Elämättä jäänyt elämä ja katkeruus siitä
Kohtalotovereita? Ja mielellään ikäisiäni ja siitä yli, eli kolmekymppisiä. Kun kaikki jäi kokematta: nuoruuden vapaudenhuuma. Opiskelupaikan saaminen ja riemu siitä. Opiskelijaelämä. Mahdolliset ulkomaanmatkat, vaihtovuosi jossain muualla. Juhlat ystävien kanssa. Tupareita, polttareita, häitä, valmistujaisia - en ole ollut kuin muutamissa ja ne kaikki sukulaisten. Työelämään astuminen ja siellä pärjääminen, eteneminenkin ehkä.
Rakastumiset, tunne että saa vastarakkautta.
Kaikki kokematta.
En ehkä koskaan pääse tästä yli, katkeruus kasvaa ja kasvaa. Voiko se joskus läikkyä yli?
Kommentit (104)
Vierailija kirjoitti:
Ei voi enää saada ensimmäistä poika- tai tyttöystävää - jos nyt seurustelusuhteen onnistuu aloittamaan, jos sitä ei ole vielä siihen mennessä kokenut, niin "juokunsa juossut" kumppani ihmettelee miten kukaan voi olla noin vanhana vielä kokematon.
Tiedän useitakin, jotka ovat "vasta" kolmenkympin iässä tai myöhemmin löytäneet kumppanin.
Paljon on jäänyt sulta kokematta mutta miksi luulet että muut olisivat kokeneet kaiken tuon, tai edes kaiken minkä olisivat halunneet? Toki monella on parempi elämäntilanne kuin sulla mutta ei se tarkoita että se olisi heillä sellainen millaisesta he nuorena haaveilivat.
Ajattelet liikaa putkimallin mukaan. Mun koulusta ne joista piti tulla Hollywood-käsikirjoittajia, tähtitoimittajia tai vaikka kuvanveistäjiä, on nyt niitä jotka on tuomareita, rehtoreita, lääkäreitä, pankissa hyvällä liksalla... heillä oli intohimoa elämään ja he elävät täysillä! ei he miettineet onko jokainen askel oikea tulevan työnantajan silmissä. mutta, yllätys yllätys, nyt he ovat se työnantaja eli enää ei tarvitse miettiäkään.
Oman elämäni ohjenuora on se, ettei raha ja materia tee onnelliseksi. Rahaa tarvitsee ja sitä on hyvä olla sen verran, että pystyy elämään. Olen luopunut materiasta hyvin paljon viime aikoina ja se on tuonut elämääni iloa ja vapautta. Vähemmän on enemmän! Minulle elämässä tärkeää on se, että saan olla ja elää terveenä ja minulla on perhe, ystäviä ja kavereita, koti, ruokaa, vaatteita, voin peseytyä, pystyn liikkumaan, puhumaan, näen ja kuulen. Nämä ns. "Itsestäänselvyydet" on mulle niitä elämän isoimpia asioita joista olen kiitollinen ja onnellinen. Sisäisesti rikas elämä on arvokkaampaa kuin se, että on ns. kulissit kunnossa, että on kaikenmaailman turhuuksia joita ei tarvitse yhtään mihinkään.
Koulutuksella ei ole työnhaussa juurikaan väliä, vaan sillä oletko halukas tekemään töitä ja minkälainen persoona olet. Matkustella ehdit ihan hyvin; säästä rahaa ja lähde reissuun. Ystäviä ja kavereita saa jokainen joka on valmis ottamaan ja vastaanottamaan kontaktia.
Pysy positiivisena ja ota elämä omiin käsiin. Sinä itse teet elämästäsi sellaista mitä se on nyt. Rohkeasti toteuttamaan omia unelmia. Kaikkea hyvää Sinulle ja rutkasti tsemppiä ja haleja!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei voi enää saada ensimmäistä poika- tai tyttöystävää - jos nyt seurustelusuhteen onnistuu aloittamaan, jos sitä ei ole vielä siihen mennessä kokenut, niin "juokunsa juossut" kumppani ihmettelee miten kukaan voi olla noin vanhana vielä kokematon.
