Elämättä jäänyt elämä ja katkeruus siitä

Vierailija kirjoitti:

Oksettaa noi, jotka tyytyvät vähään. Jos osa suostuisi tekemään töitä 3 euroa tunti, niin kohta kaikkien on pakko tehdä töitä 3 euroa tunti. Tämmöisistä paskakasoista puhutaan, jotka hehkuttavat elämäänsä, kun kaikki on jo päin vittua. 

Silloin koko yhteiskunta tulisi kaataa, eikä jatkaa väärällä polulla.

Ei kai se että tyytyy vähän tarkoita että jättäytyy toisten riistettäväksi?

Kato kyllä sulla ap on mahkut tehdä 100 vuotiaanakin. Saat saman ensi-ilon kun menet linnanmäelle katsos kuin 10 vanhana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oksettaa noi, jotka tyytyvät vähään. Jos osa suostuisi tekemään töitä 3 euroa tunti, niin kohta kaikkien on pakko tehdä töitä 3 euroa tunti. Tämmöisistä paskakasoista puhutaan, jotka hehkuttavat elämäänsä, kun kaikki on jo päin vittua. 

Silloin koko yhteiskunta tulisi kaataa, eikä jatkaa väärällä polulla.

Ei kai se että tyytyy vähän tarkoita että jättäytyy toisten riistettäväksi?

Jos on tyytyväinen vähään on tyytyväinen juuri siihen mitä vääryyttä on tehty ja maksettu 3 euron palkkaa. Tällöin palkitsee väärintekijät.

Vierailija kirjoitti:

Mitä se elämätön elämä on?

Muistan kun itseäni nuorempi ja viisaampi työttömäksi valmistunut sanoi että ei hänestä ole lähtemään ulkomaille työhön vaikka monta kurssikaveria lähti. Hänen tulee koti-ikävä.

Mikä ihmeen "täytyy" nuo kaikki luetellut on? Miksi ei eletä elämää joka itselle sopii, miettiä millaista elämää haluaa, kyllä sitä jokaiselle tulee äitiä ikävä paskoessa neonoranssia Laosin viidakossa, onko se sen arvoista, jos on niin sitten tekee sen eteen töitä, siivoaa vaikka vessoja ja kiristää vyötä, jos kerran haluaa lähteä.

Mutta mikä häpeä on elää pientä elämää siinä omassa kolossa, jos ei sieltä uskalla ulos, jos haluaa muuta, maailma on avoin minkä ikäiselle tahansa.

Se on se mitä on estetty tekemästä. Mitäpä muuta?

Vierailija kirjoitti:

Lopeta palstailu niin saatat vielä elämän löytääkin!

Ameeban neuvo. Elin 3 vuotta ilman telkkaria ja tietokonetta. Mikään ei muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oksettaa noi, jotka tyytyvät vähään. Jos osa suostuisi tekemään töitä 3 euroa tunti, niin kohta kaikkien on pakko tehdä töitä 3 euroa tunti. Tämmöisistä paskakasoista puhutaan, jotka hehkuttavat elämäänsä, kun kaikki on jo päin vittua. 

Silloin koko yhteiskunta tulisi kaataa, eikä jatkaa väärällä polulla.

Ei kai se että tyytyy vähän tarkoita että jättäytyy toisten riistettäväksi?

Et näytä ymmärtävän mitään nykyisestä yhteiskunnasta. Jos kyvyt olisi vaikka rakentaa itselleen helikopteri, mutta se on täällä kielletty tai sua verotetaan miljoonalla, niin eihän se onnistu..

Silloin sulta on riistetty sun omia kykyjä ja taitoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No itse tässä kohta kolmikymppisenä en kyllä osaa ajatella, että kaikki olisi ohi. Päin vastoin! Mikä on tarkalleen se syy, että koet kaiken olevan ohi? Hyvässä lykyssä sinulla on vielä yli viisikymmentavuotta elinaikaa, joten eikö siinä ajassa luulisi ehtivän kokea yhtä ja toista

Ei ole koulutusta, ei ammattia/tutkintoa eikä työkokemusta. En pärjää koulussa, missään koulussa. Ilman työtä ei ole tarpeeksi rahaa, ilman rahaa ei eletä unelmia. Työelämään ei oteta neljäkymppista vastavalmistunutta jolla ei ole kokemusta mistään. 

Ja mitä tulee ystäviin, niin sellaisia on vaikea saada enää tämän ikäisenä. 

