sellanen että en tiedä miten siitä selviäis. Se on siis pelkästään ajatuksenakin niin hirveä asia että aivot lyö tilttiin välittömästi jos sitä yrittää ajatella. Kerran näin sellaista unta missä löysin mieheni kuolleena, uni päättyi mun sekoomiseen ja omaan itsemurhaani. Hrrr. Liian hirvee asia ajatella ilmeisesti mun alitajunnankin mielestä.  Yleensä mun alitajunta hieroo unissa aina väkisin mun naamaan ne asiat mitä en haluais käsitellä, tää on ollut tavallaan ainoo poikkeus.

Oma lapsi ja oma aviomies ja yhteisten lastemme isä ovat samalla viivalla, en erottele, kumpiko sattuisi surullisemmin. 

Omat lapset ja oma äiti olivat aika samalla viivalla tässä. Äiti sitten kuoli. Näköjään sitä kestää lopulta kenen kuoleman tahansa. Eipä siinä ole vaihtoehtoa.

Tyttäreni kuolemasta en selviäisi. Enkä varmaan koiranikaan.

Kun lähdemme täältä ns. luonnollisessa järjestyksessä, kuolemaa on helpompi käsitellä. Vanhempani kuolivat, kun olin jo aikuinen , suurin tuska oli oikeastaan seurata kuinka sairaus pikkuhiljaa vie voiton. Jos lapsena tai nuorena menettää vanhempansa, elämänsä tukipilarit, asia on varmasti vaikea. Oman lapsen kuoleman aiheuttamaa tuskaa en osaa edes kuvitella oikein. Minulla ei niitä ole. Sen sijaan olen läheltä seurannut, miten vaikea on päästä yli läheisen itsemurhasta., ystäväni ahdistus ja itsesyytökset ovat sydäntäsärkeviä. Mieheni menehtyi muutama vuosi sitten pitkäaikaiseen sairauteen, selviän arjesta hyvin, mutta aina syntymäpäivä, kuolinpäivä, vuosipäivämme, juhlapyhät ja muut tärkeät päivät tuovat tuskan ja kaipuun pintaan. Ei se varsinaista surua enää ole, lähinnä haikeutta, kaunista muistelua. Olisin vain halunnut pitää hänet luonani vielä vanhuuden päiviin saakka. Katkera olen hieman siitä, että hänestä yhtäkkiä kuoleman jälkeen vasta tuli kovin rakas lapselleen, joka aikoinaan jäi ex-vaimolle. Täällä joku kirjoitti, ettei kestäisi exänsä kuolemaa, koska rakastaa tätä yhä. Niin taisi käydä mieheni ex-vaimollekin. Kovasti lapsensa kautta ohjaili hautajaisjärjestelyjä ja tuli hautajaisiinkin. Siinä ei sinänsä mitään, mutta nolotti katsoa, kuinka hän itki vuolaasti kuin sureva leski mieheni sukulaisten edessä, joihin ei vuosikymmeniin ollut yhteyttä pitänyt. Vaivaantuneita olivat sukulaisetkin. Nyt toivon ainoastaan, että saisin mahdollisimman kauan pitää luonani veljeni ja muut jäljellä olevat sukulaiset ja ne minulle rakkaimmat ystävät.

Pakkohan se on kestää läheisten kuilemat jos meinaa säilyä hengissä. Kovin paikka olisi oman lapseni yllättävä kuolena, kun hän on ihan lapsi vielä. En uskalla edes ajatella, kiten kävisi itselleni,mkylenisinlö työhön lasten opettajana jne.

Ehkä äiti, siskot ja molemmat mummot. Ja iskä vaikka en hirveästi ymmärrä sen ajatusmaailmaa.

T: 22-vuotias nuori mies/poika

Lapset. Stressaankin asiasta joka päivä. Pitäisi ehkä mennä juttelemaan jollekin kallonkutistajalle.

Mun aviomieheni kuoli viime vuonna. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kestää. Te jotka sanotte että ette kestä niin mitä sitten? Tapatte itsenne vai? Ei ole muita kuin elämä ja kuolema. Se millaista elämä sitten on, vaihtelee.

Lapsen kuolema olisi pahin paikka. Uskoisin selviäväni kaikesta, olen aina tähänkin mennessä selvinnyt, mutta se muuttaisi minua ihmisenä paljon. Se tekisi minusta pelottavan vapaan. Olen haudannut jo koko lapsuuden perheeni, lähimmät muut sukulaiset, parhaan ystävän, kavereita. Enää oikeastaan ei ole muuta menetettävää kuin lapset.