Tiedän useitakin, jotka ovat "vasta" kolmenkympin iässä tai myöhemmin löytäneet kumppanin.
Näin on. Asiasta ei vain juuri kerrota kenellekään, mitä en yhtään ihmettele.
Onpa inhottavia vastauksia! Mä kun tulin kiittämään aloittajaa luettuani aloituksen, mulla on ollut tuo otsikon tunne, mutta kun luin mitä et ole saanut, niin tajusin, että mulla on ollut edes auttavasti noi. Mutta ehkä se, mitä mulla ei ole ollut (juuri nyt tajusin sen) oman näköistäni elämää.
Siksi tuntuu sille, etten ole elänyt. Olen kyllä "pitänyt huolta", että olen käynyt läpi nuo (raksi kuvitteellisessa seinässäni), olen jopa perheellinen, mutta tuntuu, etten elä ollenkaan omaa elämääni! Elämää niin kuin haluan sen elää.
Enkä voi ihan heti elääkään. Miksi en? Vanhempien siihen antama kasvattava tuki puuttuu ja olen jo monissa sitoumuksissa, joista en tiedä miten livetä. Ja joku uran rakentaminen on elämänmittainen prosessi, siinä on hukattu mahdollisuuksia toimia itsennäköisesti tietenkin vuosia.
En mäkään ole kokenut noita asioita mutta en mä sitä oo surrut enää pitkiin aikoihin. Oon tyytyväinen yksinäinen kotihiiri.
Lopeta palstailu niin saatat vielä elämän löytääkin!
Vierailija kirjoitti:
Kohtalotovereita? Ja mielellään ikäisiäni ja siitä yli, eli kolmekymppisiä. Kun kaikki jäi kokematta: nuoruuden vapaudenhuuma. Opiskelupaikan saaminen ja riemu siitä. Opiskelijaelämä. Mahdolliset ulkomaanmatkat, vaihtovuosi jossain muualla. Juhlat ystävien kanssa. Tupareita, polttareita, häitä, valmistujaisia - en ole ollut kuin muutamissa ja ne kaikki sukulaisten. Työelämään astuminen ja siellä pärjääminen, eteneminenkin ehkä.
Rakastumiset, tunne että saa vastarakkautta.
Kaikki kokematta.
En ehkä koskaan pääse tästä yli, katkeruus kasvaa ja kasvaa. Voiko se joskus läikkyä yli?
Mikä on nuoruuden vapaudenhuuma? Me ajeltiin autoilla ja kännäiltiin, jokainen oli vuorollaan juoppokuskina. Onko se sitä? Ulkomaille ensimmäisen kerran 16 vuotiaana (siis pidemmäksi aikaa) Onko se sitä? Vaihtovuodet ja juhlat hiljaisia. Tuparit on evvk sen muuttamisen jälkeen. Parit polttarit alle 5 häät. Osaa noist en edes tuntenut. Osa kavereiden. Yhdet vai parit valmistujaiset. Häistä ja ristiäisistä olen skipannutkin, niin että ovat suuttuneet, kun on ollut paljon töitä. Töissä olen edennyt.
Onko tuo nyt sitä, kun eniten harmittaa, että täällä on estetty vapaus. Esim. rakentaa itselleen talo ja elää itsensä näköistä elämää. Sama ketutus, eri syy.
Vierailija kirjoitti:
Lopeta palstailu niin saatat vielä elämän löytääkin!
Ei se kyllä noin mene. Sama kuin ehdottelisit 80 vuotiaalle rollaattorimummolle 20 vuotiaiden miesten vikittelyä.
Vierailija kirjoitti:
Onpa inhottavia vastauksia! Mä kun tulin kiittämään aloittajaa luettuani aloituksen, mulla on ollut tuo otsikon tunne, mutta kun luin mitä et ole saanut, niin tajusin, että mulla on ollut edes auttavasti noi. Mutta ehkä se, mitä mulla ei ole ollut (juuri nyt tajusin sen) oman näköistäni elämää.