Siis kehitysvammaisetkin voivat käydä Suomessa koulua, on kaikenlaisia erityisoppilaitoksia. Tuota en usko että et voi mitään ammattia hankkia itsellesi. Opiskelen lähemmäs nelikymppisenä kun ei siihen nuorena ollut mahdollisuutta. Jos en pääse työelämään, en ainakaan murehdi sitä nyt. Onhan se ainakin hienompaa olla työtön maisteri kuin työtön ilman mitään koulutusta.

Ystävien hankkiminen onkin jo vaikeampaa ja koen olevani erilainen kuin muut joten siitä haaveesta taidan pikkuhiljaa luopua. Viihdyn paremmin yksin ja tunnen usein olevani ulkopuolinen. Mieheni sanoo että en tarvitse ystäviä kun minulla on hänet ja taitaa olla totta.

Jos ei olisi ollut elämää ennen 40 v. niin olisin vetänyt itseni hirteen tai ryypännyt hengiltä.

Hehheh

Willy Loman (rekkaus ei toimi) kirjoitti:

Minä olen nyt 40+ ja kolmikymppisestä asti olen tuntenut, että elämä on ohitse ja mikään ei enää ole tekemisen arvoista. Tähän on johtanut kaksi irrationaalista ajatusta, joita en vieläkään ole saanut karistettua, vaikka olen tullut niistä tietoisksi. Ensimmäinen ajatus on, että minun ei ole lupa tehdä ihan tavallisia asioita joita muut ihmiset tekevät, tai edes haaveilla niistä. Toinen ajstus on, että asioiden tekemiselle on vain yksi oikea aika ja se mikä silloin jää tekemättä, ei myöhemmin ole enää luvallista/soveliasta/aitoa/merkityksellistä tms.

Olen koettanut eritellä näiden taustalla olevia tunteita ja päälimmäiseksi on noussut häpeä ja pelko. Otetaan esimerkiksi interrail, jollaisella en koskaan ole ollut. Nuorena, jolloin reilaamaan yleensä mennään, en sitä tehnyt koska vanhemmillani ei ollut rahaa ja kesätyörahojen käyttö tällaiseen olisi ollut itsekästä (häpeä). Oli myös turvattomuutta siitä miten pääsen kotiin jos esim. sairastun tai tulen ryöstetyksi (pelko).

Häpeä ja pelko eivät ole poistuneet, mutta niiden syyt ovat muuttuneet:

- Häpeän matkustamisen itsekkyyttä, koska vanhempani ja sisarukseni eivät pääse siitä osalliseksi. 

- Häpeän "yli-ikäisyyttäni", että minua oudoksutaan nuorten reilimatkustajien ja hostelleissa asujien joukossa.

- Pelkään, että matkustamiseen menevät rahat olisivat suurempaan tarpeeseen säästettynä mahdollisen työttömyyttä varalta.

- Pelkään pettymystä, että kokemus ei näin keski-ikäisenä olekaan samalla tavalla merkityksellinen kuin se olisi ollut teininä tai nuorena aikuisena.

Lähde ihmeessä reilaamaan. Olen kierrellyt Eurooppaa yksikseni noin 25 vuotta. Reilaamaan lähden taas ensi vuonna ja ikää on 46-vuotta.  Matkalla tutustuu KAIKENikäisiin ihmisiin eri puolilta maailmaa, vaikka itse on ole hostelleissa asunut enkä aina junassakaan matkustanut vaan bussilla. 

Tuon matkustamisen itsekkyydestä johtuvan häpeän ymmärrän. Minulla on eräs köyhä sukulainen jota avustan ja kun katselen hänen elämäntilannetta niin aina tulee huono omatunto. Oma palkkanikin on melko pieni, mutta yritän olla kuluttamatta esim vaatteisiin. Joskus mietin, että miten paljon enemmän minulla olisi rahaa säästössä jos en matkustaisi.

Itse koen samaa vähän samaa vaikka olen vasta 24. Koen, että olen jäänyt monista muista jälkeen. Mutta onneksi sitten herään todellisuuteen ja tajuan että voin itse kirjoittaa oman elämäni käsikirjoituksen ja tehdä siitä oman näköiseni. Asioita tapahtuu ja mä voin itse päättää miten niihin suhtaudun. 

