Elämättä jäänyt elämä ja katkeruus siitä
Kohtalotovereita? Ja mielellään ikäisiäni ja siitä yli, eli kolmekymppisiä. Kun kaikki jäi kokematta: nuoruuden vapaudenhuuma. Opiskelupaikan saaminen ja riemu siitä. Opiskelijaelämä. Mahdolliset ulkomaanmatkat, vaihtovuosi jossain muualla. Juhlat ystävien kanssa. Tupareita, polttareita, häitä, valmistujaisia - en ole ollut kuin muutamissa ja ne kaikki sukulaisten. Työelämään astuminen ja siellä pärjääminen, eteneminenkin ehkä.
Rakastumiset, tunne että saa vastarakkautta.
Kaikki kokematta.
En ehkä koskaan pääse tästä yli, katkeruus kasvaa ja kasvaa. Voiko se joskus läikkyä yli?
Kommentit (104)
Vierailija kirjoitti:
Miksi te mietitte niin paljon sitä, mitä muut teistä ajattelevat?
Siksi, koska koko elämäni ajan olen joutunut varomaan että en aiheuta läheisissäni negatiivisia tunteita, kuten suuttumusta, kateutta tai häpeää. He eivät osaa näitä tunteita käsitellä, joten niistä on aiheutunut minulle turvattomia tilanteita.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vakavat mielenterveysongelmat nielleet koko elämän. Nyt kolmekymppisenä olen alkanut toipua. En mä ole juuri elänyt, enkä oikein pärjää, mutta roikun nykyisin kynsin ja hampain kiinni jokaisessa mahdollisuudessa. Mulla on nyt edellytykset siihen elämähommaan. En enää koe pelottavia harhoja jatkuvasti, viimeiset pahat traumat pulpahti pinnalle pari vuotta sitten ja olen ehtinyt käsitellä nekin. En osaa olla sosiaalinen, ei ole koulutusta ja olen todella köyhä, mutta olen todella kiitollinen itselleni siitä, että jaksoin tähän asti.
Olen huomannut, että pinnan alla moni on todella onneton. Jostain syystä tuntemattomat ihmiset tykkäävät puhua mulle. Joskus kävin istumassa baareissa ihan vaan nähdäkseni ihmisiä ja heidän kanssaan tuli juteltua. En oikein osaa olla kenellekään kateellinen mistään. Oman menneisyyteni takia osaan laittaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Välillä iskee sellainen tunne, että olen hyödytöntä ihmisjätettä. Suren sen tunteen pois ja jatkan. Olen nyt menossa kuntouttavaan työtoimintaan. Se on mulle iso juttu, enkä malttaisi odottaa. Kavereita olen koittanut hankkia nettifoorumeilta. Yksinäisiä on nimittäin Suomi täynnä. En vain vielä jaksa oikein sellaista, enkä edes osaa. En tiedä, mitä ihmisten kanssa tehdään, ja tähän mennessä kokeilemani jutut on vaan tuntuneet pitkästyttäviltä. Joitain ihmisiä kuitenkin tapasin ihan livenä. Opettelen uusia juttuja, ne tuovat iloa elämään. Teen vaelluksia ja tykkään yöpyä luonnossa. Jaksan kävellä kauas rinkka selässä, ja Suomestakin löytyy todella hienoja paikkoja. Sellainen matkustelu ei paljoa rahaa vaadi.
Olo on kuin yhtäkkiä aikuisten maailmaan viskatulla kymmenvuotiaalla, mutta kyllä tämä tästä. Se vaatii omaa panosta. Uskon, että elän vielä ihan hyvää elämää. Näen paljon mahdollisuuksia. Kun ennen kaikki ovet oli kiinni, niin pienetkin valonpilkahdukset tuntuu upeilta.
Onnellisuus lähtee sisältä.
Upea asenne sulla! Toivon koko sydämestäni että sun loppuelämä on täynnä iloa, valoa ja rakkautta. Voisin kuvitella että sun taustan omaavalla olisi paljon annettavaa esim nuorisotyossä.
Kaikkea hyvää sinulle.
Miksi te mietitte niin paljon sitä, mitä muut teistä ajattelevat? Ihan hölmöilyä tuollainen. Villi veikkaus on että he eivät kerkeä ajatella teistä yhtään mitään! Ovat niin huolissaan itsestään ;)
Jos haluat reilaamaan, osta se reilikortti. Minä kävin ensi kertaa reilaamassa 31-vuotiaana, yhden lapsen kanssa. Oli tosi hauska reissu ja lapsi näki maailmaa. Eikä kukaan naureskellut tai tuijottanut. Minusta kannattaa unohtaa nuo "tiettyyn ikään mennessä täytyy sitä sun tätä".
Mieti nyt vaikka jos saavutatkin kaikki tavoitteesi 30-vuotiaaseen mennessä? Ei se silti takaa mitään. Et silti välttämättä saa pitää sitä mitä sinulla on. Löydät unelmiesi rakastetun 22-vuotiaana kun opiskelet unelmiesi ammattiin, valmistuminen ja vakipaikka ja häät plakkarissa 25-vuotiaana, sitten pari vuotta työelämässä, aikataulun mukaisesti kaksi vauvaa ja kolmekymppisenä rakennatte vielä sen talon. No. Sitten toisella lapsista paljastuu harvinainen syöpä, miehesi täräyttää päin rekkaa ja uusi talo homehtuu myyntikelvottomaksi. Siinä sitten ravaat korviasi myöten veloissa olevana yh:na sairaalassa lapsen luona samalla kun toinen pieni on ylipitkiä päiviä hoidossa sukulaisilla. Unelmaelämä ei ole mikään sellainen saavutettu etu mistä sitten saa pitää kiinni. Yhtälailla siinäkin voi katkeroitua.
Meillä kaikilla on täällä oma polku, kannattaa arvostaa itseään ja jokaista päivää. Olla ensi alkuun kiitollinen siitä mitä on - ihan vaikka se että saa herätä uuteen päivään, saa olla suhteellisen terve, on katto pään päällä jne. On älyä ja mahdollisuudet opiskella vaikka ammatti. Liikkua puhtaassa luonnossa, käydä kahvilassa katselemassa ihmisiä ensi alkuun. Elämä on mielenkiintoinen seikkailu, ei sille kannata asettaa aika- tai budjettivaatimuksia.