Siksi tuntuu sille, etten ole elänyt. Olen kyllä "pitänyt huolta", että olen käynyt läpi nuo (raksi kuvitteellisessa seinässäni), olen jopa perheellinen, mutta tuntuu, etten elä ollenkaan omaa elämääni! Elämää niin kuin haluan sen elää.
Enkä voi ihan heti elääkään. Miksi en? Vanhempien siihen antama kasvattava tuki puuttuu ja olen jo monissa sitoumuksissa, joista en tiedä miten livetä. Ja joku uran rakentaminen on elämänmittainen prosessi, siinä on hukattu mahdollisuuksia toimia itsennäköisesti tietenkin vuosia.
Joo, vastasin aivan samoin. Siis sisältö on se, että täällä on estetty elämästä vapaana.
Onnellisuus lähtee vapaudesta. Ei unelmahötöistä. Kun on vapaa, on myös sisältä onnellinen. Sisältä taas ei voi olla onnellinen, ennnekuin on vapaa.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä ap:n pointtia ollenkaan. Oma elämäni alkoi kunnolla vasta n. 35-vuotiaana. Matkustelu alkoi vasta yli nelikymmpisenä, samoin seurustelu ja säännöllinen työelämä. Nyt voin oikein hyvin ja elämäno tuntuu koko ajan paremmalta, vaikk olen jo yli viisikympinen, ap:n mielestä jo varmaan ikäloppu vanhus.
Oksettavaa typeryyttä.
Oksettaa noi, jotka tyytyvät vähään. Jos osa suostuisi tekemään töitä 3 euroa tunti, niin kohta kaikkien on pakko tehdä töitä 3 euroa tunti. Tämmöisistä paskakasoista puhutaan, jotka hehkuttavat elämäänsä, kun kaikki on jo päin vittua.
Silloin koko yhteiskunta tulisi kaataa, eikä jatkaa väärällä polulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No itse tässä kohta kolmikymppisenä en kyllä osaa ajatella, että kaikki olisi ohi. Päin vastoin! Mikä on tarkalleen se syy, että koet kaiken olevan ohi? Hyvässä lykyssä sinulla on vielä yli viisikymmentavuotta elinaikaa, joten eikö siinä ajassa luulisi ehtivän kokea yhtä ja toista
70 vuotta aikaa murehtia elämätöntä elämää veikkaan mä. 100 menee rikki 1985 syntyneeltä.
70 vuotta aikaa saada yhteiskunnallisia muutoksia. Mieluiten aloitetaan alusta uudestaan.
Mitä se elämätön elämä on?
Muistan kun itseäni nuorempi ja viisaampi työttömäksi valmistunut sanoi että ei hänestä ole lähtemään ulkomaille työhön vaikka monta kurssikaveria lähti. Hänen tulee koti-ikävä.
Mikä ihmeen "täytyy" nuo kaikki luetellut on? Miksi ei eletä elämää joka itselle sopii, miettiä millaista elämää haluaa, kyllä sitä jokaiselle tulee äitiä ikävä paskoessa neonoranssia Laosin viidakossa, onko se sen arvoista, jos on niin sitten tekee sen eteen töitä, siivoaa vaikka vessoja ja kiristää vyötä, jos kerran haluaa lähteä.
Mutta mikä häpeä on elää pientä elämää siinä omassa kolossa, jos ei sieltä uskalla ulos, jos haluaa muuta, maailma on avoin minkä ikäiselle tahansa.