 

Olen juuri parhaillani taistelemassa irti masennuksesta ja vakavasta syömishäiriöstä sekä näistä johtuvasta ahdistuksesta. Ei ole helppoa, mutta kuka nyt niin väittääkään? Askel askeleelta ja päivä kerrallaan. Rauhassa koti onnea ja parempia päiviä. 

Itse olen myös missannut joitakin perustapahtumia kuten vanhojen tanssit ja abiristeilyt yms. omien sairauksieni vuoksi. Mutta se on mennyttä ja me voidaan vain vaikuttaa tulevaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei voi enää saada ensimmäistä poika- tai tyttöystävää - jos nyt seurustelusuhteen onnistuu aloittamaan, jos sitä ei ole vielä siihen mennessä kokenut, niin "juokunsa juossut" kumppani ihmettelee miten kukaan voi olla noin vanhana vielä kokematon.

Tiedän useitakin, jotka ovat "vasta" kolmenkympin iässä tai myöhemmin löytäneet kumppanin.

Olin yli kolmenkymmenen löytäessäni ensimmäisen (eli nykyisen) kumppanin, on minua jonkin verran nuorempi. Kummallakaan ei ole ollut muita ja kummankin mielestä se on hyvä asia. Ei ole sukupuolitauteja tai hankalia exiä eikä lapsia edellisistä liitoista joiden kanssa ei tule toimeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä se elämätön elämä on?

Muistan kun itseäni nuorempi ja viisaampi työttömäksi valmistunut sanoi että ei hänestä ole lähtemään ulkomaille työhön vaikka monta kurssikaveria lähti. Hänen tulee koti-ikävä.

Mikä ihmeen "täytyy" nuo kaikki luetellut on? Miksi ei eletä elämää joka itselle sopii, miettiä millaista elämää haluaa, kyllä sitä jokaiselle tulee äitiä ikävä paskoessa neonoranssia Laosin viidakossa, onko se sen arvoista, jos on niin sitten tekee sen eteen töitä, siivoaa vaikka vessoja ja kiristää vyötä, jos kerran haluaa lähteä.

Mutta mikä häpeä on elää pientä elämää siinä omassa kolossa, jos ei sieltä uskalla ulos, jos haluaa muuta, maailma on avoin minkä ikäiselle tahansa.

Se on se mitä on estetty tekemästä. Mitäpä muuta?

Kuka on estänyt? Itse aikuisena, vai onko se vaan omaa tyytymättömyyttä, jossittelu, joka ei koskaan johda mihinkään. Sitä on vaan päätettävä, että elää toisin tai jossittelee loppu elämänsä katkerana.

Höö, menin yliopistoon 42-vuotiaana :-D Monia ap:n mainitsemia asioita suorastaan kammoan. Ei sureta etten ole ollut ykköskutsuttu tupareihin, häihin ja mihin lie. Interrail olisi ollut nuorelle minulle kauhistus ja olisi sitä varmaan vieläkin. En saavuttanut mainetta ja kunniaa ja häpesin itseäni kauan. Nyt tuntuu että ihan hyvin meni silti. Juuri niin kuin piti. Vältyinpä ainakin burn outilta.

95 jatkaa että löysin kumppaninkin "vasta" kolmekymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No itse tässä kohta kolmikymppisenä en kyllä osaa ajatella, että kaikki olisi ohi. Päin vastoin! Mikä on tarkalleen se syy, että koet kaiken olevan ohi? Hyvässä lykyssä sinulla on vielä yli viisikymmentavuotta elinaikaa, joten eikö siinä ajassa luulisi ehtivän kokea yhtä ja toista

Ei ole koulutusta, ei ammattia/tutkintoa eikä työkokemusta. En pärjää koulussa, missään koulussa. Ilman työtä ei ole tarpeeksi rahaa, ilman rahaa ei eletä unelmia. Työelämään ei oteta neljäkymppista vastavalmistunutta jolla ei ole kokemusta mistään. 

Ja mitä tulee ystäviin, niin sellaisia on vaikea saada enää tämän ikäisenä. 

Tynnyristäkö tupsahdit?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No itse tässä kohta kolmikymppisenä en kyllä osaa ajatella, että kaikki olisi ohi. Päin vastoin! Mikä on tarkalleen se syy, että koet kaiken olevan ohi? Hyvässä lykyssä sinulla on vielä yli viisikymmentavuotta elinaikaa, joten eikö siinä ajassa luulisi ehtivän kokea yhtä ja toista

No esimerkiksi nuoruuden bilehuumaa tai kännisekoiluita ei voi enää kolmekymppisenä kokea, kun ikätoverit alkavat rakentaa taloja ja hankkia lapsia. Ei voi enää saada ensimmäistä poika- tai tyttöystävää - jos nyt seurustelusuhteen onnistuu aloittamaan, jos sitä ei ole vielä siihen mennessä kokenut, niin "juokunsa juossut" kumppani ihmettelee miten kukaan voi olla noin vanhana vielä kokematon. Ei voi elää huoletonta nuoruutta, kun omanikäisillä on ne ruuhkavuodet ja nuorempien joukkoon et enää solahdakaan vaivatta.

Ihan älyttömän naiiveja vastauksia tässä ketjussa. Joo menkää vaan 33-vuotiaana yliopistoon ja ekoihin bileisiinne fuksien kanssa, takaan että tunnette olonne rannalle ajautuneeksi maitovalaaksi. Jos masennus tai yksinäisyys on estänyt kokemasta niitä nuoruuteen kuuluvia asioita, niin eipä niitä kavereita yhtäkkiä enää tupsahda taivaalta siinä vaiheessa, kun konkreettisesti alkaa huomaamaan, että ikää alkaa kertyä ja ns. nuoruus on ohi.

Olen hankkinut opiskelupaikan ja seurustelukumppanin yli kolmekymppisenä. Ei minua kiinnosta fuksibileet tai baareissa käyminen vaan opiskelu. Onneksi jäi nuoruudessa kännisekoilut vähemmälle ja seksi kokematta ja löysin kumppanin joka sitä osaa arvostaa. Vanhempana olen muuttunut ihmisenä eikä minua enää edes kiinnosta samat asiat kuin nuorena.

Itse olen 21-vuotias ja on monta asia joita "en ole saanut" ja jotka ovat perinteisellä kaavalla "liian myöhäistä". Esim. joidenkin harrastusten aloitus tai sujuvuus vieraassa kielessä. Turvaton lapsuus ja nuoruus aiheuttanut monta ongelmaa, joista vasta on pääsemässä eroon. Koen kuitenkin turhaksi jossitella ja murehtia menneitä. Ei se muuta mitään ja pahimmassa tapauksessa kuluttaa vaan lisää aikaa jolloin tulee enemmän katumusta ja tekee olon nykyhetkessä surkeaksi.

Olin useita vuosia masentunut ja myöhemmin myös muutaman vuoden ahdistunut. Yhdessä kohtaa niin pahasti ettei kaupassakaan melkein pystynyt käymään. En enää muistanut tänä keväänä miltä tuntuu olla ei masentunut. Vaikka koin monta ns. nuoruuden asiaa eivät ne olleet niin hienoja hetkiä tai merkkanneet juuri mitään. Itselleni tärkeintä on onnellisuus ja siihen vaikuttaa myös oma asenne, mutta itse tarvitsin terapiaa ja masennuslääkkeet. Itse suosittelisin hakemaan mielenterveys apua. Itse kävin monella eri työntekijällä teini-iästä lähtien kunnes sain nyt osaavan psykologin.

Kuitenkin tiedän ihmisiä, joilla on asenne vamma eivätkä he suostu näkemään muuta kuin oman kantansa ja ovat kateellisia muille. Yksi tuntemani henkilö on sairas, mikä on toki iso ongelma, ja hän on kateellinen minulle vaikka itse on interraillanut ja on tällä hetkellä naimisissa - huolimatta siitä, että tähän aikaan itkin esim. ravintolan vessassa kun ahdisti niin paljon. Kannattaa miettiä myös sitä omaa asennetta. Ei kaikille elämä ole yhtä reilua. Tiedän itsekin ihmisiä, jotka ovat saaneet enemmän kuin mitä oikeasti ansaitsevat, mutta se ei auta minua yhtään jos olen siitä katkerana. 