Kapitalismi ei toimi. Siinä varastetaan duunarin ja keskituloisen työpanokset. Resurssit on jaettu jo ennen syntymääsi. Maat on omittu, metsät, puut, ihmisen ahneutta kuvastaa, että ovat omineet eläimetkin. Ovat omineet vedet ja estävät sinua kalastamasta, mutta ahneet paskat kalastavat samoilla vesillä itse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No itse tässä kohta kolmikymppisenä en kyllä osaa ajatella, että kaikki olisi ohi. Päin vastoin! Mikä on tarkalleen se syy, että koet kaiken olevan ohi? Hyvässä lykyssä sinulla on vielä yli viisikymmentavuotta elinaikaa, joten eikö siinä ajassa luulisi ehtivän kokea yhtä ja toista
No esimerkiksi nuoruuden bilehuumaa tai kännisekoiluita ei voi enää kolmekymppisenä kokea, kun ikätoverit alkavat rakentaa taloja ja hankkia lapsia. Ei voi enää saada ensimmäistä poika- tai tyttöystävää - jos nyt seurustelusuhteen onnistuu aloittamaan, jos sitä ei ole vielä siihen mennessä kokenut, niin "juokunsa juossut" kumppani ihmettelee miten kukaan voi olla noin vanhana vielä kokematon. Ei voi elää huoletonta nuoruutta, kun omanikäisillä on ne ruuhkavuodet ja nuorempien joukkoon et enää solahdakaan vaivatta.
Ihan älyttömän naiiveja vastauksia tässä ketjussa. Joo menkää vaan 33-vuotiaana yliopistoon ja ekoihin bileisiinne fuksien kanssa, takaan että tunnette olonne rannalle ajautuneeksi maitovalaaksi. Jos masennus tai yksinäisyys on estänyt kokemasta niitä nuoruuteen kuuluvia asioita, niin eipä niitä kavereita yhtäkkiä enää tupsahda taivaalta siinä vaiheessa, kun konkreettisesti alkaa huomaamaan, että ikää alkaa kertyä ja ns. nuoruus on ohi.
Jep, olen kyllä samaa mieltä noista. Monia asioita voi toki kokea vanhemmallakin iällä mutta ne eivät kuitenkaan välttämättä ole aivan sama asia, kun ajatusmaailma tuppaa olemaan vanhempana hieman erilainen kuin vaikkapa kaksikymppisenä. Mutta ei se silti tarkoita, että elämä olisi ohi ja kannattaisi katkeroitua. Nuoruutta ei valitettavasti saa takaisin mutta tulevaisuuden voi vielä vaikuttaa.
Eise 60 mummo enää ekapanona ole sama kuin nuori kissa, joka on timmissä kunnossa. Näin se vain on.
Vierailija kirjoitti:
Itse olen samanikäinen kanssasi ja olen kokenut monia noista asioista, joista koet jääneesi paitsi. Itse tunnen masennuksen ja tyhjyyden tunnetta, koska mikään ei oikein enää tunnu miltään, kun niin moni asia on jo koettu.
Sinulla on kaikki uusi ja mahtava vielä kokematta! Muistan ensimmäisen kaukomatkani eikä mikään matka ole enää sen jälkeen tuntunut samalta. Aikaa sinulla on vielä vaikka kuinka. Opiskellutkin olen paljon ja ensimmäinen fuksivuosi on ihana, vaikka sen tekisi viiskymppisenä. Näin moni vanhempi opiskelukaveri ainakin väitti.
Mä katson tän ainakin lähinnä vittuiluna ap:lle. Mikä nyt varmaan on trölli, mutta kuitenkin..
Puhuin näistä elämättömän elämän ja epäonnistumisen tunteista ja loppuelämän turhuudesta terapeuttini kanssa moneen kertaan. Elämä tuntui hukatuksi myös siksi, että en päässyt oikeaan aikaan (20-30 v. sitten) terapiaan.
Ei hänestä juuri muuta irronnut kuin venyttelevällä äänellä sanottu: "No, ei se nyt ihan niinkään ole... Kyllä sitä elämää on vielä keski-iän jälkeenkin..." Eikö kognitiivisen psykoterapian pitäisi haastaa asiakkaan vääristyneitä ajatuksia ja auttaa korjaamaan niitä? Ei oikein tullut rahoille vastiketta.