Itse nykyään iloitsen pienistäkin saavutuksista esim. tiskattuani astiat. Olen onnellinen koska en koe oloani masentuneeksi joka päivä. Jotkut ovat kateellisia minulle ja jotkut pitävät minua vaan sossupummina. Totta kai minullekin tulee kateuden ja katumuksen tunteita, mutta käsittelen ne ja liikun eteenpäin. Omasta mielestäni 30v ei todellakaan ole liian vanha. Itse pidän ns. kypsemmästä seurasta missä ei kaikki ole niin teennäistä. Tiedän myös naisia jotka ovat yli 40v ja ns. bilettävät. Eli siis menevät baariin viihteelle ja tanssimaan (räkäkännissä pyöriminen on enemmän nolojen hommaa tässä 21v iässäkin jo, ainakin omassa kaveripiirissä).Toki jotkut voivat pitää tätä nolona. mutta suuremman osan mielestä on hienoa, että vanhempanakin vielä voi elää.  Tänä keväänä yliopiston pääsykokeessani oli myös yli 50v mies osallistumassa, joten ei koulukaan mitenkään mahdotonta ole. Itse koen olevani jo vanha, koska muut nyt yliopiston aloittavat ovat nuorempia. 

Itse olen huomannut ettei kaikki ole niin kiveen hakattuja ja jos oikeasti haluaa niin unelmia voi saavuttaa. Se vaatii kuitenkin monesti enemmän töitä ja uskallusta kuin aikaisemmin tai mitä on itse valmis tekemään. Suosittelen iloitsemaan pienistä suorituksista eikä miettimään mitä muutakin olisi pitänyt tehdä. Mene vaikka kävelylle ja teekin pikkaisen pidempi lenkki kuin aluksi ajattelit - vaikka sitten vain 200m pidempi ja iloitse siitä että teit jotain enemmän. 

Onnellisuus ei ole täysin itsestä kiinni, mutta jos et ole valmis tekemään töitä sen eteen ja muuttamaan ajatusmallejasi yms. niin se on aivan sama mitä kaikkea sinulla on elämässäsi. On paljon ihmisiä, joilla on ollut vaikka mitä kokemuksia yms ja ovat silti katkeroituneita. Onnea jatkoon.

Ei ole ikinä hyvä! Kaikenlaista jännää kyllä on siellä sun täällä, mutta silloinpa kaipaakin vain tuttua ja turvallista. Pliis, loppuisi jo tää 'täysillä eläminen'.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No itse tässä kohta kolmikymppisenä en kyllä osaa ajatella, että kaikki olisi ohi. Päin vastoin! Mikä on tarkalleen se syy, että koet kaiken olevan ohi? Hyvässä lykyssä sinulla on vielä yli viisikymmentavuotta elinaikaa, joten eikö siinä ajassa luulisi ehtivän kokea yhtä ja toista

No esimerkiksi nuoruuden bilehuumaa tai kännisekoiluita ei voi enää kolmekymppisenä kokea, kun ikätoverit alkavat rakentaa taloja ja hankkia lapsia. Ei voi enää saada ensimmäistä poika- tai tyttöystävää - jos nyt seurustelusuhteen onnistuu aloittamaan, jos sitä ei ole vielä siihen mennessä kokenut, niin "juokunsa juossut" kumppani ihmettelee miten kukaan voi olla noin vanhana vielä kokematon. Ei voi elää huoletonta nuoruutta, kun omanikäisillä on ne ruuhkavuodet ja nuorempien joukkoon et enää solahdakaan vaivatta.

Ihan älyttömän naiiveja vastauksia tässä ketjussa. Joo menkää vaan 33-vuotiaana yliopistoon ja ekoihin bileisiinne fuksien kanssa, takaan että tunnette olonne rannalle ajautuneeksi maitovalaaksi. Jos masennus tai yksinäisyys on estänyt kokemasta niitä nuoruuteen kuuluvia asioita, niin eipä niitä kavereita yhtäkkiä enää tupsahda taivaalta siinä vaiheessa, kun konkreettisesti alkaa huomaamaan, että ikää alkaa kertyä ja ns. nuoruus on ohi.

Olen hankkinut opiskelupaikan ja seurustelukumppanin yli kolmekymppisenä. Ei minua kiinnosta fuksibileet tai baareissa käyminen vaan opiskelu. Onneksi jäi nuoruudessa kännisekoilut vähemmälle ja seksi kokematta ja löysin kumppanin joka sitä osaa arvostaa.

Entäs jos onkin sellainen ihminen joka haluaisi käydä juhlimassa, viettää aikaa kavereiden kanssa ja seurustella eikä silti pysty niitä kokemaan? Tiedän että on olemassa ihan tavallisia ihmisiä joita ei illanistujaiset kiinnosta yhtään, mutta itsestäni se kaipuu muiden pariin ei vaan sammu napista painamalla.